Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Mielihyvän biologian peruskurssi ihmiseläimille

KAISA ANSAMI

Jokainen television luontodokumentteja katsellut on saanut yllin kyllin tilaisuuksia todeta, miten traagisina hahmoina eläimet ihmiskulttuurissamme usein esitetään. Vaikka käsityksemme eläimistä ovat jatkuvasti avartuneet sitten Darwinin, on luonnonvaraisten eläinten elämä edelleen tapana esittää jatkuvana taisteluna vihamielisiä luonnonoloja vastaan: eläimet kohtaavat janoa, nälkää, poikaskuolemia, sairauksia, petoja ja sään ääri-ilmiöitä. Pohjimmainen totuus eläinten maallisesta taivalluksesta tuntuu olevan se, että luonnonvalinnan suorittamasta säälimättömästä karsinnasta selviävät vain vahvimmat, eikä muulla sitten olekaan olennaista merkitystä.

Myös eläinsuojelijoiden ja eläinten oikeuksien puolesta puhuvien keskusteluissa ja kirjoituksissa kärsimyksen merkitys korostuu. Lukemattomia kertoja on siteerattu Jeremy Benthamin järkeilyä siitä, miksi eläimet tulisi ottaa moraalisesti huomioon: ”Kysymys ei kuulu ’Voivatko ne järkeillä?’ tai ’Voivatko ne puhua?’ vaan ’Voivatko ne kärsiä?’” Kärsimyksestä puhuminen on toki hyvin tärkeää. Ensimmäinen laki, joka kieltää julmuuden eläimiä kohtaan, säädettiin Massachusetts Bayn siirtokunnassa jo vuonna 1641. Sittemmin on käynyt selväksi, että sellaiset lakiteksteissä suositut käsitteet kuin ”julmuus” ja ”tarpeeton kärsimys” ovat loputtoman suhteellisia, eikä eläinten elämä ihmisten ”hoidossa” useimmissa tapauksissa todellakaan ole auvoista. Eläinten kärsimyksestä vaikeneminen olisi rikollista, mutta sitä liiaksi korostamalla voimme tahtomattamme päätyä aivan liian yksipuoliseen kuvaan eläimistä.

Kirjassaan Eläimellinen nautinto eläinten käyttäytymistieteiden tohtori Jonathan Balcombe haastaa meidät tarkkailemaan eläimiä toisenlaisesta näkökulmasta. Kuten Balcombe toteaa, nykyisin useimmat meistä, tutkijat mukaan lukien, myöntävät, että eläimillä on kyky tuntea kipua, tuskaa ja kärsimystä. Seuraava askel tulisi olla eläinten mielihyvän tutkiminen, tutkimussuuntaus, jonka nimeksi Balcombe ehdottaa ”hedonistista etologiaa”. Eläinten mielihyvän tutkiminen on pahasti laiminlyöty. Balcombe toteaa tyrmistyneenä, että 2300 vuotta Aristoteleen ja 120 vuotta Darwinin kuoleman jälkeen ”ei ole vieläkään ilmestynyt yhtään kirjaa, joka käsittelisi yksinomaan eläinten mielihyväkokemuksia”. Meidän on siis korkea aika kiinnittää vaihteeksi huomiomme auringonlaskua ihastelevaan simpanssiin, kahteen 69-asennossa rakastelevaan urospuoliseen manaattiin sekä rottiin, jotka ovat koeolosuhteissa valmiita sietämään monenlaista epämukavuutta saadakseen Coca-Colaa.

Balcombe myöntää, ettemme tietenkään voi mennä toisten eläinten nahkoihin. Niinpä emme koskaan voi tietää täysin varmasti, että eläimet tuntevat nautintoa. Muut selkärankaiset eläimet ovat kuitenkin perusrakenteeltaan meidän kaltaisiamme ja varsinkin nisäkkäiden aivot muistuttavat paljon omiamme. Nautinnolla on myös huomattava eloonjääntiä edistävä merkitys. Eläimille on todennäköisesti jo satoja miljoonia vuosia sitten kehittynyt kyky tuottaa dopamiinia, välittäjäaineena toimivaa, mielihyvää edistävää kemikaalia. Meissä on sisäänrakennettuna järjestelmä, joka palkitsee meidät eloonjääntiä edistävästä toiminnasta, esimerkiksi syömisestä, peseytymisestä, seksistä ja stressitasoa alentavasta puuhastelusta, kuten leikistä.

Eläinten toimintaa selitetään usein vain luonnonvalinnan ja lisääntymismenestyksen näkökulmasta. Tutun selityksen mukaan esimerkiksi linnut kylpevät viilentääkseen itseään helteellä ja karkottaakseen loisia. Mutta ajatteleeko lätäkössä pulikoiva ja sen jälkeen siipiään auringon lämmössä kuivatteleva varpunen todella ruumiinlämmön optimointia ja pesintää haittaavien loisten hätistämistä? Balcomben mukaan paljon todennäköisempi selitys on se, että kylpeminen tuntuu varpusen mielestä mukavalta, ja puhdistautumisen hyvien vaikutusten vuoksi luonnonvalinta suosii innokkaimpia sadevesilammikoissa polskuttelijoita.

Luonnonvalinnan kannalta olennaista on vain se, miten menestyksekkäästi kukin yksilö onnistuu siirtämään geeninsä eteenpäin. Evoluutioteorian saloihin perehdyttävän koulutuksen saaneet ihmisyksilöt lienevät kuitenkin ainoita eläimiä, jotka tiedostavat tämän. Silti hekään eivät jälkeläisiään hoivatessaan ajattele perintötekijöitään. Selviytymisen näkökulmasta myös ihmisten toimintaa voitaisiin periaatteessa selittää vaikkapa seuraavasti: ihmiset lisäävät lounasannoksiinsa sweet chili -kastiketta torjuakseen haitallisia pieneliöitä ja saadakseen energiapitoisuudeltaan korkeaa sokeria – tai uppoutuvat harrastuksiin, koska se laskee stressitasoa, mikä puolestaan johtaa moniin terveydellisiin hyötyihin ja sitä kautta eliniän pidentymiseen. Henkilökohtainen kokemuksemme näistä asioista on kuitenkin todennäköisemmin se, että läträämme maustekastikkeilla, koska ne ovat herkullisia, ja harrastamme, koska se on hauskaa ja palkitsevaa.

Sen lisäksi, että monilla eläimillä on kaikki, mitä mielihyvän tuntemiseen tarvitaan, eläimet myös aivan selvästi näyttävät tuntevan mielihyvää. (Tämän tietää jokainen, joka on saanut kunnian rapsuttaa koiran vatsaa.) Balcomben kirjan sivut täyttyvätkin nimenomaan havainnoista: sekä huolellisesti toteutettujen tieteellisten kokeiden lopputuloksista että herkullisista anekdooteista. Havaintojen mukaan muut eläimet nauttivat hyvin samankaltaisista asioista kuin ihmisetkin. Eläimillä on lempiruokia, esimerkiksi kädelliset pitävät ihmisten tapaan makeasta. Monet eläinlajit harrastavat seksiä huvikseen vailla aikomustakaan lisääntyä. Jotkut eläimet käyttävät päihteitä. Kapusiiniapinat osaavat huumata itsensä myrkyllisen tuhatjalkaisen avulla. Kissat puolestaan hullaantuvat kissanmintusta, ja eräässä eläintarhassa on havaittu gepardinaaraiden villiintyvän Calvin Kleinin Obsession for Men -tuoksusta. Leikkiminen on eläinten keskuudessa hyvin yleistä, ja monesti eläimet keksivät uusia leikkejä ihmisten muokkaamassa ympäristössä. Uudessa-Seelannissa kea-papukaijat ovat oppineet laskemaan mäkeä auton takaikkunaa pitkin. Voimalinjoissa roikkuminen sekä kattoja pitkin laskettelu puolestaan ovat suosittuja huvituksia varislintujen keskuudessa. Myös ystävyys ja rakkaus tuovat sisältöä yhtä lailla ihmisten kuin monien muidenkin eläinten elämään.

Balcomben selkeää, viihdyttävää ja valaisevaa kirjaa voi suositella kaikille. Teos on erinomaista viihdykettä uteliaisuuteen taipuvaisille ihmiseläimille, joiden palkitsemismekanismit janoavat hyvin perusteltua uutta tietoa ja tuoreita näkökulmia. Ehkäpä meillä hyvinkin on luontainen tarve toisten eläinten tarkkailuun ja tekemiemme kiinnostavien havaintojen jakamiseen, sillä erityisen runsaasti mielihyvää tuottavat riemukkaat anekdootit nautiskelevien eläinten elämästä. Tämän lisäksi Balcomben kirjalla on meille myös vakavampaa pohdintaa edellyttävä viesti. Balcomben mukaan eläinten kyvystä tuntea mielihyvää seuraa moraalinen vastuu eläimiä hyväkseen käyttäville ihmisille. Kyse ei ole vain siitä, onko meillä oikeus tuottaa eläimille kärsimystä, vaan myös siitä, onko meillä oikeus estää heitä nauttimasta täysin siemauksin elämästään. Riittävä kriteeri eläinten hyvälle kohtelulle ei ole se, että eläimet eivät varsinaisesti tunne kipua ja että heidän perustarpeensa jotakuinkin tyydytetään. Tämä tuo mieleen filosofi Martha Nussbaumin muotoileman toimintavalmiuksien teorian, jonka mukaan jokaista on lajista riippumatta kohdeltava siten, että hänellä on mahdollisuus arvokkaaseen, kukoistavaan elämään. Eläimillä on syntyessään kaikki valmiudet elää onnellinen, nautinnollinen ja oman luontonsa mukainen elämä. On traagista tuhlausta, jos he eivät pääse liikkumaan, aistimaan ympäristöään tai kommunikoimaan lajitovereidensa kanssa.

Kyky kärsiä ei ole ainoa ihmisiä ja muita eläimiä yhdistävä asia. Meitä yhdistää yhtä lailla kyky tuntea nautintoa. Eläimet haluavat elää onnellisen elämän aivan kuten ihmisetkin. Kuten Balcombe tiivistää, ”lisääntyminen on ehkä evolutionaarisen menestyksen mittari, mutta yksilön menestymisen mittari on onnellisuus”.

Balcomben kirja haastaa meidät jälleen kerran miettimään, millä perusteella erottelemme inhimilliset itsemme kaikkien muiden elollisten yläpuolelle. Kieli, jota päivittäin käytämme, on yksi ihmiseläinten ja muiden eläinten välistä vastakkainasettelua ylläpitävä järjestelmä. Englanninkielisessä alkuteoksessaan Pleasurable Kingdom – Animals and the Nature of Feeling Good Balcombe on pyrkinyt purkamaan kieleen pystytettyjä raja-aitoja viittaamalla kaikkiin eläimiin hän-pronominilla. On hiukan harmillista, että kirjoittajan harkittu ratkaisu on sen kummemmin perustelematta sivuutettu suomennoksessa, jossa muista eläimistä kuin ihmisistä käytetään tavanomaista se-sanaa. Tässä kirjoituksessa olen Balcomben esimerkin mukaisesti viitannut eläimiin persoonapronomineilla. Jääköön lukijan ratkaistavaksi, miten tapa istuu suomen kieleen ja miten se vaikuttaa tapaamme nähdä ei-inhimilliset eläinsubjektit.

Jonathan Balcombe: Eläimellinen nautinto. Suom. Eila Salomaa. Into 2014. Helsinki.

Videot

Mustat joutsenet surffaavat Australiassa: https://www.youtube.com/watch?v=pja3UPlNHN8&feature=kp

Delfiinit huvittelevat myrkyllisellä pallokalalla päihtymistarkoituksessa: https://www.youtube.com/watch?v=msx3BAhIeQg

Eläimet nauttivat keväästä Farm Sanctuary -turvakodissa: https://www.youtube.com/watch?v=D2BJ9gmG8mc

Owen (virtahepo) ja Mzee (jättiläiskilpikonna) ovat parhaita ystävyksiä: https://www.youtube.com/watch?v=i2Kc2y-geiU