Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Pääkirjoitus: Liikkeen muutosvoima

JOSEFINA SIPINEN

Ja kaikki muuttuu – vaan ei itsestään,
sinä muutat kaiken – vaan et yksinään,
kaikki muuttuu – kun moni tarttuu asiaan
ja ohjaa ikuisesti muuttuvaista muuttumaan.

Näin kuuluvat runoilija Pablo Nerudan (1904–1973) säkeet (suom. Matti Rossi). Chileläinen Neruda oli paitsi diplomaatti, Espanjan sisällissodan kokemusten jälkeen myös Chilen kommunistipuolueen aktiivi. Neruda nousi hiljattain otsikoihin, kun heräsi epäily, ettei hän olisikaan kuollut eturauhassyöpään, vaan hänet olisi sittenkin murhannut diktaattori Augusto Pinochetin hallinto. Neruda oli ennen kuolemaansa suunnitellut pakoa Meksikoon, mistä hän olisi johtanut vastarintaa Pinochetin hallinnon kaatamiseksi.1

Runon säkeet johdattavat meidät Tiedelehti Hybriksen tämän kertaiseen teemaan LIIKE, sillä erityisesti yhteiskunnallisen liikkeen ja muutoksen tematiikka on innoittanut numeron kirjoittajia. Artikkeleissa näkyy myös Suomen sisällissodan muistovuosi.

Juuso Koponen pohtii artikkelissaan Marxin perintöä ja luokkayhteiskuntaa 2010-luvun Suomessa. Koposen mukaan suuri osa aikamme työväestöstä on vangittu kapitalismin ”kultaisiin kahleisiin” eli nauttii toisin sanoen niin hyvästä elintasosta, ettei se enää pyri aktiivisesti haastamaan kapitalismista juontuvia eriarvoisia valtasuhteita. Koponen kuitenkin esittää, etteivät nämä kultaiset kahleet sido kaikkia. Yhteiskunnan huono-osaisimmat eli he, jotka eivät ole samassa mitassa päässeet nauttimaan talouskasvun hedelmistä, voivat hyvinkin lähteä tavoittelemaan yhteiskunnallista muutosta mikäli eriarvoisuus entisestään syvenee.

Paikallishistoriallista näkökulmaa luokkakeskusteluun tuo Teemu Siltanen, joka kirjoittaa suomalaisesta työväenliikkeestä vuosina 1917–1918 Pitkäniemen mielisairaalan työntekijöiden näkökulmasta. Sanna Rantahalvari puolestaan esittelee omassa artikkelissaan samoille vuosille ajoittuneen suomalaisen monarkian lyhyen historian. Suomen tie tasavallaksi ei itsenäistymisen jälkeen ollut suinkaan itsestäänselvyys, sillä tuohon aikaan perustuslaillinen monarkia näyttäytyi aikalaisille monella tapaa turvallisimpana hallitusmuotona.

Yhteiskunnallisen muutoksen lisäksi numerossa lähestytään liikettä konkreettisemmastakin näkökulmasta. Susanna Lahtinen kirjoittaa brittien matkanteon historiasta 1700- ja 1800-luvuilla pohtien sitä, millaista tuolloin oli taittaa matkaa yön pimeydessä. Millä tavoin aistihavainnot erosivat päivällä tapahtuneesta matkustamisesta? Entä mitä vaaroja yöllä liikkumiseen liittyi?

Teemu Tauriainen puolestaan kirjoittaa artikkelissaan totuuskäsityksissämme ja -arvoissamme tapahtuneista muutoksista ja toisaalta niiden osittaisesta säilymisestä verrattain muuttumattomina aina antiikista nykypäivään. Liike todeksi ja epätodeksi ajateltujen asioiden välillä on jatkuvaa, kun aiempia käsityksiä todesta kumotaan uuden tiedon seurauksena. Tieteessä ei ole Tauriaisen mukaan syytä luopua totuus-käsitteestä, vaikka tieteen pyrkimykseksi onkin syytä ottaa liike kohti totuutta absoluuttisen totuuden tavoittelun sijaan.

Suomen sisällissodan aikaan palataan kirja-arviossa, kun Tuomas Rantala arvioi Seppo Hentilän tuoreen teoksen Pitkät varjot – Muistamisen historia ja politiikka (2018). Tuon ajan yhteiskunnallinen liike ja sen muistot herättävät yhä vahvoja tunteita, kun tapahtumista tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan sata vuotta.