Miksi raittiuden puolesta vannoneet Penedon suomalaissiirtolaiset haksahtivat alkoholiin?

Miksi kieltolaki säädettiin, vaikka niin moni kansalainen rikkoi lakia sen alusta lähtien?

Kuinka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset suhtautuivat alkoholiin?

Nähdäänkö alkoholi lähtökohtaisesti haitallisena huumausaineena vai yksilöllisenä nautintoaineena?

Kyyninen kyläkeskus sosiaalivaltiossa

Talous- ja sosiaalipoliittisia pohdintoja Veikko Huovisen teoksesta Lentsu (1978)

JUSSI LAHTINEN

Suomalainen yhteiskunta on viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana kokenut perustavanlaatuisen murroksen. Vielä 1960-luvun alussa Suomi oli länsieurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna hämmentävän maalaisvaltainen ja sosiaalipoliittisesti jälkeenjäänyt yhteiskunta idän ja lännen välissä. 1960-luvun lopulla alkaneet valtavat sosiaaliset, taloudelliset sekä poliittiset reformit muovasivat Suomesta hiljalleen yleisesti hyväksytyn jäsenen pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden1 perheeseen.

Hyvinvointivaltion, tai toiselta nimeltään sosiaalivaltion, perusrakenteet olivat valmiita 1970-luvun puoleenväliin mennessä ja kulta-aikaansa suomalaisen hyvinvointivaltion on katsottu eläneen 1980-luvulla. Tällöin valtiovallan tuottama perusturva oli Suomessa kattava ja tuloerot maailman mittakaavassa pienet.2 Samalla Suomi oli muuttunut maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta koulutukseen, sosiaaliseen tasoitukseen, teollisuuteen ja palveluihin painottuvaksi palkkatyöyhteiskunnaksi. Historioitsija Jorma Kalelan mukaan 1970-luvun alkuun mentäessä monen vasemmistoon päin kallellaan olleen toimijan näkökulmasta Suomessa oli onnistuttu yhdistämään ihanteellisesti kapitalistinen tehokkuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.3

Suomen talous oli kasvanut pieniä notkahduksia lukuun ottamatta aina toisen maailmansodan päättymisestä asti. Talouden nousukiito kuitenkin loppui 1970-luvun puolessavälissä maailmanlaajuisen öljykriisin4 seurauksena. Suomessa koettiin vuosina 1975–1977 toisen maailmansodan jälkeisen ajan ensimmäiset massatyöttömyyden kaudet, jolloin työttömyys nousi yli sadantuhannen. Talouden nousukausi oli taittunut ja suomalainen sosiaalivaltio oli joutunut ensimmäiseen koetukseensa.5 Tätä poikkeusaikakautta kuvaa Veikko Huovisen mustan huumorin, rajun yhteiskuntakritiikin ja kyynisen elämänkatsomuksen täyttämä romaani Lentsu: Kertomus suomalaisten räkätaudista vuodelta 1978.

Veikko Huovinen (1927–2009) aloitti uransa kirjailijana jo 1950-luvulla kansantajuisena ja elämänmyönteisenä humoristina, mutta myöhemmissä teoksissaan Huovisesta kuoriutui esiin etevä satiirikko. Lentsu on yksi satiirikko Huovisen yhteiskuntakriittisimmistä teoksista.6 Tarinan juonirakenne on oivallinen kehys Huovisen provokatiivisille mielipiteille. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Lentsu kertoo realistiseen tyyliin syvällä Kainuun maaseudulla sijaitsevan kyläkeskuksen elämästä talvella 1977. Kylällä raivoaa sitkeä flunssaepidemia.

Tarina seuraa flunssan, eli Huovisen kielellä lentsun, ärsyttämien ihmisten arkisia toimia. Räkätauti ei ole kuitenkaan sisällöllisesti tarinan pääosassa, vaan kirja koostuu pitkälti flunssan vaivaamien ihmisten katkeransävyisistä dialogeista, joissa arvostellaan ja kommentoidaan Suomen talouden ja yhteiskunnan tilaa suurtyöttömyyden oloissa. Koko kylää tuntuu vaivaavan suuri pettymys ja katkeruus suomalaista valtiovaltaa kohtaan. Artikkelini tarkoitus on esitellä ja analysoida talous- ja sosiaalihistorian näkökulmasta Huovisen tarinan räkätautisten päähenkilöiden kokemuksia ja käsityksiä lama-ajan yhteiskunnasta. Minkälainen on Huovisen kuvaama perinteisten suomalaisten asuttama moderni kyläkeskus? Entäpä miten kyläläiset suhtautuvat talouden taantumaan, työttömyyteen ja suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan?

Veikko Huovisen moderni kyläkeskus

Huovisen kyläkeskus on ennen kaikkea suomalaisen sosiaalivaltion tuote, moderni taajama. Kylässä on ”hotellit ja kapakat, suuri kunnan virastotalo, kolme koulua, Alkon liike, tartanilla päällystetty urheilukenttä ja terveyskeskus, jossa ei ole yhtään vuodepaikkaa.”7 Kaikki pelaa sähköllä ja hevoskärryt ovat pääraitilla jo äärimmäisen harvinainen näky. Tarinassa kuvataan kylää komeaksi, mutta haavoittuvaksi asuinympäristöksi. Jos sähköt menevät poikki, koko kyläkeskus lamaantuu.8 Lähes joka neljäs kunnan asukas on eläkeläinen. Kylästä onkin hurjaa vauhtia tulossa "eläkeläisten kylä"9. Yhä pienemmistä ikäluokista valmistuneet ylioppilaat lähtevät etelään niin pian kuin mahdollista. Tarinan kertoja oikeutetusti kysyy: ”Kuka joskus tekee täällä neljäntuhannen asukkaan taajamassa töitä, rakentaa, maksaa veroja, ylläpitää eläkeläisiä. Kuka asuu joskus suuria kerrostaloja ja kiinteistöjä, joita rakennetaan ikään kuin tälle paikalle nousisi piankin kahdenkymmenentuhannen asukkaan kaupunki”10

Kunnassa on virkamiehiä ja työntekijöitä puolen tuhatta.11 Räkätaudin ensimmäinen uhri, pienviljelijä Aleksi Rintelä, ei voi sietää kunnan kokoon nähden ylisuurta virastotaloa ja valtavaa virkamiesten määrää:

Kävellessään Aleksi luimauttelee vihaisesti kunnan virastotaloon. Siellä on satoja ihmisiä papereita siirtelemässä. Ja ne ei kun lisääntyvät. Aina vaan palkataan uusia kanslisteja ja konekirjoittajia, jäsenkirjallapa tietenkin. Ja ne kirjoittaa ja kirjoittaa ja veroäyri nousee ja maan asiat menevät päin helvettiä. Mitään ne ei tuota, mitään uutta ei synny.12

Myös peruskoulunopettajana toimiva Touko Savukoski näkee modernin kehityksen huolestuttavana. Hänen näkökulmastaan maaseudun liikaväestön pakkautuminen kyläkeskuksiin on harvinaislaatuisen huolestuttava yhteiskunnallinen kehityssuunta. Savukoski ymmärtää vielä sen, että nuorempi polvi muutti ensin kyläkeskukseen, josta matka jatkui Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Ongelman tuottaa vanhempi väki, joiden on pakko muuttaa palvelujen perässä taajamiin:

[Maalaisten pakkautuminen kyläkeskuksiin] ei ole ollut pitkän ja harkitsevan kehityksen tulos, vaan äkillinen murros, oikeastaan paonomainen tapahtumasarja. […] Sitä mukaa kuin metsäkylien kaupat ja koulut kuolivat ja maatalousammattia ruvettiin väheksymään alkoi kyliin muuttaa uutta väkeä, ja heissä oli paljon iäkkäitä, jotka ostivat osakehuoneistoja tai pääsivät vanhusten taloihin.13

Modernisoituneen kyläkeskuksen ja julkisen sektorin tarjoamat palvelut eivät näyttäydy lähtökohtaisesti kyläläisten mielikuvissa positiivisessa valossa. Tarinasta tulee ennemminkin kokonaisvaltainen tunne siitä, että moderni kehitys, joka salakavalasti muuttaa pienetkin kylät kaupunkimaisiksi kokonaisuuksiksi, uhkaa maaseudun asukkaiden identiteettiä. Kyläläisillä ei toden totta riitä ymmärrystä, miksi kaukana etelän kasvukeskuksista sijaitsevaan kainuulaiseen kylään on poliitikkojen ja virkamiesten toimesta rakennettu kallis julkinen sektori sekä turhan pramea ja moderni kerrostalojen täyttämä keskusta. Tarinassa niin kylän pankinjohtaja, kuorma-autokuski, poliisi, pienmaanviljelijä, opettaja kuin sekatavarakauppiaskin ovat enemmän tai vähemmän tyytymättömiä elämäänsä modernissa kylässä.

Kyläläiset sosiaalipoliittisen edistyksen kuristuksessa

Kuten poliittisen historian professori Pauli Kettunen painottaa, Suomen muuttuminen moderniksi sosiaalivaltioksi ei ollut talvisodan yhteishengessä luotu kansallinen projekti, jota kohti suomalaiset olisivat pyrkineet yhteisenä rintamana. Hyvinvointivaltio perusta rakentui ennemminkin kompromisseista, joiden lopputulokseen kukaan ei ollut täydellisen tyytyväinen. 1960-luvun lopulta aina 1980-luvulle asti Suomen ylintä hallitusvaltaa käyttivät niin sanotut kansanrintamahallitukset, joiden rungon muodostivat kolme eripuraista poliittista aatetta: maltilliset sosialidemokraatit, radikaalit kommunistit sekä pitkään vallankahvassa olleet keskustalaiset. Poliittisesti 1970-luvun voidaan nähdä olleen vahvan vasemmiston sekä vielä vahvemman presidentin, Urho Kekkosen, vuosikymmen.14

Veikko Huovisen tarina on kaukana tästä vasemmistolaisesta ilmapiiristä. Itse asiassa tarinaa voidaan pitää vastavoimana aikakauden poliittiselle hegemonialle. Vasemmiston ja keskustapuolueen ajamat yhteiskunnalliset reformit eivät herätä kyläläisissä innostusta. Suurta kritiikkiä saavat varsinkin suuret sosiaaliset uudistukset: peruskoulujärjestelmä sekä terveyskeskusverkosto. Pienviljelijä Aleksi Rintelä joutuu turvautumaan terveyskeskuksen apuun. Rintelän kuvailee terveyskeskusta suureksi matalaksi rakennukseksi, jossa on pitkiä käytäviä, tutkimushuoneita, pesuhuoneita, vessoja, vastaanottotiloja ja röntgentiloja, mutta potilaille ei ole yhtään sairaansijaa. Terveyskeskusjärjestelmä saa aimo annoksen kritiikkiä ja vanha kunnanlääkärijärjestelmä kehuja:

Entinen kunnanlääkärilaitos oli parempi kuin nykyinen terveyskeskusjärjestelmä, ainakin maaseudulla ja nimenomaan potilaan kannalta. Kunnanlääkäri tunsi potilaan ja tämän sosiaalisen taustan ja teki jopa kotikäyntejä. Perhelääkärisuhteesta ei silloin vain puhuttu, vaan se toimi ja oli olemassa. Terveyskeskusten myötä tuli kuvaan valtava byrokratia ja paperisota, ja lääkärin oma aktiviteetti tukahdutettiin. Mutta rahaa tämä uusi systeemi ahmii kuin syvämeren kala.15

Toinen nyky-Suomen suurista ylpeydenaiheista, peruskoulu, saa osakseen samantapaista kritiikkiä. Koululaitoksen byrokratisoituminen saa vanhan opettajan, Touko Savukosken, hiiltymään. Hänelle opettajan työ on ennen kaikkea "hiljaista, mutta kieltämättä merkittävää työtä"16. Tämän merkittävän työn ovat kuitenkin pilanneet sosiaalivaltion koulupoliittiset uudistukset, kouluneuvokset, politiikka ja byrokratian ainainen lisääntyminen.

Savukosken mukaan hyvät tavat sekä opettajan auktoriteettiin perustunut järjestys ja kuri ovat vaipuneet peruskoulu-uudistuksen jälkeen unholaan. Savukoski kuvaa uudenlaista kouluympäristöä, jossa ”oppilaiden käytös meni röyhkeäksi, Opettajaa sinuteltiin ilkeä sävy äänessä, meluavat hulttiot kiusasivat tunnollisia, rauhallisia oppilaita. Pienimmiltä kiristettiin rahaa ja makeisia, heitä hakattiin”17. Pahinta peruskoulu-uudistuksessa on kuitenkin byrokratia. Savukosken mukaan: ”Paperisota, alituiset ohjelmien muutokset ja koulutuspäivät veivät kohtuuttomasti opettajien voimia.”18

Sodankokenut eläkeläinen, Ville Tapio, pukee monen vanhemman ikäpolven kyläläisen ajatukset sanoiksi arvostellessaan suomalaista nuorisoa. Suomalaisen nuorison ajatusmalli on hänen näkökulmastaan todellisuudesta irrallaan. Elämä on yhtä jatkokoulutusta, jolloin mikä tahansa työ ei nuorisoa kiinnosta. Ville Tapio manaa:

Koulutus on yleissivistävää, alkaa aikaisin ja loppuu myöhään. Kohta lapsi käy koulua kuudesta kahteenkymmenenteen ikävuoteen. Ja jos kesällä vähän haluaisikin maistella työn makua, ei työtä järjestetä. Metsätöihinkään ei saa ottaa alle kahdeksantoistavuotiasta, kun hän ei ole työsuojelulain alainen. Herrat ja virkamiehet näyttävät mallia leveällä elämällään. Kohta nuoret luulevat, että työ on pohjimmiltaan mukavaa jatkokoulutusta, joka tapahtuu tunturihotelleissa, Finnjetillä ja tyylikkäissä auditorioissa, jotka on rakennettu veronmaksajien rahoilla.19

Jos suomalainen sosiaalivaltio on liian lempeä nuorille opiskelijoille, niin on se kyläläisten mielikuvissa sitä myös rikollisille. Suvaitseva yhteiskunta onkin vienyt niin opettajilta kuin poliiseiltakin arvovallan. Kylän vanhempi konstaapeli Aake Siljander arvostelee rankasti 1960-luvulta alkanutta oikeusperiaatteiden uudelleenarviota:

Kuri ja järjestys on mennyt nollille. Poliisilta on viety toimintaedellytykset erittäin typerillä laeilla ja määräyksillä. Se sama paska, se myrkky, joka turmelee työelämän moraalin, sotkee koulut ja sekoittaa talouselämän, se sama roska on tullut myös järjestyksenvallan kiusaksi. [Rikolliset] osaa olla röyhkeitä. Ne ikään kuin ilkkuvat poliisille, että ähäs kutti, ettepä mahda meille mitään, meillä on suuri suojelija, valtakunnan nuorekkain radikaali, saatana.20

Lentsusta saa kuvan, että suomalaisen hyvinvointivaltion suuret sosiaalipoliittiset uudistukset eivät tarjonneet Huovisen kyläläisille parannuksia julkisiin peruspalveluihin, päinvastoin. Huovinen on pakannut tarinaan valtavan kiihkon vasemmistolaiskeskustalaista sosiaalivaltiota vastaan. Ennen kaikkea sosiaalijärjestelmän kokonaisvaltainen byrokratisoituminen ei kerää kyläläisten sympatioita. Huovisen tarinassa modernissa maailmassa perinteinen maalaisjärki on menettänyt merkitystään. Byrokraattinen sosiaalijärjestelmä nähdään kylmänä kaiken inhimillisyyden institutionalisoimisena.

Byrokratian lisääntyminen ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että 1970-luvun Suomi on maailmanhistoriallisesti hämmästyttävän edistyksellinen valtio. Tämä on Huovisenkin myönnettävä. Teoksen kertoja summaa suomalaisen yhteiskunnan onnistumisia:

Eikö tämä [yhteiskunta] ole aivan toista vanhoihin aikoihin verrattuna. Ajatelkaapa, esimerkiksi sähkö tulee tasaisen virtana hellaan, lamppuihin ja koneisiin. Hyvää, puhdasta vettä tulee hanasta. Terveydenhuolto pelaa ja on halpaa. Kulkuyhteydet ovat luotettavia. On harvinaista, jos juna on pari tuntia myöhässä. Työviikko on viisipäiväinen. Jokainen saa melkoisen kesäloman ja pian talvilomankin, lomaltapaluurahaa maksetaan, äitiyslomat ovat pitkät ja turvatut. Kaupoissa on runsaasti lihaa, leipää, kahvia ja vihanneksia. Tiskit melkein luhistuvat hedelmien alle. Asunnot ovat hyviä, kaikilla mukavuuksilla varustettuja.21

Huovisen kyläläisten näkökulmasta kaikki positiivinen kehitys kaatuu kuitenkin yhteen tiettyyn järjestelmään, jota Huovinen kuvaa värikkäin sanakääntein. Tämä järjestelmä on "hyytävä puoluevalta", joka on "kuin piikkipensaiden verkkopunos ihmisyhteisön kulkutiellä, epäkohtien viidakko, kateuden orjantappura"22. Huovinen kuvaa suomalaista yhteiskuntaa ennen kaikkea byrokraattisen ja puoluesidonnaisen eliitin valtakunnaksi. Tämä ay-liikkeen ja puoluepolitiikan harvainvalta on ajanut Suomen omilla toimillaan taantumaan. Käytännössä kaikki tarinan kyläläiset tuntevat olevansa kansanrintamapolitiikan panttivankeja, liiallisuuksiin menneen sosiaalivaltion nettomaksajia ja lama-ajan sijaiskärsijöitä.

Lama-aika on hallitsevan eliitin syytä

Huovisen teoksen ilmapiiristä huokuu taloudellisen taantuman tunnelma. "Lama-ajan toivottomuudessa"23 ihmiset nauttivat päivällistä "lamatyhjässä ravintolassa"24. Toisaalta vaikka on lama, niin "juoppoja piisaa kylän kaduilla"25. Kylässä taantuma otetaan raskaasti. Eräs tarinan henkilö tyytyy toteamaan: ”Nyt on lama, tosi lama.”26 Sekatavarakauppias Kake Kurkkumaa pukee sanoiksi ne talous- ja sosiaalipoliittiset virheet, joiden takia Suomi on hänen mielestään päätynyt syvään taantumaan:

Katkerin sanoin [Kake Kurkkumaa] syyttää vasemmistoa ja keskustapuoluetta näiden pitkänä valtakautenaan tekemistä virheistä. [Johannes] Virolainen27 ja [Kalevi] Sorsa28 olivat hänen mukaansa ne raikulipojat, jotka hyvinä vuosina panivat rahat menemään. Väärin kustannuslaskelmiin perustaen suunniteltiin ja toteutettiin mitä tahansa. Koulu mullistettiin tasapäistämisen ja poliittisen saastutuksen merkeissä, luotiin mahdollisimman kallis sosiaaliturva, jaettiin puoluetukea julkisesti ja erittäinkin salassa, perustettiin kymmeniä tuhansia valtionvirkoja ja ujutettiin niihin häpeämättömästi jäsenkirjaihmisiä, pystytettiin kallis terveydenhuolto, annettiin periksi ammattijärjestöjen ahneille vaatimuksille, jotka veivät teollisuuden saati pienyrittäjien kilpailukyvyn […].29

Kurkkumaan ystävä on samoilla linjoilla ja toteaa: ”Valtiovalta on jakanut sosiaalista hyvinvointia, vaikka uutta jaettavaa ei tosiasiassa ole vuosikausiin karttunut.”30 Kylän säästöpankin johtaja, Joona Hulkkonen, on yhtä hermostunut ajan taloustrendeistä kuin muutkin. Pankinjohtaja nauraa kyynisesti kansanrintamahallituksen päättäjille:

[Joona Hulkkonen] muistaa useiden valtakunnan nokkamiesten laveat puheet siitä miten tähän [lamaan] on tultu. On muistettu kilvan mainita ulkomaisesta velasta ja öljyn hinnan noususta, mitkä molemmat seikat kyllä ovatkin painavia faktoja. Suosittu on ollut sanonta; me olemme syöneet enemmän kuin olisi ollut varaa, me olemme syöneet etukäteen tulevien vuosien tuotot, me olemme pitäneet keinotekoista elintasoa ulkomaisten lainojen avulla.31

Toisen pankkimiehen, Mertsi Myyryläisen, näkökulmasta hallitus on tehnyt Suomen taloudesta "täysin toimintakyvyttömän"32. Talouden tuhoaa ensisijaisesti raskas välitön verotus, jota ”tavallinen palkansaaja maksaa jo lähes puolet tuloistaan, mutta ahkera ja hyvin ansaitseva jopa 60–70%.”33 Verotus onkin suurin yksittäinen kritiikin kohde kyläyhteisössä. Esimerkiksi tavallisen palkansaajan elämä ”tehtiin tieliikenneveroilla niin kalliiksi, että työmatkakustannukset vievät kohta tavalliselta kansalta ne vähätkin rahat, mitä verotus taskuun jättää.”34

Jopa lääkärien taloudellinen tilanne on uhattuna: ”Lääkäritkin, joita vielä monet rikkaina pitävät, eivät hae pitäjiin joissa on suuret virka-asunnot. Verohallituksen korotettua vuokra-arvot tuli asunnoille liian kovat vuokrat. Ei nuorella velkaantuneella lääkärillä ole varaa asettua mahtavaan lukaaliin. Lääkäripalvelut vähenevät syrjäseuduilla verottajan takia.”35 Huovisen kyläyhteisössä ei edes hyvätuloisella veronmaksajalla ole helppoa. Kaikkein vaikein tilanne on kuitenkin nuorisolla. Yhä edelleen äärimmäisen ajankohtainen yhteiskunnallinen ongelma, nuorisotyöttömyys, nousee kyläläisten keskusteluissa esiin. Kylällä ihmetellään:

Entä tämä nuorisotyöttömyys. Miksi eivät nuoret, riskit ihmiset pääse työhön. Olisikohan virastoissa ja laitoksissa suojeltu työtä liikaa. Työnantajalle on pantu sosiaaliturvamaksuja yli 40 prosenttia palkkojen määrästä […] Mutta paras kaikista on minimipalkkalaki. Jokaiselle oppimattomalle, jolla ei ole työtaitoa, harjoitusaikaa eikä aina työhalujakaan, on maksettava aikamoinen palkka, jota sosiaalimaksut nostavat pian puolella. Ei lopu nuorison työttömyys näillä opeilla, eikä se lopu tyhjänpäiväsellä koulutuksellakaan […] Jos minimipalkkalaki ja nuorten sosiaaliturvamaksut purettaisiin, johan löytyisi työtä. Vaikka ovat tainneet oppia vaatimaan liikaa, nämä nuoret.36

Verottaja on kyläläisten mielikuvissa pahan alku ja juuri. Lähes yhtä negatiivisesti suhtaudutaan palkansaajan oikeuksia ajavaan ammattiyhdistysliikkeeseen, jonka ”lakkokenraalit ovat Suomen kansan suuria saatanoita, he tietävät miten puolustuskyvytöntä yhteiskuntaa kiusataan.”37 Ammattiliiton jäsenet tuottavat katkeruutta esimerkiksi pienviljelijä Aleksi Rintelälle: ”Aleksi halveeraa tiepiirin miehiä. Ne on ammattiliitoillaan ja politiikalla hankkineet itselleen sellaisia etuja ja sellaisen oikeuden velttoiluun ja vittuiluun, ettei moista mökinmies voi ajatellakaan.”38 Samainen Aleksi on kuullut huhuja, ”että joillakin aloilla on ammattiliiton tahoilta määrtelty miten monta työpäivää on oltava sairaana vuodessa, ja monet pyrkivät tunnollisesti tavoitteeseen.”39. Kyläläisten näkökulmasta on käsittämätöntä, että laman keskellä olevassa valtiossa työmarkkinajohtajat ”vaativat reippaasti reaalitulojen nostamista”40 tai uhkailevat jopa yleislakolla, elleivät palkat nouse.

Huovisen maalaama kuva aikakauden taloudellisesta tilanteesta on kokonaisvaltaisen pessimistinen. Kyläläisten syyttävät sormet osoittavat niin hallituspuolueita, ammattiyhdistysliikettä kuin verottajaakin kohti. Toisin sanoen kyläläiset syyttävät suomalaista korporatiivista eliittiä maan huonosta talouden tilasta. Kalliit julkiset palvelut ovat vieneet Suomen konkurssin partaalle samaan aikaan kun verottaja on näännyttänyt niin tavallisen palkansaajan kuin pienyrittäjänkin. Huovisen tarina on todellinen hätähuuto vasemmistoa ja sosiaalivaltiota vierastavan suomalaisen kansanosan puolesta.

Huovisen yhteiskuntakritiikki on yhä ajankohtaista

Artikkelissa esittelemäni kainuulaiset "tavikset" ovat toden totta raivoissaan. He ovat jonkinasteisia tyyppiesimerkkejä Uudenmaan ulkopuolisen Suomen työtätekevistä ja vasemmistoa vierastavista veronmaksajista. Heidän ja suomalaisen työmarkkinaeliitin välillä on syvä ristiriita. Heidän äänensä ei kuulu pöydissä, joissa suomalaisen yhteiskunnan suurista linjoista päätetään. Huovisen kyläläiset eivät koe elävänsä kehittyvässä ja tasa-arvoisessa sosiaalivaltiossa, vaan ennemminkin vasemmistolaisen byrokratiaa ihailevan ja kansantahtoa halveksivan holhousyhteiskunnan puristuksessa.

Veikko Huovisen maalaama kuva 1970-luvun lopun Suomesta on äärimmäisen mielenkiintoinen 2010-luvun näkökulmasta. Huovinen eli Suomessa, joka ei ollut vielä nähnyt 1990-luvun lamaa tai 2000-luvun maailmanlaajuista finanssikriisiä. Itse asiassa 1970–1980-lukujen Suomen on katsottu olevan suomalaisen sosiaalivaltion kulta-aikaa, joka loppui dramaattisesti 1980–1990-lukujen vaihteen taloudelliseen romahdukseen. 1990-luvun alun jälkeen Suomi on elänyt tilanteessa, jota voidaan kutsua hyvinvointivaltion purkamisen, uudelleenorganisoinnin tai alas ajamisen aikakaudeksi.41 Huovisen teos kuitenkin on yksi esimerkki siitä, että hyvinvointivaltion rakenteita problematisoitiin jo paljon ennen 1990-luvun mullistuksia.

Huovisen kyläyhteisöstä sitkeän flunssan avulla nousevan kapinan retoriikka on hyvin lähellä 2010-luvun retoriikkaa. On hämmästyttävää kuinka nykypäivän näkökulmasta relevantteja aiheita Huovinen on teoksessaan käsitellyt. Nuorisotyöttömyys, ulkomaanvelka, verotuksen ongelmat, ammattiyhdistysliikkeen vastuu, terveyspalvelujen järjestäminen syrjäseuduilla sekä esimerkiksi poliisien toimintavallan laajuus ovat puheenaiheita, jotka yhä edelleen nousevat esille niin julkisissa kuin yksityisissäkin puheenvuoroissa.

Viimeiset 35 vuotta eivät ole muuttaneet radikaalisti populaaria tapaa puhua talouden ja politiikan ongelmista. Edelleen eliitin ja kansan vastakkainasettelu on yksi keskeisistä teemoista, niin myös sosiaalivaltion rakenne. Vaikka ajatus hyvinvointivaltiosta on ollut yleisesti hyväksytty tavoite aina 1960-luvulta asti, on sen toteuttamistavasta käyty suurta poliittista sekä aatteellista debattia. Yhä edelleen käydään kiivasta väittelyä siitä mikä on liikaa sosiaalivaltiota ja mikä taas liian vähän. Kuten Huovisen kyläyhteisö osoittaa, 1970-luvun taantumavuosina retoriikka tämäntapaisella kiistelylle oli voimissaan. Hyvinvointivaltio ei ollut vasemmiston ja oikeiston yhteisen unelman tuote, vaan katkeran suolainen kompromissi, jonka luoma yhteiskunnallinen ilmapiiri on aina ollut ja todennäköisesti tulee aina olemaan ristiriitoja täynnä.

Kirjallisuusluettelo

Artikkelin taustatiedot on kerätty seuraavista teoksista
Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma (2000). Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Vastapaino, Tampere.
Laitinen, Kai (1981). Suomen kirjallisuuden historia. Otava, Helsinki.
Pernaa, Ville & Niemi, Mari K. toim. (2008). Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Edita, Helsinki.
Kettunen, Pauli (2001). ”Oliko hyvinvointivaltio projekti?” Ennen & Nyt 4/2001.
http://www.ennenjanyt.net/4-01/kettunen.htm (luettu 29.3.2013).

Artikkelin analyysiosio perustuu teokseen
Huovinen, Veikko (1978). Lentsu: Kertomus suomalaisten räkätaudista. Otava, Keuruu.

  • 1. Hyvinvointivaltio on yksi 1900-luvun keskeisistä yhteiskunnallisista ilmiöistä. Perimmäinen tavoite tässä mallissa on ollut valtion hyvinvointitehtävän korottaminen ensisijaiseen asemaan. Jo 1920-luvun lopulla Ruotsissa luonnosteltiin kansankotiohjelma, jonka lähtökohtana oli valtion ensisijainen rooli yksilön perustarpeiden turvaajana. Laajat tulonsiirrot ja ammatillisesti tuotetut palvelut siirsivät historiallisesti perheelle kuulunutta vastuuta yhä enemmän valtiolle. Toisen maailmansodan jälkeen pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli vakiinnutti asemansa niin sanottuna keskitienä kapitalismin ja sosialismin välissä. Lisää aiheesta esim. Anttonen & Sipilä 2000, 54–55.
  • 2. Anttonen & Sipilä 2000, 77.
  • 3. Kalela 2008, 219.
  • 4. Vuonna 1973 Lähi-idän öljynjalostajamaiden radikalisoitunut asenne länsimaita kohtaan lähes kymmenkertaisti öljyn hinnan. Tämä pani liikkeelle maailmanlaajuisen taantuman, joka iski parin vuoden viiveellä myös Suomeen.
  • 5. Kalela 2008, 222–224.
  • 6. Laitinen 1981, 538–541.
  • 7. Huovinen 1978, 10.
  • 8. Huovinen 1978, 31.
  • 9. Huovinen 1978, 31.
  • 10. Huovinen 1978, 10.
  • 11. Huovinen 1978, 10.
  • 12. Huovinen 1978, 76.
  • 13. Huovinen 1978, 31.
  • 14. Kettunen 2001.
  • 15. Huovinen 1978, 156.
  • 16. Huovinen 1978, 36.
  • 17. Huovinen 1978, 37.
  • 18. Huovinen 1978, 37.
  • 19. Huovinen 1978, 119.
  • 20. Huovinen 1978, 103.
  • 21. Huovinen 1978, 107–108.
  • 22. Huovinen 1978, 119.
  • 23. Huovinen 1978, 106.
  • 24. Huovinen 1978, 57.
  • 25. Huovinen 1978, 127.
  • 26. Huovinen 1978, 61.
  • 27. Johannes Virolainen (1914–2000) oli Keskusta/Maalaisliiton pitkäaikainen vaikuttaja, joka toimi kansanedustajana 1940-luvulta aina 1990-luvun alkuun asti.
  • 28. Kalevi Sorsa (1930–2004) oli pitkäaikainen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen poliitikko ja Suomen pääministeri useaan otteeseen 1970- ja 1980-luvuilla.
  • 29. Huovinen 1978, 60.
  • 30. Huovinen 1978, 61.
  • 31. Huovinen 1978, 45.
  • 32. Huovinen 1978, 46.
  • 33. Huovinen 1978, 61.
  • 34. Huovinen 1978, 61.
  • 35. Huovinen 1978, 143.
  • 36. Huovinen 1978, 112.
  • 37. Huovinen 1978, 28.
  • 38. Huovinen 1978, 17–18.
  • 39. Huovinen 1978, 22.
  • 40. Huovinen 1978, 45.
  • 41. Anttonen & Sipilä 2000, 94–95.