Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Kirja-arvio: Vuoden 1918 muistamisen pitkä kaari – Seppo Hentilän kirjassa pohditaan miten sisällissodan muistaminen on vaikuttanut poliittiseen kulttuuriin

TUOMAS RANTALA

Kun jostain merkittävästä tapahtumasta on kulunut tasamäärä vuosia, aiheuttaa se yleensä aihetta kantilta tai toiselta käsittelevien kirjojen vyöryn. Suomen sisällissodan muistovuosi ei tee tällä kohtaa poikkeusta, vaikka välillä tuntuu, että kyseinen sota olisi jo läpeensä tutkittu ja käsitelty. Näin ei kuitenkaan ole, vaan sotaan liittyviä asioita käsitellään useissa teoksissa myös uusista näkökulmista. Niin tekee myös poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä, joka on kirjoittanut teoksen Pitkät varjot – Muistamisen historia ja politiikka (2018).

Kuten jo otsikko antaa ymmärtää, Hentilä ei käsittele teoksessaan mitään yhtä tapahtumaa tai henkilöä, kuten huomattava osa vuoteen 1918 keskittyvistä kirjoista tekee. Hentilä keskittyy pääasiassa siihen, miten sisällissota vaikutti jälkeenpäin poliittiseen kulttuuriin, millaiset muistot se jätti ja miten se muovasi Suomea. Aikajatkumo Hentilän teoksessa ulottuu aivan nykypäivään asti, sillä viimeinen asia jota hän käsittelee, on huhtikuussa 2017 tapahtunut kohu itsenäisyyden 100-vuotisjuhlarahasta.

Kirjan alkupuolella Hentilä käsittelee melko pitkästi kysymystä sodan nimestä, itse hän nimittää sotaa sisällissodaksi. Termiä vapaussota Hentilä kritisoi lähes läpi koko teoksen: vapaussotatulkinta on hänen mielestään ”historiapoliittinen artefakti – tekemällä tehty keinotekoinen luomus”. Osittain varmaan näin onkin, mutta kyllä sota oli monelle ihan aidostikin vapaussota, jota ei tarvinnut keinotekoisesti luoda. Kaikille se toki ei ollut vapaussota ja luonnollisesti se, että valkoinen tulkinta hallitsi sodan jälkeen, häiritsi monia.

Suomen valtiosta ja suomalaisesta yhteiskunnasta sodan välisenä aikana Hentilä tekee kirjassaan mielenkiintoisen havainnon. Hänen tulkintansa mukaan Suomen valtio oli demokraattinen, mutta yhteiskunta puolestaan autoritaarinen. On vaikea sanoa, miten oikea tämä tulkinta on. Siteeksi siinä kuitenkin lienee totta, sillä paikallisyhteisöissä johtavat henkilöt olivat poikkeuksetta valkoisia, vaikka läheskään kaikki eivät toki olleet sellaisia äärivalkoisia kuin Täällä pohjan tähden alla -trilogiasta tutut Ellen Salpakari ja Pentti Rautajärvi.

Suomen eduskunta säilyi koko sotien välisen ajan toiminnassa ja myös työväestö pääsi osallistumaan sen toimintaan – yleensä työväenpuolueiden edustajia oli vieläpä enemmistö. Tärkeintä kuitenkin oli, että hallituksissa peräsintä pitivät poliittiseen keskustaan kuuluvat puolueet, jotka olivat sitoutuneet demokratiaan. Tiukimpien oikeistovoimien haaveilemasta demokratian kaventamisesta ei tullut mitään, ja eheytys- ja liennytyspolitiikkaa harjoitettiin monin eri tavoin. Hentilä mainitsee joitakin esimerkkejä tästä, kuten torpparivapautuksen ja miten kunnallispolitiikassa asioita hoidettiin yhteisvastuullisesti. Mutta eräs parhaista esimerkeistä jää kirjassa mainitsematta, nimittäin se, kun vuonna 1928 – siis kymmenen vuotta sisällissodasta – J. E. Sunilan maalaisliittolainen hallitus ei poliittisista syistä ollut innostunut Mannerheimin ylentämisestä sotamarsalkaksi, eikä Mannerheimiä vielä tuolloin ylennettykään. Myös suunniteltu uusi Kalevan Miekan ritarikunta jäi perustamatta. Kaikki porvarit siis eivät olleet valmiita pönkittämään vapaussotamyyttiä kovin innokkaasti.

Hentilän kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia on se, kun hän käsittelee SDP:n suhtautumista sisällissotaan ja sen muistamiseen. Hentilä esittää, hieman ehkä kriittiseen sävyyn, miten SDP:n oli osoitettava vuoden 1918 jälkeen, ettei sillä ollut mitään tekemistä niiden kanssa, jotka olivat vieneet puolueen kapinan ja kumouksen tielle. Tällainen oli kuitenkin poliittisesti välttämätöntä, sillä jos SDP olisi alkanut elämöidä vuoden 1918 muistoilla, se olisi varmasti ajettu poliittiseen marginaaliin. Puolueen sisällä radikaalimmat tosin välillä syyttivät puolueen johtoa luokkapetturuudesta.

Suojeluskuntia Hentilä vertaa saksalaisiin vapaajoukkoihin ja luonnehtii järjestöä valkoisen Suomen selkärangaksi. Valkoisen Suomen selkäranka suojeluskuntajärjestö toki oli, mutta vertaaminen saksalaisiin vapaajoukkoihin on ongelmallista, sillä niihin verrattuna suojeluskunnat olivat kuitenkin verraten maltillisia. Suojeluskunnat antoivat poliittisia luotettavuuslausuntoja, mutta omankädenoikeutta käytettiin vähän ja vain pieni osa suojeluskuntalaisista osallistui edes Mäntsälän kapinaan. Eräiden äärivalkoisten mielestä suojeluskuntiin oli 1930-luvun loppuun mennessä tullut turhan maalaisliittolainen tuoksu.

Suojeluskunnat vaalivat vapaussodan perintöä, mutta maahan syntyi myös järjestöjä, jotka vaalivat muistoa vielä tiukemmin ja suoraviivaisemmin. Tällaisia kommunisminvastaisia järjestöjä olivat esimerkiksi Lalli-liitto ja Vapaussodan rintamamiesten liitto sekä Lapuanliike. Nämä järjestöt olivat ajatuksiltaan radikaaleja ja kansallismielisiä, ja Hentilä tulkitsee mielestäni aivan oikein, että ilman sisällissotaa ja sen jälkiselvittelyjä näitä järjestöjä ei olisi syntynyt.

Suomi oli siis 1920- ja 1930-luvuilla varsin jakaantunut kansakunta, ja vuoden 1918 sotaa muisteltiin kahdella eri tapaa. Julkisuutta hallitsi luonnollisesti valkoinen traditio. Talvisota kuitenkin muutti tilannetta radikaalisti, eikä vuonna 1940 enää järjestetty vapaussodan päättymisen muistoparaatia, vaan valtakunnallisesti ryhdyttiin viettämään kaatuneiden muistopäivää – mikä ei kyllä miellyttänyt tiukimpia valkoisia, kuten Vapaussodan rintamamiesten liiton edustajia. Myös muistomerkkien pystyttäminen punaisille tuli mahdolliseksi, ja esimerkiksi Tampereen Kalevankankaalle saatiin punaisten muistomerkki vuonna 1941.

Jos talvisodassa kansa olikin ollut yksimielinen, jatkosodassa tilanne oli toinen. Uuteen sotaan vasemmisto suhtautui paljon kriittisemmin kuin talvisotaan. Jatkosodan aikana esiin työntyivät jonkin verran myös valkoisten heimosoturien ajatukset Suur-Suomen luomisesta. Haaveet Suur-Suomesta haudattiin varsin nopeasti, mutta vasemmiston protesti jatkosotaa kohtaan näkyi esimerkiksi siinä, että SDP:n vahva mies Väinö Tanner vältti vierailuita sodassa valloitetuilla alueilla.

Jatkosodan jälkeen tilanne muuttui jälleen. Tappion kärsinyt Suomi joutui lakkauttamaan useita järjestöjä, jotka vaalivat vapaussodan perinteitä ja jotka oli perustettu vuoden 1918 seurauksena. Osa järjestöistä oli laitaoikeistolaisia, jotkut taas maanpuolustusjärjestöjä. Kaikille oli kuitenkin yhteistä kommunisminvastaisuus. Monia järkytti Suojeluskuntajärjestön ja Lotta Svärdin lakkauttaminen. Suomen Aseveljien Liiton lakkauttaminen oli järkytys myös monelle sosiaalidemokraatille, sillä olivathan he olleet vahvasti mukana kyseisessä järjestössä. Hentilän mukaan järjestöjen lakkauttaminen vahvisti suomalaista demokratiaa. Näin ehkä osittain olikin, mutta esimerkiksi mainitut suojeluskunnat ja lotat olivat kehkeytyneet jo sangen epäpoliittisiksi maanpuolustusjärjestöiksi. Neuvostoliiton näkökulmasta ne kuitenkin olivat liian suuria ja tehokkaita organisaatioita. Kun Suomen maanpuolustus haluttiin ajaa alas, nämä järjestöt tuli lakkauttaa.

Merkittävimmät askeleet vuotta 1918 koskevassa muistamisessa otettiin kuitenkin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ilmestyi. Se muokkasi suomalaisten käsityksiä 1900-luvun alkupuolesta ehkä enemmän kuin mikään muu aikaisemmin ja oikeastaan mikään sen jälkeenkään. Linna murskasi vapaussotamyyttiä, ja moni ryhtyi pitämään häntä historioitsijana. Keskustelu Linnan merkityksestä ja hänen tulkintojensa oikeellisuudesta ei ole vieläkään päättynyt, vaan viimeksi tohtorit Lasse Lehtinen ja Risto Volanen ovat teoksessaan 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen todenneet Linnan kuvauksen vuoden 1918 sodasta ja sen syistä vinoutuneeksi. Valitettavasti Lehtisen ja Volasen kirja on niin uusi, ettei Hentilällä ole ollut mahdollisuutta kommentoida sitä.

Muuten Hentilän teoksen lähdeluettelo on varsin vakuuttava. Kaikkea vuotta 1918 käsittelevää kirjallisuutta Hentilä ei luonnollisestikaan jo työekonomisista syistä ole voinut käyttää, mutta yleisesti ottaen aikalaiskirjallisuutta ja tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty varsin hyvin. Sanoma- tai aikakauslehtiä Hentilä ei näytä käyttäneen ollenkaan, mutta ratkaisu on perusteltu, sillä niiden läpikäyminen olisi ollut loputon suo. Myöskään kaunokirjallisuutta Hentilä ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta käytä.

Kirjan loppupuolella Hentilä käsittelee Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle aiheuttamaa historiakeskustelua. Keskustelu oli laajaa ja oikeastaan vasta Ylikankaan myötä sodan nimeksi alkoi vakiintua yleisesti melko neutraali sisällissota. Samaan aikaan myös sisällissodan uhrimäärää ryhdyttiin tutkimaan asiallisemmin ja kiihkottomammin. Nykyään yhä useampi pitää kumpaakin puolta yhtä lailla syyllisenä sodan tapahtumiin.

Aivan lopuksi Hentilä kuitenkin muistuttaa, miten kaikesta huolimatta vuodesta 1918 ei ole tullut aivan ”normaalia historiaa”. Sen on osoittanut esimerkiksi se, että tasavallan presidentti Tarja Halonen sai osakseen valtavan arvosteluryöpyn, kun hän ei keväällä 2008 osallistunut vapaussodan päättymisen 90-vuotisjuhliin, vaan vasemmistojärjestöjen samoihin aikoihin järjestämään Sovinnon ja tasavallan puolesta -seminaariin. Viimeisin kohu koettiin keväällä 2017 kun itsenäisyyden juhlarahan kuva-aihe, sisällissodan teloituskuva, herätti suuria tunteita. Vuosi 1918 aiheuttaa siis edelleen aika ajoin jälkijäristyksiä.

Kovin silmäänpistäviä asiavirheitä Hentilällä ei ole. Ehkä huomattavin virhe on väite, että Kivimäen hallitus seurasi Sunilan hallitusta vuonna 1934. Sunilan hallitus oli kaatunut jo joulukuussa 1932 ja Kivimäki nousi heti sen jälkeen pääministeriksi. Hentilä myös väittää, että Mannerheimin ns. Miekantuppipäiväkäsky olisi ollut jokaisen evankelisluterilaisen kirkon seinällä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirkkojen seiniltä löytyy Mannerheimin päiväkäsky Suomen äideille vuodelta 1942. Virhe on ilmeisesti myös punaisena teloitetun Wilho Kuusijärven ikä, hän ei todennäköisesti ollut 9-vuotias – niin kuin useissa kirjoissa on väitetty – vaan viimeisimmän tutkimuksen mukaan 21-vuotias.

Hentilän kirjassa on paikoin havaittavissa jonkin verran asenteellisuutta, varsinkin kun hän kirjoittaa suojeluskunnista. Jossain määrin tämä asenteellisuus häiritsee, mutta yleisesti ottaen Pitkät varjot on varsin perusteellinen teos, jota voi suositella kaikille historian ystäville. Enemmänkin soisi kirjoitettavan kirjoja joissa keskiössä olisivat muistamisen historia ja politiikka.

Seppo Hentilä. Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka. Siltala. 350 s.