Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Yhteiskuntatieteet kiireesti mukaan ilmastonmuutoskeskusteluun

SUSANNA LINDGREN

Lancasterin yliopiston sosiologian professori John Urry koostaa teoksessaan Ilmastonmuutos ja yhteiskunta (Vastapaino 2013) näkymiä ihmiskunnan tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen muokkaamassa maailmassa. Taloustieteen ja ennen kaikkea uusliberalistisen talouspuheen hallitsema keskustelu ilmastonmuutoksen olemassaolosta, syistä ja merkityksistä kaipaa Urryn mukaan ehdottomasti yhteiskuntatieteellistä tulokulmaa. Ja sen – varsin kriittisen – hän myös kirjassaan tarjoaa.

Ilmastonmuutos ja yhteiskunta koostuu kymmenestä luvusta, joissa Urry argumentoi yhteiskuntatieteen merkityksen, hiilipitoisen maailmanjärjestyksen välttämättömän uudelleenmuotoilun ja tulevaisuuden skenaarioiden laajamittaisen ja ennakkoluulottoman kehittelyn puolesta. Hänen pontimenaan on saada yhteiskuntatiede välttämättömäksi osaksi ilmastonmuutoskeskustelua. Siinä missä uusliberalistinen näkemys korostaa yksilön näkökulmaa, valintoja ja hyötyä, yhteiskuntatiede tuo Urryn mukaan laajemman näköalan osaksi globaalia aihepiiriä. Järjestelmät ja verkostot, jotka vaikuttavat ympäristöön ja sitä kautta yksilöön, ovat yhteisöllisiä. Näin ollen myös keinot, joilla ympäristöön kohdistuviin kriiseihin puututaan, edellyttävät yhteisiä päätöksiä ja toimintaa.

1800-luvulla alkanut ja 1900-luvulla kiihtynyt teollistuminen perustuu pitkälti fossiilisiin polttoaineisiin. Teollistuminen, vaurastuminen ja yhteiskunnan muutokset ovat mahdollistaneet pohjoisen pallonpuoliskon asukkaille elämäntavan, joka niin ikään saa pontimensa hiilestä ja öljystä, sillä etenkin asuminen, kulutus, liikkuminen ja matkustaminen kuluttavat nimenomaan uusiutumattomia luonnonvaroja. Tapausesimerkiksi nykyajan elämäntyylin ylettömyydestä Urry nostaa Dubain: keinotekoisen, kuluttajia varten luodun lumemaailman, jonka rakentaminen ja ylläpito vaativat sekä epäeettisiä työoloja että vastuutonta energiantuhlausta. Dubaihin tuntuvat muutenkin kiteytyvän Urryn ajattelussa lähes kaikki 2000-luvun alun ongelmakohdat, sillä hän palaa aiheeseen kirjassaan useasti.

Professori Urry esittää teoksessaan neljä tulevaisuuden visiota, joita kohden maailma hivuttautuu. Mahdollisista tulevaisuuksista yksi on loputon kuluttajuus, jossa juuri minkäänlaisia ratkaisevia muutoksia ei tehdä. Sen sijaan luonnonvarat riittävät nyt arvioitua pidempään ja uudeksi keskeiseksi energianlähteeksi muodostuu jokin uusi, käytännössä rajattomasti riittävä ja päästöiltään vähäinen järjestelmä, esimerkiksi vety. Tässä skenaariossa ilmastonmuutoksella ei ole yhtä suuria vaikutuksia kuin on ennustettu – ainakaan pohjoisen pallonpuoliskon väestölle. Kyse on eräänlaisesta hypermaailmasta, jossa ihmiset liikkuvat paljon ja ovat aina tavoitettavissa. Sosiaalinen ja digitaalinen pääoma on tärkeää ja sen haaliminen asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan keskenään. Urry pitää loputtoman kuluttajuuden tulevaisuutta epätodennäköisenä.

Toinen vaihtoehto on paikallinen kestävyys, jossa elintasosta tingitään ja ihmiset alkavat elää paikallisemmin, lähellä olevaan tarjontaan ja seuraan tyytyen, jolloin fossiilisten energianlähteiden käyttö hiipuu. Kolmas, lähes dystopiaromaania muistuttava skenaario on alueellinen sotapäällikkyys, jossa tiukasti eriytyneet alueet ja yhteisöt taistelevat hupenevista luonnonvaroista ja vartioivat mustasukkaisesti omaa etuaan.

Neljäs ja Urryn mukaan suotavin vaihtoehto perustuu vähähiilisiin digitaalisiin verkostoihin, joiden kehittelyssä yksittäiset kansalaiset ja yhteisöt ovat avainasemassa. Ajatuksena on, että tulevaisuudessa ihmiset elävät, työskentelevät ja viettävät vapaa-aikansa ”paikallisissa sähköisten toimintojen yhteisöissä”. Esimerkiksi matkustaminen vähenee radikaalisti, kun jokaisessa kaupungissa on kaikki tarvittavat palvelut ja riittävästi omaleimaisuutta houkuttaakseen asukkaat tyytymään tarjontaan. Samalla matkustelua ja fossiilisten energianlähteiden vähäistäkin käyttöä säännöstellään esimerkiksi ihmisten digitaalisen seurannan avulla. Vähähiiliset verkostot tai yhteisöt muokkautuvat käytössä ja kokemuksen kautta. Urry uskoo digitaaliseen ja virtuaaliseen tulevaisuuteen ja korostaa, kuinka tärkeää on, että uudet ilmiöt, systeemit ja ajatusmallit pääsevät syntymään omalla vauhdillaan, ilman pakkoa tai hierarkkista organisointia. Toisaalta tällainen uudenlainen yhteiskunnallinen järjestäytyminen edellyttää suuria investointeja ja omanlaistaan säännöstelyä ja seurantaa, josta taas seuraa haasteita kansalaisoikeuksien ja yksilönvapauden osalta.

Ilmastonmuutos ja yhteiskunta nostaa esiin uudenlaisen tavan ymmärtää ja käsitteellistää talouden, yhteiskunnan ja ympäristön yhteispeliä: luonnonvarakapitalismin. Tässä järjestelmässä luontoa ei pidetä taloudesta erillään, eikä sitä hyödynnetä lyhyen tavoitteen voittojen keräämisessä. Sen sijaan luonnonvarat ovat jokaisen talouden ja yhteiskunnan keskeinen ja tärkeä, tasaveroinen osa, joita voidaan hyödyntää vain rajoitetusti ja joita tarkastellaan koko niiden elinkaaren ajan. Luonnonvarakapitalismi edellyttää valtioilta markkinoiden säätelyä ja odottamattomien vaikutusten välttämistä, mikä on huomattavan hankalaa, mutta sen arvoista. Tulevat sukupolvet nähdään yhtä tärkeinä kuin nykyiset. Urryn mukaan luonnonvarakapitalismi sekä vähähiilinen talous ja yhteiskunta ovat ainoa mahdollinen kapitalistinen ratkaisu ilmastonmuutokseen ja energiaturvallisuuteen. Ja tällä ratkaisulla on kiire.

John Urryn teos on kantaaottava, kriittinen ja kunnianhimoinen kokonaisuus. Se tarttuu aiheeseensa sumeilematta, tekee selväksi tarkoituksensa ja pyrkii selkeään ja osin oppikirjamaiseen tyyliin muun muassa listauksin, monipuolisin viittein ja selkein yhteenvedoin. Toisaalta kirjassa on toistoa ja alleviivausta, ja se on tyylillisesti hieman raskas: aikamuodot vaihtelevat, historialliset kehityslinjat tiivistetään tarpeettoman lyhyeen tilaan ja paikoin esiintyvät ympäripyöreydet latistavat terävyyttä. Suomennoksessa olisi voitu kiinnittää huomiota käsitteiden käyttöön ja sanavalintoihin, vaikka toisaalta osalle Urryn käyttämistä termeistä ei ehkä ole vakiintunutta suomenkielistä vastinetta. Paikoin virkkeet vaikuttavat sanasta sanaan englannista suomennetuilta, mikä rasittaa kokonaisuuden sujuvuutta.

Ilmastonmuutos ja yhteiskunta on tärkeä keskustelunavaaja ja on hienoa, että se on tuotu myös suomenkielisen yleisön saataville. Toivoa sopii, että se päätyy laajemminkin luettavaksi, sillä aihepiirinsä osalta se on epämiellyttävän ajankohtainen – eikä taatusti vanhene.

John Urry: Ilmastonmuutos ja yhteiskunta. Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino 2013. 332 s.