Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Huoli hitaudesta

Mistä hidastamisliike kumpuaa ja minkälaiseen tarpeeseen se on syntynyt?

LAURA LINDROTH

”Mittailen kuhisevia katuja kuhisevan Thamesin tuntumassa, ja näen kaikilla kasvoilla vaivan ja väsymyksen merkit.” William Blake: London, 1794.

Muusikko Bob Dylanin mukaan “A man is a success if he gets up in the morning and gets to bed at night, and in between he does what he wants to do.” Todellisuudessa harva tekee päivänsä aikana täysin mitä mielii, sillä ihmisten päivää rytmittävät useat ulkoa päin määritellyt raamit ja aikataulut. Vastakulttuurille tyypillisesti osa ihmisistä kuitenkin hakee vaihtoehtoisuutta ja kyseenalaistaa yleisiä elämänmalleja. Englanninkielinen termi slow movement tarkoittaa laajassa merkityksessä hidastamista ja erilaisia liikkeitä sen sisällä. Yhtä näistä edustaa slowlife, joka on suomalaisittain käännetty yleensä leppoistamiseksi tai (ajan)hidastamiseksi. Sen kanssa osin päällekkäinen termi on downshifting, jonka Sitran työryhmä käänsi tarkoittamaan kohtuullistamista.1 Kohtuullistaminen liittyy kuitenkin erityisesti kulutuksen vähentämiseen, kun taas hidastamiseen voi kuulua laajemmin esimerkiksi muutoksia työssä, vapaa-ajassa, omassa ajattelussa ja toimintatavoissa. Tarkastelen tässä artikkelissa slowlifea eli hidastamista elämässä, josta käytän termiä hidastaminen.

Hidastaminen tarkoittaa pyrkimystä tasapainottaa ulkoisten vaatimusten ja oman, mielekkääksi koetun ajan välinen suhde.2 Samoin hidastamiseen liittyy vahvasti ajatus, ettei taloudellisesti korkea elämäntaso ole automaattisesti sama asia kuin hyvä elämänlaatu. Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamon mukaan3 vaurastuminen ei enää lisää hyvinvointia rikkaissa maissa, toisin kuin aiemmin. Lisäksi hidastamisliike pyrkii luomaan vastapainon nopeudelle; kaikkia asioita ei pyritä tekemään nopeasti, vaikka nopeus olisi mahdollista. Määritelmiä hidastamiselle on kuitenkin lähes yhtä useita kuin hidastajia ja sen puolestapuhujia. Hitauden apostoliksi nimitetty Carl Honoré4 tarkoittaa hidastamisella Carlo Petrinin ajatuksiin viitaten sitä, että ihminen ryhtyy kontrolloimaan oman elämänsä rytmejä ja keskittymään laatuun määrän sijaan5. Kyseessä ei ole kannustus päivätyön jättämiseen ja sohvan pohjalla laiskotteluun, vaan pyrkimys oman ajan ja elämänhallintaan yhteiskunnan luomien puitteiden keskellä tai niistä huolimatta,6 käytännössä oman elämän elämiseen mielekkäästi. Hidastamisen pääpainotukset voidaan tiivistää seuraavasti: liike pyrkii osoittamaan, ettei nopeampi ole aina parempaa, ettei jatkuva suorittaminen ole mielekästä ja että ihmisellä tulisi olla mahdollisuus luoda oma elämänsä itselleen sopivaksi.7

Mutta miksi hidastaminen on kiinnostavaa? Varmasti useimmat tunnistavat kuinka kiire, jatkuva kuormittavuus ja suorittaminen voivat vaikuttaa ihmiseen. Luonnollisesti joillekin kiire sopii ja he toimivat mainiosti paineen alla. Yleensä pitkään jatkuvan paineen katsotaan kuitenkin vaikuttavan ihmiseen haitallisesti; jatkuva kiire voi tuhota mielekkyyden ja nautinnon elämästä ja olla vastavoimana luovuudelle, omalle ajalle ja laadukkaalle elämälle. Ainakin osaa ihmisistä vaivaa jonkinlainen krooninen oman ajan puute ja kaupunkitutkija Timo Kopomaan mukaan ihmiset tarvitsevat enemmän itselleen pyhitettyä aikaa8. Tämä artikkeli esittelee, minkälainen pohja hidastamistarpeella voidaan nähdä olevan erityisesti yhteiskunnassa ja minkälaisia näkemyksiä hidastamistarpeesta on esitetty.

Slow-liikkeen katsotaan saaneen alkusysäyksen rauhallisen ruokakulttuurin puolustuksesta vuonna 1986, kun pikaruokaravintola McDonald's avasi toimipisteen Rooman keskustaan. Ruokatoimittaja Carlo Petrini aloitti vastustuskampanjan perustaen Slow Food -liikkeen. Liike toimii pikaruokakulttuuria vastaan, tukee lähiruokaa sekä ruoan hidasta valmistamista ja nauttimista. Tämän jälkeen slow-etuliite on annettu, vain muutamia mainitakseni, asumiselle, kaupungeille, matkustamiselle ja kouluille. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään selkeärajainen ja yksiselitteinen yhteiskunnallinen liike ja elämän hidastaminen on nuori, vähän tutkittu ilmiö. Liike on niin pirstaleinen ja moninainen, että voi olla jopa virheellistä nimittää sitä yksioikoisesti liikkeeksi tai yhtenäiseksi yhteiskunnalliseksi virtaukseksi. Valtaosa aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta on elämäntaito-oppaita tai kuvauksia yksityishenkilöiden kokemuksista. Suomessa hidastaminen on liittynyt keskusteluissa lähinnä kahteen seikkaan: rakentamiseen (esim. kaupunkitutkija Timo Kopomaa) ja kulutukseen, kuten vuoden 2013 alussa ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva Tavarataivas, jossa onnea etsitään materiasta luopumisen kautta. Varsinaista elämän hidastamisliikettä Suomessa edustaa mediatyöntekijöiden ylläpitämä verkkolehtimäinen sivusto hidastaelamaa.fi, joka tuottaa aiheesta erilaisia tekstejä.

Nopeutumisen historiaa

”Kärsi nyt, nauti myöhemmin.” Tom Hodginson: Joutilaisuuden ylistys.

Nopeuden ja hitauden havainnointi ei ole uusi keksintö ja jo antiikin Kreikassa haaveiltiin koittavan aika, jona koneet hoitaisivat kaikki ihmisten työt. Edellä esitin ikuisen kaupungin ja ylikansallisen pikaruokaravintolan välisen kohtaamisen alkusysäyksenä Slow-liikkeelle. On totta, että tapahtuma synnytti slow-liikkeet, mutta varsinaisten hidastamistarpeen juurien katsotaan olevan syvemmällä. Tässä esittelen joitakin hidastamistarpeen taustalle esitettyjä yhteiskunnallisia muutoksia sekä ajatusta elämän yleisestä nopeutumisesta.

The Idler -lehden päätoimittaja Tom Hodginson esittää 1700–1800-lukujen taitteen teollisen vallankumouksen ”ankaran työn ja laiskottelun” välisenä kamppailuna, jossa vanhanmallinen työnteko korvautui protestanttisella työetiikalla. Jälkimmäinen, jossa työtä pidetään kansalaisen moraalisena velvollisuutena, jäi vallalle ja samantyyppiset valintatematiikkaa esittelevät kannanotot tukeutuvat usein siihen, että talouskasvun tavoittelu on läpi historian asetettu tärkeysjärjestyksessä ensimmäiselle sijalle.9 Lisäksi teollisen vallankumouksen mahdollistama massatuotanto räjäytti tuotantokyvyn ja antoi mahdollisuuden tuottaa tavaraa ennennäkemättömän nopealla liukuhihnatyylillä.10 Työmuutoksia tuki myös kello, jonka keksiminen ja käyttöönotto mullisti mahdollisuudet hallita työtä tekevää väestöä ja Honorén mukaan ihmisillä olikin vaikeuksia tottua kellon alaisuudessa elämiseen; taukoja pidettiin kellosta piittaamatta. Täsmällisen ajanhallinnan myötä alkoi myös kansalaisten kasvatus täsmällisyyden hyveeseen ja myöhästymisen haittoihin.11

Kulttuurisosiologian professori John Tomlinson nimittää edellä esiteltyä teollista aikaa mekaanisen nopeuden kulttuuriksi ja näkee sen jo taakse jääneenä aikakautena.12 Nykyaikaa määrittävä piirre on nopeus ja sosiaaliantropologian professori Thomas Eriksen esittää viimeisten 200 vuoden olevan kiihtymisen historiaa.13 Ainoastaan tuona aikana nopeus on lisääntynyt merkittävästi eri aloilla erityisesti tekniikan kehityksen myötä. Nopeudelle läheinen termi on tässä yhteydessä kiihtyminen; 2000-luvulla elämänvauhti ei ainakaan ota hidastuakseen vaan lähinnä kiihtyy todistettavasti esimerkiksi elinkeinoelämässä, tutkimuksessa, tiedotusvälineissä ja niiden kautta myös yksityiselämässä.14 Uskonnonpsykologian professori Owe Wikströmin mukaan nykyajalle kuvaavaa on myös nopeuden tuottama pirstaleisuus. Pirstaleisuuden ilmiöitä ovat esimerkiksi huomion jakautuminen useisiin suuntiin ja sen tuottama keskittymättömyys yhteen asiaan kerrallaan.15 Samoin nykyajalle tyypillinen jatkuvasti saatavilla oleminen ja työelämän pätkittyminen kuvaavat pirstaleisuutta. Nämä punoutuvat yhteen työn ja vapaa-ajan erojen hämärtymisessä, jonka aiheuttajana pidetään erityisesti tietoyhteiskuntaa16.

Nykyajan määrittävänä piirteenä on myös se, että saatavilla oleminen on muuttunut, koska esimerkiksi työpuhelin ja missä tahansa luettava sähköposti pitävät huolen siitä, että työt ja vapaa eivät välttämättä pysy erillään.17 Eriksen esittää, että tämänkaltainen tekniikankäyttö, joka oli alun perin luotu ajansäästöksi, on päinvastoin päätynyt syömään ihmisten aikaa.18 Saatavilla oleminen ei koske vain ihmisiä vaan myös tietoa, ja Eriksenin mukaan nykyisin ihmisiä vaivaa lisäksi tietotulva, joka täyttää myös kaiken vapaa-ajan.19 Muun muassa Honoré liittää vallitsevan nopeuden tavoittelun tarkoittamaan myös jatkuvaa ajan nipistämistä ja käytettävissä olevan ajan aikatauluttamista täyteen.20 Tomlinson kuvaa näitä nykyaikaa määrittäviä ilmiöitä välittömyyden kulttuuriksi, jota leimaavia tekijöitä ovat nopeus, tiedon liikkuminen ja vapaa-ajan hämärtyminen.21 Eriksen22 käyttää samasta ilmiöstä termiä kiireyhteiskunta ja esittää, että sen ongelmana on puute hitaasti vietetystä ajasta.23 Vaikka ajan nopeutumisella on monta nimeä ja merkitystä, ei ajan kiihtyminen ole yksiselitteistä, sillä se ei tunteena ole kollektiivinen. Kaikista ihmisistä ei yksiselitteisesti tunnu siltä, että maailma nopeutuu tai ajankäyttö kiihtyy.

Hidastajille yhteistä on kuitenkin tunne ajan turhasta nopeutumisesta. Nopeuden tavoittelulle keksittiin vuonna 1982 termi ”aikasairaus,” jolla Larry Dossey kuvasi pakonomaista uskoa siihen, että ”aika valuu käsistä eikä meillä ole sitä tarpeeksi, ja että on juostava aina vain kovempaa pysyäkseen sen tahdissa.” Tomlinsonin mukaan nopeuteen aina liitetään sekä negatiivisia että positiivisia arvoja, mutta hitaan elämän tavoittelun kontekstissa nopeus saa kuitenkin yleensä negatiivisen merkityksenannon erityisesti, koska liiallisen nopeuden katsotaan haittaavan kykyä elää hetkessä.24 Honoré kuvaa omalla kärsimättömyydellään nopeuden suhteellisuutta: joitakin vuosia sitten nopeana pidetty Internet-yhteys tuntuu tänä päivänä toimivan etananvauhdilla.25 Jatkuva nopeutuminen lisää näin Honorén mukaan myös ihmisten kärsimättömyyttä, sillä nopeutuminen saa olettamaan, että asiat tapahtuvat poikkeuksetta hyvin nopeasti ja ilman viivytyksiä.

Lukuisat asiat, kuten liikkuminen, tuotanto ja kommunikaatio on mahdollista hoitaa nopeasti, mutta hidastamisliikkeen kannalta on relevanttia kiinnittää huomio siihen, tuleeko kaikki tehdä niin nopeasti kuin mahdollista. Nopeuden katsotaan tunkeutuvan elämässä jopa sellaisille alueille, joille se ei välttämättä kuulu.26 Nopeuden leviämisellä elämän eri osa-alueille tarkoitetaan sitä, että nopea elämäntapa jatkuu niin sanotuissa rauhallisissa puuhissa; koitettaessa tehdä kaikki mahdollisimman nopeasti, tehokkaasti ja tehden asioita yhtä aikaa. Nopeus saattaa kuulua esimerkiksi kuulua työelämään, pankkiasioiden hoitoon tai muihin tehokkuutta vaativiin askareisiin. Nopeus ei kuitenkaan välttämättä kuulu syömiseen, ystävien tapaamiseen tai maalaamiseen. Esimerkiksi ”yhden minuutin iltasadut”27 tai samanaikaistoiminnot, kuten pyöräily ja puhelimessa puhuminen, syöminen käveltäessä, tekstiviestien lähettäminen televisiota katseltaessa ovat yksinkertaisia esimerkkejä nopeuden leviämisestä.28 Tietoyhteiskunnan vaikutus nopeuteen näkyy erityisesti siinä, ettei ennen sen kehityksen tuomia laitteita suurinta osaa yllä mainituista samanaikaistoiminnoista ollut edes mahdollista toteuttaa. Monimutkaisempia esimerkkejä voi helposti luoda erityisesti yhdistämällä yleisiä samanaikaistoimintoja. Vaikuttaa ilmeiseltä, että osa ihmisistä on taitavia jakamaan nopeutta sen vaatimalla tavalla, mutta lienee todennäköistä, että osalle ajatus nopeuden ja hitauden säätelyn mahdollisuudesta tai tarpeesta on täysin vieras. Joka tapauksessa nopeutunut yhteiskunta ei vaikuta vielä toteuttaneen antiikin ihmisen toivetta runsaasta joutenolosta.

Työelämän uudet arvot

”Kymmenettuhannet suomalaiset kärsivät työuupumuksesta, joka vie voimat, tekee kyyniseksi ja romahduttaa ammatillisen itsetunnon.” Helsingin Sanomat 23.9.2012
“Travaille moins, produire plus.” Tom Hodginson: Joutilaisuuden ylistys.

Työn merkityksellä on vahva asema hidastamiskeskusteluissa. Vaikka vuosien 1979–2009 välillä työhön käytetty aika on vähentynyt ja vapaa-aikaan käytetty aika lisääntynyt,29 kokevat hidastajat yleensä juuri työelämästä johtuvaa tyytymättömyyttä. Käsittelen tässä hidastamisen suhdetta työhön ja tulkintoja uudenlaisesta arvopohjasta.

Sairaanhoitaja Bronnie Waren kirjoitti kokemuksistaan siitä, mitä ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteellaan. Kirjoituksesta uutisoitiin laajasti.30 Toiseksi eniten toivottiin, ettei oltaisi tehty niin paljon töitä elämässä, vaan että aika olisi käytetty toisin. Eniten toivottiin, että elämässä olisi toimittu niin kuin itse olisi haluttu ja suurin osa suri, että elämästä niin suuri osa oli kulunut töitä tehden. Hidastajat toimivat vähentäen työtuntejaan, vaihtaen työtään tai jopa luopuen urastaan. Myös vuorotteluvapaan yleistymisen katsotaan vastaavan tarpeeseen saada omaa aikaa työelämän alla. Sitran raportti muistuttaa, että elämänlaatua parantavat asiat ovat yksilöllisiä,31 mutta kuten Eriksen spekuloi, kukaan tuskin harmittelee kuolinvuoteellaan kirjoittaneensa liian vähän sähköposteja tai käyneensä liian vähän kokouksissa.32 Ranskankielinen lausahdus vähemmästä työskentelystä ja paremmasta tuottavuudesta ei kuvaa perinteistä työmuotoa, mutta uudenlaisen ajattelun mukaan vähempi työskentely voisi tosiaan tuottaa parempia tuloksia.

Riitta Nieminen-Sundel toteaa Sitran raportin esipuheessa, että ihmisten elämäntapoja luotaavissa aineistossa on näkynyt jo pitkään toive hitaammasta elämästä, jossa työn määrä ja suhde asettuisivat kohtuulliselle tasolle. Osa nuorista, työhön lähtevistä sukupolvista on liikkeellä erilaisella arvopohjalla suhteessa työntekoon kuin edeltäjänsä ja Kopomaa esittää, että uuden luokan edustajat ovat ymmärtäneet leppoisuudella olevan tärkeä merkitys kannustavan ja tuloksellisen työkulttuurin luomisessa.33 On myös esitetty, että aiemmin polaarisena pidetty yksilön hyvinvointi ja taloudellisen toiminnan tehokkuus voisivat kuulua myös samalle puolelle.34 Poliitikko-kirjailija Osmo Soininvaaran mukaan yhteiskunnassa olisi voitu valita 1980-luvulla elintasonnousun sijaan kiireettömämpi elämäntyyli. On tavallaan epärelevanttia, onko väite totta vai ei, sillä Soininvaaran spekulaatiolla on sija hyvinvointikeskustelussa. Hänen mukaansa kiireettömyyden valinta olisi johtanut siihen, että ihmiset kokisivat vähemmän yksinäisyyttä, työuupumusta ja mielenterveyden ongelmia sekä olisivat onnellisempia kuin nyt. Samalla Soininvaara tiivistää hidastamisliikkeen työfilosofiaa hyvin: ”Järkevään tahtiin työskentely riittää ja työstä saisi enemmän irti. Hyvinvoinnin kannalta optimi ei ole nollakasvussa muttei myöskään hampaat irvessä pinnistelyssä, vaan jossain niiden välissä.35

Tempo giusto?

”Ihmisiä, joilta elämä on unohtunut arjen kiireessä ja ihmisiä, joiden elämä on löytynyt, kun kiire on loppunut.” hidastaelamaa.fi

Tempo giusto, italiankielinen musiikkitermi, on lainattu hidastamisliikkeeseen kuvaamaan asioiden tekemistä oikealla tai sopivalla tahdilla. Se asettaa vastakkain niin kutsutun luonnollisen tempon ja epäaidon, sosiaalisesti määritellyn tempon.36 Sekä Eriksen että Honoré korostavat, että jotkin asiat kannattaa tehdä nopeasti, mutta kaikkia ei. On järkevää tehdä osa asioista nopeasti ja osa hitaasti37 ja omarytmisyys tarkoittaa tätä kykyä ymmärtää ja hallita ajankäyttöään niin, että edes yksittäiset asiat saisivat toteutua niiden luonnollisella, kiireettömällä rytmillä.38 Muusikko Owe Kliemt kiteyttää ajatuksen seuraavasti: ”ei ole mitään järkeä nopeuttaa kaikkea vain siksi, että se on mahdollista tai koska meistä tuntuu, että meidän pitää tehdä niin.”39

Aiemmin kuvailtu kiihtymisen historia viitoittaa tietä sille, että maailmanmeno enemmin nopeutuu kuin hidastuu. Kopomaan mukaan nykyaika on kuitenkin taittunut hitaasti edustamaan aikakautta, jossa suuntaudutaan nopeuden tavoittelun sijaan kohti hitauden suosimista.40 Myös Ronald Inglehartin johtama World Values -tutkimus viitoittaa samaa tietä. Se perustaa väitteensä arvomuutokseen, jonka pohjana on erottelu selvitymis- ja ilmaisuarvoihin. Nykyajan ihmiselle selviytyminen on itsestään selvää, eivätkä ihmiset ole kasvaneet puutteen ja nälän keskellä, mikä oli yleisempää varhaisemmin historiassa. Se jättää nykyihmiselle tilaa itseilmaisun korostamiselle ja itseilmaisullisten arvojen korostuminen on kasvanut uusien sukupolvien myötä.41 Nykyaika vaikuttaa siis edustavan aikaa, jossa on tapahtunut siirtymä kohti postmaterialistisia arvoja; sukupolvet ovat muuttuneet yksi toisensa jälkeen vähemmän materiakeskeisiksi kuin edeltäjänsä.42 Materiakeskeisyyden vähentyminen on erityisen oleellista sen vuoksi, että se tukee ajatusta taloudellisesti korkean elämäntason ja hyvän elämänlaadun epäkorrelaatiosta.

Hidastamiseen liittyvät arvot ovat usein hyvin yksilökeskeisiä ja niitä tukee nykyajalle tyypillinen individuaalisuuden korostaminen,43 joka saa teorioissa monia muotoja. Yksi näistä on subjektiivinen käänne (eng. subjective turn), jonka mukaan elämän fokus on länsimaissa kääntynyt pois yhteisöstä kohti yksilöä itseään44. Subjektivoituminen vaikuttaisi tukevan sitä, että huomio kiinnitetään yhteiskunnallisen työpanoksen sijaan ensisijaisesti omaan hyvinvointiin. Hidastamisen katsotaan liittyvän myös laajalti nousevaan hyvinvointikeskeisyyden nousuun (eng. wellness revolution.) Sen painotus ja vaikutus ilmenee kohtuullistamisliikkeiden lisäksi hyvän olon korostamisessa esimerkiksi suosiotaan kasvattaneiden retriittien, joogakoulujen, meditaation ja lukuisien muiden hyvinvointiin tähtäävien liikkeiden suosion kasvussa.45

Hidastaa ken voi

”Pelkkä eläminen ei riitä; tarvitaan auringonpaistetta, vapautta ja pieni kukka.” H.C. Andersen

Elämän hidastamisessa on kyse erityisesti siitä, ettei eletä sitten kun on aikaa -elämää, vaan mielekkyyttä ja hitautta haetaan jatkuvasti. Englanninkielisiä maita tutkineen Clive Hamiltonin mukaan yleisin syy hidastaa elämää on saada lisää aikaa perheelle, sillä kun tavat tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa ovat muuttuneet, ovat työ ja vapaa myös toisiinsa sidottuja eri tavalla kuin aiemmin. Kysymys hidastamisesta vaikuttaakin olevan ennen kaikkea elämänlaadun ja -hallinnan kysymys.

Hidastamisliike korostaa niin mielekkyyden säilymistä kuin ”pelkän olemisen” tilaa ja erityisesti joutilaan ajan katsotaan tukevan luovuutta. Niiden tarkoitus on saada elämään laatua hitailla hetkillä, joina voi olla luova ja tehdä mitä haluaa. Samoin hidastaminen asettuu vastakkain suoritus- ja kiireyhteiskunnan kanssa. Hidastamisliikkeen luomassa valossa kaikki asiat eivät vaadi nopeutta, vaan osa asioista on mielekästä ja kannattavaa tehdä tempo giusto. Voi olla, että tarve hidastamiseen on psyykkinen: osalle jatkuva suorittaminen ja kiire eivät aiheuta tarvetta tehdä elämänmuutoksia. Kopomaan mukaan jotkut valitsevat nopean elämäntavan ja se sopii heille, mutta se ei sovi kaikille46. Sen lisäksi, että ajan kiihtymisen tunne on yksilöllinen, on hidastaminen muutenkin vain pienen ryhmän mahdollisuus. Hidastaminen vaatii ensinnäkin sitä, että on jotakin mistä hidastaa; toisekseen hidastaminen vaatii usein myös taloudellisia resursseja. Puhe suoritusyhteiskunnan keskellä syntyvästä hidastamistarpeesta, yleistetysti tunnettu myös käsitteellä oravanpyörästä hyppääminen, ei näillä perustein koske ainakaan työttömiä, heikosti tienaavia, syrjäytyneitä ja yksinäisiä.

Hidastamisliike esittää vaihtoehdon länsimaissa tyypillisenä pidetylle elämäntavalle ja hidastaminen on moninainen kenttä, josta on tässä artikkelissa esitelty pintaraapaisuna sen keskeisiä puolia ja juuria. Hidastamiskeskustelussa jatkuvasti esiin nouseva näkökulma kysyy, mitä käy kansantaloudelle, jos parhaassa työiässä oleva ryhmä vähentää työpanostaan valiten hitaamman elämän. Tässä artikkelissa ei ole ollut tarkoitus ottaa kantaa siihen, mutta kysymys on itsessään mielenkiintoinen ja tuo esiin jännitteitä hidastamiskeskustelussa. Toisaalta hidastamisliikkeen itsensä mukaan pitäisi kyetä työskentelemään vähemmän, mutta saamaan aikaan enemmän, jolloin taloustieteilijöiden huolet aiheesta olisivat ohi.

Ja siitä elämänhallinnasta vielä. Kiireisenä kipittävä ihminen näyttää tärkeältä ja kiireisenä oleminen voi suorastaan tuottaa tunteen korvaamattomuudesta. Aikatauluja ja suorituksia voi hallita, mutta pelkääkö postmoderni ihminen pysähtymistä, hiljentymistä ja itsensä kohtaamista? Onko kiirettä helpompi hallita kuin hiljaisuutta?

Kirjallisuus

Beck, Ulrich ja Beck-Gernsheim, Elisabeth (2002). Individualization: institutionized individualism and its social and political consequences. London: Sage.
Eriksen, Thomas (2003). Hetken tyrannia. Suom. Timo Haanpää. Helsinki: WSOY.
Heelas, Paul & Woodhead, Linda (2005.) The Spiritual Revolution: why religion is giving way to spirituality. Malden: Blackwell.
Heinonen, Sirkka (2004). Tulevaisuuden työnteosta. Vanhat paradoksit ja uusi paradigma. Helsinki: Toimihenkilöunioni.
Hodginson, Tom (2006). Joutilaisuuden ylistys. Suom. Risto K. Träff. Helsinki: Basam.
Honoré, Carl (2007). Slow. Elä hitaammin. Suom. Outi Huovinen. Helsinki: Bazar.
Inglehartm Ronald (2008). Changing Values among Western Publics from 1970 to 2006. http://www.wordvaluessurvey.org/wvs/articles/folder_puplished/puplicatio...
Kopomaa, Timo (2008). Leppoistamisen tekniikat. Helsinki: Like.
Sitran teematyöpajan raportti (2009). Kansallinen ennakointiverkosto. Kohtuullistamisen jäljillä. Toim. Tomi Leivo. Helsinki.
Melucci, Arberto (1996). Challenging codes. Collective action in the information age. Cambridge: University Press.
Parkins, Wendy ja Craig, Geogreffey (2006). Slow living. New York: Berg.
Rajander-Juusti, Ritva (2010). Kohtuus kaikessa: enemmän elämää vähemmällä. Helsinki: Minerva.
Suomen virallinen tilasto: Ajankäyttötutkimus. Muutokset 1979–2009 2009, 2. Ajankäytön muutokset. Helsinki: Tilastokeskus 
Soininvaara, Osmo (2007). Vauraus ja aika. Helsinki: Teos.
Tomlinson, John (2007). The culture of speed: the coming of immediancy. Los Angeles: Sage.
Wikström, Owe (2002). Läsnäolon taito. Johdatus kiireettömään elämään. Helsinki: Kirjapaja.

  • 1. Leivo et al. 2009, 4.
  • 2. Leivo et al. 2009, 5.
  • 3. HS 27.6.2012
  • 4. HS 25.9.2008
  • 5. Honoré 2007, 26–27.
  • 6. Beck ja Beck-Gernsheim 2002, ix.
  • 7. Ks. esim. Tomlinson 2007, 152.
  • 8. Kopomaa 2008, 7.
  • 9. Hodgkinson 2006, 34.
  • 10. Ks. esim. Eriksen 2003, 94–97.
  • 11. Honoré 2007, 35–37.
  • 12. Tomlinson 2007, 89,91.
  • 13. Eriksen 2003, 20, 80.
  • 14. Wikström 2003, 31.
  • 15. Wikström 2003, 31.
  • 16. Eriksen 2003, 25–31.
  • 17. Eriksen 2003, 180; Heinonen 2004, 50–51; Tomlinson 2007, 72–73.
  • 18. HS 29.7.2012
  • 19. Eriksen 2003, 13, 37.
  • 20. Honoré 2007, 44–47.
  • 21. Tomlinson 2007, 72–73.
  • 22. HS 29.7.2012
  • 23. Eriksen 2003, 208.
  • 24. Tomlinson 2007, 2–3; Eriksen 2003, 13.
  • 25. Honoré 2007, 44–45.
  • 26. Kopomaa 2008, 62; Eriksen 2003, 107–108.
  • 27. Carl Honore koki oman herätyksensä hitauteen innostuessaan yhden minuutin iltasaduista. Ne ovat kirjailijoiden tiivistämiä 60 sekunnin satuklassikoita, jotka on tarkoitettu vanhempien ajansäästöksi.
  • 28. Kopomaa 2008, 62.
  • 29. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimus 2009.
  • 30. Suomessa Studio55: "Näitä viittä asiaa ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteellaan" 15.1.2012.
  • 31. Leivo et al. 2009, 6.
  • 32. Eriksen 2003, 231; Kopomaa 2008, 66.
  • 33. Kopomaa 2008, 59.
  • 34. Rajander-Juusti 2010, 179.
  • 35. Soininvaara 2007, 69–71.
  • 36. Parkins ja Geogreffey, 2006, 40.
  • 37. Eriksen 2003, 217–1; Honoré 2007, 25, 37.
  • 38. Kopomaa 2008, 6–7.
  • 39. Honoré 2007, 234–235.
  • 40. Kopomaa 2008, 6.
  • 41. Inglehart 2008, 131,132,141.
  • 42. Rajander-Juusti 2010, 22.
  • 43. Beck ja Beck-Gernsheim 2002, 212.
  • 44. Heelas et al. 2005, 75–78.
  • 45. Parkings ja Graig, 2006, 2. Liikkeitä: Take Back Your, freeganismi, The Compact, ÄOM-päivä, kasvunvastainen liike, Aikapankki.
  • 46. Kopomaa 2008, 6.