Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Laatuaikaa määräajassa

TUULI TURJA

Liisa Väisäsen teos Verkkaisuuden filosofiaa (Kirjapaja 2013) esittelee hitaan elämän historiaa ja nykyhetkeä. Kiire ja kulutus ovat vieneet nautintoa ruuasta, taiteesta, matkailusta ja elämästä yleensä. Väisänen on valinnut verkkaisuuden vaihteen elämäänsä, joten kirjassa on opettavainen sävy. Otan arviossa henkilökohtaisesti kantaa hitaan elämän eri puoliin ja kritisoin osaa ideologian pääpiirteistä. Väisänen erottaa kiireen ja tehokkuuden toisistaan. Tämän innoittamana jaan tehokkuuden määrällisiin ja laadullisiin arvoihin.

Hermostutko odottaessasi pikaruokaa, joka ei tulekaan tarpeeksi pikaisesti? Raivoatko liikenteessä niille, jotka hidastelevat tielläsi? Rauhoitu hyvä ihminen! Verkkaisuuden filosofiaa rohkaisee hidastamaan vauhtia antoisamman elämän saavuttamiseksi. Runsaasti kuvitettu ja verkkaisesti etenevä kirja onnistuu välittämään ajatuksen hyvin. Olisi liian rajaavaa kutsua teosta elämäntapaoppaaksi sen antaman tietomäärän ja sivistyneen otteen ansiosta. Kirjan ansioksi onkin luettava, että se onnistuu ohittamaan itsestäänselvyydet ja latteudet. Historialliset faktat ovat tuoreita poimintoja, ja etenkin omakohtaisten esimerkkien takana on aistittavissa kirjoittajan aito tarve jakaa tietoa. Verkkaisuuden filosofiaa esitellään elämän eri osa-alueilla. Hidastetussa elämässä tarkoituksena on korvata määrällinen kulutus laadukkailla elämyksillä. Tätä Väisänen kutsuu verkkaisuuden vaihteeksi.

Liisa Väisänen on koulutukseltaan filosofian maisteri kirjallisuustieteestä sekä filosofian tohtori estetiikasta. Hän toimii tietokirjailijana ja luennoitsijana, mutta myös kulttuurihistoriallisesti painottuneiden matkojen järjestäjänä ja oppaana.1 Väisäsen edellinen kirja Kristilliset symbolit: Ikkuna pyhään (2011) kaikuu vielä Verkkaisuuden filosofiaa -teoksenkin sivuilla. Hän käyttää esimerkeissään runsaasti kristillistä symboliikkaa, ja joissakin kohdissa viittaukset tuntuvat hieman liiallisiltakin. Kirja keskittyy kuitenkin kulttuurihistorialliseen yleistietoon. Väisäsellä on taito nostaa esiin kiinnostavia asioita ilmiöiden taustalta, esimerkiksi sanojen ja tapojen juurilta. Kuitenkin kirjan loppupuoliskoa lukiessa jäi pari kertaa mietityttämään, kuinka esimerkiksi ruoka-aineiden käyttämisen historia liittyy verkkaisuuden filosofiaan. Kuvituksena on käytetty sekä taideteoksia että hidasta elämää kuvaavia tilanneotoksia. Mainittava puute kirjassa on päätös jättää kuvat vaille kuvatekstejä. Valokuvaaja Peretto on tiedossa, mutta ainakin taideteosten osalta olisi lisäksi kerrottava mielestäni taiteilijan ja teoksen nimi.

Matkailun ammattilaisena Väisänen käsittelee erityisesti hidasta matkustamista sekä slow foodia. Hitaasti tuotetun ja valmistetun ruuan kiireettömästi nauttiminen on oiva tapa aloittaa rauhallisempi elämäntyyli. Väisäsen mukaan slow food -ideologia ei ole kulttuurisidonnainen, vaan siitä ollaan kiinnostuneita maailmanlaajuisesti. Elämäntapaoppaiden tapaan tämäkään kirja ei vältä hienoista elitismiä. Kun kuvaillaan hyvään ruokaan ja viiniin rauhassa paneutumista, unohdetaan tarkoituksella ne, jotka ahmivat ruokansa silloin, kun sitä on tarjolla. Väisänen ei puutu slow food -ideologian elintasovaatimukseen. Eikä se ole tarpeellistakaan. Hidastaminen on kaivattu trendi juuri sellaisissa maissa, joissa kellon kanssa kilpaa vouhottaminen on viime vuosikymmeninä syönyt keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Matkailun osalta Väisänen sanoo kuitenkin suoraan, että slow travel vaatii joskus hyvää toimeentuloa. Ruuankin osalta hän sivuaa elintasoaihetta, kun hän keskiajan paaston perinteitä kuvaillessaan huomauttaa, että köyhät paastosivat samojen normien mukaisesti kuin muutkin.

Keskiajan kristillisyyteen liittyi dualistinen ajatus kehon ja sielun erillisyydestä. Paastottiin, jotta syöminen ruumiillisena viettinä ei veisi tilaa sielullisilta tehtäviltä. Samoin kuin moni muu, näen ajan ja rahan normittavan yhteiskuntaamme, kuten uskonto on tehnyt aiemmin. Väisänen kuvailee, kuinka keskiajalla munkit hoitivat pikaisesti ruokailunsa, koska se muistutti kiusallisesti heidän ruumiillisista tarpeistaan. Siten he pääsisivät viipymättä takaisin henkisten arvojen pariin. Nykyään lounas hotkaistaan nopeasti, että päästäisiin takaisin tuottavaan työhön. Havaitsemani yhtäläisyys on mielestäni kiinnostava. Se vahvistaa osaltaan teoriaa siitä, että markkinatalouden normit voivat sisältää uskonnosta tuttuja piirteitä. Pikaruoka on hitaan ruuan vastakohta. Sen tarkoitus on raaka-aineiden nopea tuottaminen ja annosten prosessivalmistaminen sekä pikainen toimitus asiakkaalle ja lopulta nopea ruokailu. Automatkalla lounaalle pysähtyessäni otan ateriaan kuuluvan kahvin mukaan autoon. Tehokkuus ei ole ainoa syy, miksi toimin näin, sillä nautin kahvista enemmän yksin ajaessani. Silti seuraava suora lainaus Väisäsen kirjasta on huvittavan vastakkainen kahvitteluesimerkki länsimaiselle take-away -kulttuurille:

Etiopian kahviriitti on mielenkiintoinen ja kaunis tapahtuma. Sen aikana vieras saa kahvista kaiken, niin tuoksun kuin maunkin. Kahvin tarjoilija aloittaa kahviriitin paahtamalla kourallisen kahvipapuja, juuri sen verran, kuin sillä hetkellä tarvitaan. Pavut paahdetaan avotulella metallilevyn päällä. Kun ne ovat höyryävän kuumia, kahvin tarjoaja kiertää jokaisen vieraansa luona ja puhaltaa kahvipavuista nousevaa tuoksuvaa höyryä vieraan kasvoille haisteltavaksi. Sitten hän jauhaa kuumat pavut ja valmistaa kahvin.

Kirjassa kehotetaan pysähtymään – kokemaan, tuntemaan ja elämään hetkessä. Väisänen kertoo omista pysähtymisen tuomista elämyksistään, joita hän on kokenut luonnossa ja taiteessa. Kun on aikaa tuntea ja omistautua jollekin hetkelle, aika ja paikka katoavat. Väisäsen mielestä meidän pitäisi kääntyä enemmän sisäänpäin. Tällä tarkoitetaan sen miettimistä, mikä on itselle oikeasti tärkeää. Väisänen muistuttaa, että tehtäviä asioita priorisoitaessa olisi arvotettava myös asian tärkeys, ei vain kiireellisyys. Esimerkkinä hän kuvailee tilannetta, jossa vietetään aikaa vanhan ystävän kanssa, mutta vastataankin puhelimeen kesken tämän tapaamisen. Puhelimeen vastaaminen on kiireellistä, mutta sen tärkeydestä ei ole takeita, ennen kuin on kuullut soittajan asian. Ohitamme tilanteessa tärkeän ystävän, koska hänen kanssaan käytävää keskustelua ei arvioida kiireelliseksi. Valitsemme siis orjallisen puhelimeen vastaamisen sen sijaan, että tekisimme rauhassa sen, mitä olemme sillä hetkellä tekemässä. Toisena esimerkkinä kuvaillaan tilanne, jossa ollaan matkalla neuvotteluun, mutta tavataan läheinen ihminen matkalla. Väisäsen mielestä arvio siitä, jatkaako kohti työasioita vai jäädäkö kuuntelemaan yllättäen tavattua tuttua voidaan tehdä siinä hetkessä: ”Mitä minä haluan tehdä?”

Väisänen ihailee välimerellistä kulttuuria, jossa on luvallista myöhästellä ja tehdä asioita kelloon katsomatta. En ole aivan varma tästä logiikasta. Henkilöä, joka on matkalla neuvotteluun, odottaa perillä ihmisiä, jotka ovat saapuneet paikalle. Miten keskustelutuokio satunnaisen ystävän kanssa voitaisiin asettaa tämän etukäteen sovitun tapaamisen edelle niin, että päätöksen kustannuksella useampi henkilö joutuu odottelemaan? Väisäsen filosofian mukaan tässä ihmettelyssäni kuvastunee juuri hätäisen elämän orjuus. Kirjassa puhutaan hidastamisesta nimenomaan odottamisen osalta. Neuvotteluun ajoissa tulleiden pitäisi syleillä tätä odottamisen tuomaa tilaisuutta pysähtyä ja nauttia omasta ajasta. Toisaalta kuka tietää olisiko tuossa neuvottelussa kukaan odottamassa, jos kaikki noudattaisivat hetkessä elämisen hedonistista filosofiaa, eikä yhtäkään osapuolta olisi innostanut pysyä sovitussa?

Väisänen ei tietenkään ehdota, että ideologiaa voitaisiin soveltaa koko elämään unohtaen kaikki vastuut kelloineen ja kalentereineen. Hän perustelee mielestäni onnistuneesti verkkaisuuden vaihteen käyttämisen silloin, kun se on mahdollista. Kokemuksia ei voida löytää elämän liukuhihnalla, jossa ainoastaan yritetään pysyä tahdissa ja aikataulussa. Yhteiskunnassamme kellosta on tullut isäntä. Teollistuminen ja tehokkuuskeskeisyys eivät näemmä kohdistuneetkaan vain tavaroiden tuotantoon, vaan ihmiseen itseensä. Liukuhihnatyössä ei ole mahdollisuuksia pysähtyä haaveilemaan, koska jokainen hetki on kellotettu jotakin työsuoritusta varten. Elämän tuotanto ei voi pysähtyä, ei ainakaan ilman huonoa omatuntoa.

Mielestäni kirjan merkittäviä oivalluksia on, että kiire ja tehokkuus eivät kulje aina käsi kädessä. Jos juoksee Firenzen freskot läpi yhdessä päivässä, se on tehty kiireellä, mutta mitä tässä kohtaa tarkoitettaisiin tehokkuudella? Erottaisinkin määrälliset arvot laadullisista. Taide toimii hyvänä esimerkkinä, koska siihen liitettyjen arvojen pitäisi olla vain laadullisia. Ei voida tehdä johtopäätöstä siitä, että 21 taidenäyttelyssä käynyt on tutustunut taiteeseen tehokkaammin kuin 19 taidenäyttelyssä käynyt. Jokainen varmasti tiedostaa, että aito taide-elämys eroaa siitä, kun käy äkkiseltään katsastamassa Mona Lisan. Jostakin syystä kuitenkin sekä freskoja laskevia että Louvressa ärtyneesti jonottavia ihmisiä riittää. Tuotamme elämäämme tehdaslogiikalla. On kustannustehokasta käydä samalla Firenzen matkalla kaikissa katedraaleissa.

Ymmärrän hidastamisen tarpeen, koska ajan ja rahan liukuhihnalla ei voida hyvin. Samalla tunnen tarvetta kysyä, olisiko tämän routaisen maamme rakentamisesta tullut mitään mañana mañana -mentaliteetilla. En jaa Väisäsen siestakulttuurin ihailua. Se venyttää työpäivää ja vähentää näin aikaa perheen kanssa. Se ei ole se suuntaus, jota peräänkuuluttaisin nyt jo yksilökeskeiseen perhekulttuuriimme. Toisaalta taas haluaisin nähdä ihmisten tiedostavan liekansa ja erityisesti sen, että he voivat sen itse irrottaa – vaikka vain hetkeksi. Sanoisin, ettemme voi kokea laatuaikaa määräajassa. Aitoon kohtaamiseen ihmisen, luonnon, taiteen tai omien ajatusten kanssa ei voida pakottaa eikä sitä voida aikatauluttaa. Liukuhihnalla suorittamisen sijaan voisimme omaksua vapaa-aikamme asenteeksi labyrintissä seikkailun.

Hidastaminen on Väisäsen mukaan hiipimässä uudeksi trendiksi. Toistaiseksi elämme kuitenkin kellon orjuuttamaa aikaa, jossa määrälliset arvot viis veisaavat aidoista kohtaamisista. Työssä emme järkevästi pääse eroon kelloriippuvuudesta tai tuotannollistaloudellisesta ajattelusta, mutta vapaa-ajalla ei ole syytä pitää teollisesta ajatusmallista kiinni. Toisaalta myös liike-elämässä multityöskentelyn katsotaan menneen jo liian pitkälle ja nähdään tarvetta hidastamiselle ja keskittymiselle. Hidastamisen filosofian tärkein elementti on mielestäni oman suhtautumisensa tiedostaminen. Väisänen onnistuu juuri siinä, että kirjan luettuaan ihminen alkaa havaita asioita, joita tehdään tarpeettoman nopeasti ja pysähtymättä.

Liisa Väisänen: Verkkaisuuden filosofiaa. Kirjapaja 2013. 309 s.