Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Pääkirjoitus: Jokapäiväinen kriisimme

MATLEENA SOPANEN

Tiedotusvälineitä aktiivisesti seuraavalle maapallo näyttäytyy loppumattomien kriisien temmellyskenttänä. Pakolaiskriisi, Euroopan unionin kriisi ja talouskriisi saavat nyt erityisen näyttävästi palstatilaa, mutta julkisuudessa on puitu hiljattain myös esimerkiksi asiantuntijuuden ja miehuuden kriisejä. Pelkästään Helsingin Sanomien verkkosivuilta löytyy yli 12 000 kriisiaiheista julkaisua. Kriisipuheen määrän perusteella voisi kuvitella, että elämme jatkuvassa ja akuutissa poikkeustilassa, jossa on tehtävä päivittäin vaikeita ja ajoittain kipeitäkin päätöksiä – muuten kriisit riistäytyvät lopullisesti käsistä.

Tämänhetkisessä kriisipuheessa korostuvat negatiiviset sävyt. Kriisit koetaan normaalia elämänmenoa häiritsevinä uhkina, jotka on pyrittävä tukahduttamaan keinolla millä hyvänsä. Sana kriisi ei kuitenkaan viittaa ainoastaan epäsuotuisaan tilanteeseen: se voi merkitä myös äkillistä käännöskohtaa, jossa vanhat toimintamallit käyvät riittämättömiksi ja niiden tilalle on kehitettävä uusia ratkaisuja. Valitut keinot määräävät sen, mihin suuntaan tilanne kehittyy. Vallitsevassa kriisipuheessa alleviivataan kuitenkin voimakkaasti juuri kriisin vaarallisuutta ja painotetaan päätösten tekemisen kiireellisyyttä: poikkeukselliset olot vaativat poikkeuksellisia ja nopeita otteita. Tämä voi toki joskus pitää paikkansa, mutta ylikorostunut kriisin pelko voi helposti johtaa myös ylilyönteihin. Kriisipuheen viljelijällä onkin vastuu punnita sanansa tarkkaan. Yhtään vähäisempi ei ole kuuntelijan rooli, vaan jokaisella meistä on velvollisuus pysähtyä pohtimaan kriisikeskusteluiden taustavaikuttajia: mikä rooli on poliitikkojen ja muiden mielipidevaikuttajien motiiveilla, entä omilla henkilökohtaisilla toiveillamme ja peloillamme? Uhkakuville antautuminen on helppoa, ja juuri se tekee kriisi-sanasta niin voimakkaan vaikutusvälineen.

Poikkeuksellisuus, äkillisyys ja hallitsemattomuus ovat kriisipuheen valttikortteja. Ne toimivat erityisen hyvin kriisin alkuvaiheessa, jolloin yleinen kiinnostus on muutenkin huipussaan. Poikkeustilan pitkittyessä tällainen puhe kuitenkin menettää parhaan teränsä. Kerran kestämättömäksi määritellystä tulee arkea, epätavallisesta uusi normaali. Myös fyysisellä etäisyydellä on taipumus heikentää kriisitietoisuutta tai vähintäänkin laimentaa siihen liittyviä tunnereaktioita. Mitä kauempana kriisin ytimestä ollaan, sitä helpommaksi käy katseen pois kääntäminen. Tilanne on raadollinen etenkin laajojen humanitaaristen katastrofien kohdalla: uutisotsikoiden väheneminen ei kieli kriisin ratkaisusta tai välttämättä edes lievenemisestä vaan pikemminkin yleisön mielenkiinnon väljähtymisestä. Globaalissa maailmassa yhdenkin alueen tai ryhmän hätä koskettaa kuitenkin tavalla tai toisella myös paljon laajempaa ihmisjoukkoa, kuten on esimerkiksi huomattu vallitsevan pakolaiskriisin myötä. Vaikka ei allekirjoittaisi ajatusta ihmiskunnan sisäisestä solidaarisuudesta, pitäisi jo yksistään käytännön tekijöiden kannustaa kiinnostumaan myös sellaisista kriiseistä, jotka eivät saa alkuaan omassa välittömässä elinpiirissämme. Kriisissä ihmisyys – ja pragmaatikko – punnitaan.