Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Pyhää ja pyhitettyä

Kirkon ja arvoliberalismin suhteesta

OLLI-PEKKA TOIVANEN

Tämä essee analysoi kriittisesti kirkon toimintaa nyky-yhteiskunnassa liberalistisista teorioista käsin, joista keskityn ensisijaisesti arvoliberalismiin. Tarkastelen, miten kirkko myötäilee yhteiskunnassa vallitsevia liberalistisia arvoja ja esitän sille vaihtoehtoisia toimintamalleja. Tätä tarkoitusta varten tulkitsen kirkkoa yhteisönä, johon sovellan eräitä liberalistisia yhteiskuntateorioita.

Liberalismin määrittelen ideologiseksi merkityskentäksi, johon sisältyy määrättyjä arvoja, diskursiivista kielenkäyttöä ja vallan legitimointia.1 Kirkosta puhuessani taas tarkoitan evankelis-luterilaista kansankirkkoa. Vaikka lähden liikkeelle oletuksesta, että kirkon ja monien tekstissä kuvattujen tahojen toiminta myötäilee arvoliberalistisia ihanteita, en väitä, että kyse olisi kaikissa tapauksissa systemaattisesta ohjelman noudattamisesta.

On myös huomioitava, että vaikka asetan kirkon ja liberalismin lähtökohtaisesti vastakkain, en halua esittää kumpaakaan toistensa aatteellisena vihollisena. Tavoitteeni on kritisoida liberalismin käytännön sovellutusten haittapuolia erityisesti, kun ne kirkon tapauksessa joutuvat ristiriitaan kirkon perinteisten arvojen kanssa. Lopussa tulen osoittamaan, että kirkolla voisi hyvinkin olla myös opittavaa liberalismista.

Käsitteistä

Pyhän käsite on jo etymologisesti merkinnyt aina sekä kristinuskossa että suomen kielessä erottautumista. Juutalaisuudessa heprean kielen pyhää kuvaava sana ק-ד-ש (qōḏeš) merkitsi irrottautumista, (Jumalalle) omistautumista, puhtautta ja moraalisuutta. Nämä ovat subjektia kuvaavia ominaisuuksia, sillä juutalaisille pyhää oli juuri Israelin kansa, jonka Jumala itse oli valinnut. Sama personoiva ajattelutapa näkyy myös opetuksessa kirkon pyhyydestä: kirkko on pyhä sikäli, kuin se symboloi Kristusta.2

Suomen kielessä pyhä taas on merkinnyt määrättyä aluetta, joka on asetettu erilleen muusta elinympäristöstä. Kansanperinteen tutkijat ovat ajoittaneet pyhä-sanan vakiintumisen pronssikauteen, jolloin kehittyneet maanviljelystekniikat vaikuttivat ihmisten tarpeisiin muokata ja rajata ympäristöään. Pyhäksi saatettiin kutsua niin hautapaikkoja kuin myös viljeltäväksi varattua kaskimaata.3

Liberalismin kantasana liber puolestaan tiivistää olennaisen liberalismista vapauden filosofiana. Liberalismin monia suuntauksia yhdistää pääasiallisesti kolme taustaoletusta. Ensimmäinen oletus on suvereenin, demokraattisen valtion olemassaolo. Liberalismi on ennen kaikkea kansanvallan aatesuuntaus. Toinen perusoletus on egalitaarinen käsitys kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, jossa eriarvoisuutta ei voi perustella yhteiskunnallisella tai luonnolliseksi tulkitulla arvojärjestyksellä. Kolmas oletus liittyy vapauteen tärkeimpänä yksilön arvona, oli se sitten taloudellista, poliittista tai moraalista: arvoliberalismissa pääpaino on siis viimeisellä.4

Kristinuskon vaikutus liberalismin kehityksessä on ristiriitainen. Filosofi John Grayn mukaan kristinusko on toisaalta edustanut suvaitsemattomuutta uskonnollista monimuotoisuutta kohtaan, toisaalta sen samaan aikaan yksilöllistä uskoa ja universaalia moraalioppia julistava katsanto periytyi myös länsimaiseen ajatteluun. Esimerkiksi esiliberalistiksi luokiteltava John Locke (1632–1704) johti kansalaisyhteiskunnan teoriansa periaatteet Jumalan luonnollisesta laista periytyviksi.5

Arvoliberalismi ja kirkko

Nyky-yhteiskunnassa pyhyyden ja koskemattomuuden käsitteet ovat saaneet sisältöä erityisesti liberalistisen eetoksen käsityksistä yksilön vapauksista ja oikeuksista. Harva edes kiistää vapauksien ja oikeuksien merkitystä ainakaan länsimaissa, sikäli kuin ne eivät ole suorassa ristiriidassa lain kanssa. Ongelmia syntyy, kun niiden pohjalta tulisi käydä arvokeskustelua: on turha lähteä ruotimaan esimerkiksi arvorelativismin tai vapaiden markkinoiden ongelmia, kun keskustelun kohde on jo lähtökohtaisesti transsendentti, ylimaallinen Toinen.

Samaan aikaan kirkko, jolla olisi auktoriteettia toimia yhteiskunnallisena arvovaikuttajana, näyttää, ainakin ulospäin, olevan hukassa roolinsa kanssa. Arvoista kyllä puhutaan, mutta mieluummin kaikkia huomioivasti tai myötäilevästi kuin auktoritatiivisesti. Esimerkiksi kirkon virallisessa Meidän kirkko-strategiassa kirkko vielä määrittelee tehtävänsä ja arvonsa itsevarmasti, kun taas seurakunnille jaetussa strategia-oppaassa näitä ”kirkon yhteisiä arvoja” käsitellään näin:

Seurakunnissa on syytä pohtia, ovatko nämä myös seurakunnan kannalta keskeisimmät arvot vai onko olemassa jotain sellaisia arvoja, joiden halutaan voimallisemmin ohjaavan paikallista toimintaa(…) Arvoista käytävä keskustelu saattaa monessa tapauksessa olla tärkeämpää kuin se, että valitut arvot ovat juuri oikeita.6

Savonlinnan seurakunnan nykyinen kirkkoherra Sammeli Juntunen kuvaa vuonna 2010 julkaistussa kirjassaan Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta kehitystä, jota kirkon hajaantuneisuus voi kiihdyttää. Juntunen arvosteli kirjassa kirkon ja uskonnollisen kielen merkitysten tyhjenemistä individualistisen uskon tunnustamisen edessä. Jos kirkko ei ole itsekään yksimielinen sanomansa sisällöstä, se ei voi opettaa oman traditionsa mukaista oppia uskottavasti, vaan päätyy ruokkimaan epämääräistä ”hengellisten” joukkoa uskonnollisuuden kokemuksilla:

(…) kirkon identiteetiksi tulee se, että kirkko tarjoaa puitteet kansalaisten uskonnollisuuden toteuttamiselle. Kirkko ei voi määritellä ihmisille sitä, miten Jumalasta tai uskonnosta puhutaan. Sen tulee kunnioittaa ihmisten vakaumusta ja mukautua heidän muuttuvan uskontonsa mukaan, palvelemaan ihmisten tarpeita ja heidän kielellistä tapaansa hahmottaa elämänkatsomuksellisia kysymyksiä.7

Kevään 2013 Haastettu kirkko-seminaarissa yksi keskeisistä teemoista liittyi juuri kirkon sisäisiin erimielisyyksiin opillisissa kysymyksissä. Emeritusarkkipiispa John Vikström teki puheessaan eron ”sallitun” ja kirkkoa hajauttamaan pyrkivän erilaisuuden välille.8 Myös tilaisuudessa puhujana vieraillut Juntunen oli samoilla linjoilla. Samalla hän kuitenkin kritisoi piispainkokouksen linjanvetoja ykseyden edistämisessä, jotka hänen mukaansa eivät ota Vikströmin esittämää uhkaa hajauttavasta erilaisuudesta huomioon.9 Näitä konkreettisia linjanvetoja olivat muun muassa eri kirkollisista liikkeistä lähtöisin olevien henkilöiden nimittäminen kirkon keskushallinnon toimielimiin ja kutsuminen esiintyjiksi yleisötilaisuuksiin, jossa omien kirkollisten näkemysten esittäminen on luontevaa.10

Kirkko arvoyhteisönä

Klassisen liberalismin yhtenä tavoitteena oli pitkään yhteisille arvoille perustuvan yhteiskunnan rakentaminen. Tämä idea oli paljon velkaa valistuksen rationaalista ajattelua korostavalle perinteelle, jonka valossa ihmisten uskottiin pohjimmiltaan jakavan samat moraaliset periaatteet. Arvoliberalismi asetti kuitenkin käytännön haasteen: miten etsiä yhteisiä arvoja, kun kansalaiset ovat hajautuneet tyystin erilaisiin arvosegmentteihin?11

Tunnetuin moderni ratkaisu tähän ongelmaan on peräisin John Rawlsilta. Kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria (A Theory of Justice, 1971/1988) hän esittää ajatuksen neutralistisesta valtiomallista. Sen mukaan yhteiskunnassa tulisi tunnustaa kansalaisten arvomaailman monimuotoisuus, eikä valtion pitäisi sitoutua mihinkään määrättyyn arvomaailmaan. Yhteiskunnassa tulisi saavuttaa ylitsekäyvä yksimielisyys (overlapping consensus), ns. minimaalinen moraali, joka säätelisi kansalaisten vuorovaikutusta.12

Viittasin jo edellä kirkon sisäiseen arvokeskusteluun, jossa jo asetetut ”yhteiset” arvot alistetaan yksittäisten seurakuntien arvioitaviksi siltä pohjalta, että keskustelu on jopa ensisijaisen tärkeää. Kaiken arvokeskustelun suuri kompastuskivi on, mikäli sekoitetaan keskenään pluralismin ja relativismin käsitteet. Pluralismi merkitsee arvojen monimuotoisuuden tunnustamista, kun taas relativismi merkitsee kaikkien arvojen hylkäämistä tai asettamista samanarvoiseen asemaan. Yhdestä arvomaailmasta käsin ei ole edes lähtökohtaista oikeutta arvostella muita. Rawlsin esittämän mallinkin voi käytännössä tulkita olevan lähempänä relativismia kuin pluralismia: se yrittää kieltää kaikki metafyysiset taustaoletukset yhteisistä arvoista, mutta sen hypoteesi, jossa henkilökohtaiset arvot eivät määritä vuorovaikutussuhteita, ei ole sen uskottavampi. Esimerkiksi Locken pyrkimys oli antaa yksilöllisille näkemyksille sijaa tilanteissa, joihin ei ollut yhtä auktoritatiivista vastausta, esimerkiksi Jumalan olemassaoloon, eikä selittää Jumalaa pois.13

Kirkon sisäisen dialogisuuden kannalta piispainkokouksessa esitetty toimintasuunnitelma voisi periaatteessa toimiakin, mutta tällaisessa moniäänisyydessä piilee vaaransa. Ensiksi on varmistuttava, että kaikki puhuvat ylipäätään yhteistä kieltä, muuten keskustelu kuolee alkuunsa. Jotta taas edettäisiin tuloksiin, eri näkemyksiä on voitava arvioida kriittisesti, eikä tyytyä pitämään niistä jokaista esittäjänsä kannalta oikeana. Arvokysymykset on nähtävä ongelmina, jotka tulee ratkaista.14

Toinen ongelma on, jos keskustelua pyritään välttämään moniarvoisuuden nimissä. Tarkoitan tällä niin sanottua ”matalan kynnyksen” toimintaa, jossa seurakuntalaisten henkilökohtaisten vakaumusten kunnioittamisen vuoksi kristillistä retoriikkaa yritetään välttää tai neutralisoida, vaikka itse konteksti olisi kristillinen. Tuoreimmaksi esimerkiksi nostaisin Kallion kirkossa järjestettävät lauantaibrunssit, joissa seurakuntalaisia kestitetään 15 euron korvausta vastaan gourmet-herkuilla ja DJ-musiikilla. Osa tuotoista käytetään Kirkon Ulkomaanavun ruoka-avustuksiin.

Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo kiitteli brunssia Kirkko & kaupunki-lehdessä (K&K): ”Halusimme luoda matalan kynnyksen toimintaa. Yhdessä syömisessä on myös jotain hyvin alkukristillistä.”15 Viimeksi mainitussa Laajasalo on oikeassa – tosin yhdessä syömiselle lienee olemassa myös sakramentaalisempi muoto, jota ehtoolliseksikin sanotaan.

En pidä ajatusta kirkollisesta brunssista sinänsä pahana, mutta miksi toiminnasta, jonka Laajasalonkin mukaan on tarkoitus ilmentää kristillisyyttä, häivytetään juuri kristillinen aines? Onko tarkoitus luoda matalan kynnyksen diakoniatyötä, jossa avustuksiin ohjattu rahasumma on kristillinen lisäarvo, jonka ei tarvitse vaivata satunnaista osallistujaa?

Pari vaatimatonta ehdotusta

Lähdin kirjoitukseni alussa liikkeelle siitä, mitä pyhä on kristinuskossa merkinnyt ja mitä taas voidaan kutsua pyhäksi nykyajan liberaaleissa katsantokannoissa. Teesini oli, että liberalismin pyhittämät arvot ovat sekä muodostaneet haasteen että vaikuttaneet kirkon pyhiin arvoihin. Rohkenen käyttää pyhitetty/pyhä- dikotomiaa vedoten siihen, että kristinuskossa pyhää voidaan pitää ulkoapäin annettuna – tätä oletusta modernin liberalismin ei ole täytynyt jakaa enää aikoihin.

Mutta ei niin pahaa, että ei jotain hyvääkin. Liberalismissa on kuitenkin piirteitä, joita voitaisiin hyvin soveltaa kirkon sisäisiin ongelmiin ja jotka olisivat samalla uskollisia paitsi kirkon, niin myös liberalismin perinteille. Ehdotukseni kirkolle ovat seuraavat:

1) Olkaa rohkeasti pluralisteja
Evankelis-luterilaisessa kirkossa on hyvinkin paljon tilaa erilaisille toimintatavoille. Tämä huomioidaan jo Augsburgin tunnustuksessa (CA), joka on tärkein niistä tunnustuskirjoista, joille luterilainen kirkko pohjaa Raamatun ohella toimintansa:

Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.16

Sen sijaan arvonäkemyksissä olisi hyvä päästä yksimielisyyteen konfliktien uhallakin. John Gray on Rawlsin yhteiskuntateorian kritiikissään puhunut kovista eettisistä valinnoista (hard choices), joita yhteiskunnassa on tehtävä riippumatta siitä, vastaavatko ne jaettuja arvokäsityksiä vai eivät. Tosin Gray jakaa Rawlsin näkemyksen siitä, että universaaleja moraaliarvoja ei sinänsä ole.17

2) Palatkaa Lutheriin ja sitä kautta Raamattuun
Reformaation henkisen ja hengellisen isän Martin Lutherin lausahduksiin kuuluu: ”kirkon on aina uudistuttava” (ecclesia semper reformanda est). Lutherille tämä merkitsi paluuta Raamattuun ja kirkon päivittämistä sen ehdoilla.18 Ajatus uudistumisesta tradition nojalla muistuttaa kummasti Edmund Burken yhteiskunnallista ajattelua. Burke – jota pidetään aatehistoriallisesti konservatiivina, mutta myös klassisen liberalismin edustajana – kirjoitti vuonna 1790 kirjassaan Reflections on the Revolution in France, miten Ranskan vallankumous oli pettänyt ihanteensa. Burken mukaan tämä johtui siitä, että vallankumouksen teoreetikot luottivat liiaksi mahdollisuuteen luoda pysyvä, universaaleille arvoille rakentuva tasavalta. Yhteiskunta ei ole vain ”elävien näyttämö”, vaan vuorovaikutteinen sekä menneiden että tulevien sukupolvien kanssa.19

Tällaiseen johtopäätökseen on pyritty myös tässä kirjoituksessa. Kyse ei ole vakaumuksellisesta kirkkokonservatismista, jossa mikään ei saa muuttua, eikä mitään uutta kokeilla. Kirkon tulee elää vuorovaikutuksessa tradition, seurakuntalaisten ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Toisin kuin liberalismissa, sen on kuitenkin lupa lähteä liikkeelle metafyysisistä oletuksista, joissa tietyt asiat ovat muuttumattomia.

Lähteet ja kirjallisuus

Internet-lähteet
Suomen evankelis-luterilainen kirkko|Evl.fi
– (1530) Augsburgin tunnustus (CA) – Luterilaiset tunnustuskirjat: http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/augstunn.html#Kirkko
Sakasti.evl.fi – Suomen ev.lut. kirkko
– (2013). Haastettu kirkko – osallisuus, yhteisöllisyys, usko. Kirkon tutkimuskeskuksen www-julkaisuja 32. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus: http://sakasti.evl.fi/julkaisut.nsf/8EB06812E6BAAD2EC2257B650027183A/$FILE/www32korjattu.pdf
– (2013). Piispainkokouksen pöytäkirja Biskopsmötets protokoll. 12–13.2.2013. Helsinki: Hakapaino Oy: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/E352D23BB03CA307C22577000024A667/$FILE/pk-k-2013.pdf
– (2009). Strategiaopas seurakunnille. Suomen ev.lut.kirkon ja kirkkohallituksen julkaisuja 2009:5: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/BC05BD4975FC8DE3C22576C7004162B5/$FILE/Strategiaopas%20PDF.pdf
Kirjallisuus
Anttonen, Veikko (1996). Ihmisen ja maan rajat. ’Pyhä’ kulttuurisena kategoriana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Eagleton, Terry (1991). Ideology. An Introduction.London: Verso.
Etsijä
– 4/2013: Repeääkö kirkko?
Gray, John (1986). Liberalism. Milton Keynes: Open University Press.
– (1997). Endgames. Questions in Late Modern Political Thought. Cambridge: Polity Press.
Harisalo, Risto & Miettinen, Ensio (1997). Klassinen liberalismi. Tampere: Tampere University Press.
Hellsten, Sirkku (1996). Oikeutta ilman kohtuutta. Modernin oikeudenmukaisuuskäsityksen kritiikkiä. Helsinki: Gaudeamus.
Juntunen, Sammeli (2010). Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Helsinki: Kirjapaja.
Karkama, Pertti (1998). Kulttuuri ja demokratia. Kirjoituksia kulttuurin nykytilasta. Tietolipas 161. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kirkko & kaupunki (K&K)
– 4/14: Brunssi avaa kirkon ovet.
McGrath, Alister (2012). Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Viides laitos. Suom. Satu Kantola. Helsinki: Kirjapaja.
Saastamoinen, Kari (1998). Eurooppalainen liberalismi. Etiikka, talous, politiikka. Jyväskylä: Atena.

  • 1. Eagleton 1991, 1–2, 8–9.
  • 2. McGrath 2011/2012, 558–559.
  • 3. Anttonen 1996, 108–109.
  • 4. Harisalo & Miettinen 1997, 16; Saastamoinen 1998, 24–25.
  • 5. Gray 1986, 5-6; Hellsten 1996, 137–138.
  • 6. Strategiaopas seurakunnille 2009, 21–22 (Sakasti.evl.fi)
  • 7. Juntunen 2010, 23.
  • 8. Haastettu kirkko 2013, 32–33 (Sakasti.evl.fi).
  • 9. Haastettu kirkko 2013, 46–47 (Sakasti.evl.fi).
  • 10. Piispainkokouksen pöytäkirja 2013, 23 (Sakasti.evl.fi).
  • 11. Saastamoinen 1998, 219–220.
  • 12. Saastamoinen 1998, 221–226.
  • 13. Hellsten 1996, 136–138.
  • 14. Karkama 1998, 81–83.
  • 15. K&K 4/14, 22–23.
  • 16. CA 1530, artikla VII (Evl.fi).
  • 17. Gray 1997, 17, 40–41.
  • 18. Etsijä 4/2013, 20.
  • 19. Harisalo & Miettinen 1997, 57, 61–62.