Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Vallankumouksen eri merkitykset

Ylioppilasvallankumouksesta 1960- ja 1970-lukujen taitteessa käydyt julkisuuden keskustelut sekä niiden selittäminen sukupolven käsitteellä

JUHA VIINIKAINEN

Julkinen keskustelu vaikuttaa aikakaudesta riippumatta kulkevan kriisistä toiseen. 1960- ja 70-lukujen taitteessa keskustelu Suomessa polveili Vietnamin sodan, Tšekkoslovakian miehityksen, protestivaalien, suomettumiskeskustelun ja informaatiosodan kautta öljykriisiin. Paljon puhuttiin myös opiskelijaradikaaleista ja korkeakouluissa kytevästä ”ylioppilasvallankumouksesta”. Huippunsa vuoden 1968 ylioppilasmellakoissa saaneen kansainvälisen opiskelijaliikkeen vaatimuksia olivat muun muassa korkeakouludemokratia, rahan vallan kitkeminen maailmasta ja Yhdysvaltain vetäytyminen Vietnamin sodasta.1

Opiskelijaliike rantautui myös Suomeen ja toi kotimaiseen julkiseen keskusteluun yhden kriisin lisää. Liikehdinnän on sanottu vavahduttaneen länsimaiden valtarakenteita.2 Suomessa Suojelupoliisi arvioi sen muodostavan vauhdilla kasvavan sisäisen uhkan.3 Vaikka opiskelijaradikalismi Suomessa olikin moniin muihin maihin verrattuna varsin rauhallista, ja vaikka esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen ilmoitti ymmärryksensä opiskelijoita kohtaan4, kauhistelivat monet nuorten liikehdintää sekä siihen liittynyttä julkista puhetta ”vallankumouksesta” ja ”suorasta toiminnasta”.

Julkista keskustelua tässä artikkelissa edustaa puoluepoliittisesti kokoomukseen sitoutunut Aamulehti sekä Tampereen yliopiston opiskelijalehti Aviisi.5 Täydennän tätä Tampere-näkökulmaa kahdella opiskelijaliikettä ja vallankumousta käsitelleellä pamfletilla. Pamfletit edustavat keskustelun kahta eri puolta: toinen on opiskelijaliikkeen näkökulmasta kirjoitettu6 ja toinen puolestaan ylioppilasradikalismin uhkista varoittava7. Artikkelin loppupuolella pohdin kuinka Karl Mannheimin yhteiskunnallisen sukupolven käsitteellä voidaan selittää ylioppilasvallankumouksesta käytyä julkista keskustelua ja sen julkisuuteen synnyttämää kriisiä. On hyvä alleviivata, että lähdeaineiston suppeudesta johtuen artikkelin pohjalta ei voi vetää pitkälle meneviä yleistyksiä aikakauden ilmiöistä. Ajatuksia julkisessa keskustelussa ilmenevien kriisien taustoista se varmasti kuitenkin herättää.

”Selitysten aika on ohi” – ylioppilaskumous radikaalien silmin

Opiskelijoiden raju liikehdintä vuonna 1968 ympäri maailmaa, varsinkin Pariisissa, edusti opiskelijaradikalismin huipentumaa. Vuosi nousi jo aikalaisten silmissä symboliseen asemaan – siitä tuli jälleen yksi Euroopan ”hullu vuosi”.8 Opiskelijaliikehdintä levisi Suomeenkin, mutta jäi täällä radikaalisuudessaan paljon länsimaisia esikuviaan miedommaksi. Täällä radikalismia symboloivaksi tapahtumaksi jäi Helsingin Vanhan ylioppilastalon valtaus. Vaikka Suomessa opiskelijaradikalismiin ei liittynytkään esimerkiksi Länsi-Saksan tavoin väkivaltaisuuksia, näkyi opiskelijaliikkeeseen kytketty radikalismin uhka toistuvasti myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa.9

1960- ja 70-lukujen taitteessa kotimaista opiskelijaliikettä määritteli sen vallankumoushurmoksellisuus.10 Tämä ilmeni varsinkin sellaisissa puheenvuoroissa, joissa pyrittiin väkevästi kohti yhteiskunnallista muutosta, vaikkei tuon muutoksen rajaviivoja pystyttykään kovin selväpiirteisesti artikuloimaan. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta ajattelutavasta on Helsingin Ylioppilaslehden poliittisen toimittajan, Antti Kuusen kirjoittama pamfletti Ylioppilaitten vallankumous. Kuusi pyrki selvittämään mitä vuoden 1968 tapahtumat merkitsivät: mitä oikein oli ylioppilasvallankumous ja mihin sillä pyrittiin? Kuusen näkemyksen mukaan ylioppilaiden radikalismissa oli kyse valtakamppailusta vanhan vallan ja nuorten välillä. Kuusen mielestä ylioppilasvallankumouksen pyrkimyksiä oli turha pyrkiä tarkemmin selittämään, sillä kyse on anarkistisesta maailmankatsomuksesta, joka jo itsessään sisälsi ajatuksen vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kaatamisen pakollisuudesta:

Selityksien aika on ohitse. […] On aika siirtyä suoraan toimintaan. […] [On aika] tavoittaa se yleismaailmallinen epätoivo, kummitus, joka repii katukiviä ja liimaa julisteita, ahdistaa ihmiset yhteen isoon rintamaan yhteiskuntaa, järjestelmää vastaan.11

1960-luku on nähty kumouksellisena niin politiikan kuin arjenkin suhteen. Nuorison ja radikalismin lisäksi vuosikymmenen teemoiksi on Suomessa mainittu maaltamuutto, hyvinvointivaltion rakentamisen aloittaminen sekä maan vaurastuminen. Opiskelijoiden vallankumoushurmosta voikin selittää nopeasti muuttuneen yhteiskunnallisen tilanteen kautta. Opiskelijoista saattoi 1960-luvun seurauksena tuntua siltä, että he elivät suuren murroksen aallonharjalla. Risto Alapuro on Aristide R. Zolbergiin viitaten todennut, että historiallisissa käännekohdissa voi syntyä yhteiskunnallisia ”hulluuden hetkiä”, jolloin ”kaikki vanha ja painostava näyttää sortuvan, uusi ja tuntematon nousee näköpiiriin vailla tarkkoja ääriviivoja mutta täynnä lupauksia.”12

Tapani Suominen on pohtinut opiskelijaliikkeen taustaa ja arvellut, että siinä saattoi osaltaan olla kyse nuorten yrityksestä hahmottaa ympäröivää maailmaa. Tässä prosessissa he kaipasivat yksiselitteisiä vastauksia ja siksi radikalismille ominainen mustavalkoinen luonne sopi heidän aatteelliseksi taustakseen.13 Myös maailman jakaminen armottomasti kahteen osaan − taantumukseen ja edistykseen – oli sopivan yksiselitteinen lähtökohta nuorten maailmankuvan perustaksi. Nuorten ylioppilasvallankumouksellisten teksteissä oli vasemmistolainen henki: Yhdysvaltain imperialismi ja kansainvälisestä kapitalismista kumpuava luokkaristiriita liitettiin maailman kaikkiin ongelmiin.

Myös tamperelaisessa julkisuudessa esiintyi ylioppilasvallankumouksen taustan ja tarkoituksen erittelyä. Ylioppilaslehti Aviisissa julkaistiin keväällä 1969 Seppo Toiviaisen kirjoitus ylioppilasvallankumoukseen liittyen. Toiviaisen mukaan tärkeintä oli ristiriitojen kärjistäminen. Hän yhdisti ilmiön Kuusta suoremmin perinteiseen vasemmistoajatteluun:

[…] kysymys on kansainvälisestä luokkataistelusta, antagonistinen ristiriita sijoittuu imperialismin ja kansainvälisen proletariaatin väliin; vastakkain ovat kauppiaiden ja insinöörien johtama myöhäiskapitalismi ja kolmannen maailman kurjat, nälkäiset, arvottomat kaksi ja puoli miljardia.14

Toiviaisen mukaan tie tähän vallankumoukseen kulki ”analyysin”, ”agitaation” ja ”suoran toiminnan” kautta. Suoran toiminnan olemusta ei Toiviaisen mukaan voitu julkisessa puheessa käsitellä, mutta suoran toiminnan ”metastrategiaksi” hän kertoi: ”Kun ristiriitatilanne on analysoitu ja agitoitu todelliseksi, meidän tehtävämme on valmistella strategisten pisteiden valtaaminen suoralla toiminnalla”.15

Niin ikään Hannu Vesa kirjoitti keväällä 1969 Aviisissa ylioppilasvallankumouksesta. Vesa harmitteli sitä, että liikehdintä oli pysähtynyt melkein heti syntynsä jälkeen ja toivoi konkreettisten toimien aloittamista. Vesa korosti kirjoituksessaan muun muassa liikehdinnän periaatelinjojen selvittämistä laajoille opiskelijajoukoille sekä suhteiden solmimista sosialistiseen työväenliikkeeseen. Mallia liikkeelle ja sen kumoukselle haettiin kirjoituksen perusteella Ranskasta ja Ruotsista.16 Vesa ilmeisesti kuului niin sanottuihin pälkäneläisiin sosiaalidemokraatteihin, jotka pitivät SDP:n tuolloista linjaa liian porvarillisena.17

”Jyrkkien kommunistien johtama informaatiosota” − ylioppilaskumous vastustajien silmin

Ylioppilasradikalismi on meillä varsin selvästi kumoukseen pyrkivien äärivasemmistoainesten johtamaa.18

Sosiaalipsykologian professori (myöhemmin myös kokoomuksen kansanedustajana toiminut) Kullervo Rainio kirjoitti opiskelijaliikkeestä usein – edellä esitetyn kaltaisesti − huolestuneeseen sävyyn. Sen lisäksi, että radikalismin taustalla oli ”jyrkkien kommunistien” toimintaa, noudattivat radikaalit Rainion mukaan Maon sissisodan periaatteita. Rainio argumentoi, että he pyrkivät valtaan mielipiteenmuokkauksen kautta – ottamalla haltuunsa yliopistoja ja tiedotusvälineitä.19 Edellä mainitulla hän viittasi opiskelijoiden vaatimuksiin korkeakouludemokratiasta ja jälkimmäisellä arvatenkin Yleisradion kehitykseen Eino Revon alaisuudessa 1960-luvun lopulla.

Rainio kytki opiskelijaradikalismin kehittämäänsä informaatiosodan käsitteeseen. Informaatiosotaa käytiin Suomessa muuttamalla sanojen merkityksiä. Esimerkiksi demokratian käsitettä radikaalit käyttivät julkisuudessa Rainion tulkinnan mukaan täysin sille kuulumattomassa yhteydessä, ja siten se sai pikkuhiljaa uudenlaisia merkityksiä. Rainio myös ihmetteli sitä tapaa, jolla valtiosta ja poliisista oli julkisuudessa tehty vapauden vihollisia. Negatiivisia mielikuvia radikaalit loivat käyttämällä tiedotusvälineissä ilmaisuja kuten ”poliisi käytti väkivaltaa”, vaikka Rainion tulkinnan mukaan poliisi ”joutui turvautumaan voimakeinoihin”.20

Myös tamperelaisessa julkisuudessa turvauduttiin Rainion kirjoituksiin ja teorioihin. Rainion opit sopivat hyvin silloisen kaupunginjohdon poliittisen kulttuurin, aseveliakselin, kommunismin vastaista aatemaailmaa mukailevaan21 ja opiskelijaradikalismia vastustavaan kirjoitteluun. Informaatiosodan käsitteen omaksui aseveliakselin ”vankaksi tukimieheksi” kuvailtu Matti Arjanne. Kunnallispolitiikasta Aamulehteen nimimerkillä Malakias useita vuosia kirjoittaneen toimittajan kohteena oli 1960- ja 70-lukujen taitteessa nimenomaan paikallinen opiskelijaliike. Arjanne jakoi Rainion näkemyksen siitä, että opiskelijaradikalismi oli äärivasemmiston johtamaa ja pyrki todelliseen vallankumoukseen.22 Tältä pohjalta hän arvosteli paikallisten opiskelijoiden tekemisiä varsin värikkäin sanakääntein.23 Esimerkiksi keväällä 1970 Arjanne kirjoitti Rainion ajatuksiin viitaten, ettei Suomea ole sisältä päin uhannut suurempaa vaaraa koko itsenäisyyden aikana kuin äärivasemmistolaisten johtama, yliopistoissa ja tiedotusvälineissä leviävä ylioppilasradikalismi.24 Oikeistolaisen maailmankuvan omanneen Arjanteen mielestä ylioppilasradikalismi oli siis vakavampi ”vasemmistouhka” kuin vuoden 1918 sisällissota. Tai ainakin sellaisen mielikuvan hän halusi julkisuuteen saattaa.

Työväestön ja opiskelijoiden yhteistyö sekä vallankumouspelot

Kun opiskelijat mellakoivat Ranskassa vuonna 1968, saivat he levitettyä hallinnonvastaisen kipinän työväestöönkin, mikä johti lakkoihin.25 Samanlaisesta työväestön ja opiskelijoiden yhteistyöstä haaveilivat − Ranskan tapahtumat mielessä − myös suomalaiset ylioppilasradikaalit vuosikymmenten taitteessa.26 Varsinkin Metalliliiton pitkäikäisen lakon aikana keväällä 1971 opiskelijat toteuttivat mittavaa tukiliikehdintää.27 Tampereen yliopiston ylioppilaskunta Tamy julkaisi tukensa lakkolaisille sekä avasi työläisille ja opiskelijoille kohtaamispaikan ylioppilastalolle. Kaupungilla huhuttiin opiskelijoiden jopa suunnittelevan tehtaiden valtaamista.28 Opiskelijoiden kärkevät puheet vallankumouksesta ja into yhdistää voimansa proletaarin kanssa herättivät ymmärrettävästi julkista keskustelua. Aamulehden yleisöosastolla aihetta kommentoitiin seuraavasti:

Työväestön ja ylioppilaitten yhteistyö on tosiasia, puuttuu vain aseet ja vallankumous on valmis. Siitä me olemme saaneet tarpeeksemme! Vallankumous tietää aina verta ja kyyneleitä. Herra varjelkoon meitä niistä! Nyt kysytään todella: Joko riittää?29

Vaikkei yhteistyöstä äkillistä kumousta seurannutkaan, saattoivat nuorten radikaalien puheet herättää pelkoja. Vanhemman väen keskuudessa vallankumouspelkoja saattoi vahvistaa se, etteivät radikaalit tulleet välttämättä perinteisistä kommunistisista perheistä, vaan sosiaalidemokraatin tai porvarinkin omat lapset saattoivat tunnustautua laitavasemmistolaisiksi.30

Eri tutkijoiden tulkinnoissa 1960- ja 70-lukujen taitteeseen on liitetty muitakin ”hulluja vuosia” kuin vuosi 1968. Esimerkiksi Kimmo Rentola on puhunut suomalaisittain hullusta vuodesta 1970. Nuoriso- ja lakkoliikehdinnän ohella hän on viitannut tällä Neuvostoliiton suurlähettiläs Beljakovin toimintaan kytkettyihin vallankumoushuhuihin.31 Vuosikymmenten taitteesta on myös puhuttu niin sanottuina ”uusina vaaran vuosina” 1940-luvun lopun vaaran vuosien tavoin. Keskustelussa uusilla vaaran vuosilla viitattiin kommunistisen vallankaappauksen uhkaan suomalaisessa yhteiskunnassa.32 Toimittaja Arjanteen edustamassa asevelihenkisessä ajattelussa uudet vaaran vuodet oli käsitteenä vahvasti kytköksissä juuri uusvasemmiston nuorten radikalismista kumpuavaan kumouksen uhkaan.33

Kun tarkastellaan tämän artikkelin tavoin ylioppilasvallankumouksesta käydyn keskustelun ääripäitä – radikaaleimpien opiskelijoiden ja heitä vastustaneiden oikeistokonservatiivien kirjoituksia − kokemus yhteiskunnallisesta tilanteesta näytti poikkeavan keskustelijoiden kesken lähes täydellisesti. Miten tätä kokemuseroa voidaan selittää?

Yhteiskunnallisten sukupolvien erilaiset todellisuustulkinnat

”Eri ihmisille ’sama aika’ on eri aika” kirjoitti Karl Mannheim 1920-luvulla jäsentäessään sukupolven käsitteen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Matti Virtanen on tulkinnut Mannheimia siten, että sama aika on eri aika eri ihmisille, ”koska se koetaan minuuden eri kehitysvaiheissa”.34 Maailman tapahtumia havainnoidaan siis kokemuspohjallisesti eri asemista. Tulkinta nykyhetkestä on riippuvainen havainnoijan edeltävistä kokemuksista elämän varrelta. Näin ajateltuna esimerkiksi yhteiskuntaa koetteleva lama voi näyttäytyä nuorille – sen ensimmäistä kertaa kokeville – paljon vakavampana ja erityisempänä kuin vanhemmille – jo monta aikaisempaa laskusuhdannetta nähneille.

Mannheimin yhtenä perusajatuksena oli erottaa biologiset sukupolvet (suvun polvet) yhteiskunnallisista sukupolvista. Yhteiskunnallisia sukupolvia voidaan ajatella muodostuvan, koska suunnilleen samanikäisillä yhteiskunnan jäsenillä on todennäköisesti samankaltaiset kokemuspohjalliset asemat: he ovat kokeneet samat yhteiskunnalliset ilmiöt samassa elämänvaiheessa. Yhteiskunnallisten murrosten on ajateltu vaikuttavan yksilöiden ajatusmaailmaan voimakkaimmin siinä varhaisaikuisuuden vaiheessa (noin 16−18 vuoden iässä), jolloin yksilö alkaa itse aktiivisesti rakentamaan maailmankuvaansa.35 Tästä kaikesta seuraa se, että selvimmin yhteiskunnallisia sukupolvia on havaittavissa sellaisissa ikäluokissa, jotka ovat kokeneet suuren yhteiskunnallisen murroksen − esimerkiksi sodan tai laman − aikuistumisensa kynnyksellä.

Suuria ikäluokkia on usein pidetty malliesimerkkinä yhteiskunnallisesta sukupolvesta ja heidän aikuistumiseensa kuohuvalla 1960-luvulla on liitetty sukupolviselityksiä. Marja Tuominen on väitöskirjassaan tutkinut ”sukupolvihegemonian kriisiä” suomalaisessa kulttuurissa 1960-luvulla. Tässä kontekstissa Tuominen on nähnyt sukupolvien välisen taistelun, jossa nuoremman polven vastakulttuuri haastoi vanhemman polven valtakulttuurin onnistuneesti. Syyksi tähän kulttuuriseen kamppailuun Tuominen on nähnyt yhteiskunnallisten sukupolvien erilaiset maailmankuvat: ”Vasta- ja valtakulttuurin yhteentörmäyksen keskeinen lähtökohta on erilaisten todellisuuskokemusten ja niihin perustuvien todellisuustulkintojen välinen ristiriita.”36 Tuomisen väitöksen mukaan yksi sukupolvien todellisuuskäsitysten ristiriidan taustatekijöistä oli Suomen edellisten sotien vaikutus.37 Tämä teesi tulee ilmi jo väitöskirjan nimestä: ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”.

Samankaltaiseen tulkintaan oli Tampereella opiskelijaliikkeen aiheuttaman julkisuuden konfliktin yhteydessä tullut Aviisiin kirjoittanut Torsten Peltomo. Hänen mukaansa vallankumous-sanalla ymmärrettiin iästä riippuen eri asioita: ”Henkisesti sotavuosiin jääneissä ihmisissä” se saattoi herättää pelkoja väkivaltaisuuksista, mutta opiskelijat, jotka kuuluivat ”ensimmäiseen itsenäisessä Suomessa syntyneeseen ja rauhassa eläneeseen sukupolveen” eivät ymmärtäneet vallankumouksen viittaavan mihinkään väkivaltaiseen. Tilannetta ei Peltomon mukaan helpottanut se, että ”kokoomuksen eläkevaarit” yrittivät pelotella kansalaisia tällä ”vallankumouksen peikolla”.38 Kirjoituksen mukaan sukupolvien välistä kuilua määrittelivät siis erilaiset tavat ymmärtää vallankumous-sana.

Julkisuuden konfliktien eri kielet

Ylioppilasvallankumouskeskustelun osapuolten välille syntyneen konfliktin taustalla voidaan nähdä vaikuttaneen mannheimilaisittain ymmärrettävissä oleva todellisuustulkintojen ristiriita. Tämän ristiriidan ydin oli kytköksissä vallankumous-sanalle annettuihin erilaisiin merkityksiin. Risto Alapuron mukaan 1900-luvun alun tapahtumat vaikuttivat pitkään siihen, mitä vallankumouksen käsitteellä ymmärrettiin suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Politiikan keskusteluissa 1910-luvun lopulta 1960-luvulle vallankumous kytkettiin vasemmistoon – lähinnä kommunisteihin. Se liitettiin siis vuoden 1917 Venäjän bolševikkien vallankumoukseen ja Suomen sisällissotaan vuonna 1918. Porvarillisessa kielessä sanan käyttöön liittyi luonnollisesti ajatus työväenaatteesta kumpuavan ”kapinan” toisinnon uhkasta.39 Vaikka yleismaailmallisesti vallankumous ei olekaan käsitteenä sidottu vain yhteen poliittiseen traditioon, oli asia vuosikymmeniä pitkälti näin suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa.

Alapuron mukaan ”uusi todellisuus vaati uutta, vanhasta puhdistettua kieltä”.40 1960-luvulla tapahtuneiden yhteiskunnallisten murrosten ohessa myös vallankumous-käsitteen merkitys suomalaisessa poliittisessa käytössä alkoi muuttua. Aikuistumisensa kynnyksellä tuolloin olleet nuoret ymmärsivät vallankumouksen paljon abstraktimpana asiana. Opiskelijaliikkeessä se yhdistettiin esimerkiksi kolmannen maailman vapaustaisteluihin ja vallankumouksiin sekä Yhdysvaltain vastaiseen anti-imperialismiin.41 Toisin kuin oikeistohenkisille vanhemmille keskustelijoille, opiskelijaradikaaleille vallankumous ei siis sanana viitannut enää pelkästään 1910-luvun lopun tapahtumiin, vaan he olivat omaksuneet käsitteelle monia muitakin merkityksiä.

Näyttäisi myös siltä, että monet opiskelijapolitiikan aktiivit olivat alkaneet käyttää perinteisesti kommunistiseen puhuntaan liitettyä kieltä, vaikka he eivät olisi olleet poliittiselta kannaltaan lähellä kommunisteja tai kansandemokraatteja. Heikki Mäki-Kulmalan mukaan 1970-luvulla Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan toimijat hahmottivat maailmaa perinteisestä kommunistisesta poliittisesta ajattelusta omaksutulla käsitteistöllä. 1970-luvun alun Tampereella näin tekivät myös monet sosiaalidemokraateiksi, liberaaleiksi ja keskustalaisiksi tunnustautuneet opiskelija-aktiivit.42 Opiskelijat käyttivät siis sellaista kieltä, jonka käyttäminen merkitsi toiselle osapuolelle eri asioita kuin heille itselleen. Tämä ymmärrettävästi lisäsi keskustelun kärjistyneisyyttä.

Ylioppilasvallankumouskeskustelun osapuolet puhuivat ainakin osittain ”eri kieliä”. Tämän oli huomannut Kullervo Rainiokin informaatiosota-pohdinnoissaan. Toisin kuin Rainio väitti, ei sanojen merkityksiä kuitenkaan muutettu välttämättä aina tarkoituksella.43, vaan keskustelijoilla oli kokemuspohjiensa seurauksena myös erilaiset tulkinnat sanojen merkityksistä − ja sitä kautta koko yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

Matti Virtanen on kritisoinut Marja Tuomisen tulkintaa 1960-luvun kulttuurisesta sukupolvihegemoniakamppailusta. Virtasen mukaan kyseessä ei ollut niinkään eri-ikäisten sukupolvien vaan poliittisten traditioiden välinen kulttuurikamppailu, jossa kamppailun osapuolina olivat eri-ikäiset ryhmittymät.44 Tämä pitää huomioida myös 1960- ja 70-lukujen taitteessa opiskelijaradikalismin yhteydessä käydyissä keskusteluissa. On totta, että tässä artikkelissa esitettyjä kirjoituksia täytyy tulkita myös poliittisten traditioiden, oikeisto- ja vasemmistoajattelun, välisenä dialogina. 1960- ja 70-lukujen tarkastelussa ei kuitenkaan aina tarvitsisi keskittyä yksinomaan opiskelijoiden tai nuorison puoluepoliittiseen sitoutuneisuuteen, vaan on mahdollista miettiä myös sitä, millaisia syvempiä ajatusmalleja he kantoivat mukanaan.45

Vuosikymmenten taitteen ylioppilasvallankumoukselliset olivat vasemmistohenkisen kielen lisäksi omaksuneet kaksi keskeistä ajatusmallia: he pitivät yhteiskuntajärjestyksen muutosta välttämättömänä ja uskoivat erityisen vahvasti, että tämän muutokset toteuttajiksi nousevat nimenomaan he, eli nuoret korkeakoulutetut46. Kun Antti Kuusen ajatuksissa tällä tavoin korostui nuoren polven merkitys vääjäämättömän yhteiskunnallisen muutoksen voimana, oli Kullervo Rainion ajatusmalli täysin toisenlainen. Rainion todellisuuskäsityksessä ylioppilasvallankumous ei liittynyt sukupolvien väliseen kuiluun47, hänelle ilmiö näyttäytyi yksinkertaisesti kommunistien juonena.

Lopuksi

Tietokirjailija ja filosofi Ville Lähteen mukaan 2010-luvun yhteiskunnallinen keskustelu on jämähtänyt juoksuhautoihin: julkisuudessa esitetty mielipide on itsessään niin pyhä, ettei sitä tarvitse suuremmin perustella.48 Samalla tavalla voi kuvailla opiskelijaradikaalien ja heidän radikaaleimpien vastustajiensa välistä keskustelua 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Voimakkaissa mielipiteissä onkin aina vaaransa, sillä niiden vangiksi on helppo jäädä. Näin kävi lopulta myös suomalaiselle opiskelijaliikehdinnälle: 1970-luvun mittaan se vajosi tiukan vähemmistökommunismin poteroon. Muutokseen pyrkinyt liikehdintä unohti kyseenalaistamisen ja pyhitti itselleen opinkappaleet.49

Voidaan sanoa, että 1960- ja 70-lukujen taitteen opiskelijaradikaalit toimivat historiattoman vallankumoushurmoksen sekä naiivin neuvostomielisyyden tai maolaisuuden vallassa.50 Toisaalta Tampereella samaiset radikaalit myös nostivat laajaan julkiseen keskusteluun todellisia yhteiskunnallisia ongelmakohtia: he esimerkiksi kritisoivat aiheellisesti kaupunginjohdon epädemokraattisia piirteitä sisältänyttä poliittista kulttuuria, aseveliakselia.51 Tapani Suomisen mukaan onkin ilmeistä, että opiskelijaradikalismin yhteydessä käyty julkinen keskustelu ja siinä käytetty kieli ovat voineet ”suuresti vaikuttaa yhteiskunnallisten prosessien suuntaan”.52 Marja Tuominen on suhtautunut samalla tavalla yhteiskunnallisten sukupolvien välille syntyneisiin konflikteihin: ”[…] todellisuuksien ja tulkintojen ristiriitaan sisältyy paitsi kulttuurin kriisi myös kulttuurin muutoksen siemen.”53 Opiskelijaradikalismin seurauksena julkisuuteen syntyneet kriisit voidaankin nähdä kielellisinä merkkeinä yhteiskunnassa meneillään olleesta henkisestä muutoksesta.

Sosiologi Matti Virtanen on yrittänyt tutkimuksissaan vahvistaa sukupolven käsitteen roolia – hän on pyrkinyt muovaamaan siitä luokan tai sukupuolen käsitteiden kaltaisen yhteiskuntatieteiden työkalun.54 Kuitenkin käsitteen tutkimuksellisessa käytössä, varsinkin empiirisessä mielessä, on paljon haasteita.55 Vaikka sukupolven käsitteen selittävyyttä on epäilty myös opiskelijaliikkeen yhteydessä56, näen, että se tuo lisäarvoa tematiikan tulkintaan – ainakin kun opiskelijoiden liikehdintää tarkastellaan tämän kirjoituksen tavoin kielen tasolla57. Sukupolvilla − kuten aikakausillakin − on nimittäin ”omat kielensä”, joiden taustaa voidaan hahmottaa mannheimilaisesta näkökulmasta.


Lähteet

Tutkimuskirjallisuus

Alapuro, Risto. 1994. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933. Hanki ja jää, Helsinki.

Alapuro, Risto. 2003. ”Vallankumous." Teoksessa: Matti Hyvärinen, Jussi Kurunmäki, Kari Palonen, Tuija Pulkkinen & Henrik Stenius (toim.). Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere.

Blåfield, Antti & Vuoristo, Pekka. 1985. Kalevi Sorsan suuri rooli. Kirjayhtymä, Helsinki.

Hobsbawm, Eric. 2014. Äärimmäisyyksien aika − Lyhyt 1900-luku (1914–1991). Vastapaino, Tampere.

Immonen, Kari. 1997. "Älymystön sitoutumisen monet kasvot." Teoksessa: Karkama, Pertti & Koivisto, Hanna (toim.). Älymystön jäljillä – Kirjoituksia suomalaisesta sivistyneistöstä ja älymystöstä. SKS, Helsinki.

Ketonen, Kimmo. 2001. Ylioppilaat omalla asialla – Turun yliopiston ylioppilaskunta 1945–1997. Turun yliopiston ylioppilaskunta.

Kolbe, Laura. 1996. Eliitti, traditio, murros. Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta 1960–1990. Otava, Helsinki.

Laine, Markus & Peltonen, Lasse. 2003. Ympäristökysymys ja aseveliakseli: ympäristön politisoituminen Tampereella vuosina 1959–1995. Tampereen yliopisto, Tampere.

Mannheim, Karl. 2007. Essays on the sociology of knowledge. Paul Kecskemeti (toim.). Routledge, Abingdon.

Martikainen, Elina. 2009. Aseveli Yrjö Silo. Aseveljeyden henki ja käytäntö Tampereella sodan jälkeen. Tampereen yliopisto, Tampere.

Mäki-Kulmala, Heikki. 1988. Kankeat karnevaalit – opiskelijaliike Tampereen yliopistossa. Tamy:n julkaisusarja 2/1988.

Mäki-Kulmala, Heikki. 2007. Oman uhmansa vanki – Seppo Toiviaisesta ja hänen maailmastaan. Tampereen yliopiston Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos, verkkojulkaisusarja A2: [https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/65448/oman_uhmansa_vanki_20... Luettu 11.4.2016.

Parjanen, Matti. 1983. Ylioppilasradikalismi yhteiskunnallisena liikkeenä, sen synty ja kuolema. Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen tutkimuksia, Sarja A, 1/1983.

Pietilä, Jyrki. 2011. Elämästä ihmiselle – 130-vuotiaan Aamulehden historia. Kunnallisneuvos C. V. Åkerlundin säätiö, Tampere.

Purhonen, Semi. 2002. "Sukupolvikäsitteen kolme ulottuvuutta – diskursiivisen dimension merkityssukupolvitietoisuuden rakentumisessa." Sosiologia 1/2002.

Rasila, Viljo. 1992. Tampereen Historia IV − vuodesta 1944 vuoteen 1990. Tampereen kaupunki, Tampere.

Rentola, Kimmo. 1990. "Nuortaistolaisuuden synty − Ratavarren ryhmä ja muut varhaiset nuorleninistit (1967)." Politiikka 32:4/1990.

Rentola, Kimmo. 2005. Vallankumouksen aave − Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Otava, Helsinki.

Rentola, Kimmo. 2009. "Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949−1991." Teoksessa: Simola, Matti (toim.). Ratakatu 12 − Suojelupoliisi 1949−2009. WSOY, Helsinki.

Suominen, Tapani. 1997. Ehkä teloitamme jonkun. Opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa. Tammi, Helsinki.

Toivonen, Timo. 2003. "Sukupolvi yhteiskunnallisen muutoksen selittäjänä." Teoksessa: Melin, H. & Nikula, J. (toim.). Yhteiskunnallinen muutos. Vastapaino, Tampere.

Tuominen, Marja. 1991. Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava, Helsinki.

Vartiainen, Vesa & Kaarninen, Mervi. 2010. Elämää ja taistelua. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta ja sen edeltäjät 1925–2010. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta, Tampere.

Vesikansa, Jarkko. 2004. Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava, Helsinki.

Virtanen, Matti. 2001. Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS, Helsinki.

Aikalaiskirjallisuus

Kekkonen, Urho. 1975 Muutoksen vuosikymmenet − suomalaista sisäpolitiikkaa ja idänsuhteita tasavallan presidentin silmin. Kekkosen puheiden, kirjoitusten ja lausuntojen pohjalta toimittaneet Antero Kekkonen, Arvo Ahlroos, Risto Heikkilä. Eino S. Repo. Weilin + Göös, Helsinki.

Kuusi, Antti. 1968. Ylioppilaitten vallankumous. Otava, Helsinki.

Rainio, Kullervo. 1971. Informaatiosota ja vapaa ihminen. WSOY, Helsinki.

Lehdet

Hannu Vesa, "Liike pysähdyksissä", Aviisi 17.1.1969.

Seppo Toiviainen, "Analyysi, agitaatio ja suora toiminta", Aviisi 31.1.1969.

Juhani Koponen, "1960-luku: Akvariuksen aika", Aamulehti 20.9.1969.

Torsten Peltomo, "Vallankumouksen peikko", Aviisi 28.11.1969.

"Työväenliike ja opiskelijat", Aviisi 30.1.1970.

Kullervo Rainio, "Ylioppilasradikalismin kuva on selväpiirteinen", Aamulehti 7.3.1970.

Malakias, "Nimensä pilannut mies", Aamulehti 7.3.1970.

"60 000 Aviisia", Aviisi 16.10.1970.

Malakias, "Yleis- vai demokratia", Aamulehti 22.1.1971.

Tamy, "Kannanotto Metallin tilanteeseen", Aviisi 29.1.1971.

Osmo Hyvönen, "Vallankumoushaaveet", Aamulehti 8.2.1971.

"Ylioppilaat haluavat lakkolaisia taloonsa", Aamulehti 10.2.1971.

Veli-Antti Savolainen, "Raha ratkaisee", Aviisi 12.2.1971.

Juhani Hulkkonen, "Aseveliakselin koura Tampereen kurkussa", Aviisi 18.6.1972.

"Aviisi – demokraattien äänenkannattaja", Aviisi 26.1.1973.

  • 1. Liikkeen yhteiskunnallista taustaa on Suomessa tutkinut Parjanen (1983) ja sen suhdetta julkisuuteen Suominen (1997). Opiskelijaliikkeeseen sekä ylioppilasvallankumoukseen kytketään usein myös käsitteet opiskelijaradikalismi, nuorisoradikalismi, nuorisoliikehdintä, uusvasemmisto ja vasemmistoradikalismi.
  • 2. Parjanen 1983, 6.
  • 3. Ketonen 2001, 297. Nuorisoradikalismista ja Suojelupoliisista tarkemmin ks. Rentola 2009, 46–59.
  • 4. Kekkosen mukaan ennakkoluulottomasti ajattelevassa nuorisossa on maailman toivo. Ks. Kekkonen 1975, 115. Tosin Kekkosen asettuminen nuorten radikaalien puolelle johtui todennäköisesti myös presidentin omista poliittisista intresseistä. Ks. Virtanen 2001, 343.
  • 5. Artikkeli perustuu vuonna 2015 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Opiskelijat vastaan kaupunki”, jossa tutkin tamperelaisessa julkisuudessa vuosikymmenten taitteessa käytyä paikallisen opiskelijaliikkeen synnyttämää konfliktia.
  • 6. Ylioppilaslehden poliittisen toimittajan Antti Kuusen kirjoittama Ylioppilaitten vallankumous (1968).
  • 7. Sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainion vuosien 1970 ja 1971 aikana kirjoittamista lehti-artikkeleista koottu kirjanen Informaatiosota ja vapaa ihminen (1971). Rainio kirjoitti myös Aamulehteen artikkelin samasta aiheesta: "Ylioppilasradikalismin kuva on selväpiirteinen", Aamulehti 7.3.1970.
  • 8. Ks. esim. Juhani Koponen, "1960-luku: Akvariuksen aika", Aamulehti 20.9.1969. Vuoden 1968 ylioppilasmellakoiden merkityksestä: Hobsbawm 2014, 377. Opiskelijaliikehdinnän ohella merkittäviä tapahtumia olivat myös Tšekkoslovakian tapahtumat – Prahan kevät ja Varsovan liiton alkusyksystä toteuttama miehitys.
  • 9. Parjanen 1983, 22−24, 27. Tapani Suomisen mukaan Suomessa tiedotusvälineet suhtautuivat radikalismiin verrattain maltillisesti. Vihamielistä tai pelokasta kirjoittelua radikalismista esiintyi useimmiten oikeisto- ja maakuntalehdissä. Ks. Suominen 1997, 429.
  • 10. 1960-luvun lopun ylioppilaille vallankumouksessa oli mystistä viehättävyyttä. Mallina nähtiin vanhat historialliset kumoukset kuten Ranskan vallankumous. Ks. esim. Parjanen 1983, 3−4, 7–8, 30.
  • 11. Kuusi 1968, 70−77.
  • 12. Huom. Alapuro ei puhunut tässä yhteydessä opiskelijaliikkeestä, vaan vuoden 1905 suurlakosta ja sitä seuranneesta työväestön järjestäytymisen ”hyökyaallosta”. Alapuro 1994, 97−99.
  • 13. Suominen 1997, 433.
  • 14. Seppo Toiviainen, "Analyysi, agitaatio ja suora toiminta", Aviisi 31.1.1969. Kirjoituksessaan Toiviainen viittasi vasemmistoajattelijoihin kuten Marxiin, Leniniin, Gramsciin ja Marcuseen. Myöhemmin Toiviaisesta tuli yksi suomalaisen vähemmistökommunismin teoreetikoista ja SKDL:n kansanedustaja. Ks. Mäki-Kulmala 2007.
  • 15. Seppo Toiviainen, "Analyysi, agitaatio ja suora toiminta", Aviisi 31.1.1969. Se, mitä suoralla toiminnalla todellisuudessa tarkoitettiin, tai että tarkoitettiinko sillä lopulta mitään konkreettista, on jonkun toisen kirjoituksen aihe.
  • 16. Hannu Vesa, "Liike pysähdyksissä", Aviisi 17.1.1969.
  • 17. Ks. Blåfield & Vuoristo 1985, 37.
  • 18. Rainio 1971, 9.
  • 19. Rainio 1971, 9−13.
  • 20. Rainio 1971, 14−19.
  • 21. Aseveliakseli perustui sosiaalidemokraattien ja porvaripuolueiden kunnallispoliittiselle yhteistyölle, jonka avulla he pystyivät yhdessä pitämään SKDL:n irti vallasta. Yhteistyön taustalla oli talvisodan kokemukseen perustunut ideologia kommunismin vastustamisen tärkeydestä. Ks. esim. Rasila 1992, 351–352, 358; Martikainen 2009, 38−39.
  • 22. Arjanteesta ks. Pietilä 2011, 119. Arjanteen opiskelijaliikettä koskevasta kirjoittelusta ks. esim. Malakias, "Yleis- vai demokratia", Aamulehti 22.1.1971.
  • 23. Jopa niin räväkkäin sanoin, että opiskelijat näkivät aiheelliseksi kannella Aamulehden kirjoituksista Julkisen Sanan Neuvostolle. Vartiainen & Kaarninen 2013, 143.
  • 24. Malakias, "Nimensä pilannut mies", Aamulehti 7.3.1970. Ks. myös Kullervo Rainio, "Ylioppilasradikalismin kuva on selväpiirteinen", Aamulehti 7.3.1970.
  • 25. Esim. Hobsbawm 2014, 377.
  • 26. Tampereella ks. esim. "60 000 Aviisia", Aviisi 16.10.1970; "Työväenliike ja opiskelijat", Aviisi 30.1.1970.
  • 27. Rentola 2005, 373–374.
  • 28. Tamy, "Kannanotto Metallin tilanteeseen", Aviisi 29.1.1971; "Ylioppilaat haluavat lakkolaisia taloonsa", Aamulehti 10.2.1971.
  • 29. Osmo Hyvönen, "Vallankumoushaaveet", Aamulehti 8.2.1971.
  • 30. Näin Kimmo Rentola on tulkinnut nuorisoliikkeeseen kytkeytyneitä pelkoja. Ks. Rentola 2005, 11.
  • 31. Kesällä 1970 Neuvostoliitto nimitti Aleksei Beljakovin suurlähettilääksi Suomeen ja monet ovat jälkikäteen tulkinneet tilannetta niin, että Beljakovin tarkoituksena oli valmistella vallankumousta. Rentolan mukaan nimitys oli kuitenkin vain korjaustoimi, jolla pyrittiin estämään Suomen liukuminen länteen. Vaikka se ei siis ollut äkillinen vallankumousyritys, loi tilanne Suomeen kriisin. ks. Rentola 2005, 9−10, 405−411.
  • 32. Ks. esim. Rentola 2005, 12.
  • 33. Uusien vaarojen vuosista, aseveliaatteesta ja opiskelijaliikkeestä ks. Vesikansa 2004, 251–263, erityisesti 259−263.
  • 34. Mannheim 2007, 283. Suomenkieliset käännökset: Virtanen 2001, 35.
  • 35. Virtanen 2001, 18–23, 356−359; Mannheim 2007, 290–291, 300.
  • 36. Tuominen 1991, 384–391.
  • 37. Talvi- ja jatkosodan kokemukset olennaisesti määrittelivät vanhemman polven todellisuuskäsitystä – ja nyt noihin kokemuksiin perustuneet pelot ja surut projisoitiin uudenlaista ajattelua edustaviin nuoriin. Ks. Tuominen 1991, 388.
  • 38. Torsten Peltomo, "Vallankumouksen peikko", Aviisi 28.11.1969.
  • 39. Alapuro 2003. Ks. erityisesti s. 542−549, 551−560.
  • 40. Alapuro 2003, 551.
  • 41. Varsinkin SKP:n ja SKDL:n uudistumisen ja uusvasemmiston nousun takia sekä vallankumous-käsitettä että sosialismin luonnetta alettiin tulkita vasemmiston piirissä uudella tavalla. Alapuro 2003, 548–556.
  • 42. Mäki-Kulmala 1988, 97. Esimerkiksi liberaaliksi tunnustautunut Aviisin päätoimittaja haukkui ”porvareita” ja sosiaalidemokraattinen päätoimittaja puolestaan viittasi kommunistiseen Vamokap-teoriaan. Ks. Veli-Antti Savolainen, "Raha ratkaisee", Aviisi 12.2.1971; "Aviisi – demokraattien äänenkannattaja", Aviisi 26.1.1973.
  • 43. On tietenkin aivan mahdollista – ja jossain määrin todennäköistäkin – että ainakin osa opiskelijoiden radikaalista kielenkäytöstä tähtäsi vastapuolen tahalliseen ärsyttämiseen.
  • 44. Virtanen 2001, 16, 269–271, 383–387. Virtasen ajatuksen tarkempi avaaminen vaatisi pidemmän artikkelin. Sanotaan kuitenkin sen verran, että Virtasen tulkinta nojaa hänen ajatuksiinsa sukupolvifraktioista. Ks. Virtanen 2001, 25−27.
  • 45. Kari Immonen on huomauttanut samasta asiasta kirjoittaessaan aikakauden älymystöstä. Ks. Immonen 1997, 211.
  • 46. Myös esimerkiksi Laura Kolbe on todennut, että tietoisuus erityiseen sukupolveen kuulumisesta synnytti uudenlaisen voimantunnon ja tulevaisuusoptimismin. Kolbe 1996, 10.
  • 47. Rainion mukaan puheella sukupolvikonfliktista haluttiin vain hajottaa vastustajan rivit. Rainio 1971, 16−17.
  • 48. Ville Lähde, "Pyhien mielipiteiden juoksuhaudat", Aviisi 3.11.2015.
  • 49. Vähemmistökommunismi vaikutti nuortaistolaisuuden muodossa ja Sosialistisen Opiskelijaliiton kautta voimakkaasti 1970-luvun opiskelijapiireissä. Ks. esim. Rentola 2005, 411−412.
  • 50. 1960-luvun lopun uusvasemmistolaisen nuorison ajatusmaailmaa on kuvattu ”naiiviksi neuvostomielisyydeksi”. Ks. Rentola 2005, 169. Maolaisuudesta oltiin kiinnostuneita myös Suomessa, vaikka se nuorten keskuudessa jäi täällä pienempään osaan kuin monissa muissa länsimaissa. Ks. esim. Rentola 1990, 256–257. Aviisissa maolaisuudelle omistettiin kokonainen numero: ks. Juho Mäkelä, "Maon linjasta vasempaan", Aviisi 15/2012.
  • 51. Aseveliakselin poliittisesta kulttuurista: ks. Laine & Peltonen 2003, 327, 417. Tamperelaisten opiskelija-aktiivien aseveliakselin kritiikistä: ks. esim. Juhani Hulkkonen, "Aseveliakselin koura Tampereen kurkussa", Aviisi 18.6.1972.
  • 52. Suominen 1997, 436.
  • 53. Tuominen 1991, 385.
  • 54. Virtanen 2001, 16.
  • 55. Ks. esim. Toivonen 2003, 119−120.
  • 56. Esim. Parjanen 1983, 9−10.
  • 57. Varsinkin Semi Purhonen on kohdistanut katseensa sukupolvien kielellisiin ulottuvuuksiin: hän on muun muassa puhunut sukupolvien diskursiivisesta ulottuvuudesta ja sukupolvitietoisuudesta. Ks. Purhonen 2002.