Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Pääkirjoitus: Ihanteet suurennuslasin alla

MATLEENA SOPANEN

Ihanteella viitataan hyväksi arvioituun ja tavoiteltavaan tilaan tai päämäärään. Käsitteen määritelmä on melko yksinkertainen, helposti haltuun otettava, mutta ihanteen ilmenemismuodoissa sen sijaan riittää variaatioita pyörryksiin asti. Ihmisen elämää yhtäaikaisesti ohjaavat, rikastuttavat ja rajaavat lukemattomat käsitykset siitä, mikä on toivottua ja havittelemisen arvoista. Ideaalit voivat olla muodoltaan ympäripyöreitä tai yksityiskohtaisesti hiottuja, yksityiseen elämänpiiriin rajattuja tai julkisesti ääneen lausuttuja. Joskus ne koskettavat vain yhtä yksilöä, toisinaan taas kokonaista kansakuntaa.

Hyvää ja tavoiteltavaa olemista koskevat käsitykset muodostuvat aina sosiaalisen vuorovaikutuksen, havaintojen ja kokemusten kautta. Yleensä yksilön tunnustamien ihanteiden joukkoon mahtuu myös sellaisia ideaaleja, jotka on pikemminkin peritty kuin omaksuttu osaksi omaa elämää pitkällisen tietoisen pohdinnan ja puntaroinnin lopputuloksena. Esimerkkejä tämän tyypin ihanteista löytyy helposti etenkin kulttuurista identiteettiä koskevista käsityksistä. Vaikkapa Suomessa hellitään sitkeästi ajatusta sisukkaasta ja ahkerasta kansasta, joka ei työntekoa vieroksu. Tämän ihanteen valossa arvioidaan kerkeästi etenkin maahamme muualta saapuneiden toimia. Töitä paiskiva ulkomaalainen herättää hyväksynnän tunteita, koska hän käyttäytyy kuin ihanteen mukainen ahkera, sinnikäs suomalainen. Sillä, kuinka moni syntyperäinen maan asukas pystyy todella lunastamaan tämän kansallisen ideaalin omakseen, ei ole välttämättä väliä vankkumattomimpien ihanteen vaalijoiden silmissä. He osaavat havainnoida ympäristöään valikoivasti – ihanne säilyy kirkkaana ja turmeltumattomana johtotähtenä, kun sitä ei liiaksi altista todellisuudelle. Ihanne ottaakin usein selkeimmän muotonsa silloin, kun joku toimii sen vastaisesti.

Parhaimmillaan ihanteet innostavat ja motivoivat, tarjoavat uoman, jota pitkin elämää voi ohjata; pahimmillaan ne riistävät ihmisarvon ja hengen niiltä, jotka eivät asetettuja kriteerejä täytä. Historia on kirjavanaan esimerkkitapauksia siitä, millaista tuhovoimaa ihanteisiin on mahdollista ladata. Hyökkäykset vieraiksi, vääränlaisiksi tai jopa vahingollisiksi miellettyjen ajatusten, uskomusten sekä olemusten kimppuun pohjaavat käsitykseen eri ihanteiden välisestä keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä. Ongelman juuri ei ole uskossa oman ideaalin ylivertaisuuteen, vaan kyvyttömyydessä ja haluttomuudessa hyväksyä vaihtoehtoisia käsityksiä. Ihanteet tarjoavat väkeviä välineitä identiteetin rakentamiseen. Jaettuina ja yhdessä tunnustettuina ne toimivat samanmielisiä ihmisiä yhteen sitovana liimana. Erilaisiin ryhmiin ja yhteisöihin kuuluminen on ihmiselämän perusta, eikä ryhmäytymisessä itsessään olekaan mitään pahaa. Miellyttävä joukkoon kuulumisen tunne kääntyy kuitenkin rumaksi, jos oman yhteisön yhteenkuuluvuuden tunnetta pyritään vahvistamaan lietsomalla vastakkainasettelua toisten ryhmien kanssa, rakentamalla ylittämättömiä rajoja "meidän" ja "niiden muiden" välille. Hyökkäyksen väitetään olevan paras puolustus, mutta on ylilyönti pitää pelkkää eriävien ihanteiden olemassaoloa uhkana.

Käsillä olevan numeron artikkelit lähestyvät ihanteiden teoriaa ja käytäntöä eri suunnista. Essi Huuhka käsittelee tekstissään suomalaisten lähetyssaarnaajien kristillisten ihanteiden ohjaamaa työtä, Jenni Karimäki ruotii Kansallisen Edistyspuolueen tavoitteita ja Sofia Holopainen pohtii ihailun luonnetta filosofi Marionin ikonin ja idolin käsitteiden kautta. Miika Raudaskoski puolestaan syventyy Suomen turvallisuuspolitiikan toivottuihin ja todellisiin käänteisiin kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, kun taas Milla Annala raottaa verhoa mielikuva- ja unelmabisneksen edessä mainosmaailmaa sekä perheideaaleja käsittelevässä artikkelissaan.

Erilaisista näkökulmistaan ja aiheistaan huolimatta kaikki numeron tekstit puhuvat myös yhteistä kieltä. Ne osoittavat erityisen hyvin ihanteiden aika- ja kulttuurisidonnaisuuden sekä niiden neuvottelunvaraisuuden: kun puhutaan siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa, liikutaan aina tulkinnan tasolla. Ihanteet ovat kiinteästi yhteydessä arvoista käytävään keskusteluun. Moniäänisessä maailmassa arvopuhe yltyy valitettavan usein huutomyrskyksi, jossa äänekkäin joukko pyrkii tukahduttamaan omista käsityksistään poikkeavat tulkinnat. Hedelmällisempää olisi kuitenkin pysähtyä edes hetkeksi kuuntelemaan, mitä muilla osapuolilla on sanottavanaan, sillä ihmisten elämänpolut ja näin ollen myös erilaiset ihanteet joutuvat pakostikin törmäyskurssille. Globaalisti linkittyneissä, monikulttuurisissa yhteiskunnissa ideaalien leikkauspisteitä syntyy kenties enemmän kuin eristäytyneemmissä ja suhteellisen homogeenisissa yhteisöissä. Silti likimain jokainen meistä joutunee edes jossain vaiheessa elämäänsä punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja ja arvioimaan, millaisen rummun tahtiin haluaa jatkossa tanssia – ensiarvoisen tärkeää olisi sallia myös vaihtoehtoiset rytmit ja soittimet, sillä vain kuuntelemalla on mahdollista löytää edes hento yhteinen sävel.