Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Hänen olivat linnut

Uhriaseman narsistinen mielihyvä ja hulluuden nautinto Marja-Liisa Vartion romaanissa

JYRI VARTIAINEN

Käsittelen artikkelissani Marja-Liisa Vartion vuonna 1967 postuumisti julkaistua romaania Hänen olivat linnut. Vartio kuvaa teoksessaan leskiruustinna Adelen ja hänen palvelijansa Alman suhdetta sekä heitä ympäröivän kyläyhteisön sisäisiä jännitteitä. Tärkeäksi tekijäksi nousee Adelen kylmäksi ja julmaksikin luonnehditulta mieheltään perimä täytettyjen lintujen kokoelma, jonka kautta avautuu – useimmiten metaforisesti – paitsi edesmenneen miehen luonne, myös Adelen omat ongelmat. Vartion teos rakentuu hyvin pitkälti dialogin ja sen avaamien tarinoiden varaan, joissa menneisyys ja nykyhetki limittyvät arvaamattomin tavoin. Adelen mielenterveyden horjuminen ja sen pirstaleinen kuvaus onkin tulkittu usein suomalaisen kertomakirjallisuuden ensimmäisiksi askeleiksi kohti niin sanottua postmodernismia.

Olen sitä mieltä, että kirjallisuudentutkimuksen tulisi välttää psykoanalyysin houkutuksia. Syy ei ole niinkään kliinisen työn ja kirjallisuudentutkimuksen ilmeisessä eroavaisuudessa, vaan pikemminkin käytännön seikoissa: Freudin ja Lacanin käsitteistön problemaattisuus ja sen eri aikakausina radikaaleja muutoksia kokenut luonne johtaa miltei väistämättä vakaviin väärinymmärryksiin. Pyrin vaaroista huolimatta hyödyntämään artikkelissani muutamia analyysiini erityisen hyvin soveltuvia psykoanalyyttisiä käsitteitä. Toivoisin että ne toimisivat ponnahduslautoina tulkinnoille kotisohvadiagnoosien sijaan.

Uhriaseman narsistinen mielihyvä

”Ideaali-imaginaarisen minän tasolla ’kaunis sielu’ näkee itsensä hauraana, passiivisena uhrina. Hän samastuu tähän rooliin ja pitää itsestään siinä: hän näyttää itsestään miellyttävältä. Tämä rooli antaa hänelle narsistista mielihyvää. Hänen todellinen identifikaationsa tapahtuu kuitenkin sen intersubjektiivisen kentän muodollisen rakenteen kanssa, joka mahdollistaa tämän roolin omaksumisen. Toisin sanoen tämä intersubjektiivisen avaruuden (perheverkoston) rakentuminen on hänen symbolisen identifikaationsa kohde, piste, josta käsin hän tarkastelee itseään niin, että hän näyttää miellyttävältä itselleen imaginaarisessa roolissaan.”1

Näin Slavoj Žižek kirjoittaa kärsivän kotiäidin roolista. Seuraava kysymys on tietenkin, kumpi – leskiruustinna Adele vai palvelija Alma – vastaa kyseistä kuvausta? He molemmat epäilemättä jossain määrin täyttävät nämä ”kauniin sielun” kriteerit, mutta Adele on – tragikoomisesti lähinnä omasta mielestään – varsinainen kristushahmo: ”[--] ja sitten minä taas luulen että olen aina ollut Jumalan lapsi, aina, että hän vaivaa minun piinattua mieltäni juuri siksi.”2 Uhriasema vaatii aina katseita, joiden kautta uhri voi tarkastella itseään. Adelen tapauksessa niistä vastaa ennen kaikkea Alma, mutta myös hänen leskimiehensä Birger sekä suuruudenhulluimmillaan itse Jumala. Žižekin huomioita mukaillen näitä henkilöitä voidaan nimittää Adelen uhriaseman identifikaatiopisteiksi; narsistinen mielihyvä syntyy Adelen asettuessa tarkkailemaan itseään läheistensä silmin. On merkille pantavaa, että katsottuna oleminen ei vaadi välttämättä fyysistä perheverkostoa, kuten Žižekin esimerkissä – Adelen edesmenneen miehen katse jää ikään kuin kummittelemaan, vaikka se ei fyysisesti enää olekaan läsnä.

Romaanin dialogisuus on loppujen lopuksi suurimmalta osin näennäistä juuri edellä mainittujen seikkojen vuoksi, sillä Adelelle dialogi toimii ainoastaan peilinä, jonka kautta hänen oma uhriasemansa avautuu. Tällainen on Adelen tulokulma hänen ja Alman välisiin keskusteluihin: ”Sinä et tiedä miltä minusta tuntuu kun asioita muutellaan. Sitä mikä sallitaan tapahtuvaksi yhdessä kertomuksessa, ei sallita toisessa.”3 Adelen valta-asema luo näin romaanin keskusteluihin tunkkaisen ilmapiirin, joissa samoja – useimmiten Adelen traagista asemaa alleviivaavia – tarinoita toistetaan niin kauan että ne saavuttavat muodon, joka miellyttää Adelea.

Palvelija Alman henkilöhahmo on problemaattisempi. Siinä missä Adele eksplisiittisesti nauttii saamastaan huomiosta, jää Alma lukijan silmissä selkeämmin suhteen todelliseksi uhriksi. Adelen valta-asema suhteessa Almaan tulee ilmi toki ilmeisilläkin tavoilla, hänhän on palvelijaksi palkattu, mutta todellinen piinaavuus syntyy juuri narratiivien tasolla, joiden avulla naiset menneisyyttään hahmottavat. Alma joutuu kierteeseen, jossa nykyisyys ja tulevaisuus menettävät merkityksensä; jäljelle jää menneisyys Adelen sanoin. Vartion romaani näyttäytyy onnistuneella tavalla myös kerronnaltaan seniilinä ja hajamielisenä. Edes lukija ei ole enää varma, onko tietty menneisyyteen sijoittuva tarina edeltävän toistoa vai onko toiston seassa jo jokin uusi vivahde, joka asettaa aiemman toistokerran uuteen valoon. Vartio tavoittaa näin paitsi narratiivien välttämättömän epäluotettavuuden ja reproduktion ongelman, myös puhtaaseen toistoon liittyvän mielihyvän.

Mutta miksi Alma pysyy aina traagiseen loppuun saakka Adelen rinnalla? Žižek kuvaa kotiäidin roolia pohtiessaan ihmistä, joka on valmis uhraamaan kaiken muun paitsi itse uhraamisen.4 Hän menee tulkinnassaan niin pitkälle, että väittää uhraamisen tarjoavan konsistenssin kotiäidin identiteetille; sen poistaminen kirjaimellisesti ”kadottaisi pohjan”.5 Juuri pohjan kadottaminen jää Alman ainoaksi vaihtoehdoksi. Hänen hajottava suhteensa Adeleen katkeaa vasta, kun hän toden teolla koettelee mielenterveytensä rajoja. Alma on siis valmis uhraamaan mitä vain, hulluuteen asti, ja hän jääkin Žižekin kuvauksen mukaisesti tyhjän päälle pitkäaikaisen työ- ja ihmissuhteen loppuessa. Tämä tyhjyys on Alman ainoa tie ulos vahingollisesta suhteesta.

Entä kuinka suhtautua romaanin esinemotiiviin, Adelen edesmenneeltä mieheltä perittyyn täytettyjen lintujen kokoelmaan? Ei tarvita psykoanalyytikkoa huomaamaan, että Adelen suhde lintuihin on huomiota herättävä. Niiden jatkuva puhdistaminen ja holhoaminen – vaikkakin sen hoitaa pääasiassa Alma – vaikuttaa lukijasta sangen neuroottiselta. Yhdenlainen tulkinta olisi tietenkin se, että tämä johtuu niiden varsinaisen omistajan, kylmäksi ja autoritaariseksi luonnehditun Birgerin tahdosta. Adele tarjoaa kuitenkin itse vivahteikkaamman selityksen: ”[--] minun mieheni ei rakastanut edes lintuja, ei, luulet väärin, hän tutki niitä, sinä et ymmärrä, miltä minusta tuntui kun hän tämän saman pöydän äärellä nylki linnun, pienen linturaukan [--]” .6 Ehkä Adele ei huolehdikaan linnuista ainoastaan toteuttaakseen miehensä tahtoa. Hän haluaa uhrata niille osansa, tarjota sellaista huolenpitoa, jota ne eivät ole saaneet osakseen.

Koska Adelen suhde lintuihin on kuitenkin erityisen monisyinen, sitä luonnehtii lopulta ristiriitaisuus – viattomuus ja törkyisyys. Adele kuvaa lintuja kauniiksi ja huolehtii niistä äidin tavoin, mutta hän myös laukoo Almalle loukkauksia, jotka muodostuvat lintuvertauksin: ”[--] Alma on naiseksi muuttunut metso. Etkö kuule kun hän pörhistelee, soittaa ja kukkuu minulle [--]”.7 Lintujen sisältämä fantasmaattinen aines, tietynlainen rivous, onkin kaikkein mielenkiintoisin puoli täytettyjen lintujen roolia tarkastellessa. Juuri lintu, tarkemmin ottaen metso, toimii romaanin loppupuolella objektina, joka kiihdyttää Adelen ja Alman mielihyväperiaatteen tuolle puolen.

Hulluuden nautinto

”Kun Adele näki Alman, hän oli samassa asettanut kätensä tuohon kirottuun asentoon, lumottuun niin kuin Alma sanoi, ruustinna oli lumottu, ja hän, Alma, suostui hulluuteen, suostui lopulta siihen hulluuteen, jota ruustinna oli häneltä kaksikymmentä vuotta vaatinut, ja levitti sinä yönä äkkiä huutaen kätensä, sanalla sanoen lensi, pyrähti, tömähti kuin metso [--]”.8

Miksi puhua nautinnosta yllä kuvatun traagisen kohtauksen yhteydessä? Jacques Lacanin käsite jouissance9 yrittää vastata tähän kysymykseen. Jouissance on mielihyväperiaatteen tuolla puolen. Se ei ole mukavaa, vaan pikemminkin ahdistavuuteen asti huumaavaa nautintoa. Se on normien ulkopuolella, rajakokemus, johon liittyy yllä mainitun sitaatin hengessä juuri tietynlainen fyysisyys. Mielihyvää säätelevät vaihdannan ja kulutuksen lait, kun taas jouissancea kuvaa myyttiseksikin luonnehdittava kokemus, joka ei ole vielä samalla tavoin alistunut kulttuurille. Esimerkiksi on helppo nostaa vaikkapa intensiiviset uskonnolliset kokemukset, joskin myös taidekokemusta voidaaan lähestyä jouissancen käsitteen avulla; tällöin kyse on mielihyvän ja nautinnon välisestä rajankäynnistä. Kliinisessä työssä jouissancen avulla on tarkoitus ymmärtää potilaiden erilaisiin oireisiin liittyvää problemaattista nautintoa.10

Adelelle Alman metso-imitaatio on suoranainen pakkomielle (jouissancen lähde), mutta aivan helpolla Alma ei siihen suostu. Kertojan mukaan Adele saa odottaa Alman esitystä kokonaiset kaksikymmentä vuotta, ja niinpä kun Alma lopulta ”tömähtää kuin metso”, Adele on kertojan sanoin lumoutunut. Vartion taidokkuus romaanin rakentajana ilmenee siinä, että lukijalle kyseinen kohtaus välittyy paradoksaalisesti jännitteen laukaisijana, suoranaisena helpotuksena. Loputtomien tunkkaisten ja katkerien dialogien suo loppuu vihdoin aktiin, jossa sanat saavuttavat loogisen päätepisteensä: kyse on merkityksiä pakenevasta tuskanhuudosta, joka ei edes yritä enää artikuloida muuta kuin oman umpikujansa. Tässä mielessä romaanin kuvaus dialogisuudesta on armoton, sillä se ei pääty dialektisesti minkäänlaiseen synteesiin. Vaikka Adele kertaakin loputtomiin menneisyyden tapahtumia, niiden kanssa ei tulla sinuiksi. Ainoa tapa dialogin päätökselle on täten merkityksen sijaan intensiivinen pyrkimys merkityksen ulkopuolelle (jouissance).

Jatkan eteenpäin hieman arvaamattomasti säilyttäen kuitenkin jouissancen käsitteen implisiittisesti mukanani. Lukija, joka on vähänkin tutustunut niin sanottuja primitiivisiä kansoja tutkivaan antropologiaan, ei voi olla huomaamatta Adelen ja Alman alulle paneman hulluuden rituaalinomaista luonnetta. René Girardin kuvaukset riivatuista kuulostavat kovin samankaltaisilta kuin Adelen ja Alman välikohtaus: ”Ei pidä ihmetellä, jos riivauksen kokemus esitetään usein hysteerisenä mimesiksenä. Subjekti näyttää tottelevan ulkopuolelta tulevaa voimaa ja hän liikkuu mekaanisesti kuin marionetti”.11 Hysteerinen, rituaalinomainen mimesis suhteessa eläimiin – aivan kuten Adelella ja Almalla – onkin miltei kliseeksi asti tunnettu piirre alkuperäiskansojen rituaaliperinteitä tarkastellessa.12

Girardin teoksen Väkivalta ja pyhä yksi toistuvista teemoista on se, kuinka rituaalinomainen väkivalta pyyhkii pois erot. Adelen ja Alman kohtauksen nähneet kauppias ja hänen vaimonsa toteavatkin: ”mielipuolen kanssa mielipuoleksi tulleena”.13 Väkivaltaista ainesta sisältävä rituaali rikkoo siis radikaalilla tavalla siihen osallistuvien erillisyyden – huomio, joka on syytä kytkeä edellä hahmottelemaani dialogisuuden päättymiseen. Georges Bataille kuvaa ilmiötä näin: ”’Ei ole enää subjektia ja sitä vastaavaa objektia, vaan ’ammottava aukko’ yhden ja toisen välissä ja tässä aukossa subjekti ja objekti liukenevat, on kulku ja kommunikaatio muttei yhdestä toiseen: yksi ja toinen ovat menettäneet erillisen olemassaolonsa’”.14 Jonkinlaisena ekstaasin filosofinakin pidetty Bataille kuvaa teoksissaan toistuvasti subjekti-objekti -suhdetta horjuttavan kommunikaation mahdollisuuksia. Hänen uhraamista käsittelevät tekstinsä toistavat juuri Adelen ja Alman tapauksen kaltaisia uskonnollisesta orientaatiosta vapaita ”kirotun pyhän” tavoitteluja. Bataillelaisittain muotoiltuna Adelen ja Alman uhrirituaali tapahtuu yksinkertaisesti seuraavalla tavalla: Adele on uhraaja, Alma uhri, joka välittää pyhän voimat uhraajalle .15 Paikalla olleen kylän väen ekstaattisen järkyttyneistä reaktioista päätellen myös he ovat saaneet osansa, ja tällainen spektaakkelimaisuushan kuuluu olennaisesti pyhän ilmenemismuotoihin.

Adelen ja Alman rituaalinomainen hulluuskohtaus16 (joka muuten toistuu entistä traagisemmin Alman veljen hautajaisten jälkeen) herättää kysymyksiä Bataillen kommunikaatiota koskevien ajatusten etiikasta. Mitä tapahtuu filosofisin käsittein ja runollisin kuvin muotoillulle ekstaasille, kun se siirretään banaaliin kyläyhteisöön ruustinnan ja palvelijan harteille? Muistutettakoon, että tragikoomisuudesta huolimatta Vartio kuvaa myös tilanteen vakavuutta. Se on viimeinen niitti Adelen rakoilevalle mielenterveydelle, ja heti seuraavassa luvussa seuraavatkin hautajaiset. Uskoisin että kirjoitus- ja käännöstöiden ohella kliinistä työtä tekevän Kurjen vastaus tyrmäisi tietyt Bataillen ekstaasia ihannoivat piirteet. Näin hän kirjoittaa Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin Antioidipuksesta: ”On helppo idealisoida skitsofrenia ja kapinoida ’skitsoilun’ nimissä – jos ei tarvitse olla tekemisissä skitsofreenikkojen kanssa”.17 Yhdyn Kurjen kritiikkiin, joskin on hyvä muistaa, että lähdimme liikkeelle jouissancen käsitteestä, joka kuitenkin tarjoaa ymmärrystä käsittämättöminäkin pidettyjä nautintoja kohtaan. Bataillen filosofian voidaankin nähdä avaavan polkuja – tai pikemminkin jyrkänteitä – jouissancen ilmenemismuotoihin.18

Päätäntö

Kuten jo johdannossa mainitsin, psykoanalyyttisten käsitteiden siirtäminen kirjallisuudentutkimukseen ei ole ongelmatonta, etenkin kun kyseessä on lyhyt teosanalyysi. Ydinkysymys kuuluu: mitä psykoanalyyttinen tutkimus voi antaa Vartion romaanille? Sanottakoon ensiksi että Hänen olivat linnut on suorastaan herkullinen tähän tarkoitukseen. Siinä riittää ainesta todella kirjaviin tulkintoihin. Toinen, mielestäni tärkeä, seikka on psykoanalyyttisen luennan asettamat hidasteet yksinkertaisimmille feministisille (Adele leskimiehensä alistamana) ja marxilaisille (Alma Adelen alistamana) tulkinnoille. Yksi psykoanalyysin suurista opetuksista on kiistämättä se, että ihminen ei ole johdonmukaisesti kohti emansipaatiota, kohti onnea kulkeva koneisto. Kurki mainitsee jouissancen käsitettä avatessaan esimerkkinä anorektikon, jonka puheesta on erotettavissa kaksi tasoa: toinen on ”järkevä” ja toistaa lääkärin, terveyskirjallisuuden ja vanhempien sanoja, mutta toinen, usein piiloon jäävä diskurssi, hehkuu salaperäistä tyydyttyneisyyttä.19 Idealistisen muotin, ”järkevän” identiteetin – ja laajennettuna yhteisön – antama kuva voi näyttäytyä pelastuksen sijaan juuri ”pohjan menettämisenä”. Tämä pohja oireineen ja kärsimyksineen edustaa jotain autenttista ja omakohtaista, mistä voi olla vaikea luopua. Tämän lisäksi – kuten huomasimme analyysiä tehdessä – mielihyvä ja nautinto kulkevat usein käsi kädessä kärsimyksen kanssa, mikä hankaloittaa emansipatoristen tavoitteiden saavuttamista entisestään.

Painetut lähteet

Arppe, Tiina (1992): Pyhän jäännökset. Ranskalaisia rajanylityksiä: Mauss, Bataille, Baudrillard. Helsinki: Tutkijaliitto.

Girard, René (2004): Väkivalta ja pyhä. Suom. Olli Sinivaara. (La violence et le sacre, 1972.) Helsinki: Tutkijaliitto.

Heinämäki, Elisa (2008) Tyhjä taivas. Georges Bataille ja uskonnon kysymys. Helsinki: Tutkijaliitto.

Kurki, Janne (2004): Lacan ja kirjallisuus. Helsinki: Apeiron.

Vartio, Marja-Liisa (1967): Hänen olivat linnut. Helsinki: Otava

Žižek, Slavoj (2011): Ideologian ylevä objekti. Suom. Janne Kurki & Heikki Kujansivu. (The sublime object of ideology, 1989.) Vantaa: Apeiron.

Verkkolähteet

Kurki, Janne (2012): Ruohonjuuritason lacanilaista psykodiagnostiikkaa. Psykoterapia. URL: http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki212.htm

Ryder, Andrew (2010): Inner experience is not psychosis: Batailles ethics and lacanian subjectivity. URL: http://www.parrhesiajournal.org/parrhesia09/parrhesia09_ryder.pdf

  • 1. Žižek 2011, 330-331.
  • 2. Vartio 1967, 227.
  • 3. Vartio 1967, 215.
  • 4. Žižek 2011, 331.
  • 5. Žižek 2011, 330.
  • 6. Vartio 1967, 228.
  • 7. Vartio 1967, 64.
  • 8. Vartio 1967, 239.
  • 9. Jouissance on tapana jättää kääntämättä. Ranskalaiseen termiin sisältyy seksuaalisia orgasmiin liittyviä lisämerkityksiä sekä lainopillisia nautinta- ja hallintaoikeuteen kytkeytyviä yhteyksiä. Ks. Kurki 2004, 83-85.
  • 10. Kurki 2004, 83-85.
  • 11. Girard 2004, 221.
  • 12. Girard 2004, 223.
  • 13. Vartio 1967, 240.
  • 14. Heinämäki 2008, 170.
  • 15. Arppe 1992, 107.
  • 16. Lienee selvää, että käytän artikkelissani käsitettä 'hulluus' siten kuin se ymmärretään kulttuurisena ilmiönä, ei kliinisenä. Se että myös Vartion romaanissa käytetään kyseistä epäkorrektiksikin luonnehdittavaa sanaa, tukee tätä. Kulttuurisena ilmiönä hulluuden käsite linkittyy lukuisiin poikkeavuuden muotoihin saaden usein myös metaforanomaisia piirteitä.
  • 17. Kurki 2012.
  • 18. Bataillen ja Lacanin yhteisestä henkilöhistoriasta sekä heidän ajattelunsa yhtymäkohdista, ks. Ryder 2010. Kyseisessä tekstissä tuodaan ilmi Žižekin huomio, jonka mukaan jouissancen käsite tuo paikoin vahvasti mieleen juuri Bataillen ajattelun. Kuten artikkelin nimi "Inner experience is not psychosis" kertoo, Ryder pyrkii kuitenkin erottamaan sisäisen kokemuksen (Bataillen keskeinen käsite) ja psykoosin toisistaan.
  • 19. Kurki 2004, 85.