Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kuvia kumartamatta

Historiantutkijat ja kirjallisuustieteen pyhät tulenkantajat

JANNE KOSUNEN – MATTI MIESKONEN

Tulenkantajat tunnetaan parhaiten yhtenä suomalaisen kirjallisuuden kuuluisimmista ryhmistä. Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumista1 nimensä saaneen ryhmän tunnetuimpia jäseniä ovat Olavi Paavolainen, Katri Vala, Mika Waltari, Yrjö Jylhä, Elina Vaara, Uuno Kailas, Lauri Viljanen ja Martti Haavio. Huolimatta tulenkantajien keskeisestä asemasta kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, kokonaisesitys ryhmän historiasta on edelleen kirjoittamatta. Kun Kerttu Saarenheimo julkaisi ensimmäisen tulenkantajia käsittelevän laajan tutkimuksen 1966, esitti hän jo tuolloin pahoittelunsa sen johdosta, etteivät ryhmän historiaa pitkään odottaneet tulisi sitä vieläkään saamaan.2 Vajaan viidenkymmenen vuoden jälkeen odotus jatkuu edelleen.

Kokonaishistorian puuttuminen ei johdu siitä, etteivätkö tulenkantajat kiinnostaisi historiantutkijoita. Ryhmä on olennainen osa sotienvälisen ajan kulttuurihistoriaa, minkä lisäksi varsinkin Olavi Paavolainen on nauttinut viimeisten vuosikymmenten aikana suurta suosiota historiantutkijoiden keskuudessa.3 Vuonna 2005 tulenkantajista ilmestyi myös ensimmäinen historia-alan väitöskirja.4

Syitä historiantutkimuksen vähäisyyteen on sen sijaan etsittävä tieteidenvälisistä rajoista. Tämä tarkoittaa katseen tarkentamista kirjallisuustieteen suuntaan, joka pääasiassa on vastannut tulenkantajien historiakuvan luomisesta. Ei liene liioiteltua väittää, että tulenkantajista kiinnostunut historiantutkija tuntee toisinaan liikkuvansa kirjallisuudentutkimuksen pyhällä maaperällä. Kyse ei ole tietoisesta raja-aitojen pystyttämisestä tai tieteidenvälisen keskustelun karttelusta, vaan seuraus kirjallisuustieteen ja tulenkantajien pitkästä rinnakkaiselosta. Tulenkantajat on kirjallisuustieteelle enemmän kuin tutkimuskohde, sillä osa ryhmän kirjailijoista on itse keskeisesti vaikuttanut oman tutkimustraditionsa syntyyn. Monitahoinen vaikutussuhde on muovannut tulenkantajista kotimaiseen kirjallisuushistoriaan myyttisen legendan,5 jonka jäsenistä ja ryhmänmuodostuksesta ei ole päästy yksimielisyyteen.6

Tässä kirjoituksessa esittelemme olosuhteita ja ennakkositoumuksia, joihin historiantutkija joutuu sopeutumaan lähestyessään tulenkantajien kaltaista kirjallista aihetta. Pohdimme omien kokemustemme kautta, mitä tieteidenväliset rajanylitykset tutkijalle käytännössä saattavat merkitä. Ajatuksemme ovat omakohtaisuuden sävyttämiä, eivätkä joka kohdassa pyri yleispätevyyteen. Kirjoituksen punaisena lankana voidaan silti pitää kysymystä, löytyykö historiantutkijoilta riittävää rohkeutta lähestyä tulenkantajia omista vahvuuksistaan käsin, vai pelkäämmekö tässä työssä mahdollisesti leimautuvamme tarkoitushakuisiksi kuvankaatajiksi?

Kirjallisuustieteen perintö

Kun kertoo kirjoittavansa väitöskirjaa tulenkantajista on yleisin olettamus se, että tutkimus liittyy kirjallisuustieteeseen. Historiantutkimus sen sijaan herättää kiinnostusta ennen kaikkea uutuusarvonsa vuoksi. Keskustelua tulenkantajista on niin pitkään käyty ainoastaan kirjallisuustieteen sisällä, että uudet avaukset koetaan jo yksin tämän vuoksi tervetulleiksi. Toisaalta pelkkä näkökulmanvaihdos ei aina vakuuta lisätutkimuksen tarpeellisuudesta. Tieteellinen historiantutkimus edellyttää uuden tiedon tuottamista. Tehtävä on aina haastavampi, jos tutkimusta samasta aiheesta on ennestään olemassa - vaikka sitten eri tieteenalaltakin.

Toinen yleinen olettamus liittyy tutkimuskohteiden rajautumiseen. Koska tulenkantajia on tutkittu lähes ainoastaan kirjallisuustieteen piirissä, tulenkantaja-ryhmä on määrittynyt kirjallisuushistoriallisista tarpeista käsin. Tulenkantajien historiakuvassa tulenkantajan “arvonimi” on hyväksytty vain menestyneille kirjailijoille. Ritva Haavikko on päätynyt punnitsemaan kirjallisen tuotannon määrän ja laadun kautta kuka on tulenkantaja ja kuka ei.7 Tulenkantajia tutkiva kohtaakin ennakko-oletuksen, että tutkimuskohteena ovat tietyt 20-luvun nuoret kirjailijat. Olettamus, että tulenkantajia tutkiva historioitsija on Olavi Paavolaisen tuotannon asiantuntija, kuvastaa miten suuri rooli Paavolaiselle on annettu tulenkantajien “henkisenä johtajana”. Myös tutkijalla itsellään voi olla vahva kirjallisuushistoriallinen ennakko-oletus tutkittavasta ryhmästä. Sen purkaminen ja tulenkantajakuvan muodostaminen puhtaasti alkuperäislähteistön pohjalta voi tuntua haastavalta, pyhään kajoamiselta, kirjallisuudentutkimuksen reviirille astumiselta. Kirjallisuushistoriallisen tulkinnan ohittamisen vaikeutta kuvastavat Kari Mäkisen ja Vesa Maurialan väitöskirjat, joiden lähtökohdiksi on otettu juuri kirjallisuudentutkimuksen tulkinta tulenkantaja-ryhmästä.

Tulenkantajien alkuperäisaineistoja säilytetään kirjallisuudentutkimuksen pyhässä paikassa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Vaikka SKS esittelee itsensä nykyään kansalliseksi muistiorganisaatioksi ja valtakunnalliseksi kulttuurijärjestöksi, liittyvät Seuran keskeisimmät toiminnot yhä edelleen kielen ja kirjallisuuden tutkimukseen. Sen lisäksi, että SKS on kustantanut useita tulenkantajia käsitteleviä tutkimuksia ja elämäkertoja, säilyttää Seuran kirjallisuusarkisto tärkeimpien tulenkantajakirjailijoiden henkilöarkistoja. SKS osallistui myös tiiviisti Helsingin yliopiston 1970-luvulla toteuttamiin kirjailijoiden haastattelututkimuksiin8 ja järjesti hankkeen tiimoilta 1976 tuolloin jo ikääntyneille tulenkantajille muisteluillan.9 Tulenkantajien henki elää varsinkin kirjallisuusarkistossa edelleen vahvana. Näkyvimmin tämän voi aistia arkiston seinälle ripustetusta, Einari Wehmaksen piirtämästä Tulenkantajat-lehden alkuperäisestä mainosjulisteesta. Historia-alan omilla yhdistyksillä ei ole vastaavanlaista kirjallisiin ryhmiin liittyvää perinnetietoisuutta. Merkillepantavaa on, että Suomen Historiallinen Seura perustettiin alun alkaen 1864 juuri SKS:n yhteyteen.10 SHS:n itsenäistyminen omaksi seurakseen sen sijaan tapahtui, koska SKS:n kielen- ja kirjallisuudentutkimus ajoi säännöllisesti historiantutkimuksen ohitse.11

Kirjallisuustieteen ja tulenkantajien yhteys korostuu entisestään, kun tarkastellaan miten voimakkaasti ryhmän jäsenet ovat päässeet vaikuttamaan oman historiakuvansa muotoutumiseen. Edellä mainittujen 1970-luvun kirjailijahaastatteluiden lisäksi tulee mainita kirjallisuudentutkimuksen professoriksi 1950-luvun lopulla nimitetty Lauri Viljanen,12 jonka tulenkantajia koskeva periodisointi13 siirtyi identtisenä Kerttu Saarenheimon edellä mainittuun tutkimukseen. Saarenheimon myötä tulenkantajien historiakuvan keskeiset linjat vakiintuivat nykyiseen muotoonsa. Oman lisänsä keskusteluun ovat tuoneet myös muistelmia kirjoittaneet Martti Haavio, Ilmari Pimiä, Mika Waltari, Elina Vaara ja Erkki Vala.14

Juuri tulenkantajien runsas muisteluperinne saattaa paradoksaalisesti olla yhtenä syynä siihen, miksi historiantutkimus on aiemmin kiinnittänyt ryhmään vain vähäistä huomiota. Historiantutkijat ovat perinteisesti pitäneet juuri muistelmakirjallisuutta sangen epäluotettavana lähdeaineistona.15 Suunta on silti tässä suhteessa muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana sallivammaksi. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että yksi keskeinen historiantutkimuksen näkökulma tulenkantajiin saattaa tulevaisuudessa avautua juuri muistelmakirjallisuuden kautta. Tällä alueella historiantutkijat ja kirjallisuustieteilijät voisivat toimia myös hedelmällisessä yhteistyössä, sillä sotien jälkeen kirjallisuustieteessä laajalle levinnyt uuskriittinen metodi16 on hiljalleen alkanut saada rinnalleen myös henkilöhistoriallisia ja kirjoitusprosesseihin keskittyviä painotuksia.17

Yleisesti ottaen historiantutkijan on syytä suhtautua kirjallisuustieteen tutkimustuloksiin tietyllä varauksella. Tieteenala, jonka tulkintoja menneisyydestä ohjailevat päällimmäisinä kirjallisuus ja kirjallisuuden esteettinen arvottaminen, ei voi toimia objektiivisena tietolähteenä laajempia näkökulmia tavoittelevalle historiantutkimukselle. Kirjallisuustiedettä ei silti myöskään voi suoralta käsin sivuuttaa. Kirjallisuuden analyysin lisäksi kirjallisuustieteelliset tutkimukset sisältävät usein myös henkilöhistoriaan ja yleiseen ajankuvaan keskittyviä kohtia, jotka ovat jo lähellä historiantutkimuksen intressejä. Varsinkin elämäkertakirjallisuus tarjoaa usein ristikkäisleikkauksia, joissa kirjallisuustiede ja historiantutkimus yhdistyvät molempia tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Panu Rajalan, Kerttu Saarenheimon, Vesa Karosen, Yrjö Hosiaisluoman sekä muiden tulenkantajia keskeisimmin käsitelleiden biografien teokset ovat tieteenalasta riippumatta kaikille tulenkantajista kiinnostuneille välttämättömiä lähteitä.

Kaunokirjallisuus historiantutkimuksen lähteenä

Muistelmien tapaan kaunokirjallisuuden käyttö historiantutkimuksen lähdeaineistona on ollut vähäistä. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista tarkemmin puuttua historiantutkimuksen lähdekriittisiin ja metodologisiin kysymyksiin. Sen sijaan esitämme aiheemme pohjalta kysymyksen, voiko historiantutkija sivuuttaa kaunokirjallisuuden tutkiessaan tulenkantajien kaltaista kirjallista liikettä?

Ottakaamme esimerkiksi Olavi Paavolaisen pamfletti Suursiivous (1932), johon kirjallisuushistoria yleisesti katsoo tulenkantajien aikakauden viimeistään päättyneen. Koska yksi historiantutkimuksen keskeisistä alueista liittyy aikakausien periodisointiin, nousee Suursiivous tästä syystä keskivertokirjallisuutta merkittävänpään asemaan. Pamflettia on mahdollista lukea useista eri näkökulmasta käsin: kirjallisuushistoriallisena katsauksena, satiirisena kuvauksena 1920-luvun kulttuurielämästä tai henkilöhistoriallisena dokumenttina Paavolaisesta itsestään. Ennen kaikkea kyseessä on silti kirjallisuuskritiikki.

Paavolaisen hyökkäävä tyyli ei jätä arvailujen varaan, mikä vaikutus Suursiivouksella oli tulenkantajien ryhmätuntoon. Vaikka Paavolainen arvatenkin hankki pamfletilla vihamiehiä – kuten myöhemmin sotien jälkeen Synkällä yksinpuhelulla (1946) – viime kädessä Suursiivouksessa suurennuslasin alla on kaunokirjallisuus, ei ihmiset. Jos historiantutkija allekirjoittaa Suursiivouksen aseman tulenkantajien hajottajana, allekirjoittaa hän samalla myös sen, että kaunokirjallisuus itsessään on tulenkantajien historian keskeisin voima. Tämän tapahtuessa ollaan jo siirrytty historiantutkimuksesta kirjallisuushistorian alueelle. Historiantutkijalle Suursiivous voi näyttäytyä ennen kaikkea Paavolaisen tarpeena saavuttaa menetetty asema tulenkantajien johtohahmona.18 Kysymys Suursiivouksesta tulenkantajien aikakauden päättäjänä näyttäytyy näin ollen jälkikäteen rakennetulta ajatukselta, jolla ei vielä pamfletin ilmestymisaikana ollut samaa merkitystä.

Jos Suursiivous silti hyväksytään tulenkantajien lopulliseksi hajottajaksi, historiantutkijan on edelleen kyettävä päättämään, kuinka suuri todistusvoima itse teokselle on syytä antaa. Riittääkö se, että lukee pamfletin vai tulisiko sen lisäksi tutustua myös niihin kaunokirjallisiin teoksiin, joita Suursiivous käsittelee? Kun Paavolainen kutsuu Arvi Kivimaan novellikokoelmaa Maan ja auringon lapset ”heiveröiseksi ja aneemiseksi” tai Mika Waltarin Jumalaa paossa ”mystilliseksi nuoruudensynniksi”,19 voiko näitä voimakkaan subjektiivisia luonnehdintoja ymmärtää ilman, että tutustuu teoksiin? Toinen vaihtoehto olisi tarkistaa kirjallisuushistorioista, mistä teoksissa on kysymys, mikä silti samalla tarkoittaisi tukeutumista kirjallisuustieteilijöiden näkemyksiin. Ja koska kirjallisuustieteilijöiden tutkimusperinne on tulenkantajien kohdalla historiantutkijoille paikoitellen punainen vaate, ei heidän apuunsa kaikissa tilanteissa ole mahdollista turvautua.

Suursiivouksen lisäksi tulenkantajien historia on täynnä kaunokirjallisia teoksia, joilla on ollut ryhmän historiakuvalle erityistä symboliarvoa. Jos historiantutkija käsittelee ”nuoria runoilijoita”, ymmärtääkö hän mistä puhuu, jos hän ei ole tutustunut samalla nimellä 1920-luvulla julkaistuihin runoantologioihin? Tai jos Waltari esitellään yhdeksi keskeisistä tulenkantajista, kuinka vakuuttunut määritelmästä voi olla, jos ei ole lukenut aikansa kulttikirjaksi kohonnutta Suuri illusioni -teosta? Tai mitä voi lukematta sanoa Haanpään Kentästä ja kasarmista, joka ilmestyessään aiheutti suurta keskustelua nuoren kirjallisuuden toivotusta suunnasta? Ajatusketjua voi jatkaa edelleen ja kysyä, tulisiko historiantutkijan olla perehtynyt myös niihin kirjallisiin suuntauksiin, jotka aikanaan vaikuttivat tulenkantajien kehittymiseen? Riittääkö, että tietää D.H. Lawrencen olleen yksi tärkeimmistä aikansa sukupuolimoraalin kriitikoista, jonka käsitykset heijastuivat myös Suomeen ja tulenkantajiin, vai olisiko varmuuden vuoksi syytä lukea myös Lady Chatterleyn rakastaja? Entä tulisiko samaa periaatetta noudattaen kahlata läpi Pierre Lotin, Paul Morandin ja Anna de Noailles’n tuotanto?

Siinä ei itsessään liene huomautettavaa, jos haluaa syventää käsitystään oman tutkimuskohteensa eri kerroksista. Jos sen sijaan porautuminen yhä uusien vaikutteiden metatasoihin on itseisarvo, voi metodia pitää riskialttiina kolmestakin eri syystä. Ensinnäkin vaikutteiden havainnointi on omiaan paisuttamaan tutkimusta niin, että vaikka paljon mielenkiintoista tietoa syntyisi, ei sitä ole lopulta mahdollista koota ehjäksi kokonaisuudeksi. Toisekseen myös vaikutusanalyysissä on objektiivisen tiedonsaannin kannalta omat puutteensa.20

Kolmas – ja kenties merkittävin – riski liittyy siihen, että liiallinen keskittyminen kaunokirjallisuuteen saattaa johtaa historiantutkimuksen sijasta harharetkelle kirjallisuustieteen puolelle, missä historiantutkija ei ole omimmillaan. Vähemmän mairittelevina esimerkkeinä historiantutkijoiden tavasta käsitellä kirjallisia aiheita voidaan mainita Matti Salmisen elämäkerta Pentti Haanpäästä (2013) ja Martti Häikiön elämäkerta V.A. Koskenniemestä (2010). Salminen esimerkiksi ilmoittaa, ettei hänen teoksensa kuulu kirjallisuudentutkimuksen alueelle, mutta arvottaa silti Haanpään yhdeksi ”Suomen kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista”.21 Häikiö sen sijaan esittää omakohtaisen näkemyksensä Koskenniemen Konsuli Brennerin jälkikesästä: ”Minun mielestäni Koskenniemen hienovarainen romaani on tänä päivänä luettuna kypsä ja myönteinen lukukokemus”.22 Molemmat elämäkerrat ovat esimerkkejä historiantutkijoiden23 pyrkimyksestä lähestyä kirjailijoita kirjallisuushistoriaa laajemmasta näkökulmasta, mutta myös tarpeesta sanoa sanansa kirjallisuuden esteettisestä arvosta. Ongelmalliseksi Salmisen ja Häikiön arvostelutoiminnan tekee se, että tutkimusten rajaukset eivät mahdollista laajempaa kirjallisuustieteellistä analyysia, jolloin arviot jäävät väkisinkin heikosti perustelluiksi tai muuten keskeneräisiksi. Tämä ristiin kulkeminen ei myöskään ole jäänyt kirjallisuustieteilijöiltä huomaamatta.24 Sen lisäksi, että historiantutkijan on aina tarkoin harkittava oman kompetenssinsa riittävyyttä kaunokirjallisuuden analyysiin, on hänen syytä myös miettiä, mikä siitä saatava lisäarvo viime kädessä tutkimukselle on. Historiantutkimuksen voiman tulisi kirjallisuuden arvottamisen sijasta perustua päinvastoin siihen, ettei sen kirjallisuushistorian tavoin tarvitse luoda kaanoneita. Vaikka tutkittava kirjailija tutkijan mielestä ansaitsisi suurempaa arvonantoa, historiantutkimukseen arvottaminen ei kuulu.

Kaikista varauksista huolimatta historiantutkimuksen kannattaa pitää kaunokirjallisuudesta kiinni, jos se haluaa säilyttää tulenkantajiin kokonaisvaltaisen otteen. Muussa tapauksessa ryhmän merkitys saattaa nopeasti typistyä sosiologisen fraktion25 tai kirjallisen kohortin26 kaltaiseksi, turhan teoriapainotteiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka teorialähtöisyys tuokin ajatuksia herättävän lisänsä historiantutkimukseen, ei teorianmuodostuksen tule antaa nousta alkuperäislähteiden todistusvoiman yläpuolelle.

Menneisyyden ymmärtämisen useita tapoja

Tulenkantajien kohdalla ei täysin päde se Katajala-Peltomaan ja Vuolannon huomio, että muut tieteenalat jäävät historioitsijan työskentelyssä usein vain konkreettisia apuneuvoja tarjoavaan asemaan.27 Se, että kirjallisuustieteellä on pitkä ja monipuolinen historia tulenkantajien tutkimisesta, on otettava erityisellä vakavuudella huomioon. Jos historiantutkija kuvittelee, että hän voi uudella näkökulmallaan pyyhkäistä vuosikymmeniä jatkuneen tieteellisen keskustelun tulokset syrjään ja aloittaa puhtaalta pöydältä, osoittautuu tämä nopeasti harhaluuloksi. Monet asiat tulevat helposti keksityiksi uudestaan, jos taustatyö on puutteellisesti tehty. Kirjallisuustieteen tutkimustraditio muodostaa tulenkantajia käsittelevälle näin ollen joukon ennakkositoumuksia, jotka tulee selvittää, ennen kuin voi päästä omassa tutkimuksessaan eteenpäin.28

Toisaalta vaikka traditiot olisivat miten pitkiä tahansa, kirjallisuustiedettä on silti turha korottaa minkäänlaiselle jalustalle. Uusien ja radikaalien näkökulmien esittämistä ei kannata arkailla, sillä muussa tapauksessa tutkimus toistaa helposti totuttuja latuja. Minkään ei pitäisi olla pyhää tieteen tekemisessä, kunhan tieteen etiikkaa ei unohdeta. Kuvien kaataminen on sallittua, jos siihen löytyy riittävät perustelut. Kirjallisuustieteeseen tulee suhtautua tutun sanonnan mukaan kuin hyvään renkiin, mutta huonoon isäntään. Jos apuja on saatavilla, ne tulee käyttää häikäilemättä hyödyksi, kunhan muistaa pysyä tarkkana, että fokus säilyy oman tieteenalan piirissä. Sama asia koskee kaikkea tieteidenvälistä tutkimusta.

On selvää, että kirjallisuustieteen osuus historiantutkimuksessa riippuu viime kädessä kulloisenkin tutkimuksen painotuksista. Jos tarkoituksena on tehdä omaehtoista historiantutkimusta uusista näkökulmista käsin, on kirjallisuustieteen käsittely jätettävä tässä tapauksessa vähemmälle huomiolle. Jos toisaalta halutaan havainnollistaa menneisyyden ymmärtämisen eri tapoja ja käydä keskustelua historiakuvista, on kirjallisuustiede välttämätön osa tätä keskustelua. Nykyinen, tieteidenvälisyyttä korostava paradigma antaa olettaa, että tulenkantajista tulevaisuudessa tehtävä tutkimus kallistuu jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Lähteet

Haavikko, Ritva (1976a). ”Johdanto niille, jotka eivät paljon tiedä tulenkantajista.” Teoksessa Kirjailijat puhuvat. Tulenkantajat. Helsinki: SKS, 13–40.

Haavikko, Ritva (1976b). ”Kirjailijain haastattelututkimus – lähtökohtia, menetelmiä, tuloksia.” Teoksessa Rivien takaa. Nykykirjallisuuden tutkimusta kirjailijahaastattelujen pohjalta. Helsinki: SKS, 7–20.

Haavio, Martti (1972). Nuoruusvuodet. Kronikka vuosilta 1906–1924. Helsinki: WSOY.

Hapuli, Ritva (1995). Nykyajan sininen kukka. Olavi Paavolainen ja nykyaika. Helsinki: SKS.

Hapuli, Ritva [toim.] (2012). Paavolaisen katse. Tulkintoja Olavi Paavolaisen kirjoituksista. Helsinki: Avain.

Hyrkkänen, Markku (2002). Aatehistorian mieli. Tampere: Vastapaino.

Hyttinen, Elsi & Kivilaakso, Katri (2010). ”Johdanto.” Teoksessa Lukemattomat sivut. Kirjallisuuden arkistot käytössä. Helsinki: SKS, 7–18.

Häggman, Kai (2010). ”Arvostelu Martti Häikiön teoksesta V.A. Koskenniemi – suomalainen klassikko I-II.” Julkaisussa Historiallinen aikakauskirja 2/2010. Helsinki: SHS, 274–276.

Häikiö, Martti (2012). V.A. Koskenniemi – suomalainen klassikko 1. Helsinki: WSOY.

Karonen, Vesa (2012). ”Reportaasi Pentti Haanpäästä jättää teokset sivuosaan. Kirjallisuusarvostelu.” Helsingin sanomat 15.9.2013.

Katajala-Peltomaa, Sari & Vuolanto, Ville (2001). ”Tulkinnan kerrokset – tutkimuskohteena antiikin ja keskiajan perhe.” Teoksessa Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi. Tampere: Vastapaino, 29–47.

Kinnunen, Tiina (2001). ”Ennakkositoumuksista ymmärtämiseen – naishistorian ulottuvuudet.” Teoksessa Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi. Tampere: Vastapaino, 49–67.

Kivilaakso, Katri (2010). ”’Pitäisikö vielä kirjoittaakin se, mikä on verisesti eletty?’ Elina Vaaran julkaisemattomat muistelmat.” Teoksessa Lukemattomat sivut. Kirjallisuuden arkistot käytössä. Helsinki: SKS, 133–158.

Laamanen, Ville (2014). Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939. Turku: K&H.

Lassila, Pertti (1987). Uuden aikakauden runous. Ekspressionistinen tematiikka 1910- ja 1920-luvun suomenkielisessä lyriikassa. Helsinki: Otava.

Mauriala, Vesa (2005). Uutta aikaa etsimässä. Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930 luvuilla. Helsinki: Gaudeamus.

Mäkinen, Kari (1989). Unelma jälkikristillisestä kulttuurista ja uskonnosta. Tulenkantajien oppositio kansankirkollista arvomaailmaa vastaan 1924–1930. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura.

Niemi, Juhani (1991). Kirjallisuus instituutiona. Johdatus sosiologiseen kirjallisuudentutkimukseen. Helsinki: SKS.

Paavolainen, Jaakko (1991). Olavi Paavolainen - keulakuva. Helsinki: Tammi.

Paavolainen, Olavi (1932/2008). Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa. Helsinki: Gummerus.

Pimiä, Ilmari (1980). Jäivät seudut rakkahimmat. Helsinki: WSOY.

Saarenheimo, Kerttu (1966). Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla. Helsinki: WSOY.

Saariluoma, Liisa (1989). ”Kirjallisuushistoria eilen ja tänään.” Julkaisussa Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 43. Helsinki: SKS, 11–36.

Salminen, Matti (2013). Pentti Haanpään tarina. Helsinki: Into.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esittely. SKS:n verkkosivut, http://www.finlit.fi/seura/index.htm. Viitattu 18.3.2014.

Suomen Historiallisen Seuran historiaa. SHS:n verkkosivut, http://www.histseura.fi/historiaa.html. Viitattu 18.3.2014.

Terho, Henri [toim.] (2002). Paavolaisen paikat. Kohtaamisia Olavi Paavolaisen kanssa. Helsinki: SKS.

Teräs, Kari (2011). ”Epäilystä vuoropuheluun. Muistelmateokset historiantutkimuksen
aineistona.” Teoksessa Tekstien rajoilla – monitieteisiä näkökulmia kirjoitettuihin aineistoihin. Helsinki: SKS, 181–201.

Waltari, Mika (1980). Kirjailijan muistelmia. Helsinki: WSOY.

Viljanen, Lauri (1958). ”1920-luvun kirjallisuus. Kirjallisuutemme vuosikymmenet II.” Julkaisussa Parnasso. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 294–297.

Virtanen, Matti (2001). Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. Helsinki: SKS.

  • 1. WSOY:n julkaisema NVL:n albumi Tulenkantajat ilmestyi vuosina 1924–1927 ja vuonna 1928 se muutettiin aikakauslehtimuotoon. Tulenkantajat-lehti ilmestyi Tulenkantajain Osakeyhtiön ja Elävä Taide Oy:n kustantamana 1928–1930. Vuonna 1929 perustettu Tulenkantajain Seura jatkoi 1930-luvulla toimintaansa vasemmistoliberaalina kulttuurijärjestönä ja herätti vuosiksi 1932–1939 Tulenkantajat-lehden jälleen henkiin äänenkannattajakseen.
  • 2. Saarenheimo 1966, 5.
  • 3. Ks. Laamanen 2014; Hapuli 1995; Terho [toim.] 2003; Hapuli [toim.] 2012.
  • 4. Mauriala 2005.
  • 5. Lassila 1987, 208–209.
  • 6. Haavikko 1976, 13–40; Mäkinen 1989, 17–22.
  • 7. Haavikko 1976, 16.
  • 8. Ks. Haavikko 1976a, 7-12; 1976b, 7-20.
  • 9. Kivilaakso 2010, 156.
  • 10. Suomen historian ja muinaistieteiden tutkijoiden tieteelliseksi seuraksi perustettiin 1864 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) yhteyteen Historiallinen Osakunta. Suomen suurruhtinas Aleksanteri II hyväksyi Suomen Historiallisen Seuran (= Finska Historiska Samfundet) nimen saaneen seuran perustamisen ja vahvisti säännöt 25. helmikuuta 1875.
  • 11. SHS:n verkkosivut.
  • 12. Viljanen nimitettiin 1950 Turun yliopiston kirjallisuuden professoriksi ja edelleen 1956 vastaavaan virkaan Helsingin yliopistoon.
  • 13. Viljanen 1958, 294–297.
  • 14. Martti Haavion (1972), Ilmari Pimiän (1980) ja Mika Waltarin (1980) muistelmat on julkaistu. Vaaran ja Valan muistelmien käsikirjoituksia säilytetään SKS:n kirjallisuusarkistossa. Vaaran muistelmista ks. lisäksi Kivimaa 2010, passim.
  • 15. Teräs 2011, 181–183.
  • 16. Uuskritiikki painottaa kirjallisuuden esteettisen arvon autonomisuutta ja korostaa, että teoksen arvo on olemassa riippumatta mm. kirjailijan tai kirjoitusajankohdan kontekstista. Ks. esim. Saariluoma 1989.
  • 17. Ks. Hyttinen & Kivilaakso 2010, passim.
  • 18. Paavolainen 1991, 104.
  • 19. Paavolainen 2008, 28.
  • 20. Markku Hyrkkäsen mukaan on helppo näyttää toteen, että useimmiten vaikuteanalyyttiset tutkimustulokset ovat vain oletuksia vaikutuslähteistä. Toisinaan vaikuteanalyysi voi typistyä pelkäksi viittaukseksi mahdolliseen selitykseen. Hyrkkänen 2002, 148-149.
  • 21. Salminen 2013, takakansi.
  • 22. Häikiö 2010, 135.
  • 23. Matti Salminen on ammatiltaan toimittaja, mutta koska hän teoksessaan irtisanoutuu kirjallisuudentutkijan roolista, luemme hänet tässä yhteydessä Haanpään biografina historiankirjoittajaksi.
  • 24. Häggman 2010; Karonen 2013.
  • 25. Fraktio on unkarilaissyntyisen yhteiskuntatieteilijä Karl Mannheimin sukupolviajattelun ydinajatus. Samanikäisten sukupolvi jakaantuu Mannheimin mallissa useiksi fraktioiksi, jotka esiintyvät yhteisten tunnusten ja iskulauseiden kautta. Ks. Virtanen 2002, 25–27, 143–149.
  • 26. Kirjallisuuden kohorteilla viitataan niihin sidosryhmiin, joihin kirjailijat tuotantonsa kautta liittyvät. Yksi näkyvimmistä kohorteista on tulenkantajien kaltaiset kirjalliset ryhmät. Ks. Niemi 1991, 49–60.
  • 27. Katajala-Peltomaa et.al. 2001, 36.
  • 28. Tiina Kinnunen on käsitellyt historiantutkijan ennakkositoumuksia suhteessa naistutkimukseen. Kinnusen näkemyksissä siitä, että naisen historiasta kiinnostunut istuu niin naistutkimuksen kuin historiantutkimuksen tuoleilla ja tuntee olonsa kahden oppiaineen välissä kodittomaksi, on paljon samaa tulenkantajatutkimuksen kanssa. Ks. Kinnunen 2001, 49–67.