Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

”Pysymmekö itsenäisenä valtakuntana vai kaadummeko” – suomalaiset monarkiapyrkimykset vuonna 1918

SANNA RANTAHALVARI

Keväällä 1918 Suomi syöksyi veriseen sisällissotaan. Konfliktissa vastakkain olivat valkoisen Suomen omistava luokka ja talonpojat sekä punainen työväestö, joka pyrki vallankumouksen kautta parantamaan yhteiskunnallista asemaansa. Sota päättyi valkoisen puolen voittoon, mutta jätti jälkeensä kahtiajakautuneen kansan ja valtion, jonka juridinen asema oli edelleen epäselvä. Sisällissodan jälkeen tärkeimmäksi poliittiseksi kysymykseksi nousi hallitusmuoto – millaiselle pohjalle uusi valtio oli rakennettava?

Johtava oikeistolainen ryhmittymä esitti ratkaisuksi perustuslaillista monarkiaa, joka vakauttaisi yhteiskuntaa ja tekisi horjuvasta valtiosta uskottavamman myös ulospäin. Aktiivisten vaikuttamispyrkimysten ja innokkaan lobbaamisen seurauksena monarkiasta äänestettiin eduskunnassa lokakuussa 1918. Äänestyksen seurauksena Suomen uudeksi kuninkaaksi valittiin Hessenin prinssi Friedrich Karl. Keisarillisen Saksan romahtamisen myötä saksalainen prinssi ei kuitenkaan koskaan saapunut Helsinkiin, ja Suomella oli edessään uusi suunnanmuutos, tällä kertaa kohti tasavaltalaisuutta ja parempia länsisuhteita.

Tässä artikkelissa käsittelen suomalaista monarkiahanketta kesällä 1918. Miksi monarkki oli heille välttämätön? Mitä monarkian puolestapuhujat kertovat argumenteillaan omasta ajastaan? Artikkelin aineistona on Eduskunnan arkistosta löytyvän monarkistisen keskuskomitean (Uuden Suomen Turvaamiskomitea) arkisto sekä valtiopäiväasiakirjat kesältä 1918. Alkuperäisaineiston ohella hyödynnän Anders Huldénin ja Vesa Vareksen monarkiaan keskittyviä teoksia, sekä taustoitan tutkimusta Osmo Jussilan Suomen poliittisella historialla sekä Markku Kuisman Sodasta syntynyt – teoksella. Laajempi lähdeluettelo löytyy artikkelin lopusta.

Suomalaisen monarkismin synty

”Kansalaissodan kauhujen jälkeen on vahva hallitus- ja yleensä valtiovallan luominen ehdoton vaatimus”, julisti silloinen kansanedustaja J.K. Paasikivi valtiopäivillä kesäkuussa 1918.1 Takana oli verinen sisällissota, jossa oikeistolainen rintama oli yhdistynyt yhteisen vihollisen, eli perinteisiä valtarakenteita murskaamaan pyrkineen työväestön, torjumiseksi.2 Kohdatessaan väkivaltaa ja pelon kaaokseen sortumisesta ruotsinkieliset teollisuuskapitalistit, suomalainen talonpoikaisto, ruotsinkielinen yläluokka ja nationalistinen keskiluokka löysivät toisensa. Tälle uudelle oikeistolaiselle ryhmittymälle ominaista oli ennen kaikkea pyrkimys perinteisen yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseen.3 Ryhmä eteni yhtenäisesti samaan suuntaan, kohti vahvaa hallitusvaltaa ja vakaampaa yhteiskuntaa.


Kuvitus: Josefina Sipinen

Hallitusmuototaistelu lähti liikkeelle virallisesti 21.5.1918, kun monarkistit esittivät ruotsalaisen kansanpuolueen aloitteesta perustuslakivaliokunnassa, että ulkopolitiikan haasteiden vuoksi perustuslaillinen monarkia olisi paras turva Suomelle, ja eduskunnan asemaa korkeimman vallan käyttäjänä tulisi monarkialla rajoittaa. Heti ensimmäisestä esityksestä lähtien monarkistien ja tasavaltalaisten välillä oli jyrkkää vastakkainasettelua, jossa toista osapuolta syytettiin esimerkiksi moraalittomuudesta tai vallankaappausyrityksestä. Jakolinja kulki siten, että porvaripuolueet kannattivat monarkiahanketta, ja sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto puolestaan vastustivat. Koolla olevassa eduskunnassa monarkisteilla oli niukka enemmistö, ja tuon enemmistön turvin lähdettiin ajamaan uutta hallitusmuotoa. Tilanne oli kuitenkin tiukka, sillä tasavaltalaiset pyrkivät parhaansa mukaan käyttämään määrävähemmistöään hankkeen estämiseksi.4

Uuden Suomen Turvaamiskomitea (UST) perustettiin monarkistien keskusjärjestöksi käymään hallitusmuototaistelua. Päiväämättömässä Ilmoituksia -muistiossa kerrotaan, että Helsinkiin on avattu Turvaamiskomitean konttori, jossa päivystävät sihteeri ja kanslisti.5 Komitean toimintaa puolestaan kuvaa kesäkuussa 1918 päivätty Selonteossa kanslian toiminnasta, josta käy ilmi, että komitean tärkein tehtävä oli kansalaiskokousten järjestäminen ja puhujien värvääminen valtakunnallisesti, sekä myöhemmin vaalipiireittäin järjestettävien paikallisorganisaatioiden perustaminen ja hallinnoiminen. Mukaan saatiin paljon johtavien piirien nimekkäitä monarkisteja, kuten professoreita ja senaattoreita. Lisäksi tärkeää oli vaikuttaa sanomalehdissä, joiden johtoon pyrittiin saamaan monarkistisia päätoimittajia. Komitean pöytäkirjoissa seurataankin eri sanomalehtien kantaa hallitusmuotokamppailuun sekä esitetään painettavaksi monarkistista kirjallisuutta jaettavaksi.6

Pysyväistä perustaa rakentamassa

Sisällissodan jälkeen valkoisen Suomen politiikkaa hallitsivat keinot, joilla pyrittiin ehkäisemään uuden punakapinan synty, mikä näkyy myös monarkiaa perusteltaessa. Punakapinaksi kutsuttu sisällissota oli ollut porvarilliselle oikeistolle eräänlainen ”pahuuden lakipiste”, jonka jälkeen sosialismi demonisoitiin täysin.7 Sodan jälkeinen politiikka oli aikaisempaa rationaalisempaa ja autoritaarisempaa, sillä konflikti oli osoittanut, että yhteiskunta tarvitsi voimakasta ohjailua. Matti Klingen mukaan ensimmäinen maailmansota tuhosi eurooppalaisen edistysuskon ja loi autoritaarisemman politiikan suuntauksen.8 Samanlainen kehitys tapahtui Suomessa 1910-luvun loppupuolella, mutta syynä voisi pitää ensimmäisen maailmansodan sijaan sisällissotaa, joka pakotti porvariston päivittämään poliittista ideologiaansa. Lakot ja mellakat 1910-luvulla olivat osoittaneet, ettei yhteiskunnallista liikehdintää ollutkaan niin helppo ohjailla, kun mitä porvaristo oli kuvitellut, vaan järeämpiin toimiin oli ryhdyttävä valtiollisen ryhtiliikkeen nimissä.

Sisällissodan jälkeen suomalaisen yhteiskunnan suunta oli määriteltävä uudelleen. Keväällä 1918 koolla oli niin kutsuttu tynkäeduskunta, sillä sosiaalidemokraattien edustajat olivat yhtä lukuun ottamatta poissaolevina.9 Valkoinen Suomi ei pitänyt tätä mitenkään ongelmallisena legitimiteettinsä kannalta, sillä vallan katsottiin kuuluvan oikeutetusti valkoisen Suomen voittajille, jotka pyrkivät perinteisen yhteiskuntarauhan palauttamiseen.10 Esimerkiksi senaattori Louhivuori totesi sisällissodan jälkeisillä valtiopäivillä, että ”punakaarti ja heidän valitsijansa ovat tällä kertaa menettäneet oikeutensa päättää siitä, millä lailla heidän aikaansaamansa kapinan jäljet on korjattava ja tämän maan tulevaisuudelle pysyväinen perustus rakennettava”.11 Sodan hävinnyt osapuoli julistettiin siis yksin syylliseksi konfliktiin, ja sen katsottiin näin ollen menettäneen poliittiset oikeutensa vaikuttaa siihen, millaista hallitusmuotoa kohti Suomi parhaillaan eteni.

Porvaristolle monarkia ei merkinnyt uutta suunnanmuutosta nykyiseen, vaan hyvänä pidettyjen rakenteiden säilyttämistä ja paluuta tutulle liikeradalle. Suomella oli takanaan yli 700 vuotta monarkiaa, ja ainakin ajatuksen tasolla tuota ajanjaksoa oli hallinnut vahva yhteys hallitsijan ja alamaisten välillä. Tasavaltalaisuus oli sen sijaan vieras hallitusmuoto, sillä vuoden 1917 itsenäisyysjulistuksessa perustettua tasavaltaa ei oltu vielä toden teolla sovellettu Suomessa.12 Koko demokratiaan suhtauduttiin kriittisesti, sillä viimeaikaiset tapahtumat olivat antaneet aihetta epäillä, oliko Suomen kansa sittenkään tarpeeksi kypsä tasavaltalaisen hallitusmuodon edellyttämään kansanvaltaisuuteen.13 Uuden Suomen turvaamiskomitean muistio Kuningasajatuksen voittokulku (1918) perusteleekin monarkian luontevuutta sen pitkällä perinteellä, sillä ”kansamme ydin on oikeastaan aina ollut monarkistista”.14

Argumentaatiossa asetetaan rinnakkain tuttu ja turvallinen sekä tuntematon ja uhkaava. Uuden Suomen Turvaamiskomitean Julistuksessa Suomen kansalaisille varoitetaan tuntemattoman uhasta, sillä ”siirtyminen tasavaltaan – tietäisi valtiorakennuksemme perinjuurista kumousta, joka on aina arveluttavaa”.15 Vastakkain olivat siis perinteinen liikesuunta, eli monarkia, jossa tulevaisuutta oli helpompi ennustaa, sekä tasavalta, jossa liikkeellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista suuntaa. Kärkevimmin asian esittää monarkistinen Herätkää vihdoin -lehtikirjoitus, jossa julistetaan, että nyt eletään kohtalon hetkiä, kun on valittava monarkian ja tasavallan välillä, eli päätettävä ”pysymmekö itsenäisenä valtakuntana vai kaadummeko”.16 Hallitusmuotokamppailua korostettiin siis taisteluna yhteiskunnan tulevaisuudesta, jossa monarkia oli ainoa keino ylipäätään säilyttää yhteiskunnallisen liikkeen olemassaolo.

Valkoisen Suomen siirtyminen konservatiivisempaan ja autoritaarisempaan suuntaan oli ennen kaikkea haikailua eduskuntauudistusta edeltäneeseen aikaan. 1860- ja 1870-luvuilla sivistyneistö oli korostanut julkisen toiminnan epäpoliittisuutta estääkseen radikaaleja äänenpainoja nousemasta julkiseen keskusteluun.17 Vuosisadan vaihteen poliittinen herääminen oli suunnattu tsaarinvaltaa vastaan, ja se oli tuonut julkiseen keskusteluun demokratian kautta myös mahdollisuuden arvostella auktoriteetteja. Demokratian saavuttaminen kuului kansallisiin avainkokemuksiin, eikä siitä kokonaan luopumista kuitenkaan pidetty mahdollisena tai edes suotavana.18 Tasavaltalaisuuteen liitettyä radikaalisuutta ja kumouksellisuutta haluttiin kuitenkin monarkin avulla suitsia.

Heikosti toimivat valtiopäivät olivat helppo kritiikin kohde monarkistiselle argumentaatiolle, ja sitä käytettiinkin paljon perusteluissa. Esimerkkejä ei tarvinnut hakea kaukaa, sillä koko kansanedustuslaitoksen historiaa leimasi riitaisuus ja puolueiden kykenemättömyys kompromisseihin. Oikeastaan ongelma oli koskenut koko venäläistämiskauden jälkeistä politiikkaa; puolueilta puuttui yhteistyökyky, ja oikeisto ja vasemmisto olivat pitkään pyrkineet kampittamaan toisiaan esimerkiksi valtalain nojalla.19 Monarkisteille uusi hallitusmuoto oli ratkaisu kaikkiin valtiopäivien ongelmiin. Kuningasmielisessä, maakunnissa kerätystä ja kansalaisten allekirjoittamassa Valtakirjassa todetaankin, että monarkki vähentäisi tätä puolueiden välistä taistelua ja kaventaisi eduskunnan liian suurta valtaa.20

Tasavaltaa ja politikointia vastaan hyökättiin toisinaan myös melko voimakassanaisesti. Esimerkiksi Presidentinvaali Suomelassa -lehtileike esittää, että Suomesta tehtiin tasavalta ”huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä”, ja tämä tasavalta on antanut ”punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä nostamaan niskaansa”. Pahimpana kaikesta pidettiin kuitenkin sen tuomaa ”alati vaikuttavaa voimakasta myrkkyä” eli ”fanaattista politikoimisen intohimoa”. Lehtikirjoitus nostaa tasavaltalaisuuden ja politikoinnin ongelmiksi jo edellä mainitut puolueriidat, poliittisten prosessien hitauden ja toimimattomuuden sekä olemattoman kompromissikyvyn ja politiikan lyhytjänteisyyden. Kaikki kansalliset ongelmat summataan yhteen toteamalla, että on

historian vanha totuus, että tasavaltalaisen maan poliittinen elämä on ennen kaikkea huutoa ja taistelua iskusanojen varassa, poljettavana ja uhrina se tanner, jonka nimi on asiallisuus ja yhteinen etu.21

Tämä kuvaa hyvin monarkistien näkemystä tasavaltalaisesta politiikasta, jota leimasi jatkuva taistelu ja kyvyttömyys päätöksentekoon. Kansanedustuslaitosta kohtaan tunnettua epäluuloa vahvisti porvariston kokemus itsenäisen Suomen poliittista käytännöistä. Poliittinen toiminta ei ollut vielä institutionalisoitunutta ja esimerkiksi tietyillä intressiryhmillä, etenkin talouden vaikuttajilla, oli politiikassa melko vahva edustus.22 Lisäksi vuosina 1917–1918 Suomen ulkosuhteita olivat hoitaneet aktivistit melko omavaltaisesti, joten poliittisessa kulttuurissa oli totuttu siihen, ettei kansanedustuslaitosta joka välissä konsultoitu.23 Näin ollen oikeistolla ei ollut kokemusta hyvin toimivasta kansanedustuslaitoksesta, joten sen toimintaa oli luontevaa kritisoida. Lisäksi politiikka oli kautta aikojen perustunut vahvojen yksilöiden toimintaan, ja tähän traditioon monarkki istuikin luontevasti.

Vaaranalainen vapaus

Entisen emämaan, Venäjän, poliittiset liikehdinnät ovat aina heijastuneet myös suomalaiseen yhteiskuntaan. Vuonna 1917 Venäjän väliaikaisen hallituksen kukistuminen mahdollisti itsenäisyyshaaveiden virittelyn, mutta vuonna 1918 geopoliittista tilannetta pidettiin ennen kaikkea uhkaavana, sillä ”maantieteellinen asema on aina tietävä itsenäisyydellemme suurinta vaaraa”.24 Monarkistit perustelivat vahvan hallitsijan välttämättömyyttä myös itärajan turvaamisella. Julistus Suomen kansalaisille myöntääkin Venäjän olevan hetkellisesti heikko ja sekasorron vallassa, mutta uskoo sen pian saavuttavan järjestyksen ja rauhan, mikä nähtiin välittömänä uhkana Suomelle, sillä

(Venäjä) myöskin ulospäin pyrkii palauttamaan valtakunnan entisen mahtavuuden. Jos Suomen nuori ja vähäinen valtio ei silloin kykene menestyksellä puolustamaan itsenäisyyttänsä, niin me olemme hukassa. Idän jättiläinen on meidät jälleen nielevä ja silloin varmaan täydellisemmin kuin ennen. Se olisi Suomen kansan, sen vapauden, sen kansallisuuden, sen sivistyksen loppu.25

Venäjä nähtiin siis luonnostaan ekspansiivisena eikä maiden välistä rauhallista yhteiseloa pidetty todennäköisenä. Monarkisteille Venäjä edusti myös kaaosta, joka uhkasi kansallista vapautta ja sivistystä. Samoin monarkistien edustajat tunnustivat tämän vaaran valtiopäivillä, ja esimerkiksi kansanedustaja Juho Kusti Paasikivi muistutti eduskunnassa, että ”älkäämme ummistako silmiämme siltä tosiseikalta, että maamme ulkopoliittisessa suhteessa tulee omaan vaikeassa ja uhatussa asemassa”.26

Tämä oli todennäköisesti kaikkien puolueiden tunnustama tosiasia, sillä Tarton rauha, jolla Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat tarkasti rauhasta ja maiden välisestä rajasta, solmittiin vasta vuonna 1920. Siihen saakka maiden välillä vallitsi juridisesti sotatila, joten suomalaisten uhkakuvat olivat melko realistisia. Suomalaisten korostama idän uhka ja kenties liian optimistinen käsitys oman valtion mahdista näkyi myös Tarton rauhan neuvotteluissa keväällä 1920, kun suomalaiset aloittivat neuvottelut esittämällä laajoja aluevaatimuksia Itä-Karjalasta. Nämä Suomen valtion ekspansiiviset pyrkimykset jäivät elämään historiaan ja vahvistivat esimerkiksi Neuvostoliiton Suomea kohtaan tuntemaa epäluuloa sotien välisenä aikana.27

Vuoden 1918 monarkistinen retoriikka noudattelee samaa linjaa kuin sortokausien venäläistämistoimia vastustanut propaganda. Venäjä uhkasi Suomen itsenäisyyttä, jonka se oli kuitenkin tällä kertaa jo muodollisesti tunnustanut. Esimerkiksi monarkistinen ja laillisuusnäkökulmaa korostanut ruotsalainen kansanpuolue (RKP) näki hallitusmuotokamppailun ”oikeustaistelun toisena eränä”, jossa taisteltiin jo saavutetun yhteiskunnan ja itsenäisyyden pysyvyyden puolesta.28 Pelkkä itsenäisyys ei ollut varmistanut turvaa, vaan tarvittiin monarkki ”suojelemaan maamme äsken saavutettua, mutta maantieteellisen asemamme vuoksi vaaranalaista vapautta”.29

Venäjä-retoriikan taustalla vaikuttaa myös itsenäistyneen valtion uudenlainen, aiempaa aktiivisempi ja aggressiivisempi nationalismi. 1917–1918 luotiin tietoisesti ”ryssävihaa” suomalaisen kansan eheyttämiseksi ja Venäjän ja kommunismin asettamiseksi syyllisiksi Suomen kansalliseen kriisiin. Vanha, kansallisromanttinen, rauhanomaista talonpoikaisuutta korostanut kansallisuusaate muuttui ”henkiseksi maanpuolustukseksi”, jossa Venäjä demonisoitiin täysin.30 Ryssäviha oli vahvasti esillä suomalaisessa yhteiskunnassa maailmansotien välisellä aikakaudella, jolloin venäläisiä kohtaan tunnetun vihan ja epäluulon katsottiin kuuluvan osaksi ”kansansielua” ja olevan sukupolvelta toiselle periytyvä ilmiö.31 Turvaamiskomitea käytti yhtä lailla ”ryssävihaa” tehokkaana propagandakeinona, ja Venäjän 1900-luvun alun tapahtumat esitettiin ”tuhon tienä”, jolta vain monarkki voisi Suomen pelastaa.32

Uuden Suomen Turvaamiskomitea perusteli kuningashanketta ulkoisen uhan lisäksi myös välttämättömien Saksa-suhteiden säilyttämisellä, sillä monarkki voisi tulevaisuudessa vastata tämän liittolaisuuden jatkumisesta. Vasta itsenäistynyt Suomi etsi vahvoja liittolaisia, ja menestyvä Saksan keisarikunta oli hyvä vastapaino vieressä uhkaavalle Venäjälle. Kesällä 1918 suhteet Saksaan olivat usein esillä myös valtiopäivillä, ja esimerkiksi kansanedustaja Snellman korosti, kuinka vapaussodassa virinnyt ”jatkuva yhteistoiminta Saksan kanssa on edelleen välttämätöntä”.33 Paasikivi näki samoin Saksan tärkeänä liittolaisena ja Suomen itsenäisen aseman turvaajana, sillä ”toivomme siltä ja sen liittolaisilta tulevaisuudessakin tukea vaaroja vastaan”.34

Tätä Uuden Suomen Turvaamiskomitea käytti myös tukenaan, sillä se tunnusti liittolaisten tarpeen, ja näki monarkin vahvistavan tätä tarvetta parhaiten. Esimerkiksi Julistuksessa Suomen kansalaisille todetaan, että

meidän täytyy hankkia itsellemme vahva kannatus siltä ainoalta taholta, josta voimme sitä menestyksellä odottaa: siltä mahtavalta sotilasvaltakunnalta, jonka aseiden voitosta Suomen itsenäisyys on kasvanutkin.35

Sisällissodassa Saksa oli tärkeä ja välttämätön liittolainen valkoisille joukoille. Saksan ylin sotajohto lupasi jo helmikuussa 1918 sotilaallista apua ja maaliskuussa ensimmäiset joukot nousivat maihin Ahvenanmaalla.36 Saksalaiset olivat yhteiskunnassa näkyvästi esillä myös kapinan kukistamisen jälkeen, sillä porvaristo saattoi näin korostaa saksalaisten ja suomalaisten tiivistä yhteyttä ja saksalaisen kuninkaan sopivuutta Suomeen.37 Apu ei tullut täysin epäitsekkäästi, sillä Suomen oli sitä vastaan sitouduttava esimerkiksi erilaisiin kauppasopimuksiin.38 Suomessa tunnustettiin kuitenkin liittolaisuuden välttämättömyys ja esimerkiksi Paasikivi esitti kesäkuussa 1918 valtiopäivien istunnossa, että ”maamme itsenäisyys on tulos Saksan ja sen liittolaisten voitokkaasta sodasta ja Saksan meille antamasta diplomaattisesta ja sotilaallisesta avustuksesta”.39

Kansallisessa propagandassa pidettiin lisäksi pitkään yllä myyttiä epäitsekkäästä Saksasta, joka vapautti altruistisesti Suomen vieraan vallan alta ja ratkaisi kansallisen turvallisuuskriisin.40 Uuden Suomen Turvaamiskomitean monarkistit näkivät Saksan samaan tapaan epäitsekkäänä avunantajana, joka oli ”tehnyt liiton lujan Suomen kanssa” yhteisen vihollisen uhatessa, mutta ei suinkaan tahtonut sekaantua Suomen sisäpolitiikkaan.41 Tämän myytin vuoksi monarkistit pitivät tiukasti kiinni Saksa-siteestä, mikä näkyy esimerkiksi pyrkimyksenä saada Suomeen nimenomaan saksalaissukuinen kuningas.

Kuningasseikkailu

Monarkistisen liikkeen merkittävyyttä korostaa se, että lokakuussa 1918 liike saavutti tärkeimmän pisteensä, eli eduskunta valitsi Hessenin prinssin Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi. Samana päivänä Saksa sai kuitenkin vastauksen aselepopyyntöönsä Yhdysvalloista ja kuukautta myöhemmin Saksan keisarikunta luhistui.42 Se, että suomalainen monarkia jäi lopulta pelkäksi historialliseksi oikuksi, oli ennen kaikkea maailmansodassa tapahtuvien suunnanmuutosten seurausta. Suomesta tuli demokratia, koska tärkeä liittolainen katosi ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot vaativat uutta poliittista suuntaa Suomelta. Tämä ulkovaltojen painostus Suomen poliittisen järjestelmän suhteen tunnustettiin, ja esimerkiksi kymmenen vuotta myöhemmin noussut lapuanliike pyrki palauttamaan tämän alkuperäisen, vapaussodan lopputulosta kunnioittaneen politiikan ja peruuttamaan ”turhat myönnytykset”.43

Suomalaista monarkismia on tutkittu melko vähän, ja se on jäänyt eräänlaiseksi historiantutkimuksen katvealueeksi. Monarkistinen suuntaus on ”häviäjien historiaa”, sillä heti vuonna 1919 entiset monarkiaa ajaneet puolueet pyrkivät lakaisemaan maton alle tämän epäonnistuneen, toteutumatta jääneen pyrkimyksensä. Näin ollen monarkismilla on historiassa huono jälkimaine, eikä suomalaista kuningashanketta ole oikeastaan edes pyritty tieteellisesti tutkimaan,44 kuten Vesa Vares toteaa teoksessaan Kuninkaan tekijät, jota voidaankin pitää ensimmäisenä tieteelliset kriteerit täyttävänä esityksenä monarkismista Suomessa. Tämä häviäjien historia on siitä mielenkiintoista, että innokkaimmat kuninkaantekijät säilyivät poliittisina vaikuttajina ja pyrkivät vähättelemään ja tietoisesti vaikenemaan monarkiakampanjastaan.45 Esimerkiksi Paasikivi istui myöhemmin tasavaltalaisen Suomen presidenttinä, mikä osoittaa, että hän onnistui vakuuttamaan myös valitsijamiehensä myönteisestä suhtautumisestaan tasavaltalaisuuteen.

Monarkian historiaa on perinteisesti valotettu lähinnä elämäkerroissa historian merkkihenkilöiden kautta. Silloinkin ilmiön selittäminen on ollut vaivalloista, sillä jälkipolvien silmissä tuo vaihe näyttää epäilemättä historian irralliselta kuriositeetilta.46 Esimerkiksi Anders Huldén korostaa teoksensa alussa tätä ongelmallisuutta esittämällä, että suomalaista ”kuningasseikkailua” käsitellään tutkimuskirjallisuudessa, elämäkerroissa ja päiväkirjoissa useimmiten poliittisena harha-askeleena, mikä on syönyt pohjaa myös kunnollisen tieteellisen tutkimuksen tekemiseltä.47 Se, että Huldén on nimennyt myös oman teoksensa ”Kuningasseikkailuksi”, on selkeä osoitus siitä, että vaihetta pidetään edelleen melko irrallisena.

Tällaisessa tutkimuksessa jätetään usein huomiotta se, miten tietoisten päätösten kautta ”kuningasseikkailu” lopulta syntyi. Keväällä 1918 oikeisto oli yhtenäisempi kuin koskaan ennen pyrkimyksissään, ja yhteistä liikettä vahvistettiin oman keskusorganisaation kautta. Eduskunnan arkistosta löytyvästä Uuden Suomen Turvaamiskomitean aineistosta käy ilmi, että komitea tuotti kaikkea mahdollista puhujatilaisuuksista lentolehtisiin ja sanomalehtiartikkeleihin. Ei ollut siis sattumaa, että liike saavutti päämääränsä, eli kuninkaanvaalin, lokakuussa 1918.

Suomalaista historiankirjoitusta on korostanut nationalistinen myytti Suomesta, jossa yhdeksi kansalliseksi erityispiireeksi on nostettu nimenomaan tasavaltalaisuus. Tämä ”joulukuun 6. päivän valtioteko” tuli pitkään värittämään hallitusmuotokeskustelua ja suomalaista historiankirjoitusta, sillä tasavaltalaisessa argumentoinnissa pidettiin itsestään selvänä, että itsenäisyysjulistus pelkällä olemassaolollaan kumosi muut hallitusmuodot.48 Kansanvaltaisuudelle on haluttu kirjoittaa pitkä historia osana kansallista kehityskertomusta, ja toisinaan liikkeen suuntaviivoja on vähän väritelty tarinan elävöittämiseksi. Esimerkiksi 1958 kirjoitetussa Suomen kansanedustuslaitoksen historiassa esitetään kansanvaltaisuus ”monivuosisataisena ilmiönä”, jonka alkupiste oli säätyvaltiopäivissä49, vaikka säätyvaltiopäivillä eivät suinkaan kaikki kansanosat olleet läsnä tai tasapuolisesti edustettuina.

Tasavaltalaisuuden alkuaikoina monarkisteille annettiin kuitenkin joitain myönnytyksiä. Esimerkiksi vuoden 1919 perustuslaissa presidentille määriteltiin laajat valtaoikeudet, ja valtiopäämiehelle taattiin melko itsenäinen asema eduskunnasta. Esimerkiksi Urho Kekkosen (1900–1986, presidenttinä 1956–1982) presidenttikausi on osoitus siitä, miten laajat valtaoikeudet saattavat kaventaa demokratian liikkumatilaa. Presidentin valtaoikeudet kaventuivat eurooppalaiseen normaaliin vasta vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa. Voidaan siis sanoa, että koko 1900-luvun presidentti-instituutioon vaikuttivat myös monarkian kaukaiset kaiut.

Aikansa tuote?

Monarkistisen tutkimuksen vähyyttä selittää kenties se, ettei monarkismi aatteena ole enää mukana poliittisessa keskustelussa. Vuonna 1918 monarkia oli kuitenkin kaikkea muuta kuin historiaan hautautunut aate – se oli nykypäivää, modernia politiikkaa ja poliittista vaikuttamista. Euroopassakin monarkioita oli nykyistä enemmän, ja esimerkiksi saksalainen ja englantilainen kuningashuone näyttivät aikalaisistaan varmasti ajattomilta ilmiöitä. Monarkistinen liike keräsi taakseen laajan joukon eri yhteiskuntaryhmistä tulevia kansalaisia, jotka näkivät perinteiseen hallitusmuotoon palaamisen ratkaisuna päivänpolttaviin ongelmiin. Liikkeen voimasta ja merkityksestä kertoo myös se, miten nopealla ajatuksella kansanliike kerättiin ja keskusorganisaatio perustettiin.

Monarkisteille kyse oli ajankohtaisten ongelmien hoitamisesta ja valtiollisen tulevaisuuden varmistamisesta. Takana oli tuhoisa sisällissota, jota tulkittiin hyvin eri tavalla kuin nykyään. Sisällissota ei ollut ulkoisten tekijöiden ja pitkään rakentuneiden yhteiskunnallisten vaikeuksien seuraus, kuten nykytutkimus on osoittanut, vaan johtui tasavaltalaisuuden epäonnistumisesta. Suomen lyhyt itsenäinen taival oli näyttäytynyt monarkisteille kaaoksena, liikkeenä vailla suuntaa, ja nyt valtiolaivan kurssin palauttamiseksi tarvittiin järeämpiä otteita.

Monarkki nähtiin ratkaisuna kovasti kaivatulle suunnanmuutokselle. Vahva monarkki rauhoittaisi kansallista politiikkaa ja kitkisi politikoinnin myrkyt yhteiskunnasta. Monarkki nähtiin jopa yhteiskunnallisena eheyttämiskeinona, sillä monarkian myötä myötä ”meidän rikkinäisyytemme vähenisi siitä ja pääsisimme taas jatkamaan rauhallista edistystyötämme”.50 Monarkia ei ollut siis pelkästään keino kammeta ei-toivotut edustajat politiikasta, vaan myös yhdistää kansaa symbolisena johtajana.

Kansallisen ryhtiliikkeen lisäksi monarkki helpottaisi myös Suomen ulkopoliittista tilannetta. Vahva monarkki yhdistäisi Suomen ”idän jättiläisen” edessä, ja vahvistaisi tärkeinä pidettyjä Saksan-suhteita. Kansanedustuslaitoksen historia oli varsin lyhyt ja poliitikkojen ulkopoliittinen kokemus oli vaatimatonta, joten monarkkia pidettiin arvovaltaisempana johtajana Suomelle ulospäin. Politiikan henkilöitymistä ei pidetty ongelma, sillä 1910-luvun henkeen kuului, että yksilöt toimivat melko itsenäisesti esimerkiksi jääkäriliikkeessä liikoja eduskuntaa konsultoimatta.

Monarkistinen liike oli aikansa tuotos, vaihtoehto porvariston kokemalle kaaokselle ja katastrofille. Vaikka monarkismi jäi elämään vain lyhyenä vaiheena historian lehdille, jätti se kuitenkin jälkeensä Suomen poliittiseen kulttuuriin, ja monarkian kaiut ovat kuuluneet niin lapuanliikkeessä kuin presidentti-instituution kansansuosiossa.

Lähteet

Arkistolähteet
Eduskunnan arkisto (EA)
Uuden Suomen Turvaamiskomitean arkisto.

Painetut lähteet
Toiset valtiopäivät 1917. Pöytäkirjat II. 1918. Valtioneuvoston kirjanpaino. Helsinki.

Tutkimuskirjallisuus
Huldén, Anders 1988. Kuningasseikkailu Suomessa 1918. Karisto Oy. Hämeenlinna.

Jussila, Osmo, Hentilä, Seppo, Nevakivi, Jukka 2006. Suomen poliittinen historia 1809–2006. WSOY oppimateriaalit Oy. Helsinki.

Jääskeläinen, Mauno 1961. Itä-Karjalan kysymys. Kansallisen laajennusohjelman synty ja sen toteuttamisyritykset Suomen ulkopolitiikassa vuosina 1918–1920. WSOY. Helsinki.

Klinge, Matti 1972. Vihan veljistä valtiososialismiin. Yhteiskunnallisia ja kansallisia näkemyksiä 1910- ja 1920-luvuilta. WSOY. Porvoo.

Kuisma, Markku 2010. Sodasta syntynyt. Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914–1920. WSOY. Helsinki.

Majander, Mikko, Uola, Mikko, Vares, Vesa 2006. Suomen eduskunta 100 vuotta. 3, Kansanvalta koetuksella. Edita. Helsinki.

Pernaa, Ville & Niemi, Mari K. (toim.) 2005. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Edita. Helsinki.

Puntila, L.A. 1982. Suomen poliittinen historia. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki.

Salervo, Olavi & Tuominen, Uuno 1958. Suomen kansanedustuslaitoksen historia V. Eduskunnan historiatoimikunta. Helsinki.

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo 2016. Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY. Helsinki.

Vares, Vesa 1998. Kuninkaan tekijät. Suonalainen monarkia 1917–1919. Myytti ja todellisuus. WSOY. Helsinki.

  • 1. J.K. Paasikivi VP 12.6.1918, TVP 1917 Pöytäkirjat II, 1918.
  • 2. Kuisma 2010, 87.
  • 3. Kuisma 2010, 73.
  • 4. Majander ym. 2006, 110–112.
  • 5. Ilmoituksia, UST, Kotelo 3, EA.
  • 6. ”Selonteko kanslian toiminnasta”, 14.6.1918, UST, Kotelo 3, EA.
  • 7. Majander ym. 2006, 91.
  • 8. Klinge 1972, 9–28.
  • 9. Puntila 1982, 112.
  • 10. Huldén 1988, 63.
  • 11. Senaattori Oskar Wilhelm Louhivuori VP 13.6.1918, TVP 1917 Pöytäkirjat II, 1918.
  • 12. Vares 1998, 38.
  • 13. Puntila 1982, 112.
  • 14. Muistio ”Kuningasajatuksen voittokulku. Yleinen mielipide”, UST, kotelo 3, EA.
  • 15. Julistus ”Suomen kansalaisille”, 10.5.1918, UST, kotelo 3, EA.
  • 16. Tuntemattoman lehden leike ”Herätkää vihdoin! Kohtalon hetki on tullut!”, J. J. Mikkola, UST, kotelo 3, EA.
  • 17. Pernaa, Niemi 2005, 22–23.
  • 18. Majander ym. 2006, 99.
  • 19. Puntila 1982, 97–101.
  • 20. Valtakirja Monarkisen Hallitusmuoto-lähetystön jäsenille”, elokuu 1918, UST, kotelo 3, EA.
  • 21. Tuntemattoman lehden leike ”Presidentin vaali Suomelassa”, Sissi-pakinoitsija, UST, kotelo 3, EA.
  • 22. Kuisma 2010, 84–85.
  • 23. Huldén 1988, 21, 26–27.
  • 24. Julistus ”Suomen kansalaisille”, 10.5.1918, UST, kotelo 3, EA.
  • 25. Julistus ”Suomen kansalaisille”, 10.5.1918, UST, kotelo 3, EA.
  • 26. Juho Kusti Paasikivi VP 12.6.1918, TVP 1917 Pöytäkirjat II, 1918.
  • 27. Puntila 1982, 129–130.
  • 28. Majander ym. 2006, 96–97.
  • 29. ”Valtakirja Monarkisen Hallitusmuoto-lähetystön jäsenille”, elokuu 1918, UST, kotelo 3, EA.
  • 30. Klinge 1972, 69–71.
  • 31. Silvennoinen ym. 2016, 117–118.
  • 32. Tuntemattoman lehden leike ”Herätkää vihdoin! Kohtalon hetki on tullut!”, J. J. Mikkola, UST, kotelo 3, EA.
  • 33. Juho Snellman VP 13.6.1918, TVP 1917 Pöytäkirjat II, 1918.
  • 34. J. K. Paasikivi VP 12.6.1918, TVP 1917 Pöytäkirjat II, 1918.
  • 35. Julistus ”Suomen kansalaisille”, 10.5.1918, UST, kotelo 3, EA.
  • 36. Jääskeläinen 1961, 91.
  • 37. Huldén 1988, 67–68.
  • 38. Saksan kanssa tehdyistä kauppasopimuksista esimerkiksi Kuisma 2010, 98–103.
  • 39. J.K. Paasikivi VP 12.6.1918, TVP 1917 Pöytäkirjat II, 1918.
  • 40. Huldén 1998, 36–37.
  • 41. Tuntemattoman lehden leike ”Herätkää vihdoin! Kohtalon hetki on tullut!”, J. J. Mikkola, UST, kotelo 3, EA.
  • 42. Jussila ym 2006, s. 123.
  • 43. Pernaa ym. 2005, 105–106.
  • 44. Vares 1998, 11–12.
  • 45. Huldén 1988, 10.
  • 46. Vares 1998, 11.
  • 47. Huldén 1988, 10.
  • 48. Majander ym. 2006, 104–110.
  • 49. Salervo ym. 1958, 408.
  • 50. Tuntemattoman lehden leike ”Herätkää vihdoin! Kohtalon hetki on tullut!”, J. J. Mikkola, UST, kotelo 3, EA.