Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Maailmaa heiluttelevat markkinat

MARKUS RISTOLA

Finanssikriisien määrä on kasvanut merkittävästi 1980-luvulta lähtien. Niistä on tullut entistä voimakkaampia ja globaalimpia, sillä maat ovat yhä tiiviimmin kytköksissä toisiinsa kaupankäynnin ja räjähdysmäisesti kasvaneen finanssisektorin kautta. Suuret rahamäärät siirtyvät hetkessä maasta toiseen etsien parasta tuoton ja riskin suhdetta. Ne kiihdyttävät kohdemaassaan taloudellista toimintaa, mutta niiden erittäin nopeat liikkeet lisäävät merkittävästi epävakautta maailmantaloudessa.

Toisen maailmansodan jälkeisinä ensimmäisinä vuosikymmeninä finanssikriisejä ei juuri esiintynyt. 1970-luvulla rahoitusmarkkinoita alettiin kuitenkin vapauttaa sääntelystä, joka oli pantu toimeen 1930-luvun suuren laman seurauksena. Lama-aika tuntui unohtuneen ja sääntelyn koettiin estävän voittojen tekemistä ja kahlitsevan taloutta. Suomessa merkittävimmät toimenpiteet sääntelyn purkamiseksi tehtiin 1980-luvulla.

Kuva: Josefina Sipinen

Finanssisektori on välttämätön talouden toimimiselle. Sen kautta toisen säästöt siirtyvät lainaa tarvitsevalle. Olettakaamme yksinkertaisessa taloustieteilijä Ha-Joon Changilta lainatussa esimerkissä tehtaan omistajan tarvitsevan lisää rahaa koneiden ostoon. Omistaja voi lainata sitä pankista yrityksen toimiessa vakuutena. Jos hän puolestaan haluaa myydä esimerkiksi puolet tehtaastaan ja sille on vaikeuksia löytää ostajaa, hän voi myydä sen osakkeina usealle ostajalle.1 Sijoitusrahastoilla saadaan hajautettua riskiä ja samalla talletuksia korkeampi tuotto. Yhdysvaltojen viimeisimmän kiinteistökuplan yhteydessä tutuiksi tulleita johdannaisia käytettiin alun perin suojautumiseen epäsuotuisilta hinnanvaihteluilta. Esimerkiksi lentoyhtiö voi suojautua niiden avulla kerosiinin hinnannousun aiheuttamalta riskiltä. Tämä kaikki on tarpeellista.

Viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana rahoitussektori on kuitenkin kasvanut erittäin nopeasti, mitataanpa sitä osuutena bruttokansantuotteesta, keskimääräisissä palkoissa, varojen tai työntekijöiden määrässä. Se on kasvanut yli optimaalisen kokonsa ja alkanut aiheuttaa haittaa muulle yhteiskunnalle. Erityisen nopeasti ovat kasvaneet johdannaisten markkinat. Finanssisektori taistelee samoista resursseista muiden korkean tuottavuuden alojen kanssa, ja sen räjähdysmäisesti kasvaneet palkkiot houkuttelevat lahjakkuuksia muiden ihmiskunnalle hyödyllisempien alojen kustannuksella. Esimerkiksi Harvardin professoreiden Robin Greenwoodin ja David Scharfsteinin mukaan vuonna 2008 Harvardista valmistuneista 28 prosenttia hakeutui finanssisektorille töihin, kun vuosien 1969 ja 1973 välisenä aikana vastaava luku oli kuusi prosenttia.2

Käyn tässä kirjoituksessa läpi finanssikriisien historiaa erityisesti viimeisen neljänkymmenen vuoden ajanjaksolla. Osoitan, että suurten rahamassojen nopeat siirtymiset luovat epätasapainoa, ja että taloudelliset toimijat käyttäytyvät finanssikriiseissä irrationaalisesti. Finanssikriisit paljastuvat yllättävän samanlaisiksi luonteeltaan. Manian, paniikin ja romahduksen jälkeen joitain pankkeja uhkaa yleensä kaatuminen. Kaatuja saattaa olla myös valtio, kuten Kreikan tapaus on osoittanut. Jos kaatuminen uhkaa liian suurta toimijaa, nousee keskusteluun lender of last resort eli vihoviimeinen luotottaja. Silloin joudutaan vastaamaan kysymyksiin siitä, kuka on lender of last resort, kenet pelastetaan, milloin ja miten. Pohdin lopuksi keinoja näiden suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttavien finanssikriisin hillitsemiseksi.

Tukeudun kirjoituksessani Charles P. Kindlebergerin klassikkoon Manias, Panics and Crashes, jossa käydään läpi finanssikriisien historiaa viimeiseltä kolmeltasadalta vuodelta. Jatkossa käytän kirjasta lyhennettä MPC. Kindleberger julkaisi tutkimuksensa vuonna 1978. Hän itse kuoli vuonna 2003, mutta kirjasta on sen jälkeen julkaistu vielä kaksi painosta. Uusin, kuudes painos, on vuodelta 2011 ja sen on laatinut Robert Z. Aliber. Kirjoittajat ovat molemmat koulutukseltaan taloustieteilijöitä, mutta Kindleberger keskittyi tutkimuksissaan taloushistoriaan ja erityisesti finanssikriisien historiaan. Ensimmäisen ja kuudennen painoksen vertailu osoittaa, kuinka paljon finanssikriisien saralla on tapahtunut painosten välisenä aikana. Aliber puhuu 1970-luvun jälkeen tapahtuneista neljästä toisiinsa liittyvästä finanssikriisien aallosta, joista viimeisin vuonna 2008 alkanut on vakavin ja globaalein sitten 1930-luvun suuren laman. Ensimmäinen aalto oli 1980-luvun alussa, kun Argentiina, Brasilia, Mexico ja kymmenen muuta kehitysmaata ajautuivat maksukyvyttömyyteen valtion ulkomaisten velkojensa suhteen. Toisessa aallossa oli mukana myös Suomi. 1980-luvun lopulla Suomen ohella Japanissa, Norjassa ja Ruotsissa kehittyi kupla kiinteistöihin ja pörssiosakkeisiin. Kolmas aalto alkoi vuonna 1997 Kaakkois-Aasiassa. Sieltä se levisi erityisesti Etelä-Koreaan, Argentiinaan, Brasiliaan ja Venäjälle. Neljäs aalto alkoi vuonna 2007, kun kiinteistökupla puhkesi Yhdysvalloissa ja useassa Euroopan maassa. Tämän seurauksena maailma ajautui pahimpaan ja globaaleimpaan finanssikriisiin sitten 1930-luvun.3

Tyypillisen finanssikriisin kulku viimeisen kolmensadan vuoden aikana

Historioitsijoille jokainen tapahtuma on uniikki siinä missä ekonomistit etsivät tapahtumien yleisiä lainalaisuuksia. Historioitsija painottaa, kuinka toimintaympäristöt ovat eri aikoina ja eri paikoissa erilaisia. Taloustieteilijöiden Jaakko Kianderin ja Pentti Vartian mukaan valuutta-, rahoitus ja pääomamarkkinoiden kriisit poikkeavat yksityiskohdissaan luonnollisesti toisistaan, vaikka niissä on tunnistettavissa paljon samojakin piirteitä. Heidän mukaansa tyypillinen kehityskulku alkaa jonkin ulkoisen tapahtuman aiheuttamasta sijoitushuumasta, jota rahoitetaan luotoilla. Tällaisia ulkoisia muutoksia voivat olla esimerkiksi teknologinen muutos, markkinoiden avautuminen tai säännöstelyn purkaminen.4 Säännöstelyn purkaminen kosketti erityisesti edellä mainittua finanssikriisien toista aaltoa, mutta se on ollut läsnä muissakin viimeisen neljänkymmenen vuoden kuplissa. Teknologiseen muutokseen liittyvistä kuplista ja finanssikriiseistä voidaan mainita 2000-luvun alun informaatioteknologiaan liittynyt osakemarkkinoiden kupla sekä esimerkiksi kanavien ja rautateiden kehittymiseen liittyneet kuplat. Jotta shokista olisi laajoja seurauksia koko kansantaloudelle, sen on muutettava sijoittajien käsityksiä voitontekomahdollisuuksista vähintään yhdellä talouden merkittävällä sektorilla.

Sijoitushuuma ja luottojen kasvanut määrä nostavat hintoja, ja samalla odotuksia tulevasta hintakehityksestä. Odotusten kasvu puolestaan lisää edelleen sijoituksia ja nostaa hintoja ja annettujen luottojen määrää. Sijoittajien itseluottamus jatkaa samalla kasvuaan. Tämä itseään ruokkiva kierre saa hinnat erkanemaan reaalimaailmasta ja synnyttää kuplan. Kuplan paisuttua jokin tapahtuma saa sijoittajien odotukset muuttumaan ja luottamus katoaa, minkä seurauksena hintojen nousu pysähtyy. Siihen liittyy usein myös lainanannon pieneneminen, eivätkä suurimmalla riskillä sijoittaneet enää selviydy lainanhoitokuluistaan. Tällöin syntyy usein myyntipaniikki ja itseään ruokkiva syöksykierre. Hintaromahduksen myötä myös luottojen antajat joutuvat vaikeuksiin, sillä sijoituskohteet ja velkojen vakuudet menettävät arvonsa. Tällöin syntyy velkadeflaatio. Ylivelkaantuneet taloustoimijat tarvitsevat käteistä pystyäkseen maksamaan lainojensa kustannuksia ja he ovat pakotettuja myymään varallisuuttaan. Tämän myötä varallisuusarvot laskevat entisestään kaikkien pyrkiessä myymään samaan aikaan. Hintojen laskiessa lainoihin saatetaan tarvita lisää vakuuksia, mikä voi johtaa uusiin pakkomyynteihin. Näin myös alaspäin johtava kierre voimistaa itse itseään. Lainoja antaneiden pankkien luottotappiot kasvavat ja ne joutuvat vaikeuksiin.

Velkadeflaatiosta teoretisoi ensimmäisenä yhdysvaltalainen taloustieteilijä Irving Fisher tutkiessaan 1930-luvun suurta lamaa. Kindleberger kuvaa MPC-teoksessa finanssikriisien dynamiikkaa taloustieteilijä Hyman Minskyn mallin avulla. Minsky uskoi hyvinä aikoina tapahtuvan luottojen määrän kasvun ja huonoina aikoina tapahtuvan luottojen määrän vähenemisen vaikuttavan kriisien todennäköisyyksiin. Hänen mallinsa kuuluu John Stuart Millin, Alfred Marshallin, Knut Wicksellin ja Irving Fisherin traditioon. He kaikki keskittyivät luottojen määrän vaihteluun finanssikriisejä selittävänä tekijänä. Minsky keskittyi raskaasti velkaantuneisiin toimijoihin, jotka vielä talouden kuumentuessa lisäsivät velkaisuuttaan ostamalla kiinteistöjä, osakkeita tai muita hyödykkeitä lyhytaikaisia voittoja tehdäkseen. Näiden toimijoiden tarkoituksena oli hyötyä lainojen korot ylittävästä hintojen noususta. Kuplan puhjetessa näillä lainanottajilla on luonnollisesti kiire myydä sijoituskohteensa.

Minsky keskittyi mallissaan syklejä vahvistavaan lainanannon muutoksiin vain yhdessä maassa. Kindleberger ja Aliber kertovat kuitenkin nousuvaiheen euforian tarttuvan helposti yli rajojen. Japanin talouden ylikuumentumisesta 1980-luvulla oli luonnollisesti vaikutuksia sen lähimaille. Se vaikutti esimerkiksi japanilaisten suosiman lomakohteen Hawaijin kiinteistöjen hintoihin nostaen niitä rajusti. Toinen vaikutusväylä tulee sellaisten kohteiden myötä, joita voidaan myydä muihin maihin. Esimerkiksi kullan hinnan nousu yhdessä maassa nostaa hintoja myös muualla. Kolmas väylä on muiden maiden vientituotteiden kysynnän kasvaminen kuumenevassa taloudessa. MPC:n kirjoittajat nostavat esiin myös psykologiset vaikutukset. Yhdessä maassa kasvava sijoittajien pessimismi tai euforia vaikuttaa myös muiden maiden sijoittajiin. Esimerkiksi vuoden 1987 lokakuun 19. päivän pörssiromahduksen leviämisen nopeus muihin finanssikeskuksiin voidaan selittää ennen kaikkea psykologisilla vaikutuksilla.

Kehitysmaiden velkakupla

1930-luvun suuren laman jälkeen länsimaissa siirryttiin pääoman liikkeiden ja pankkisektorin sääntelyyn. Toisen maailmansodan jälkeen koettiin kuitenkin niin sanottu talouskasvun kultakausi, jolloin 1950- ja 1960-luvun maailman talouskasvu oli historiallisen nopeaa. Pahoja talousongelmia ei ollut ennen 1970-luvun korkeaa inflaatiota ja öljykriisejä. Korkea inflaatio nosti Yhdysvalloissa korkoja ja talletuksista maksettavat korot nousivat niille säädettyyn ylärajaan asti, jonka yli ne eivät voineet enää säännellyissä oloissa nousta. Tällöin suuret dollarimääräiset pääomat siirtyivät niin sanottuihin offshore-pankkehin Lontoossa ja muihin finanssikeskuksiin, jotka olivat sääntelyn ulkopuolella.5 Offshore-keskukset ovat tutummalta nimeltään veroparatiiseja. Nämä sääntelyn ulkopuoliset keskukset rapauttivat järjestelmää vaikeuttamalla sääntelyä, kuten ne nykypäivänäkin vaikeuttavat maiden mahdollisuutta päättää oman verotuksensa tasosta. Tänä vuonna esille tulleet Panaman asiakirjavuodot ovat jäävuoren huippu, sillä kyseessä ovat asiakirjat vain yhdestä asianajotoimistosta.

Samaan aikaan 1970-luvulla monissa kehitysmaissa oli hyvää talouskasvua. Esimerkiksi Meksikon, Argentiinan, Brasilian ja monien muiden kehitysmaiden ja niiden valtio-omisteisten yritysten lainoittaminen tuli houkuttelevammaksi. Aiemmin kyseiset maat olivat turvautuneet enimmäkseen yhdysvaltalaisten pankkien ja Maailmanpankin rahoitukseen. Samalla kun offshore-keskuksiin kertyneet rahamäärät siirtyivät lainoittamaan näitä maita, myös silloiset suuret öljynviejämaat kierrättivät öljyn hinnannousun aiheuttamia korkeita ylijäämiään kyseisiin maihin.6

Meksikon ja muiden maiden velkaantuneisuus kasvoi nopeasti. Mitään ongelmaa ei kuitenkaan ollut niin kauan kun lainarahaa virtasi sisään. Sillä pystyttiin helposti hoitamaan aikaisempien lainojen korkomenot. Velkojen kasvamiseen tuloja nopeammin sisältyi kuitenkin suuri riski, mikäli lainahanat jossain vaiheessa menisivät kiinni. Kupla puhkesi, kun Yhdysvaltojen keskuspankki nosti korkoja nopeasti syksyllä 1979. Tällöin näiden kehitysmaiden mahdollisuus rahoittaa kauppataseen vajettaan vaikeutui merkittävästi. Meksiko oli ensimmäinen, joka ajautui maksukyvyttömyyteen vuonna 1982. Rahavirrat kääntyivät tällöin Yhdysvaltoihin vahvistaen sen valuuttakurssia suhteessa muihin teollisuusmaihin. Tämän seurauksena esimerkiksi Japanin vienti kasvoi.7

Japanin kupla

Japaniin tulvi rahaa 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ylijäämäisestä kauppataseesta johtuen. Valtio halusi pitää jenin kurssin heikkona tukeakseen vientisektoria, sillä mitä alhaisempi maan valuuttakurssi on, sitä halvempia tuotteet ovat ulkomaiselle ostajalle. Heikentääkseen valuuttakurssia Japanin keskuspankki Bank of Japan osti Yhdysvaltojen dollareita. Tämän myötä pankin reservit kasvoivat ja se pystyi lainaamaan entistä enemmän rahaa ulos. Japani höllensi kaikenlaista talouden sääntelyä, minkä seurauksena lainoja sai helpommin kiinteisiin investointeihin ja rakentamiseen. Kiinteistöjen hintojen nousun uskottiin parantavan talouskasvua. Myös japanilaisten pankkien ja firmojen ulkomaille tapahtuvien investointien sääntelyä kevennettiin. Näin tapahtuvan rahan ulosvirtauksen uskottiin heikentävän valuuttakurssin nousupaineita.8

1980-luvun loppuun mennessä osakkeiden ja kiinteistöjen hinnat olivat Tokiossa taivaissa. Japanilaisten osakkeiden markkina-arvo oli kaksinkertainen yhdysvaltalaisten osakkeiden markkina-arvoon verrattuna, vaikkakin Japanin BKT oli vain alle puolet Yhdysvaltojen BKT:n arvosta. Maailman kymmenen suurimman pankin joukossa oli seitsemän japanilaista pankkia. Manian hulluudesta kertoo myös se, että japanilainen Mitsui Real Estate Company maksoi 625 miljoonaa dollaria Exxon buildingista Sixth Avenuella New Yorkissa, vaikka pyyntöhinta oli 510 miljoonaa. Tämä tehtiin Guinnesin ennätysten kirjaan pääsemisen takia. Monet muutkin japanilaiset firmat ostivat rakennuksia Yhdysvalloista. Japani nousi toiseksi johtavien teollisuusmaiden joukossa, ohi Saksan. Toyota, Nissan ja Honda johtivat maailman autoteollisuutta. Sony, Matsushita ja Sharp sekä loputon lista muita yhtiöitä dominoivat puolestaan globaalia elektroniikkateollisuutta.

Japanilaiset pankit pystyivät lisäämään lainanantoaan omistamiensa kiinteistöjen ja osakkeiden hintojen noustessa. Kiinteistöjen ostajille menneet lainat nostivat hintoja entisestään. Kiinteistöbisneksessä mukana olleet firmat muodostivat merkittävän osan kaikkien Tokion pörssissä listautuneina olleiden yritysten markkina-arvosta. Kun kyseisten yritysten omistusten arvot nousivat, sijoittajat ostivat lisää niiden osakkeita ja näin osakkeiden arvo nousi. Kiinteistöjen hintojen nousu sai luonnollisesti aikaan myös rakennusbuumin ja uusia pilvenpiirtäjiä rakennettiin.9

Sääntelyn poistamisen myötä lainoja saivat nyt myös ne, joilla ei aiemmin ollut siihen mahdollisuutta. Pankkien luottotappiot pysyivät niin kauan pieninä, kun kiinteistöjen hinnat jatkoivat nousuaan, sillä useimpien lainojen vakuutena oli kiinteistöjä. Kiinteistöjen ja osakkeiden hintojen nousu nosti kotitalouksien varallisuutta merkittävästi. Yksi kolmasosa osakkeista oli yksityisten henkilöiden omistuksessa. Kuplaa kasvattivat japanilaisten lisäksi myös Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen sijoittajat, jotka ostivat yhä enemmän japanilaisia osakkeita niiden hintojen noustessa. Ulkomaiset sijoittajat hyötyivät pörssikurssien nousun lisäksi myös jenin kurssin vahvistumisesta. Kiinteistöjen hinnat nousivat nopeammin kuin vuokrat, minkä vuoksi 1980-luvun loppuvuosina kiinteistöjä ostaneilla oli vaikeuksia kattaa vuokratuloilla lainojen korkoja. Kiinteistöjen hintojen noustessa edelleen he kuitenkin saivat lisää lainaa.10

Japanin kupla saavutti huippunsa vuoden 1989 lopulla. Asuntojen hinnat olivat huipussaan ja pankit kehittelivät lainoja sadan vuoden takaisinmaksulla. Vastaavanlaisia lainoja on voinut havaita Tukholman nykyisillä asuntomarkkinoilla. Keskuspankki päätti kuitenkin rajoittaa kiinteistöihin tarkoitettujen lainojen määrää uudella säädöksellä. Nyt ne uudet ostajat, joiden vuokratulot eivät enää riittäneet lainojen korkojen maksuun, joutuivat vaikeuksiin. He eivät saaneet helposti uutta lainaa, minkä seurauksena he joutuivat myymään kiinteistöjään. Nämä myyjät ja luottojen kasvuun asetetut rajoitukset saivat kiinteistöjen hinnat kääntymään laskuun.11

Osakkeiden hinnat kääntyivät laskuun vuoden 1990 alussa. Ne laskivat 30 prosenttia vuonna 1990 ja toiset 30 prosenttia vuonna 1991. Osakkeiden ja kiinteistöjen hintojen lasku sai aikaan tutun itseään ruokkivan alas vievän kierteen. Osakkeiden ja kiinteistöjen hintojen lasku pienensi pankkien pääomaa ja siten vähensi lainanantoa entisestään. Ihmiset kuluttivat entistä vähemmän pienentyneen varallisuuden seurauksena. Lainoja maksettiin pois. Kotimarkkinat hiljentyivät ja monet firmat investoivat Kiinaan, Thaimaahan ja Malesiaan halvempien työvoimakustannusten perässä.12 Poiketkaamme kuitenkin ennen Meksikoon ja Kaakkois-Aasiaan siirtymistä katsomassa mitä Suomessa tapahtui samaan aikaan Japanin kuplan kanssa.

Suomen 1990-luvun lama

Suomen kokemuksissa oli paljon yhtäläisyyksiä Japanin kuplaan, sillä myös Suomessa pääomanliikkeiden sääntelyn purkaminen oli merkittävässä roolissa. Sääntely purettiin pääasiassa 1980-luvun aikana ilman suurta suunnitelmaa ja kenties ilman suurta ymmärrystä sen seurauksista. Siten seurauksiin ei myöskään osattu varautua. Suomen olisi ollut mahdollista ottaa oppia muiden sääntelyn purkamisen aiemmin tehneiden maiden kokemuksista. Purkaminen saattoi olla Suomelle kuitenkin välttämätöntä, sillä kuten Suomen pankkihistorian kenties paras asiantuntija Antti Kuusterä kirjoittaa, meillä oli nähtävissä sääntelyn ulkopuolella toimivien rahoitusmarkkinoiden nopea kasvu.13

Sääntelyn purkamisen seurauksena yritysten oli mahdollista ottaa ulkomaista lainaa, mikä toimi Suomen tapauksessa ulkopuolisena shokkina, joka lisäsi lainojen määrää merkittävästi. Valuuttalainat tehtiin mahdollisiksi kaikille yrityksille vuonna 1987. Kuusterän mukaan seuraavana vuonna koko pankkisektorin antolainauksen vuosikasvu ylitti 31 prosentin rajan. Tälle kehitykselle oli valuuttaluottojen lisäksi muitakin selityksiä, joista keskeisin oli pankkien liikkeelle laskemat sijoitustodistukset. Ne oli tarkoitettu pankkien välisille markkinoille parantamaan liikkeelle laskijan maksuvalmiutta. Nyt niitä alettiin kuitenkin käyttää myös varainhankintaan.14

Muun sääntelyn purkaminen muutti Suomen pankkisektoria merkittävästi. Riskienhallinta tuli takaisin pankkien toimintaan. Ulkomaiset lainat toivat mukanaan puolestaan valuuttakurssiriskin. Markkinaehtoiseen maailmaan siirtymiseen liittynyt riskien kasvaminen unohtui Kuusterän mukaan valvovilta viranomaisilta, eduskunnalta, pankeilta ja asiakkailta.15

1980-luvun lopulle tultaessa Suomen vaihtotase oli pahasti alijäämäinen ja sijoittajat odottivat Suomen päätyvän devalvoimaan markan. Sen takia korot nousivat voimakkaasti. Sijoittajat tarvitsivat sijoituksilleen korkeampaa korkoa kompensoimaan tulevaa valuuttakurssin muutosta. Korot nousivatkin erittäin korkeiksi. Ne nostivat velallisten velanhoitokuluja. Ne myös vähensivät halukkuutta ja mahdollisuuksia investointeihin ja varallisuusesineiden ostoon. Pörssikurssit kääntyivät laskuun jo huhtikuussa 1989. Myös asuntojen myyntihinnat kääntyivät laskuun vuoden 1989 aikana ja laskua kesti neljä vuotta. Varallisuusesineiden hintojen lasku oli tuttuun tapaan erittäin ongelmallista pankeille. Asunnot, kiinteistöt, maa ja osakkeet ovat yleisimpiä velkojen vakuuksia. Hintojen ollessa huipussaan vakuusarvoksi oli käynyt esimerkiksi sata prosenttia asunnon arvosta. Alaspäin kääntyneessä kierteessä myös vakuussuhdetta pienennettiin 70 prosenttiin. Lainananto ja vakuussuhde olivat siten syklejä vahvistavaa. Lainaa sai helposti talouden ylikuumentuneessa vaiheessa, kun laskuvaiheessa lainahanat puolestaan sulkeutuivat.

Tuotantoelämän rahoituskriisi tavoitti viiveellä ja talouskasvu pysähtyi vuoden 1990 aikana. Työttömyys räjähti käsiin vasta seuraavien vuosien aikana. Kiander ja Vartia nostavat erityisen merkittäväksi yritysten velkaantumisen ulkomaille ja suuren vaihtotaseen vajeen. Vaihtotase on laajempi käsite kuin kauppatase, mutta sen alijäämä tarkoittaa käytännössä velkaantumista ulkomaille koko kansantalouden tasolla. Kiander ja Vartia toteavat Suomen talouden ajautuneen heikoille jäille: ”Mitkä tahansa ikävät yllätykset olisivat riittäneet kaatamaan savijaloilla kävelevän pohjolan Japanin.”16

Työttömyyden räjähdysmäinen kasvu muutti julkisen talouden pahasti alijäämäiseksi. Julkisella sektorilla toteutettiin merkittäviä leikkauksia samaan tapaan kuin nyt 2010-luvulla. Työttömyys aiheutti luonnollisesti vaikeuksia myös henkilökohtaisten velkojen hoitoon. Viime vuosisadan kenties tunnetuin taloustieteilijä John Maynard Keynes puhui niin sanotusta säästämisen paradoksista: jos kaikki haluavat samaan aikaan vähentää velkojaan säästämällä, seurauksena on tuotannon, tulojen ja varallisuusarvojen lasku, minkä seurauksena reaalinen velkataakka itseasiassa kasvaa ja tilanne pahenee. Tässä tilanteessa Keynesin mielestä valtion pitäisi lisätä kysyntää ja laittaa raha kiertämään säästämisen sijaan. Näin tapahtuikin jossain määrin automaattisesti työttömyyskorvausten myötä. Aktiivista elvytystä hillitsi kuitenkin vaihtotaseen alijäämä ja nopeasti korkeaksi kasvaneen valtion velan pahenemisen pelko. Sama pelko vaivaa tämänhetkistäkin hallitusta, vaikka valtio saa lainaa negatiivisella korolla, eli sijoittajat maksavat mahdollisuudesta omistaa Suomen valtion velkaa.

Kiinteästä valuuttakurssista luopuminen vuoden 1992 syksyllä aiheutti markan devalvoitumisen eli sen arvon laskun suhteessa muiden maiden valuuttoihin ja Suomen kilpailukyky parani. Sitä ennen oli yritetty Esko Ahon johdolla nykyisen kaltaista yhteiskuntasopimusta, jossa palkkoja oli määrä laskea. Ammattiliitot olivat kuitenkin hylänneet sopimuksen. Devalvoinnin seurauksena vienti alkoi vetää ja vaihtotaseen vaje pienentyä. Myös korot kääntyivät laskuun. Työttömyys tosin kääntyi laskuun vasta vuoden 1994 huipun jälkeen. Sen myötä korkeaksi kohonnut valtion velkakin saatiin pikkuhiljaa pienenemään. Nykyisin devalvoiminen on mahdotonta Suomen kuuluessa euroalueeseen. Suomen finanssikriisiä voidaan kutsua myös pankkikriisiksi. Etenkin SKOP:n ongelmana olivat luottotappioiden lisäksi likviditeettikriisi ja säästöpankkiryhmällä kokoonsa nähden liian suuri sijoitustoiminta. Näin sijoitustoimintaa kohti siirtyneen pankkitoiminnan riskit realisoituivat. Suomen pankki ilmoitti ottavansa SKOP:n haltuunsa 19.9.1991. Tämä oli vasta alkusoittoa ja muiden säästöpankkien ongelmat alkoivat paljastua pikkuhiljaa. Myös KOP ajautui vaikeuksiin ja fuusioitiin valtion johdolla SYP:n kanssa. Valtio järjesteli pankkisektorin uuteen uskoon ja nettomääräinen pankkituki nousi Kuusterän mukaan lopulta noin 31,5 miljardiin markkaan.17 Näiden kokemusten opit saattoivat kuitenkin vaikuttaa siihen, etteivät suomalaiset pankit ole joutuneet suuriin ongelmiin uusimmassa finanssikriisissä.

Aasian kehittyvien talouksien kupla ja Joseph Stiglitzin näkemyksiä IMF:n roolista

Japanin kuplan puhkeamisen jälkeen kansainvälisiä sijoitusvaroja hakeutui Kaakkois-Aasian kehittyviin talouksiin. Valtion firmojen yksityistäminen houkutteli niihin lisää rahaa. Suuri osa rahasta oli japanilaista ja osa puolestaan niiden ulkomaalaisten, jotka olivat myyneet japanilaiset osakkeensa. Ulkomaisen valuutan sisäänvirtaus nosti asuntojen ja osakkeiden hintoja, mikä puolestaan johti varallisuuden kasvun myötä kulutuksen kasvuun. Paikalliset, jotka olivat myyneet arvopapereita ulkomaille, ostivat tuotoillaan muita kotimaisia sijoituskohteita, mikä nosti niiden hintaa. Thaimaassa, Malesiassa ja Indonesiassa osakekurssit nousivat 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla 300–500 prosenttia, ja teollisuus kukoisti.18

Meksiko oli 1990-luvun alussa kovassa nousussa Tyynen valtameren toisella puolella. Se valmisteli liittymistä Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimukseen NAFTA:an. Inflaatio oli saatu painettua alas tiukalla rahapolitiikalla ja satoja valtion omistamia firmoja oli yksityistetty samoin kuin Kaakkois-Aasiassa. Ulkomaisia sijoituksia virtasi sisään, sillä Meksikosta kaavailtiin alhaisten kustannusten ja palkkojen tuotantomaata Yhdysvalloille ja Kanadalle. Rahaa houkuttelivat vasta yksityistetyt yritykset ja korkeat korot. Entinen kehitysmaa nimettiin uudelleen kehittyväksi taloudeksi sijoitusten houkuttelemiseksi ja vanhoja valtion velkoja järjesteltiin parempaan kuntoon.19

Paikallisten osakkeiden kurssimuutokset eivät myöskään korreloineet Euroopassa pääkonttoriaan pitävien yhtiöiden osakkeiden hinnanmuutosten kanssa, joten niihin sijoittamalla pystyi hajauttamaan riskiä. Peson kurssi nousi sijoitusten myötä ja aiheutti vaihtotaseen alijäämän. Ulkomaisista investoinneista saatiin rahaa lainojen maksuun, mutta poliittiset levottomuudet vuoden 1994 presidentinvaalien yhteydessä saivat ulkomaisen rahan virtauksen loppumaan. Peson kurssi romahti ja ulkomaisten velkojen maksu vaikeutui. Monet edellisinä vuosina yksityistetyt pankit kaatuivat. Sama tapahtui Kaakkois-Aasiassa Bangkokissa, Kuala Lumpurissa ja Indonesiassa. Pääoma pakeni nopeasti eivätkä keskuspankit pystyneet tukemaan kotimaisen valuutan kurssia. Puheet Itä-Aasian ihmeestä katosivat nopeasti.20

Eräs maailman tunnetuimmista taloustieteilijöistä, Joseph Stiglitz, oli aitiopaikalla seuraamassa Kaakkois-Aasian kriisiä. Hän toimi ensin Bill Clintonin hallituksen talousneuvonantajien neuvostossa ja sen jälkeen Maailmanpankin pääekonomistina vuosina 1997–2000. Kansantaloustieteen Nobelin vuonna 2001 saanut Stiglitz suomii tiukkasanaisesti Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n toimia vuonna 2002 julkaistussa ja vuonna 2004 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Globalisaation sivutuotteet. Hän nostaa esille 1980-luvun alusta asti voimakkaasti vaikuttaneen markkinafundamentalismin kriisien pahentajana. Washingtonin konsensuksen nimelläkin tunnetun aatteen pohjana on vakaa usko markkinoiden kaikkivoipaisuuteen. Politiikkavaatimukset perustuvat kolmeen pilariin: tiukkaan budjettikuriin, yksityistämiseen ja markkinoiden vapauttamiseen.21

Rahoitusmarkkinoiden nopea avaaminen on saanut tuhoja aikaan useissa instituutioiltaan vahvoissa länsimaissakin, eikä siten ole ihme, että tuhot ovat erityisen pahoja saman tehneissä kehitysmaissa. Stiglitzin mukaan rahoitusmarkkinoiden avaaminen saa kuuman rahan virtaamaan nopeasti sekä sisään että ulos, mikä jättää jälkeensä tuhoa. Stiglitz kertoo ihmetelleensä IMF:n irrationaalista halua ajaa uudistuksia hyvin menestyneisiin Kaakkois-Aasian maihin. Stiglitz oli itse tutkinut kyseisiä maita kolmen vuosikymmenen ajan. Ne eivät kaivanneet rahoitusmarkkinoiden vapauttamista pärjätäkseen. Säästämisaste oli riittävän hyvä ja talouskasvu oli ollut pitkään tasaista, nopeaa ja kriisitöntä.22

Rahoitusmarkkinoiden avaaminen ulkomaisille sijoittajille tarjosi Wall Streetille uusia mahdollisuuksia tehdä rahaa, ja pankeilla oli paljon kytköksiä niin Yhdysvaltain valtiovarainministeriöön kuin Kansainväliseen valuuttarahastoonkin. Esimerkiksi IMF:n apulaispääjohtajana toimi Stanley Fischer. Hän siirtyi vuonna 2002 IMF:stä suoraan varapääjohtajaksi Citigroupiin, joka hallitsi maailman suurinta liikepankkia Citibankia. Yhdysvaltain valtiovarainministerinä puolestaan toimi Robert Rubin, joka oli ennen sitä tehnyt pitkän uran maailman suurimpiin kuuluvassa investointipankissa Goldman Sachsissa ja 2000-luvulla hän toimi Citigroupin johtokunnan puheenjohtajana. Tällaiset ihmiset näkevät maailman rahoitusyhteisön silmin, millä on varmasti merkitystä päätöksiin. Kriisin puhjettua IMF ja USA:n valtiovarainministeriö alkoivat kritisoida ankarasti näiden valtioiden hallituksia ja instituutioita, ja vaativat niitä uudistumaan pikaisesti. Monet väitteistä olivat alueen asiantuntijan Stiglitzin näkemysten kanssa ristiriidassa.23

Stiglitzin mukaan empiirinen aineisto ei tue väitettä rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamisen talouskasvua kasvattavista vaikutuksista etenkään kehitysmaiden kohdalla. Ennenaikainen rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen tuo vain epävakautta maahan. Suuret kansainväliset pääomanliikkeet vahvistavat suhdanteita entisestään. Nousukaudella rahaa virtaa sisään entistä enemmän, mutta laskusuhdanteessa raha virtaa ulos juuri silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin. Näitä IMF:n oppeja käytettiin moniin kehitysmaihin jo 1980-luvulla huonoin menestyksin. Myös muiden markkinoiden avaaminen kansainväliselle kilpailulle ennen aikojaan saattaa olla vahingollista. Lähes kaikki nykyisin rikkaat valtiot ovat pitkään suojanneet teollisuuttaan ulkomaiselta kilpailulta vaurastumisvaiheessaan. Erityisen vahingollista rahoitusmarkkinoiden ja muiden markkinoiden avaaminen kilpailulle on tilanteessa, jossa sosiaaliturvajärjestelmä ei ole vielä kehittynyt. Tällöin kriisien seurauksista saattaa tulla erityisen kivuliaita.24

Yhdysvaltojen .com-buumin kautta 2000-luvun suureen kiinteistökuplaan

Kaakkois-Aasian ja Meksikon valuuttojen romahdukset kasvattivat Yhdysvaltojen vaihtotaseen alijäämää ja suuntasivat sijoitusrahan yhdysvaltalaisiin arvopapereihin, mikä sai niiden hinnat kohoamaan. Vuosikymmenen lopulla Yhdysvalloissa alettiin puhua informaatioteknologian kehittymisen myötä uudesta taloudesta. Uusien yrittäjien oli helppo saada rahoitusta ideoilleen, sillä riskisijoittajat uskoivat suuriin voittomahdollisuuksiin yrityksen myöhemmän pörssiin listautumisen myötä.25 Pörssiin listautumisen yhteydessä tehdyissä osakeanneissa pitkine jonoineen oli kyse todellisesta maniasta. Odotus suurista voitoista sai ihmiset jälleen kerran vauhtiin.

Vuoden 1998 kesäkuuta seuranneen kahdentoista kuukauden aikana New Yorkin pörssin osakkeiden markkina-arvo nousi 40 prosenttia ja NASDAQ:in osakkeiden arvo 90 prosenttia. Rahaa virtasi Yhdysvaltojen talouteen ulkomailta ja se meni enimmäkseen osakkeiden hintoihin. Dollarin kurssi vahvistui ja vaihtotaseen vaje suureni entisestään. Yhdysvaltalaisten varallisuus kasvoi ja kulutus sen myötä. Milleniumin vaihtumisen jälkeen Fed heikensi pankkien maksuvalmiutta ja osakekurssit alkoivat laskea. Ne putosivat vuosien 2000 ja 2003 välillä Yhdysvalloissa 40 prosenttia ja NASDAQ:n vaihdettujen osakkeiden arvo putosi 80 prosenttia. Ihmisten varallisuuden pienentyessä kulutuksen kasvu hidastui ja jälleen kerran kuplan puhkeaminen johti taantumaan. Tällä kertaa sijoituskohteiden ostoa ei ollut rahoitettu merkittävästi pankkilainoilla, joten pankit eivät joutuneet vaikeuksiin.26

Samaan aikaan IT-buumin jälkimaininkien kanssa alkoi kehittyä 1930-luvun laman jälkeisen maailman suurin ja globaalein finanssikriisi. Merkittävä kiinteistöjen hintojen nousu Yhdysvalloissa, Britanniassa, Irlannissa, Espanjassa, Islannissa, Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa alkoi vuoden 2002 tietämillä. Yhteistä näille maille oli alijäämäinen vaihtotase. Maat velkaantuivat siis ulkomaille.27

Tarkastelkaamme lähemmin Islannin tapausta, sillä pienessä 300 000 asukkaan maassa kuplan dynamiikka näkyy selvimmin, vaikkakin sen suurin kupla muodostui osakkeisiin. Islannin asumiskiinteistöjen hinnat nousivat vuosien 2002 ja 2007 välisenä aikana kaksinkertaisiksi, ja osakkeiden hinnat yhdeksänkertaistuivat. Kupla puhkesi syyskuussa 2008 jolloin Islannin kruunu menetti lähes puolet arvostaan ja osakekurssit putosivat 90 prosenttia.28

Kaikki alkoi vuonna 1998 pankkien yksityistämisellä ja rahoitusmarkkinoiden vapauttamisella. Vuonna 2002 Islannin kruunu alkoi vahvistua islantilaisten arvopapereiden kysynnän kasvettua. Kyse oli Robert Aliberin mukaan samoista rahavirroista, jotka suuntautuivat muihinkin kiinteistökuplan maihin. Islannin kauppatase muuttui pienestä ylijäämästä suureksi alijäämäksi, jopa 20 prosenttiin sen BKT:sta. Islantilaiset pankit omistivat suhteellisen pieniä määriä osakkeita, mutta niiden arvon noustessa pankit saattoivat lisätä lainanantoa. Islantilaisten pankkien tapauksessa lainanantoa lisättiin erittäin nopeasti pääoman kasvaessa. Osa lainoista käytettiin osakkeiden ostoon ja kun osakkeiden hinnat kohosivat entisestään, tuttu kierre oli valmis.29

Osakkeiden hinnat nousivat 70 prosenttia vuodessa. Pankit ostivat lisää islantilaisia osakkeita ja ne omistivat niistä yhä suuremman osan. Islannin velkaantuminen ulkomaille kasvoi 30 prosenttia vuodessa. Myös kotitalouksien ja yritysten kotimainen velkaantuminen kasvoi erittäin nopeasti. Jossain vaiheessa islantilaisten pankkien omistajat ryhtyivät lainaamaan kansainvälisiltä pankeilta. Raha lainattiin edelleen islantilaisille, jotka ostivat yrityksiä ja pankkeja Britanniasta ja muualta Pohjois-Euroopasta. Aliberin mukaan tässä vaiheessa alkoi liikkua puheita, että Reykjavikista tulisi uusi kansainvälinen finanssikeskus kuten Sveitsistä, Hong Kongista tai Luxemburgista.30

Islantilaisten pankkien tulot tulivat lähinnä niiden omistamien islantilaisten osakkeiden hintojen noususta. Islantilaisten kulutus kasvoi merkittävästi kotitalouksien varallisuuden nousun myötä. Ulkomaiset rahahanat kuitenkin sulkeutuivat Lehman Brothersin kaaduttua Yhdysvalloissa syyskuussa 2008. Islantilaiset pankit eivät pystyneet enää maksamaan ulkomaisten velkojensa korkoja. Osakekurssien nousu pysähtyi ja jotkut yksittäiset lainanottajat eivät enää selviytyneet lainanhoitokuluistaan. Luottotappiot kasautuivat ja pankit menivät nurin. Islannin valtio otti ne haltuunsa.31

Laajan kiinteistökuplan puhkeamisen jälkiseurauksina syntyi maailmanlaajuinen lama. Se johtui suurelta osin vuodesta 2002 asti kasvaneesta luotonannosta. Suurimman huomion saivat Yhdysvaltojen subprime-lainat ja niiden paketoiminen sijoitustuotteiksi, joita myytiin eteenpäin. Subprime-lainat olivat lainoja, joita annettiin niille vähävaraisille, joilla ei ollut alun perinkään mahdollisuutta lainanmaksuun. Niiden osuus kaikista annetuista asuntolainoista kasvoi luotoista johdettujen sijoituspapereiden kysynnän kasvun seurauksena. Riskipitoiset lainat myytiin eteenpäin, ja ne levisivät monen pankin taseisiin. Yhdysvalloissa finanssikriisiä kasvattivat suuresti pankkien kaltaista toimintaa harjoittavat yritykset, jotka olivat kuitenkin normaalin pankkitoiminnan sääntelyn ulkopuolella ja pystyivät siten ottamaan suurempia riskejä. Näitä olivat erityisesti investointipankit. Kiinteistökupla kehittyi kuitenkin monessa maassa samanaikaisesti, eikä liiallista huomiota pidä kohdistaa pelkästään Yhdysvaltoihin.

Pian Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen Kreikka ja Portugali ajautuivat vaikeuksiin. Niiden valtion velkakirjat eivät käyneet enää kaupaksi. Kreikka oli pitkään tehnyt suuria valtion budjetin alijäämiä ja suuret kansainväliset pankit olivat rahoittaneet niitä. Vuotuinen budjettivaje oli noussut kahteentoista prosenttiin ja julkinen velka 125 prosenttiin BKT:sta. Kiinteistökuplan puhkeamisen jälkeen pankit muuttuivat varovaisemmiksi ja Kreikka ei pystynyt enää hoitamaan velkojaan ja muita julkisia menojaan. Se joutui IMF:n talutusnuoraan ja rankalle leikkauskuurille. Maan työttömyysaste on edelleen yli kaksikymmentä prosenttia kuten Espanjassakin. Suomen talous on puolestaan jäänyt tarpomaan paikalleen, ja vaikka mitään varsinaista hätää ei ole, tulevaisuus näyttää epävarmalta. Suomen kaltaisen pienen maan kohdalla moni seikka riippuukin muusta maailmantaloudesta.

Mistä paremmat pelisäännöt rahoitusmarkkinoille?

Vapauttamisen seurauksena rahoitusmarkkinat ovat kasvaneet niin suuriksi, että yksittäiset pienet maat hallituksineen ovat melko voimattomia niiden liikkeiden edessä. Jos yksittäinen valtio haluaa tehdä sääntöjen muutoksia sijoitusvarojen liikkumiseen, pääomat saattavat karata kyseisestä maasta nopeasti. Näin maat joutuvat kilpailemaan keskenään matalimmasta verotuksesta ja vähäisimmästä sääntelystä. Niin kauan kun veroparatiiseja on olemassa, rahavarat on mahdollista siirtää kotimaan sääntelyn ulottumattomiin. Kuten muidenkin globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, myös suurten pääomien liikkeiden valvomiseksi ja pelisääntöjen laatijaksi tarvitaan vahva globaali organisaatio.

Ylisuureksi kasvanut finanssisektori vääristää myös demokratiaa merkittävästi ja tuottaa kustannuksia koko yhteiskunnalle. Pelkästään poliittisten päättäjien lobbaamiseen kuluu valtavasti resursseja, joita voitaisiin käyttää hyödyllisemmin. Muita demokratiaa vääristäviä toimintatapoja ovat vaalikampanjoiden rahoitus ja henkilöiden liikkuminen suurten pankkiirifirmojen johtopaikoilta merkittäviin poliittisiin virkoihin ja päinvastoin. Tuoreimpana esimerkkinä poliitikkojen rahoituksesta voidaan mainita Hillary Clintonin suurilta Wall Streetin pankeilta saamat satojen tuhansien arvoiset puhujapalkkiot. Politiikan ja pankkien johtopaikkojen välillä siirtyjistä voidaan nostaa esiin vuosina 2006–2009 Yhdysvaltain valtiovarainministerinä toiminut Henry Paulson. Ennen valtiovarainministerin pestiään hän toimi useita vuosia maailman suurimpiin kuuluvan investointipankin Goldman Sachsin toimitusjohtajana. Kaiken tämän myötä poliittiset päätökset ajavat liiaksi finanssisektorin etua ja se paisuu entisestään muun yhteiskunnan kustannuksella.

Rahoitusmarkkinoille on jo esitetty useita erilaisia parannusehdotuksia, yhtenä niistä niin kutsuttu Tobinin vero. Se on valuutanvaihtovero, jonka tarkoitus on hidastaa rahoitusmarkkinoiden suuria heilahteluja. Globaaleilla veroilla voitaisiin tehdä koko sivilisaatiota koskevia tulonsiirtoja ja parantaa ympäristön tilaa. Heikki Patomäki ehdottaa vuonna 2012 julkaistussa teoksessaan Eurokriisin anatomia globaaleja veroja kannattavien maiden yhteen liittymistä. Maat voisivat yhdessä toteuttaa verot solmimalla niitä koskevan sopimuksen, ja perustaa uuden kansainvälisen funktionaalisen järjestön.32

Stiglitzin vuonna 2002 julkaisemassa teoksessaan esittämät uudistusehdotukset ovat puolestaan enemmän vanhan järjestelmän hienosäätöä. Stiglitz ei vaadi uutta globaalia järjestöä, mutta hän peräänkuuluttaa suuria uudistuksia IMF:n toimintaan. Tämä onkin vähintä mitä voidaan vaatia, sillä IMF perustettiin aikoinaan lainoittamaan alijäämäisiä valtioita kriisitilanteissa. Nykyisin IMF laatii tiukkoja ideologisia vaatimuksia valtioille ehtona avun saamisesta. Stiglitz nostaa esiin myös tärkeän taloustieteellisen näkökulman pääomamarkkinoiden vapauttamisen seurauksista: suurten rahamäärien liikkeet aiheuttavat valtavia ulkoisvaikutuksia, eli kustannuksia, muulle yhteiskunnalle, joita lainanottaja tai -antaja ei joudu maksamaan. Tällöin jonkinlainen väliintulo on toivottavaa pankki- tai verojärjestelmän kautta.33

Nykyinen vuonna 2007 alkanut finanssikriisi on saanut jo joitain muutoksia aikaan. Yhdysvalloissa otettiin vuonna 2010 käyttöön Dodd-Frank Wall Street Reform and Consumer Protection Act. Sen myötä pankkien on pidettävä aiempaa enemmän pääomaa suhteessa ulos lainattavaan rahaan. Pankeille säädettiin myös rajoituksia asuntolainojen suhteen. Lainojen antajan on pidettävä niistä tietty osuus itsellään. Se ei siten voi siirtää riskiä kokonaan muiden harteille. Pankkien osallistumista riskipitoiseen sijoitustoimintaan on myös jonkin verran rajoitettu. Aliberin mukaan toimet eivät ole riittäviä hillitsemään lainojen tarjontaa ja asuntolainoista johdettujen sijoitustuotteiden kysyntää. Siten näillä toimilla ei olisi hänen mukaansa pystytty estämään nykyistä finanssikriisiä.34 Se, ovatko toimet riittäviä, jää nähtäväksi. Myös Suomessa pankkien valvontaa ja rajoituksia tiukennettiin 1990-luvun laman jälkeen, ja niitä on tiukennettu uudelleen vuoden 2008 jälkeen.


Kirjallisuus

Chang, Ha-Joon 2010. 23 tosiasiaa kapitalismista. Into Kustannus Oy, Helsinki.

Greenwood, Robin & Scharfstein, David 2013. "The Growth of Finance." Journal of Economic Perspectives 27(2): 3–28.

Kiander, Jaakko & Vartia, Pentti 1998. Suuri Lama: Suomen 1990-luvun kriisi ja talouspoliittinen keskustelu. Taloustieto Oy, Helsinki.

Kindleberger, Charles P. 1978. Manias, Panics, and Crashes: A History of Financial Crises. Basic, New York.

Kindleberger, Charles P. & Aliber, Robert Z. 2011. Manias, Panics, and Crashes: A History of Financial Crises. Palgrave Macmillan, Basingstoke. 6. painos.

Kuusterä, Antti (tulossa). Rahoitusmarkkinoiden murrokset ja muutokset 1960-luvulta lähtien. Käsikirjoitus.

Patomäki, Heikki 2012. Eurokriisin anatomia: Mitä globalisaation jälkeen?. Into Kustannus Oy, Helsinki.

Stiglitz, Joseph E. 2004. Globalisaation sivutuotteet. Like, Helsinki.

  • 1. Chang, Ha-Joon 2010, 261–262.
  • 2. Greenwood & Scharfstein 2013.
  • 3. Kindleberger & Aliber 2011, 170–190.
  • 4. Kiander & Vartia 1998, 234–235.
  • 5. Kindleberger & Aliber 2011, 171–173.
  • 6. Kindleberger & Aliber 2011, 171–173.
  • 7. Kindleberger & Aliber 2011, 171–173.
  • 8. Kindleberger & Aliber 2011, 173–177.
  • 9. Kindleberger & Aliber 2011, 173–177.
  • 10. Kindleberger & Aliber 2011, 173–177.
  • 11. Kindleberger & Aliber 2011, 173–177.
  • 12. Kindleberger & Aliber 2011, 173–177.
  • 13. Kuusterä 2016.
  • 14. Kuusterä 2016.
  • 15. Kuusterä 2016.
  • 16. Kiander & Vartia 1998, 89–92.
  • 17. Kuusterä 2016.
  • 18. Kindleberger & Aliber 2011, 177–180.
  • 19. Kindleberger & Aliber 2011, 177–180.
  • 20. Kindleberger & Aliber 2011, 177–180.
  • 21. Stiglitz 2004, 30–52.
  • 22. Stiglitz 2004, 30–52, 134–187.
  • 23. Stiglitz 2004, 30–52, 134–187, 276–278.
  • 24. Stiglitz 2004, 134–187.
  • 25. Kindleberger & Aliber 2011, 180–185.
  • 26. Kindleberger & Aliber 2011, 180–185.
  • 27. Kindleberger & Aliber 2011, 185–186.
  • 28. Kindleberger & Aliber 2011, 36–37.
  • 29. Kindleberger & Aliber 2011, 36–37.
  • 30. Kindleberger & Aliber 2011, 36–37.
  • 31. Kindleberger & Aliber 2011, 36–37.
  • 32. Patomäki 2012, 189–216.
  • 33. Stiglitz 2004, 286–334.
  • 34. Kindleberger & Aliber 2011, 297–301.