Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Itämeren rehevöitymisen syyt, seuraukset ja tulevaisuus

ELINA SORRI

Rehevöityminen ilmiönä

Itämeren rehevöityminen on ollut yleinen huolenaihe vuosikymmenien ajan. Laajat sinileväkukinnot, happikatoalueet ja lajien monimuotoisuuden väheneminen ovat seurauksia ihmisen toiminnasta Itämeren rannikolla, minkä johdosta mereen on päässyt valtavia määriä ravinteita. Valitettavasti Itämeren ennallistaminen on vaikeaa, sillä se on rehevöitymiselle hyvin herkkä merialue, ja ravinnepäästöt vaikuttavat sen ekosysteemeissä pitkään.

Itämeri on 373 000 neliökilometrin suuruinen murtovesiallas, jonka ympärillä elää noin 80 miljoonaa ihmistä ja jonka rantavaltiot ovat korkeasti teollistuneita.1 Itämerta kutsutaan murtovesialtaaksi, sillä se on epäyhtenäinen, melko suljettu ja matala merialue, jonka eri alueiden suolaisuuspitoisuudet vaihtelevat. Suolaisinta vesi on Pohjanmerta ja Itämerta yhdistävällä Kattegatin alueella ja makeavetisimpiä ovat Perämeren alueet.2 Itämeren vesi vaihtuu hitaasti Pohjanmereltä saapuvien suolavesipulssien avulla, jotka tuovat siihen uutta, hapekasta merivettä, joka voi korvata pitkään seisoneet vesimassat.3 Suolavesipulssien välillä voi kuitenkin kulua jopa vuosikymmeniä, joten Itämeren vedellä on pitkät viipymisajat ja vahva sisäinen ravinnekierto.4 Lisäksi Itämeressä vallitsee matala keskimääräinen lämpötila läpi vuoden, joten ravinteiden neutraloituminen on hyvin hidasta.5 Näistä ominaisuuksista johtuen Itämeri on hyvin altis ihmistoiminnan vaikutuksille ja haastava suojelukohde.

Itämeren on todettu rehevöityneen 1900-luvun alun jälkeen ihmisen toiminnasta johtuvien ravinnepäästöjen vuoksi, joita syntyy pääasiassa lannoitteiden ja fossiilisten polttoaineiden käytöstä sekä jätevesipäästöistä.6 Merkittävimpiä Itämereen vaikuttavia ravinteita ovat typpi ja fosfori, jotka ovat tärkeitä kasvien kasvun kannalta, mutta valtavat typpi- ja fosforilisäykset Itämeren ekosysteemiin kiihdyttävät vesikasvien kasvua liikaa.7 Näin Itämeri rehevöityy ja rehevöitymisen aste vaihtelee eri merialueilla.8

Merkittävimpiä päästölähteitä ovat maatalous, teollisuus, asuminen sekä kuljetusliikenne.9 Fosforia tulee Itämereen erityisesti jätevesistä, ja suurin typpilähde ovat maatalouden päästöt.10 On arvioitu, että typpipäästöt ovat nelinkertaistuneet ja fosforipäästöt kahdeksankertaistuneet 1900-luvun alun tilanteesta.11 Vuosittain jokien valumavesistä, rantojen pistelähteistä ja ilmakehästä Itämereen vapautuu arviolta 1 042 000 tonnia typpeä ja 48 000 tonnia fosforia.12 Rehevöitymisen nähdään tapahtuneen 1940-luvun ja 1980-luvun välillä, sen jälkeen arvot ovat vaihdelleet ja vähentyneet vain hieman.13 Ravinnepäästöillä on pitkäaikaiset seuraukset, sillä ravinteiden neutraloituminen ja orgaanisten aineiden mineralisoituminen luontaisesti on Itämeressä pitkä, jopa vuosikymmeniä kestävä prosessi veden ollessa pitkään paikallaan.14

Mitä rehevöitymisestä seuraa?

Rehevöityminen on erilaista avoimilla rannoilla, rannikkoalueilla, saaristossa ja avomerellä, sillä niille saapuu eri määrä ravinteita. Suurin osa ravinteista jää rannoille valuman, topografian, rajoittuneemman huuhtoutumisen ja korkeamman veden lämpötilan vuoksi ja saaristo voi toimia ravinnenieluna, mikä entisestään vähentää avomerelle kulkeutuvien ravinteiden määrää.15 Lisäksi Itämeren eri merialueet ja niiden ekosysteemit ovat keskenään erilaisia, ja seuraukset ravinnelisäyksestä riippuvat siitä, millaisesta ekosysteemistä on kyse, mitä lajeja alueella elää ja kuinka herkkä rehevöitymiselle alue on.16

Pääpiirteissään ravinnelisäykset kiihdyttävät levien ja kasviplanktonien kasvua tehden vedestä sameampaa, mikä voi vaikeuttaa uposkasvien yhteyttämistä ja vähentää niiden esiintymistäalueella.17 Toisaalta lisääntyvä kasviplanktonin määrä lisää eläinplanktonin ja kalojen määrää, minkä vuoksi veteen tulee enemmän kuollutta orgaanista ainesta, joka vajoaa meren pohjalle hajottajaeliöiden käsiteltäväksi ja näin sedimentaatio kiihtyy.18 Sedimentaatio, eli hajotustoiminnan seurauksena merenpohjan muodostuminen, kuluttaa happea pohjan tuntumasta ja vapauttaa eliöille haitallista vetysulfidia veteen aiheuttaen vedessä lopulta hapen loppumisen ja pohjaeläinten sekä syvemmissä vesissä elävien kalojen häviämisen.19 Lisäksi happikatoalueen sedimenteistä vapautuu veteen jo kerran ekosysteemistä pois sidottua fosforia takaisin ravinnekiertoon, mikä kiihdyttää erityisesti sinilevien eli syanobakteerien kukintojen kasvua.20

Sinileväkukinnot – miksi niitä esiintyy ja kuinka haitallisia ne ovat?

Itämeren ekosysteemien kasvukaudet keskittyvät huhti-toukokuulle kasvien tuotannon ollessa suurimmillaan sekä elo-heinäkuulle sinileväkukintojen ollessa runsaimmillaan.21 Itämeren rehevöityminen on nostanut sinilevien eli syanobakteerien esiintymistiheyttä ja kukintojen laajuutta. Kukintoja esiintyy enimmäkseen Suomenlahdella, Riianlahdella ja Itämeren keskisillä alueilla, ja ne voivat peittää jopa 60 000 neliökilometrin kokoisen alueen, mikä vastaa noin 16 prosenttia koko Itämeren pinta-alasta.22 Pohjanlahdella, erityisesti Perämerellä, kukintoja tavataan harvakseltaan, ja kukinnot keskittyvät avomerialueille. Satunnaisesti niitä kuitenkin tavataan rannikkoalueella, saaristomerellä sekä lahtien läheisyydessä ajelehtimisen seurauksena.23 Eteläisillä Itämeren alueilla syanobakteerikukintoja ei juurikaan esiinny, sillä rauta ja sulfaatti rajoittavat typen fiksointia.24 Syanobakteerikasvustot ovat runsaimmillaan myöhään kesällä heinä-elokuussa veden lämpötilan ollessa korkeimmillaan veden pintakerroksissa.25

Sedimenttiin jääneiden jälkien perusteella on arvioitu, että syanobakteereita on esiintynyt Itämeressä noin 7000–8000 vuotta, joten mitenkään Itämerelle uudesta lajiryhmästä ei missään nimessä ole kyse.26 Kuitenkin ihmisen toiminnan aiheuttamat ravinnelisäykset ovat lisänneet kukintojen esiintymistiheyttä ja intensiteettiä viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.27 Tiheät kukinnot olivat tavallisia Suomenlahdella 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. Vuosien 1984 ja 1995 välillä niitä ei havaittu, kunnes vuoden 1995 jälkeen ne palasivat jälleen nostaen veden typpipitoisuutta ja laskien typen ja fosforin suhdetta pohjavesissä.28 Fosfori on syanobakteerien kasvun kannalta tärkein ravinne, ja kukintojen suuruus riippuu sen saatavuudesta, joten pitkällä aikavälillä ulkoisten fosforipäästöjen vähentäminen voi vaikuttaa merkittävästi syanobakteerikukintojen esiintymiseen.29 Itämeren vahvan ravinnekierron ja sedimenteistä vapautuvan fosforin vuoksi ravinteiden määrä pysyy kuitenkin korkeana pitkään, joten syanobakteerikukintojen vähentäminen saattaa olla pitkä prosessi.30

Dominoivia sinilevälajeja Itämerellä ovat Nodularia spumigena, Aphanizomenon flos-aquae sekä pienemmissä määrin Anabaena ssp.31 N. Spumigena erittää myrkkyä, joka voi suurina pitoisuuksina aiheuttaa terveysriskin eläimille ja ihmisille.32 A. Flos-aquae taas ei ole tunnetusti myrkyllinen.33 Molemmat lajit muodostavat runsaita kukintoja, mutta lajien ekologiat poikkeavat toisistaan, eivätkä niiden optimaalisimmat kasvuolosuhteet ole samanlaisia. N. spumigena on riippuvainen runsaista fosforiresursseista ja sopivan korkeasta veden lämpötilasta, vähintään noin 15 celsiusasteesta, kun taas A. Flos-aquae viihtyy viileämmilläkin vesillä ja pienemmissä fosforipitoisuuksissa, mutta on riippuvainen tuulen aiheuttamasta vesikerrosten sekoittumisesta sekä ravinteiden ylösnostosta.34 Lisäksi N. Spumigena hyötyy korkeammasta valomäärästä ja veden suolapitoisuudesta kuin A. Flos-aquae.35 Myrkyllistä N. Spumigena lajia on havaittu kaikilla Itämeren alueilla paitsi Perämerellä, sillä se vaatii suolaisempaa vettä, noin 5-20 prosentin suolapitoisuutta, kun vastaavasti myrkytön A. Flos-aquae, ei siedä yli 10 prosentin suolapitoisuuksia.36 Kaikenkaikkiaan molempien lajien kasvua kiihdyttävät korkeat fosforipitoisuudet ja matala typen ja fosforin suhde, minkä vuoksi ihmisen toiminnan aiheuttamat ravinnelisäykset voivat aiheuttaa merkittävästi otollisemmat kasvuolosuhteet syanobakteereille.37

Sinileväkukinnot uhkana Itämerelle

Syanobakteerit ovat uhka Itämeren ympäristölle myrkyllisyytensä ja rehevöittämiskykynsä vuoksi.38 Syanobakteerit voivat luoda jopa 180 000–430 000 tonnin typpilisäyksen Itämeren ekosysteemiin vuosittain, lisäten näin perustuotantoa kausina, jolloin typpi on rajoittava kasvutekijä. Näin ollen syanobakteerikukintojen lisääntyminen voi aiheuttaa enemmän rehevöitymistä, jonka seurauksena enemmän orgaanista materiaa vajoaa pohjalle hajotettavaksi, mikä kuluttaa happea merenpohjan tuntumasta. Hapettomat pohjasedimentit vapauttavat veteen fosforia aiheuttaen näin sisäisen ravinnekierron, kun syanobakteerit käyttävät fosforia omaan kasvuunsa ja lisäävät siten rehevöitymistä.39

Syanobakteerikasvustoilla on sekä suoria että epäsuoria vaikutuksia ekosysteemeihin, joissa kasvustoja esiintyy. Myrkyllisten syanobakteerilajien sisältämät biokemikaalit voivat kulkeutua ruokaketjussa muihin eliöihin, erityisesti eläinplanktonia ravintonaan käyttäviin eläimiin. Lisäksi bioaktiiviset aineet voivat vahingoittaa muita leviä.40 Kalojen on todettu olevan selkärangattomia eliöitä herkempiä syanobakteerien myrkyille, jotka voivat aiheuttaa kaloilla laskenutta kuntoa ja maksavaurioita sekä kalanpoikasten laskenutta kasvua.41 Muut eliöt eivät pääsääntöisesti kykene käyttämään syanobakteereita ravintonaan, sillä niillä on matala ravintoarvo ja ne sisältävät proteaasi-inhibiittoreita, jotka vaikuttavat eläinplanktonlajien kykyyn sulattaa syanobakteereita elimistössään.42

Kasvustot vähentävät veden läpinäkyvyyttä tarjoten näin suojaa pienille saaliseläimille.43 Tämä voi aiheuttaa muutoksia ravintoketjussa, kun saalistajien ravinnon löytäminen hankaloituu, mutta toisaalta saaliin on vaikeampi havaita petoja sameassa vedessä.44 Kaiken kaikkiaan syanobakteerikasvustot voivat muuttaa avomeren ekosysteemit myrkkyjä sietäviä ja liikkuvaisia lajeja suosiviksi, kun taas pinnalla elävät, kasvinsyöjälajit ja generalistilajit kärsivät.45 Ihmisille syanobakteerien myrkyt ovat terveysriski, ja kontakti syanobakteereita sisältävän veden kanssa voi aiheuttaa iho- ja hengitystieongelmia.

Rehevöityminen voi johtaa happikatoon

Happikato on yleinen ongelma kaikilla Itämeren alueilla suolaisuus- ja ympäristöeroista huolimatta, mutta rannikkoalueiden happikadon syistä ja seurauksista tiedetään vähemmän kuin avomerialueiden.46 Rehevöityminen ja suolavesipulssit Pohjanmereltä vaikuttavat happikonsentraatioihin, jotka voivat rehevöitymisen seurauksena olla hyvinkin matalat varsinkin syvemmissä vesikerroksissa lähellä merenpohjaa, missä hajotustoiminta ja sedimentaatio tapahtuu.47 Happikato tapahtuu ensimmäisenä syvällä pohjavesissä, missä vesi on kaikkein suolaisinta ja kylmintä, mikä tekee siitä tiheämpää ja näin ollen painavampaa kuin lämmin ja makeampi pintavesi. Happikato ilmenee ensimmäiseksi sedimentissä ja pohjavesissä halokliinin, eli veden suolaisuuden harppauskerroksen alapuolella.48

Vesikerrosten pystysuuntaista sekoittumista ylläpidetään suolavesipulsseilla.49 Mikäli suolapulssien välillä kuluu pitkä aika, pystysuuntaista sekoittumista ei tapahdu, mikä taas rajoittaa tuulen aiheuttamaa sekoittumista, jolloin syvät vesimassat pysyvät pitkään paikallaan.50 Hajotustoiminta voi tällaisessa seisovassa vedessä kuluttaa vedestä hapen kokonaan ja happikatoalue voi laajeta, kunnes suolavesipulssi tuo tilalle uutta hapekasta vettä, joka korvaa pohjaveden.51 Näin ollen rehevöityminen pahentaa happikato-ongelmaa, sillä se kiihdyttää hajotustoimintaa ja nopeuttaa hapen kulutusta, jolloin happikatoalueet ehtivät laajeta huomattavasti ennen uutta suolavesipulssia. Tämän vuoksi rehevöitymisen hillitseminen on tärkeää happikatoalueiden pienentämiseksi.

Happikatoalueiden pohjasedimenteissä tapahtuu valtavia fosforipäästöjä niiden muuttuessa hapettomiksi.52 Tämän vuoksi Itämeren ravinneylimäärä ei vähene nopeasti, vaikka ulkoisia päästöjä vähennettäisiinkin, sillä sedimenteissä on runsaat fosforivarastot.53 Siten ylimääräinen fosfori kiihdyttää syanobakteerien ja kasvien kasvua, mikä pahentaa rehevöitymistä ja kierre jatkuu. Lisäksi happikato tappaa pohjaeläimiä tuhoten pohjan eliöyhteisöjä sekä kalojen elinympäristöjä.54 Varsinkin lajit, jotka eivät kykene pakenemaan hapettomaa elinympäristöä vähenevät merkittävästi, mikä voi aiheuttaa muutoksia eliöyhteisössä ja ruokaketjuissa.

Voiko ilmastonmuutos huonontaa Itämeren tilannetta?

Ilmastonmuutos, eli lisääntyvästä ilmakehän hiilidioksidista johtuva ilmaston lämpeneminen ja sen aiheuttamat muutokset, voivat vaikuttaa Itämereen monin tavoin. Ilmastonmuutoksen vaikutuksia voidaan arvioida Itämeren lämpötilan, suolaisuuden ja talvijääpeitteen muutoksien perusteella.55 On havaittu, että lämpötila on noussut sekä pinnalla että syvemmissä vesikerroksissa 1990-luvulta asti.56 Suolaisuus on vaihdellut 1900-luvulla, mutta sen ei ole todettu merkittävästi laskeneen.57 Jääpeitteen koossa ja jääkauden pituudessa on ollut suuria vaihteluja vuosittain, joten niiden muutoksien perusteella ei vielä tiedetä miten merkittävästi jäätilanne on muuttunut.58 Erityisesti lämpötila ja talvella jääpeitteen pinta-ala sekä paksuus saattavat reagoida ilmastonmuutokseen nopeasti, kun taas veden suolaisuus muuttuu huomattavasti hitaammin.59 Nämä tekijät, varsinkin lämpötila ja suolaisuus, vaikuttavat kuitenkin toisiinsa, joten pitkän aikavälin seurausten arvioiminen on vaikeaa ja ilmastonmuutos voi epäsuorasti vaikuttaa muun muassa suolavesipulsseihin, happikatoon sekä eliöyhteisöihin.60

Lämpötilan nousu ja suolaisuuden väheneminen ovat todennäköisiä seurauksia ilmaston lämpenemisestä, mikä voi johtaa merieliöiden runsauden ja asutettujen elinympäristöjen vähenemiseen.61 Vastaavasti makeanveden lajit, joiden lisääntyminen hyötyy lämpimästä vedestä, saattavat menestyä nykyistä paremmin ja runsastua Itämeressä.62 Itämeri ja sen jääpeite ovat talvisin hyvin herkkiä ilmastonmuutokselle ja ilmaston lämpeneminen voi vähentää kovia talvia pakottaen Itämerta kohti merellisempiä olosuhteita lähes arktisten sijaan.63 Tämä voisi johtaa muutoksiin eliöyhteisöissä, jotka ovat sopeutuneet talviin ja jääpeitteeseen. Ilmastonmuutoksen mahdollisia vaikutuksia Itämeren jo olemassa oleviin ongelmiin, kuten happikatoon ja syanobakteerien massakukintoihin, ei kuitenkaan vielä täysin tiedetä. Niiden selvittäminen olisi merkittävä tieteellinen edistysaskel.

Itämeren suojelun haasteet ovat kansainvälisiä

Itämeren suojeluun havahduttiin 1970-luvulla, kun korkeat typpi- ja fosforipitoisuudet huomattiin ja ravinnepäästöjen rajoitustoimet aloitettiin. Vuonna 1974 laadittiin kansainvälisesti merkittäväksi tullut Itämeren suojelua koskeva sopimus Helsinki Convention for the Protection of the Marine Environment of the Baltic Sea Area eli niin sanottu Helsingin sopimus, joka tuli voimaan 1980 ja päivitettiin 1992.64 Kaikki Itämeren rantavaltiot paitsi Venäjä kuuluvat Euroopan unioniin, ja näin ollen niitä koskevat EU:n päästörajoitukset yhteisesti, joskin alueellisesti päästöille voi olla omia rajoituksia. Esimerkiksi EU:n päästödirektiivi Water Framework Directive on ollut ensimmäisiä määräyksiä, joissa on otettu huomioon paikallistoiminnan merkitys ja painotettu, että prosessi on selitettävä myös ei-ammattilaisille ja ottaa heidät mukaan päätöstentekoon.65 Vuonna 2009 hyväksyttiin EU:n Itämeri-strategia, joka myöskin yhdistää EU-tason, paikallistason sekä kansainvälisen yhteistyön Itämeren ennallistamiseksi. Lisäksi jäsenmaita koskevat vesipuite-, yhdyskuntajätevesi-, nitraatti-, meristrategia-, luonto- sekä lintudirektiivit, joiden mukaan laaditaan Itämeren suojeluun vaikuttava kansallinen lainsäädäntö ja pyritään vähentämään ihmisen toiminnan vaikutuksia Itämeren ekosysteemien toimintaan.66

Helsinki Commission (HELCOM) eli Itämeren suojelukomissio on merkittävä suojeluelin, joka on työskennellyt yhteistyössä rantavaltioiden eli Tanskan, Viron, Suomen, Saksan, Latvian, Liettuan, Puolan, Venäjän ja Ruotsin hallitusten sekä Euroopan yhteisön (EY) kanssa 1980-luvulta asti. HELCOM Baltic Sea Action Plan on uudenlainen suojeluohjelma, jonka tavoitteena on pyrkiä ennallistamaan Itämeri hyvään ekologiseen tilaan vuoteen 2021 mennessä. Tähän mennessä HELCOM on toiminnallaan saanut aikaan 40 prosentin vähennyksen typpi- ja fosforipäästöissä, noin 50 haitallisen aineen päästöjen puolittamisen, Itämeren hylje- ja merikotkapopulaatioiden ennallistamisen sekä useiden pilaantuneiden alueiden palauttamisen ennalleen. Itämeren ympäristöongelmat ovat kuitenkin vaikeita, päästölähteitä on useita ja esimerkiksi fosforia tulisi vielä vähentää 42 prosenttia ja typpeä 18 prosenttia nykyisestä päästömäärästä.67 Lisäksi suojelu vaatii kansainvälistä tiivistä yhteistyötä, joten Itämeren ennallistaminen on vaikea ja pitkäaikainen tehtävä varsinkin ilmastonmuutoksen mahdollisesti muuttaessa olosuhteita arvaamattomasti. Itämeren muutoksia kuitenkin tutkitaan, seurataan ja niistä raportoidaan verkossa tiiviisti, sillä suojelussa on mukana useita eri tahoja, mikä onkin välttämätöntä tämän herkän, erikoislaatuisen murtovesialueen hyvän ekologisen tilan palauttamiseksi.68

Lähteet

Agrawal M.K., Zitt A., Bagchi D., Weckesser J., Bagchi S.N. & Von Elert E. (2005). ”Characterization of proteases in guts of Daphnia magna and their inhibition by Microcystis aeruginosa PCC 7806.” Environmental Toxicology 20: 314–322.

Bonsdorff E., Rönnberg C. & Aarnio K. (2002). ”Some ecological properties in relation to eutrophication in the Baltic Sea.” Hydrobiologia 475: 371–377.

Conley D.J., Björck S., Bonsdorff E., Carstensen J., Destouni G., Gustafsson B.G., Hietanen S., Kortekaas M., Kuosa H. & Markus Meier H. (2009). ”Hypoxia-related processes in the Baltic Sea.” Environmental Science and Technology 43: 3412–3420.

Conley D.J., Humborg C., Rahm L., Savchuk O.P. & Wulff F. (2002) ”Hypoxia in the Baltic Sea and basin-scale changes in phosphorus biogeochemistry”. Environmental Science and Technology 36: 5315–5320.

Elmgren R. & Larsson U. (2001). ”Nitrogen and the Baltic Sea: managing nitrogen in relation to phosphorus.” The Scientific World Journal 1: 371–377.

Fonselius S. & Valderrama J. (2003). ”One hundred years of hydrographic measurements in the Baltic Sea”. Journal of Sea Research 49: 229–241.

Galloway J.N., Townsend A.R., Erisman J.W., Bekunda M., Cai Z., Freney J.R., Martinelli L.A., Seitzinger S.P. & Sutton M.A. (2008). ”Transformation of the nitrogen cycle: recent trends, questions, and potential solutions”. Science 320: 889–892.

Gunnars A. & Blomqvist S. (1997). ”Phosphate exchange across the sediment-water interface when shifting from anoxic to oxic conditions an experimental comparison of freshwater and brackish-marine systems”. Biogeochemistry 37: 203–226.

HELCOM (2013). ”Approaches and methods for eutrophication targets setting in the Baltic Sea region”. Baltic Sea Environment Proceedings No. 133

Helsinki Commission (HELCOM) Baltic Environment Protection Commission www-sivusto. Saatavissa: http://www.helcom.fi/helcom/en_GB/aboutus/ (luettu 28.7.2013).

Kahru M., Horstmann U. & Rud O. (1994). ”Increased cyanobacterial blooming in the Baltic Sea detected by satellites: Natural fluctuation or ecosystem change”. Ambio 23: 469–472.

Kahru M., Leppänen J., Rud O. & Savchuk O. (2000). ”Cyanobacteria blooms in the Gulf of Finland triggered by saltwater inflow into the Baltic Sea”. Marine Ecology Progress Series 207: 13–18.

Kankaanpää H., Vuorinen P.J., Sipiä V. & Keinänen M. (2002). ”Acute effects and bioaccumulation of nodularin in sea trout Salmo trutta m. trutta L. exposed orally to Nodularia spumigena under laboratory conditions”. Aquatic toxicology 61: 155–168.

Karjalainen M., Engström-Öst J., Korpinen S., Peltonen H., Pääkkönen J., Rönkkönen S., Suikkanen S. & Viitasalo M. (2007). ”Ecosystem consequences of cyanobacteria in the northern Baltic Sea”. Ambio: A Journal of the Human Environment 36: 195–202.

Karlson K., Rosenberg R. & Bonsdorff E. (2002). ”Temporal and spatial large-scale effects of eutrophication and oxygen deficiency on benthic fauna in Scandinavian and Baltic waters: a review”. Oceanography and Marine Biology 40: 427–489.

Kononen K. (1992). Dynamics of the toxic cyanobacterial blooms in the Baltic Sea. Merentutkimuslaitos.

Kononen K., Kuparinen J., Makela K., Laanemets J., Pavelson J. & Nommann S. (1996). ”Initiation of cyanobacterial blooms in a frontal region at the entrance to the Gulf of Finland, Baltic Sea”. Limnology and Oceanography 41: 98–112.

Larsson U., Elmgren R. & Wulff F. (1985). ”Eutrophication and the Baltic Sea: causes and consequences”. Ambio 14: 9–14.

Lehtimäki J., Moisander P., Sivonen K. & Kononen K. (1997) ”Growth, nitrogen fixation, and nodularin production by two baltic sea cyanobacteria”. Applied and Environmental Microbiology 63: 1647–1656.

Lehtoranta J., Pitkänen H. & Sandman O. (1997). ”Sediment accumulation of nutrients (N, P) in the eastern Gulf of Finland (Baltic Sea)”. The Interactions Between Sediments and Water, Springer, pp. 477–486.

Leppäranta M. & Seinä A. (1985). ”Freezing, maximum annual ice thickness and breakup of ice on the Finnish coast during 1830–1984”. Geophysica 21: 87–104.

MacKenzie B.R., Gislason H., Möllmann C. & Köster F.W. (2007). ”Impact of 21st century climate change on the Baltic Sea fish community and fisheries”. Global Change Biology 13: 1348–1367.

MacKenzie B.R. & Schiedek D. (2007) ”Daily ocean monitoring since the 1860s shows record warming of northern European seas”. Global Change Biology 13: 1335–1347.

Omstedt A. & Nyberg L. (1996) ”Response of Baltic Sea ice to seasonal, interannual forcing and climate change”. Tellus A 48: 644–662.

Rabalais N.N., Turner R.E. & Wiseman Jr W.J. (2002). ”Gulf of Mexico hypoxia, AKA 'The dead zone'”. Annual Review of Ecology and Systematics : 235–263.

Rönnberg C. (2001). Effects and Consequences of Eutrophication in the Baltic Sea: Specific Patterns in Different Regions. Åbo Akademi University, Department of Biology, Environmental and Marine Biology.

Rönnberg C. & Bonsdorff E. (2004). ”Baltic Sea eutrophication: area-specific ecological consequences”. Biology of the Baltic Sea, Springer, pp. 227–241.

Sivonen K., Kononen K., Carmichael W., Dahlem A., Rinehart K., Kiviranta J. & Niemela S. (1989). ”Occurrence of the hepatotoxic cyanobacterium Nodularia spumigena in the Baltic Sea and structure of the toxin”. Applied and Environmental Microbiology 55: 1990–1995.

Stal L.J., Staal M. & Villbrandt M. (1999). ”Nutrient control of cyanobacterial blooms in the Baltic Sea”. Aquat Microb Ecol 18: 165–173.

Stigebrandt A. & Gustafsson B.G. (2003). ”Response of the Baltic Sea to climate change—theory and observations”. Journal of Sea Research 49: 243–256.

Suomen ympäristökeskus (SYKE), Ilmatieteen laitos (IL) ja ympäristöministeriö (YM), Itämeriportaali-www-sivusto. Saatavissa: http://www.itameriportaali.fi/fi/suojelu/fi_FI/suojelu/ (luettu 28.7.2013).

Vahtera E., Conley D.J., Gustafsson B.G., Kuosa H., Pitkänen H., Savchuk O.P., Tamminen T., Viitasalo M., Voss M. & Wasmund N. (2007). ”Internal ecosystem feedbacks enhance nitrogen-fixing cyanobacteria blooms and complicate management in the Baltic Sea”. Ambio: A journal of the Human Environment 36: 186–194.
Wulff F., Stigebrandt A. & Rahm L. (1990) ”Nutrient dynamics of the Baltic Sea”. Ambio: 126–133.

  • 1. Elmgren & Larsson 2001, 371.
  • 2. Stal et al. 1999, 165.
  • 3. Conleyet al. 2002, 5315.
  • 4. Vahtera et al. 2007, 186.
  • 5. Wulff et al. 1990, 126–127.
  • 6. Galloway et al. 2008, 889; Elmgren & Larsson 2001, 376.
  • 7. Rönnberg & Bonsdorff 2004, 230–237.
  • 8. Rönnberg & Bonsdorff 2004, 228.
  • 9. Elmgren & Larsson 2001, 373–374.
  • 10. Elmgren & Larsson 2001, 374.
  • 11. Elmgren & Larsson 2001, 373.
  • 12. Larsson et al. 1985, 9–14.
  • 13. HELCOM 2013, 4.
  • 14. Bonsdorff et al. 2002. 373.
  • 15. Bonsdorff et al. 2002 , 374.
  • 16. Rönnberg & Bonsdorff 2004, 230–237.
  • 17. Elmgren & Larsson 2001, 373.
  • 18. Rönnberg & Bonsdorff 2004, 229.
  • 19. Vahtera et al. 2007, 192.
  • 20. Rönnberg & Bonsdorff 2004, 229; Vahtera et al. 2007, 192.
  • 21. Kononen et al. 1996 , 99.
  • 22. Kahru et al. 1994 , 471–472.
  • 23. Karjalainen et al. 2007, 195.
  • 24. Stal et al. 1999, 171.
  • 25. Wasmund et al. 1997, 169.
  • 26. Bianchi et al. 2000, 716.
  • 27. Kahru et al. 1994, 471–472.
  • 28. Kononen 1992.
  • 29. Vahtera et al. 2007, 187.
  • 30. Vahtera et al. 2007, 192.
  • 31. Kononen et al. 1996, 99; Lehtimäki et al.1997, 1647; Vahtera et al. 186.
  • 32. Lehtimäki et al. 1997, 1647.
  • 33. Sivonen et al. 1989, 1993.
  • 34. Kononen et al 1996, 108; Lehtimäki et al. 1997, 1649.
  • 35. Lehtimäki et al. 1997, 1649.
  • 36. Lehtimäki et al. 1997, 1649.
  • 37. Lehtimäki et al. 1997, 1651.
  • 38. Kahru et al. 2000, 16.
  • 39. Vahtera et al. 1997, 193.
  • 40. Karjalainen et al. 2007, 196.
  • 41. Kankaanpää et al. 2002, 166.
  • 42. Agrawal et al. 2005, 314; Karjalainen et al. 2007, 196.
  • 43. Karjalainen et al. 2007, 199.
  • 44. Karjalainen et al. 2007, 196.
  • 45. Karjalainen et al. 2007, 200.
  • 46. Rönnberg & Bonsdorff 2004, 230–237.
  • 47. Conley et al. 2009, 3412–3413.
  • 48. Conley et al. 2009, 3414.
  • 49. Kahru et al. 2000, 17.
  • 50. Kahru et al. 2000, 17.
  • 51. Conley et al. 2009, 3414.
  • 52. Gunnars & Blomquist 1997, 203.
  • 53. Lehtoranta et al. 1997, 477–484.
  • 54. Rabalais et al.2002, 250.
  • 55. Stigebradt & Gustafsson 2003, 244–254.
  • 56. MacKenzie & Schiedek 2007, 12.
  • 57. Fonselius & Valderrama 2003, 239.
  • 58. Leppäranta & Seinä 1985, 103.
  • 59. Stigebradt & Gustafsson 2003, 254.
  • 60. MacKenzie et al. 2007, 17.
  • 61. MacKenzie et al. 2007, 11–15.
  • 62. MacKenzie et al. 2007, 11–15.
  • 63. Omsted & Nyberg 1996, 660–661.
  • 64. Itämeriportaali-verkkosivut (luettu 28.7.2013).
  • 65. Elmgren & Larsson 2001, 375.
  • 66. Itämeriportaali-verkkosivut (luettu 28.7.2013).
  • 67. HELCOM-verkkosivut (luettu 28.7.2013).
  • 68. Itämeriportaali-verkkosivut; HELCOM-verkkosivut (luettu 28.7.2013).