Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Kultainen kahle – työväenliike ja luokkatietoisuus kapitalistisessa yhteiskunnassa

JUUSO KOPONEN

Tarkastelen artikkelissani työväenluokan nykytilannetta ja kapitalismin vaihtoehtoja marxilaisesta teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Pyrin selventämään teoreettisella tasolla liikkuvaa esitystäni empiirisillä esimerkeillä suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta. Tarkoituksenani on pohtia sitä, millaiset tekijät ehkäisevät luokkatietoisuuden syntyä ja millaiset taas voisivat tukea sen kehitystä. Artikkelini asettuu osaksi marxilaista tutkimus- ja teoriaperinnettä. Lähtökohtanani on Karl Marxin ajatus kultaisesta kahleesta: Toisinaan kapitalistisen tuotantotavan sisäinen liike johtaa työväenluokan elintason nousuun.1 Samalla kun työväenluokan elintaso paranee, käy kapitalismin sekä yhteiskunnan valtasuhteiden ja ideologisten näkökantojen haastaminen vaikeammaksi.

Sosiologiassa yhteiskuntaluokkia erotellaan toisinaan runsaasti, mutta marxilaisessa perinteessä ajatellaan, että modernissa yhteiskunnassa luokkia on pohjimmiltaan vain kaksi: työväenluokka ja kapitalistit. Työväenluokkaan kuuluu väestön valtaosa, eli kaikki ne, joiden on myytävä työvoimaansa pärjätäkseen. Marxilaisessa ajattelussa yhteiskuntaluokkien välinen taistelu nähdään historiaa eteenpäin vievänä voimana. Aivan kuten nouseva porvaristo onnistui aikanaan syrjäyttämään feodalistiset tuotantosuhteet, voi työväenluokka onnistua korvaamaan kapitalistiset tuotantosuhteet sosialistisilla tuotantosuhteilla. Tämä kuitenkin vaatii laajamittaista yhteiskunnallista liikettä. Terry Eagletonin mukaan Marx ei uskonut pienten piirien tekemien vallankaappausten onnistumismahdollisuuksiin.2


Kuvitus: Josefina Sipinen

Kapitalistisen maailmanjärjestelmän vanhoilla ydinalueilla eli länsimaissa Marxin ennustamaa vallankumousta ei ole tapahtunut. Marxin nimeen vannoneet vallankumoukset ovat syttyneet pikemminkin kapitalistisen maailmanjärjestelmän periferiassa ja sellaisissa yhteiskunnallisissa oloissa, joissa tuotantovoimien taso on ollut sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen kannalta riittämätön. Kuten Eagleton on huomauttanut, Neuvostoliiton romahtaminen pikemminkin tukee kuin kyseenalaistaa Marxin ajatuksia. Nimenomaan historiallisen materialismin näkökulmasta sosialismin rakentaminen on erittäin haasteellista ilman riittävää tuotantovoimien tasoa.3 Nykypäivän tilannetta monimutkaistaa se, että teollinen tuotanto on siirtymässä pois länsimaista. Tällöin herää kysymys siitä, ovatko länsimaat enää kapitalismin dynaamista ydinaluetta vai onko maailmanjärjestelmän painopiste siirtymässä esimerkiksi Aasiaan.

Marxilainen ekonomiakritiikki

Marx esitti ekonomiakritiikissään, kuinka kapitalistisen tuotantotavan normaali toiminta perustuu työväenluokkaan kohdistuvalle rakenteelliselle riistolle. Vapaan kilpailun vallitessa jokainen kapitalisti pyrkii mykän taloudellisen pakon seurauksena anastamaan mahdollisimman paljon lisäarvoa työntekijöiden selkänahasta, sillä kapitalistisen tuotannon tavoitteena on pääoman arvonlisäys. Marx kuvasi tätä yhtälöllä R-T-R’. Tässä yhtälössä raha muuttuu (työvoima)tavaraksi muuttuakseen lopulta aiempaa suuremmaksi rahamääräksi. Kapitalistinen talousjärjestelmä pyrkii vaihtoarvon ja lisäarvon määrän maksimointiin, jolloin käyttöarvojen tuotanto on toissijaista.4

Marxin suurin panos klassisen ricardolaisen työarvoteorian kehittelylle on käsitteellinen erottelu työn ja työvoiman välille.5 Marxin mukaan lisäarvon anastamisen mahdollistaa juuri se, että kapitalistisessa yhteiskunnassa inhimillinen kyky tehdä työtä saa tavaramuodon työvoimana. Työvoima on olevinaan tavara muiden tavaroiden joukossa, mutta sillä on ihmeellinen kyky tuottaa arvoa yli oman arvonsa. Työvoiman erikoislaatuinen luonne selittää sen, miten näennäisen tasa-arvoinen vaihto työantajan ja työntekijän välillä johtaa toisen osapuolen rikastumiseen toisen kustannuksella. Näin kapitalistiseen tuotantotapaan sisältyvä riisto tapahtuu ilman että kapitalisti sen enempää työnantajana kuin hyödykkeiden myyjänäkään huijaisi työläistä. Pikemminkin vastike vaihtuu vastikkeesta.6

Normaalin työpäivän aikana työntekijä kuitenkin tuottaa enemmän arvoa kuin saa vastineeksi myymästään työvoimasta. Tuotetun arvon ja työvoiman arvon välinen erotus, lisäarvo, jää kapitalistille. Erilaisten metamorfoosien jälkeen lisäarvo ilmenee liikevoittona. Samalla Marxin kuvaama tavarafetisismi saa ihmisten väliset suhteet näyttämään esineiden välisiltä suhteilta.7 Kun esimerkiksi ajattelemme tai sanomme, että osakkeet tai sijoitusrahastot tuottaisivat jotakin, kyse on tavarafetisismin vääristämästä ajattelusta. Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek on korostanut tavarafetisismin objektiivisuutta ja voimaa: Vaikka tietäisimme, että raha on vain yhteiskunnallisten suhteiden aineellistuma, se näyttäytyy silti meille maagisia voimia omaavana fetissinä.8

Marxilainen työarvoteoria ja lisäarvoteoria ovat hyvin kiisteltyjä. Yhteiskunnan näennäiskonkreettisen tasolla operoivat uusklassiset taloustieteilijät pitävät marxilaista arvoteoriaa yleensä epätieteellisenä, koska se ei ole varsinainen hintateoria. Marx ei kuitenkaan pyrkinyt esittämään hintateoriaa, vaan kuvaamaan yhteiskuntaa konkreettisena totaliteettina eli sisäisten yhteyksiensä ja rakenteensa pohjalta ymmärrettynä kokonaisuutena.9 Lyhyesti sanottuna Marxille hinta ja arvo ovat eri käsitteitä. Sosiologisena tai sosiaaliantropologisena teoriana työarvoteoria ja lisäarvoteoria ovat edelleen päteviä. Marxilainen teoria selittää riittävällä tarkkuudella sen, miten lisätyön haltuunotto porvarillisessa yhteiskunnassa tapahtuu. Vaikka marxilainen arvoteoria ei olekaan hintateoria, arvojen ja hintojen välillä vallitsee jonkinlainen supervenienssi- eli päältävyyssuhde.10 Aihetta käsittelevien ekonometristen tutkimusten mukaan arvojen ja hintojen välinen suhde on yllättävän vakaa.11

Marxin mukaan kapitalistisessa tuotantotavassa lisätyön haltuunotto tapahtuu yksilönvapauksien ja oikeudellisen tasa-arvon tarjoaman ideologisen savuverhon takana: ihmisoikeuksien ja vapaiden vaihtotapahtumien sfääreistä on laskeuduttava tuotantoprosessin todellisuuteen, jotta yhteiskunnan todellinen luonne paljastuisi.12 Toisaalta juuri kapitalistisen tuotantotavan materiaaliset käytännöt luovat pohjaa ideologisille illuusioille, jolloin yhteiskunnallinen todellisuus ei ankaruudestaan huolimatta poista illuusioita vaan pikemminkin vahvistaa niitä. Mutta vaikka riisto piiloutuisi arkitajunnalta, se ei kuitenkaan voi olla sen kohteeksi joutuvien intressien mukaista. Yhteiskunnallisen todellisuuden hyväksyminen kertoo väärän tietoisuuden voimasta.13

Yhteiskunnan muutos luokkajakoja hämärtämässä

Marx ajatteli, että luokkana itsestään tietoiseksi tullut proletariaatti kykenee toimimaan historian muutosvoimana. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää sitä, että työväenluokka muuttuu luokaksi itselleen. Lopulta määrätietoisen kollektiivisen toiminnan avulla työväenluokka voi järjestää yhteiskunnalliset suhteet uudella, itseään aiempaa paremmin hyödyttävällä tavalla.14 Länsimaissa näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan pikemminkin luokkatietoisuus on jatkuvasti heikentynyt. Viimeisen vuosisadan yhteiskuntahistoria tuntuisi näin osoittavan Marxin historianfilosofisen käsityksen virheelliseksi. Kapitalistisen yhteiskunnan kehitys näyttäisi johtaneen yhteiskunnan luokkaluonteen hämärtymiseen. Tämä hämärtyminen koskee sekä maallikoita että yhteiskuntatieteilijöitä. Yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa esitetään usein, että luokan merkitys olisi katoamassa. Tämän ajattelutavan mukaan ihmiset ovat elämässään yhä vähemmän sidoksissa taloudellisen luokkajaon antamiin lähtökohtiin. Yhteiskunnan näennäisen muutoksen ei kuitenkaan tulisi antaa hämätä liikaa.

Kapitalistiselle tuotantotavalle on ominaista jatkuva muutos. Tuotantovoimien kasvu muokkaa kulttuuria ja elämäntapaa. Tähän pääoman uutta luovaan ja yhteiskuntaa uudistavaan voimaan kiinnittivät huomiota jo Karl Marx ja Friedrich Engels Kommunistisen puolueen manifestin sivuilla.15 Nykypäivän arki ja työprosessit ovat hyvin erilaiset kuin 1800-luvulla. Samalla nyky-Suomessa melko harva palkansaaja identifioituu työväenluokkaan. Hyvä esimerkki koskee Suomen vuoden 2018 presidentinvaaleja. Vasemmistopuolueiden yhteenlaskettu äänimäärä presidentinvaaleissa jäi noin kuuteen prosenttiin.16 Vaikka presidentillä ei ole juurikaan sisäpoliittista valtaa ja vaikka presidentinvaaleja pidetään henkilövaaleina, marxilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna Sauli Niinistön kansansuosiossa on silti kyse luokkatietoisuuden puutteesta.17

Elintason noustessa työläisistä on tullut kuluttajia. Samalla luokkatietoisuuden puute estää poliittisen organisoitumisen yhteiskunnallisen muutoksen vaatimiseksi. Näin vallitsevien yhteiskunnallisten jakojen kyseenalaistaminen muuttuu yhä vaikeammaksi, ja politiikka degeneroituu populistiseksi pelon politiikaksi.18 Maahanmuuton tai ympäristön saastumisen kaltaiset uhkakuvat herättävät voimakkaita intohimoja, joita talousjärjestelmään sisältyvät antagonismit eivät enää onnistu herättämään. Usein puhutaan siitä, miten politiikan perusjaottelu oikeistoon ja vasemmistoon on korvautunut jaolla konservatiiveihin ja liberaaleihin. Suomessa eduskuntapuolueista erityisesti vihreät19 ja perussuomalaiset20 pyrkivät omassa narratiivissaan alleviivaamaan tällaista siirtymää tai muutosta. Politiikantutkija Rauli Mickelssonin mukaan nykyiseen yksilökeskeiseen aikaan sopii hyvin juuri arvoja korostava poliittinen puhe.21

Elintason nousu heikentää kokemusta yhteiskunnallisista valta- ja riistosuhteista. Marx puhui aikanaan kultaisesta kahleesta: Tuotantovoimien kasvaessa työväenluokan materiaalinen elintaso voi nousta, jolloin työväenluokan asiat näyttävät olevan paremmin kuin ennen.22 Kulutusmahdollisuudet ovat monipuolistuneet ja arkielämä helpottunut. Tällöin luokkayhteiskunnan luonnetta voi olla aiempaa vaikeampi hahmottaa. Elintason nousuun liittyvä muutos on kuitenkin pitkälti näennäistä. Marx vertasi tilannetta orjien ruoka-annoskokojen kasvuun. Vaikka orjilla olisi ruokaa aiempaa enemmän, orjuus instituutiona ei silti perustavalla tavalla muutu. Vaikka orjalla olisi hienot vaatteet, hän olisi silti orja. Samalla tavalla älypuhelimet, tietokoneet, televisiot, autot ja etelänmatkat ovat ilmiötason muutoksia, jotka eivät muuta järjestelmän olemusta. Niillä voi kuitenkin olla oma merkityksensä järjestelmän legitimoinnissa. Immanuel Wallerstein on esittänyt, että kapitalistisen maailmanjärjestelmän keskuksissa työväenluokka on lahjottu korkealla elintasolla heitä pohjimmiltaan riistävän järjestelmän puolelle.23

Yhteiskunnan näennäisestä muuttumisesta huolimatta monet sen valtarakenteista ja vastakkainasetteluista ovat pysyneet pitkälti samoina.24 Kapitalistiselle tuotannolle keskeinen työn ja pääoman antagonismi on edelleen olemassa. Marxilaisen teorian näkökulmasta kapitalistinen tuotantotapa perustuu vieläkin työväenluokkaan kohdistuvalle rakenteelliselle riistolle. Samalla myös muut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään liittyvät epäkohdat kuten köyhyys, eriarvoisuus, vieraantuminen ja rakenteellinen työttömyys ovat yhä todellisuutta. Kuten Eagleton on todennut, kapitalismin kritiikkinä marxilainen teoria on ajankohtainen niin pitkään kuin kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on voimissaan.25

Uusliberalistisen26 ideologian vahvistumisen myötä ihmisistä on tullut itsestään tietoisen proletariaatin sijasta yhä enenevissä määrin kilpailutalouden individualistisia suorittajia. Tällöin maailmanhistorian näyttämöltä katoaa juuri se kollektiivinen subjekti, joka voisi saada muutoksen aikaan. Myös yhteiskuntatieteellinen diskurssi onnistuu toisinaan mystifioimaan yhteiskunnan perustavaa luokkaluonnetta. Esimerkiksi sosiologian piirissä käyty keskustelu keskiluokasta on marxilaisesta näkökulmasta katsottuna omiaan hämärtämään luokkajakoa. Kun yhteiskuntaluokkia ajatellaan olevan lukuisia, työväenluokan ja kapitalistiluokan välistä vastakkainasettelua on vaikeampi hahmottaa. Näin ollen erilaiset luokkakonseptiot palvelevat erilaisia valtaintressejä.

Porvarillinen kulttuurihegemonia ja ideologia

Jo Marx kiinnitti huomiota siihen miten porvarillinen yhteiskunta esittää itsensä ikuisena luonnonmuotona.27 Aikakauden porvarillisessa ajattelussa aiempi feodalistinen yhteiskunta nähtiin epäluonnollisena ja keinotekoisena, kun taas nousemassa ollut porvarillinen yhteiskunta nähtiin ihmisluonnon lopullisena ilmentymänä. Tämä ajattelutapa elää nykyisin kenties vahvempana kuin aiemmin. Neuvostoliiton romahtamisen aikoihin kirjoittanut Francis Fukuyama näki liberaalin markkinatalouden historian luonnollisena päätepisteenä.28 G. W. F. Hegelin ja Alexandre Kojéven ajattelua omalaatuisella tavalla hyödyntäneen Fukuyaman mukaan 1900-luvun historia osoittaa, että ihmiskunnan historia on saavuttanut lopullisen päätepisteensä liberaalissa demokratiassa ja markkinataloudessa. Fukuyaman ajatukset ovat malliesimerkki siitä, miten kapitalistinen tuotantotapa esitetään yhä uudelleen luonnollisena ja itsestään selvänä yhteiskuntajärjestelmänä, jolle ei ole realistisia vaihtoehtoja. Suomalaisen politiikan kentällä ilmiö näkyy esimerkiksi siinä, että vaatimus talousjärjestelmän perusteiden muuttamisesta on jo vuosikymmeniä puuttunut myös vasemmistoliiton puolueohjelmasta.29 Kuten Fredric Jameson on todennut, useimpien ihmisten on helpompi käsitteellistää jopa maailmanloppu kuin uskottava vaihtoehto kapitalismille.30

Italialainen kommunistiteoreetikko Antonio Gramsci painotti 1900-luvun alkupuolella kulttuurihegemonian merkitystä kapitalismin toiminnalle ja pysyvyydelle.31 Gramscilaisessa mielessä hegemonia tarkoittaa sitä, että ihmiset itse vapaaehtoisesti ylläpitävät vallitsevaa sosiaalista järjestystä tukevia ajattelutapoja ja käytäntöjä. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kapitalistiluokka onnistuu esittämään neutraalina arkijärkenä omia intressejään tukevan kuvauksen sosiaalisesta todellisuudesta. Hegemonian tuloksena syntyy yhteisesti hyväksytty ymmärrys asioiden luonnollisesta järjestyksestä. Tätä hegemoniaa ylläpidetään esimerkiksi koulujärjestelmän, sanomalehdistön ja muun median, oikeuslaitoksen sekä normien ja tapojen avulla.

Hegemonian voisi ajatella olevan pohjimmiltaan hallitsevan luokan käyttämää määrittelyvaltaa. Hallitseva luokka kykenee kertomaan, miten maailma toimii ja millainen todellisuus on. Usein tämä tarina on niin viettelevä, että se estää ihmisiä hahmottamasta objektiivista etuaan. Ihmiset samaistuvat hallitsevien luokkien intresseihin.32 Esimerkiksi Suomessa porvaripuolueiden kannatus ei heijastele suomalaisen yhteiskunnan objektiivista luokkarakennetta, vaan porvaripuolueiden kannatusprosentit ovat huomattavasti korkeampia.33 Pinnallinen syy tälle on se, että pienituloisten äänestysaktiivisuus on varsin matala. Syvemmällä tasolla kyse on kuitenkin myös siitä, että tietyt ajattelutavat ovat vallitsevassa asemassa eikä vaihtoehtoja, vaikka ne olisivat periaatteessa täysin mahdollisia, pidetä realistisina. Marxilaisesta näkökulmasta tavallisten palkansaajien samaistuminen porvarilliseen maailmankuvaan on merkki vääristyneen todellisuuskäsityksen voimasta. Toisaalta Chantal Mouffen mukaan uusliberalistisen hegemonian vaikutuksesta vasemmistopuolueidenkin puolueohjelmat ja tavoitteet siirtyvät lähemmäs poliittista keskustaa.34 Mouffen mukaan kapitalistisen maailmantalouden toimintalogiikan haastaminen kansallisella tasolla on erittäin hankalaa.

Kulttuurihegemoniaan liittyy läheisesti myös ideologian käsite. Ideologia on hyvin monimerkityksellinen käsite ja sillä voidaan viitata moniin eri asioihin.35 Osa määritelmistä on keskenään ristiriitaisia. Ideologialla voidaan esimerkiksi viitata niihin vallitseviin käsityksiin, jotka oikeuttavat vallitsevia valtasuhteita ja niihin sisältyvää riistoa. Toisaalta ideologialla voidaan viitata myös poliittiseen ideologiaan, jonka avulla vallitsevia olosuhteita pyritään haastamaan. Eräs kiinnostava kysymys liittyy siihen, onko ideologia tiedostettua vai pikemminkin tiedostamatonta. Filosofi Louis Althusser on painottanut ideologian luonnetta tiedostamattomana ja materiaalisena voimana. Althusser puhuu ideologisista valtiokoneistoista, joiden avulla ihmisyksilöt muokataan tietynlaisiksi subjekteiksi.36 Ajatukset autonomisesta, rationaalisesta yksilöstä ovat historiallisesti muotoutuneita ja siten ideologisia, mutta länsimaisille ihmisille ne vaikuttavat helposti ikiaikaisen ihmisluonnon tosiasialliselta kuvaukselta. Vanha Aatami ei kuitenkaan synny maailmaan sellaisenaan, vaan on pitkän kasvatustyön tulos. Tässä projektissa ideologisten valtiokoneistojen rooli on merkittävä. Esimerkiksi koulu ja kirkko muokkaavat instituutioina ihmisistä tietynlaisia. Eagleton on todennut, että ne ovat tuotantolaitoksina yhtä materiaalisia kuin hiilikaivokset.37 Althusserin mukaan nyky-yhteiskunnan keskeisin ideologinen valtiokoneisto on nimenomaan koululaitos, kun esimodernissa yhteiskunnassa kirkon merkitys oli keskeisin.38 Ideologiaa uusintavien instituutioiden toiminnassa ja merkityksessä on kuitenkin huomattavia eroja eri yhteiskuntien välillä. Esimerkiksi kirkon merkitys ei Suomessa ole samanlainen kuin vaikkapa Puolassa.

Nykyajalle ominaisena esimerkkinä ideologisesta valtiokoneistosta voisi nostaa esille sosiaalisen median. Sosiaalinen media toimii ideologisena valtiokoneistona kutsuen meitä hyväksymään tietynlaisen uusliberalistisen subjektiviteetin omaksemme. Sosiaalisen median alustat kuten Facebook tai Instagram eivät lähtökohtaisesti kannusta ihmisiä poliittiseen organisoitumiseen tai kriittiseen keskusteluun, vaikka sitäkin niiden piirissä kieltämättä tapahtuu. Ensisijaisesti ne kuitenkin houkuttelevat ihmisiä uusintamaan vallitsevaa tarinaa ja ideologista kuvastoa autonomisesta ja itsenäisestä yksilöstä, joka on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan. Lopulta tämä individualismia painottava ideologia materialisoituu kuvaruudulle yksilön toimijuutta ja mahdollisuuksia korostavien päivitysten muodossa. Nykyteknologian luomia mahdollisuuksia vasten on mielenkiintoista ajatella, kuinka 1800-luvun lopulla työväenliike kykeni organisoitumaan tehokkaasti ja ajamaan läpi yhteiskunnallisia uudistuksia, vaikka kommunikaatioteknologia oli huomattavasti nykyistä alkeellisempaa eikä edes lukutaito ollut itsestäänselvyys. Tämä näennäinen paradoksi tulee ymmärrettäväksi, mikäli sosiaalisen median ymmärtää kommunikaatiovälineen lisäksi myös subjekteja muokkaavana ja ideologiaa uusintavana koneistona.

Althusserin strukturalistinen näkemys ideologiasta ja historiasta antaa varsin vähän pelivaraa yksilölle. Kun ihmiset ovat vain ideologian kantajia, yksilön sijasta juuri luokan asema muutoksen subjektina korostuu. Toisaalta myös hallitsevat luokat jäävät ideologian vangeiksi. Porvaristo vilpittömästi uskoo omiin ihanteisiinsa. Samalla ideologian kautta porvaristo elää reaalisen yhteiskunnallisen suhteen uudelleen imaginaarisessa muodossa: Kuten jo Marx huomasi, työläisten riisto tapahtuu juuri vallitsevien yksilönvapauksien varjolla.39

Ideologia ja kulttuurihegemonia vaikuttavat myös siihen, miten asioita julkisessa keskustelussa kehystetään. Alistettuja ryhmiä asemoidaan julkisessa diskurssissa jatkuvasti toisiaan vastaan. Hyvä esimerkki on palkansaajien ja sosiaaliturvan varassa elävien vastakkainasettelu. Työnvälttelijöihin kohdistuvat moraalipaniikit auttavat suuntaamaan työväenluokan alitajuista kaunaa vallanpitäjien kannalta turvallisella tavalla.40 Hoi polloi taistelkoon keskenään, sillä kulttuurihegemonian ansiosta alistetut luokat ovat lojaaleja hallitsevaa luokkaa kohtaan.

Vallitsevan kulttuurihegemonian haastaminen on vaikea prosessi. Tässä prosessissa intellektuellien rooli korostuu. Gramsci puhui työväenluokan piiristä nousevista orgaanisista intellektuelleista, joiden on mahdollista kyseenalaistaa vallitsevia näkemyksiä. Gramscilaisesta näkökulmasta yhteiskunta on pohjimmiltaan diskursiivista kamppailua, jossa eri näkökulmat ja tarinat kamppailevat ihmisten sydämistä ja mielistä. Hallitsevan luokan sivistyksellinen johtoasema tekee alistetuista altavastaajia taistelussa kulttuurihegemoniasta.41

Kapitalismin rajat?

Marxilainen sosiologi Joachim Israel on pohdiskellut mahdollisuutta, että yksilö voisi olla niin vieraantunut, ettei tämä enää hahmota omaa vieraantumistaan vieraantumisena vaan pitää sitä normaalina asiaintilana.42 Tällainen yksilö ei myöskään kykene käsitteellistämään muutoksen tarvetta. Hän kenties tiedostaa, että jossakin on jotakin vikaa, mutta ei kykene löytämään kieltä oman epävapautensa ilmaisemiseksi.

Tällä hetkellä kapitalistinen järjestelmä on voimissaan eikä sille näy varteenotettavia vaihtoehtoja. 1900-luvun enemmän tai vähemmän epäonnistuneet sosialismikokeilut näyttäisivät vain vahvistaneen kapitalistisen tuotantotavan ideologista valtaa. Tuotantovoimien kehittyessä voi kuitenkin tulla mahdolliseksi korvata nykyinen kapitalistinen järjestelmä sellaisella sosialismilla, joka ylittää kapitalismin saavutukset ja siten mahdollistaa ihmisille nykyistä suuremman vapausasteen.43

Informaatioteknologiaan perehtyneet taloustieteilijät Paul Cockshott ja Allin Cottrell ovat argumentoineet teoksessaan Uusi sosialismi sen puolesta, että nykyaikainen tietotekniikka mahdollistaa aiempaa huomattavasti toimivamman ja tehokkaamman sosialistisen taloudenpidon.44 Mikäli tämä väite pitää edes puoliksi paikkansa, on nykytilanteessa todellista historian ironiaa. Juuri silloin kun tuotantovoimat ovat kehittyneet riittävän pitkälle mahdollistaakseen kapitalistisesta tuotantotavasta irtautumisen, ideologinen myöntyminen vallitsevalle järjestelmälle on niin jäännöksetön ja totaalinen, ettei muutos ole poliittisesti mahdollinen. Rajallisten resurssien maailmassa pääoman loputon kasvuvaatimus kohtaa kuitenkin luonnon asettamat rajat, joten jonkinlainen muutos käy lopulta väistämättömäksi.

Muutoksen aikaansaaminen vaatii uudenlaista joukkoliikettä. Kenties juuri syrjäytyneillä ja niillä, joita Marx hieman väheksyen kutsui ryysyköyhälistöksi (Lumpenproletariat), on kaikkein eniten motivaatiota järjestelmän muuttamiselle. Yhteiskunnan huono-osaisimmat eivät ole kultaisella kahleella sidottuja.

Kirjallisuus

Althusser, Louis 1966. For Marx. Penguin Books: Harmondsworth.
Althusser, Louis 1984. Ideologiset valtiokoneistot. Kansankulttuuri: Helsinki.
Cockshott, W. Paul & Allin Cottrell 2012. Uusi sosialismi. Sosialismi.net
Desai, Meghnad 2008. Marxin kosto. Gaudeamus: Helsinki.
Eagleton, Terry 1991. Ideology – an introduction. Verso: London.
Eagleton, Terry 2012. Miksi Marx oli oikeassa. Like: Helsinki.
Fukuyama, Francis 1992. Historian loppu ja viimeinen ihminen. WSOY: Helsinki.
Gramsci, Antonio 1982. Vankilavihkot –valikoima 2. Kansankulttuuri: Helsinki.
Gramsci, Antonio 1999. Selection from the Prison Notebooks. ElecBook: London.
Harvey, David 2008. Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino: Tampere.
Israel, Joachim 1974. Vieraantuminen. Tammi: Helsinki.
Jameson, Fredric 2003. ”Future City.” New Left Review 21: 65–79.
Lakkala, Heikki & Jukka Paastela 1980. Johdatus marxilaiseen filosofiaan. Työväen Sivistysliitto: Oulu.
Marx, Karl 1932 [1847]. Filosofian kurjuus. Valtion kustannusliike Kirja: Leningrad.
Marx, Karl 2013 [1867]. Pääoma. TA-Tieto Oy: Vaasa.
Marx, Karl & Friedrich Engels 2005 [1848]. Kommunistisen puolueen manifesti. Sosialismi.net.
Mickelsson, Rauli 2007. Suomen puolueet – Historia, muutos ja nykypäivä. Vastapaino: Tampere.
Mouffe, Chantal 1998. “The radical centre – A politics without adversary.” Soundings 9 (3): 11–23.
Wallerstein, Immanuel 1987. Historiallinen kapitalismi. Vastapaino: Tampere.
Žižek, Slavoj 2009. Pehmeä vallankumous – psykoanalyysi, taide ja politiikka. Gaudeamus: Helsinki.
Žižek, Slavoj 2014. Väkivalta. Kustannusosakeyhtiö Nemo: Keuruu.

Internet-lähteet

Perussuomalaiset 2011. ”Arvomaailmamme.”
https://www.perussuomalaiset.fi/tietoa-meista/arvomaailmamme/ [vierailtu 1.4.2018]
Timonen, Saku 2017. ”Työttömien ajojahti.” https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2017/10/15/tyottomien-... [vierailtu 1.4.2018]
Vihreät 2007. ”Onko Vihreä liitto oikeisto- vai vasemmistopuolue?”
https://www.vihreat.fi/artikkeli/2007/05/vihreiden-varapuheenjohtajaehdo... [vierailtu 1.4.2018]
Yleisradio 2018. Tulospalvelu. [vierailtu 1.4.2018]
https://vaalit.yle.fi/tulospalvelu/pv2018
Yleisradio 2018. Ylen Puoluekannatusmittari. [vierailtu 1.4.2018]
https://yle.fi/uutiset/3-10138737

  • 1. Marx 2013, 554–555.
  • 2. Eagleton 2012, 190–200.
  • 3. Eagleton 2012, 24–34.
  • 4. Marx 2013, 141–158.
  • 5. Työarvoteoria ei siis ole Marxin omaa keksintöä, vaan kyse oli kansantaloustieteen vallitsevasta paradigmasta 1800-luvun loppupuolella tapahtuneeseen ns. marginalistiseen kumoukseen asti. Työarvoteorian keskeisiä kehittäjiä olivat Adam Smith (1723–1790) ja David Ricardo (1772–1823). Marxilaisesta näkökulmasta katsottuna nykyisin taloustieteessä vallalla oleva rajahyötyteoria pyrkii mystifioimaan yhteiskunnan luokkaluonnetta. Vrt. Desai 2008, 80–112, 230–231.
  • 6. Marx 2013, 158–167.
  • 7. Marx 2013, 77–88.
  • 8. Žižek 2009, 141.
  • 9. Lakkala & Paastela 1980, 60–64
  • 10. Analyyttisessä filosofiassa supervenienssi eli päältävyys määritellään relaatioksi, joka vallitsee kahden eri tasoisiksi ajatellun ominaisuusluokan (X ja Y, tässä tapauksessa arvo ja hinta) välillä. Kun tavaran työarvo eli sen valmistamiseen vaadittu yhteiskunnallisesti välttämätön työaika muuttuu, myös sen hinta muuttuu. Silti arvo ja hinta eivät ole samoja käsitteitä.
  • 11. Desai 2008, 91–92.
  • 12. Marx 2013, 166–167.
  • 13. Israel 1974, 111–118.
  • 14. Marx 2013, 682–683.
  • 15. Marx & Engels 2005, 5–10.
  • 16. Yleisradion tulospalvelun mukaan SDP:n Tuula Haataisen kannatus presidentinvaalissa oli 3,2 % ja vasemmistoliiton Merja Kyllösen 3,0 %. Sauli Niinistö sai annetuista äänistä 62,6 % ja tuli valituksi presidentinvirkaan ensimmäisellä kierroksella. (Lähde: https://vaalit.yle.fi/tulospalvelu/pv2018).
  • 17. Niinistö onnistuu yhä uudelleen esiintymään kansakuntaa kokoavana symbolina ja siten tietyssä mielessä juuri Niinistön hahmoon kiteytyy se mistä oikeistohegemoniassa on kyse: Vastakkainasettelun aika on ohi.
  • 18. Žižek 2014, 51–54.
  • 19. https://www.vihreat.fi/artikkeli/2007/05/vihreiden-varapuheenjohtajaehdo...
  • 20. https://www.perussuomalaiset.fi/tietoa-meista/arvomaailmamme/
  • 21. Mickelsson 2007, 330–331.
  • 22. Marx 2013, 554–555.
  • 23. Wallerstein 1987.
  • 24. Eagleton 2012, 13–23.
  • 25. Eagleton 2012, 14.
  • 26. Uusliberalismilla viitataan viime vuosikymmeninä useissa länsimaissa voimistuneeseen ajattelutapaan, jonka mukaan yhteiskunta olisi järjestettävä nykyistä suuremmassa määrin vapaan markkinatalouden periaatteille. Uusliberalismissa yksilön vapaus ja vastuu korostuvat. Tässä ajattelussa valtion rooli halutaan pitää melko pienenä. Toisaalta käytännön politiikkana uusliberalismi johtaa usein myös valtion toimintojen ja vallankäytön kasvuun: esimerkiksi Suomessa työttömiin kohdistetaan aiempaa enemmän valvontaa. Kontrolli muodostuu hyvinvointipalveluja tärkeämmäksi. Uusliberalismin aatteellista taustaa ja käytännön saavutuksia käsitellään yksityiskohtaisemmin teoksessa Harvey 2008.
  • 27. Marx 1932, 112–116.
  • 28. Fukuyama 1992.
  • 29. Mickelsson 2007, 296–297. Kapitalismin kyseenalaistaminen on Suomessa jäänyt eduskunnan ulkopuolisten pienpuolueiden tehtäväksi.
  • 30. Jameson 2003, 76.
  • 31. Gramsci 1982, 121–125.
  • 32. Gramsci 1999, 145; 1982, 122.
  • 33. Yleisradion Puoluekannatusmittarin mukaan perinteisesti porvaripuolueina pidettyjen kokoomuksen, keskustan, RKP:n ja kristillisdemokraattien yhteenlaskettu kannatus on 44,6%. Mikäli myös perussuomalaiset ja siniset lasketaan porvaripuolueiksi, porvaripuolueiden yhteenlaskettu kannatus on 55,3%. Marxilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna myös vihreitä voisi perustellusti pitää porvaripuolueena näiden markkinatalousmyönteisyyden vuoksi; tällöin porvaripuolueiden kannatus olisi 69,5%. (Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-10138737).
  • 34. Mouffe 1998, 11–23.
  • 35. Eagleton 1991, 1–33.
  • 36. Althusser 1984, 99–113.
  • 37. Eagleton 1991, 82
  • 38. Althusser 1984, 106–108.
  • 39. Althusser 1966, 234–235; Marx 2013, 166–167.
  • 40. Suomessa tätä ilmiötä on analysoinut Uuninpankkopoika-blogia kirjoittava Saku Timonen. Ks. esim: https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2017/10/15/tyottomien-....
  • 41. Gramsci 1999, 134–148.
  • 42. Israel 1974, 101–102.
  • 43. Desai 2008, 378–379.
  • 44. Cockshott & Cottrell 2012.