Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku? – Ihanteet vuoden 1995 turvallisuuspoliittisessa selonteossa

MIIKA RAUDASKOSKI

Johdanto

Kylmän sodan päättyminen oli käänteentekevää eurooppalaiselle turvallisuuspolitiikalle. Vuosikymmenten ajan Euroopan vakaus oli levännyt idän ja lännen vastakkainasettelun tuottaman heiveröisen tasapainon varassa. Neuvostoliiton romahdus ja itäblokin häviäminen poliittiselta kartalta saivat aikaan paitsi toivoa paremmasta, myös huolta ja epävarmuutta siitä, miten uusi turvallisuusjärjestelmä rakennettaisiin. Turbulenssin keskellä vallitsi jopa euforinen tulevaisuudenusko uudesta Euroopasta, jossa ei olisi jakolinjoja, ja jonka turvallisuus perustuisi monenkeskiseen yhteistyöhön esimerkiksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:n luomissa raameissa.1

Suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ihanteena on esitetty pyrkimys rationaaliseen päätöksentekoon, tosiasioiden tunnustamiseen, kuten J.K. Paasikiven suuhun laitettu kulunut lausahdus kuuluu. Ajattelutapaa ylläpitää ja vahvistaa realistinen turvallisuuspolitiikan tutkimuksen koulukunta, joka hahmottaa maailmanpolitiikan valtioiden välisenä anarkistisena tilana. Valtioiden lähtökohtana on niiden omien etujen maksimointi, sillä muutoin on vaarana joutua valtiokamppailuiden uhriksi.2 Kyse on raadollisimmillaan ”syö tai tule syödyksi” -periaatteesta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan rooli korostuu tällaisessa ajattelussa ja sitä pidetään valtion keskeisimpänä toimintona. Muuta politiikkaa on mahdollista tehdä ainoastaan toimivan ulko- ja turvallisuuspolitiikan suojissa.3

Historiankirjoituksen valtiokeskeisyys on vahvistanut teoriasta johdetun reaalipolitiikan osaksi ulko- ja turvallisuuspoliittista ajatusmaailmaa, jossa olosuhteet otetaan usein annettuina. (Geo)poliittiset realiteetit määrittävät liikkumatilan, jossa päätöksiä on tehtävä mahdollisimman rationaalisesti pienimmän pahan kautta.4 Suomen kohdalla kyse on ollut perinteisesti Venäjästä ja poliittisen linjan rakentamisesta siten, että historiallinen ”idän uhka” on saatu minimoitua.

Politiikka ei kuitenkaan ole arvovapaata. Se on hallitsemista, valtataistelua, omien ja edustamansa ryhmän etujen ajamista, vallankäyttöä, lobbausta, mielipiteenmuodostusta ja päätöksentekoa.5 Laajasti ymmärrettynä politiikka on kaikkea ihmisten välistä toimintaa, mitä kutsutaan politiikaksi.6 Näin ollen myöskään turvallisuuspolitiikka ei voi olla arvovapaata, vaikka se pyritään usein sellaisena esittämään. Rationaalisuus ei tarkoita arvovapautta, vaikka se pyritään esittämään vain faktoihin perustuvana toimintana. Myös rationaaliseen päätöksentekoon ja poliittiseen toimintaan sisältyy tavoitteellisuus, jota määrittävät toimijan arvot ja asenteet. Toimija on aktiivinen tuottaessaan omista lähtökohdistaan vaihtoehtoja, jotka hän alistaa mielestään rationaaliselle päätöksenteolle. Kyse ei siis ole valmiiksi olemassa olevasta joukosta vaihtoehtoja. Koko rationaalisuus asettuu kyseenalaiseksi käsitteeksi, sillä sitä voidaan pitää ihmisten toiminnasta puhuen jo psykologisesti kestämättömänä.7

Tässä artikkelissa pohditaan, onko turvallisuuspolitiikka irrallaan muista politiikan osa-alueista. Voiko sitä tehdä ja harjoittaa rationaalisesti vain vallitsevista realiteeteista käsin häivyttämällä toimijoiden arvot, asenteet ja ideologiat taustalle? Artikkelissa analysoidaan vuonna 1995 julkaistussa valtioneuvoston turvallisuuspoliittisessa selonteossa rakennettua Suomen turvallisuuspoliittista ihannekuvaa. Lisäksi tarkastellaan millaista maailmankuvaa selonteossa rakennetaan ja miten Suomen rooli hahmotetaan sen osana.

Puolueettomuuden suojasta Euroopan ytimeen

Suomessa puolueettomuudesta rakennettiin sekä osa reaalipolitiikkaa että luku Suomen kansalliseen kertomukseen sankarillisesta kansakunnasta idän ja lännen rajalla. Vuonna 1948 solmittu YYA-sopimus vahvisti Suomen uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan kajoamatta toisessa maailmansodassa testattuun kovaan ytimeen eli kansalliseen puolustukseen. Suomesta tuli puolueeton valtio, joka pystyi esiintymään lännen silmissä erilaisena, omaleimaisena kansakuntana, jonka asema poikkesi täysin sosialistisista satelliittivaltioista. Neuvostoliitolle kerrottiin, ettei Suomi uhkaisi sen rauhaa, vaan maa voisi luottaa täysin läntisen rajansa stabiliteettiin. Erityisasemasta ja sen säilyttämisestä tuli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ylin tavoite, josta keskustelua ei nähty poliittisesti tarpeellisena.8

Ulkopolitiikka säilyi kylmän sodan aikana vahvasti valtiokeskeisenä. Kari Palosen mukaan vallalla ollut Paasikiven-Kekkosen linja on malliesimerkki vaihtoehdottomuuden politiikasta. Siitä rakennettiin puolueettomuuden ja YYA-sopimuksen ympärille tiukasti kiedottu toimintamalli, joka esitettiin reaalipolitiikkana – ainoana mahdollisena toimintatapana säilyttää Suomen itsenäisyys kylmän sodan maailmassa. Palosen esittämä politiikan muutos hallinnasta (politics) kohti toimintaa ja menettelytapoja (policy) ei näkynyt vielä kylmän sodan ulkopolitiikassa, jota leimasi sen moniulotteisuudesta huolimatta ulospäin esitetty vaihtoehdottomuus.9 Ulkosuhteita hoidettiin kamreerin ottein rationaalisena ”virkamiestyönä” vailla vaihtoehtoja ja ideologisia vivahteita. Suurimpana ihanteena näyttäytyi yhtenäisyyden ja linjan vaaliminen.

Kylmän sodan päättyminen muutti Suomen turvallisuuspoliittisen aseman perustavanlaatuisesti. Puolueettomuuspolitiikka suhteessa ideologiseen itä-länsi-jakoon ei ollut enää toimiva tilanteessa, jossa poliittinen itä oli kadonnut ja Euroopan integraatio loi uudenlaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön muotoja.10 Uusi turvallisuuspoliittinen tilanne synnytti myös keskustelua Naton tulevaisuudesta ja roolista, olihan sen kylmän sodan aikainen vastapuoli Varsovan liitto kuihtunut kasaan. Samalla kiihtyi keskustelu Euroopan omasta puolustusjärjestelystä, joka oli osin 1940-luvun lopulla hautautunut Naton perustamiseen.11

Ruotsin ja Itävallan tavoin Suomi luopui poliittisesta puolueettomuudestaan liittyessään vuoden 1995 alussa EU:n jäseneksi. Ratkaisuun sisältyi myös turvallisuuspoliittinen ulottuvuus, sillä Maastrichtin sopimuksen myötä EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) periaatteita oli tarkennettu.12 Lisäksi kansallisessa keskustelussa EU-jäsenyyden eduista ja haitoista argumentoitiin turvallisuuspoliittisilla näkökohdilla sekä puolesta että vastaan.13 Vaikka EU-jäsenyys ei tuonut Suomelle Naton kaltaisia 5. artiklan turvatakuita, yhteisvastuun ja solidaarisuuden katsottiin kannattajien keskuudessa antavan leveämmät hartiat itsenäisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan harjoittamiselle uudella aikakaudella.14

Selonteko 1995 – kehitysoptimismia vai turpo-realismia?

Valtioneuvoston laatima turvallisuuspoliittinen selonteko Turvallisuus muuttuvassa maailmassa – Suomen turvallisuuspolitiikan suuntalinjat esiteltiin eduskunnalle 6. kesäkuuta 1995. Paavo Lipposen I hallituksen laatima selonteko oli ensimmäinen kylmän sodan jälkeen julkaistu laajamittainen selvitys Suomen turvallisuuspolitiikan perusteista. Selontekomenettely oli uusi, sillä kylmän sodan aikana turvallisuuspolitiikan tilannetta oli arvioitu kolmen eri puolustuskomitean mietinnöissä. Mauno Koiviston presidenttikaudella komiteasta luovuttiin ja julkaistiin valtioneuvoston asettaman puolustustoimikunnan lausunto vuonna 1986, sekä valtioneuvoston EY-jäsenyysneuvotteluihin liittynyt selonteko Suomi ja Euroopan yhteisön jäsenyys vuonna 1992.15

Vuonna 1995 elettiin voimakkaan poliittisen murroksen aikaa, sillä Euroopan turvallisuuspolitiikkaa hallinnut kahtiajako oli vasta purkautunut ja entiset neuvostotasavallat sekä sosialistimaat vasta etsivät paikkaansa uudessa Euroopassa.16 Selonteko oli valtioneuvoston yritys hahmottaa uutta tilannetta, Suomen paikkaa muuttuvassa Euroopassa sekä luoda visioita konkreettisille turvallisuuspolitiikan päätöksille. Se on myöhempiin selontekoihin verrattuna abstraktimpi ja keskittyy enemmän visioihin kuin konkretiaan. Sille laadittiinkin ”jatko-osa” jo vuonna 1997, jolloin julkaistiin sen pohjalta käydyn keskustelun tuloksena Euroopan turvallisuuskehitys ja Suomen puolustus -selonteko, joka keskittyi ennen kaikkea puolustuspolitiikan rakennemuutoksiin.17

Vuoden 1995 selonteon lähtökohtana on laaja turvallisuuskäsitys ja kolmiportainen malli, jossa Suomen asemaan vaikuttavia tekijöitä arvioidaan globaalilla, eurooppalaisella (regionaalisella) ja lähialueiden tasolla.18 Kokonaisuutena raportti ei kuitenkaan ole tasapainoinen, vaan suurin osa siitä on käytetty Euroopan turvallisuustilanteen hahmottamiseen ja sen esiin nostamat haasteet ovat vahvasti eurosentrisiä. Selonteko sai tästä kritiikkiä jo eduskuntakäsittelyssä.19

EU-jäsenyyden myötä Suomi luopui poliittisesta puolueettomuudestaan. Selonteossa tehdään pesäero entiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan doktriiniin. Puolueettomuus kuvataan historialliseen vaiheeseen kuuluvana poliittisena linjana, joka oli ehkä toimiva kylmän sodan maailmassa, muttei uudessa eurooppalaisessa viitekehyksessä:

”Idän ja lännen kahtiajaon päättymisen jälkeen puolueettomuuspolitiikka, jota Suomi noudatti kylmän sodan aikana, ei ole käyttökelpoinen toimintalinja. Suomi pyrki kylmän sodan aikana välttämään poliittisia ja eritoten sotilaallisia sidonnaisuuksia, jotka voisivat vetää Suomen mukaan suurvaltojen ristiriitoihin.”20

Ulkopoliittinen puolueettomuus määritettiin passiiviseksi sivustaseurannaksi, mikä ei sopinut uuteen Suomi-kuvaan. Tilalle rakennettiin kuva aktiivisesta EU-Suomesta, joka puolustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa ollen näin osaltaan vahvistamassa vakautta. Selonteossa todetaan myös suoraan, että ”Suomi on irtaantunut kylmän sodan aikaisesta kansainvälisestä asemastaan”21 eli siirtynyt poliittiselta ”harmaalta vyöhykkeeltä” osaksi läntistä Eurooppaa. Tältä osin selonteko kertoo tarinaa menestyvästä Suomesta, joka on kylmän sodan kahleista vapauduttuaan ottanut sille aina kuuluneen paikan läntisessä arvoyhteisössä.22

Turvallisuuspoliittisen puolueettomuuden suhteen selonteon ihannekuva Suomesta pirstaloituu. Jo vuonna 1991 valtiojohto oli alkanut murtaa dogmaattisinta tulkintaa puolueettomuudesta ja keskusteluun tuotiin puolueettomuuden ytimen käsite, jolla tarkoitettiin sotilaallista liittoutumattomuutta.23 Tämä jo YYA-ajan loppuvaiheessa poliittiseen kielenkäyttöön istutettu käsite on omaksuttu myös vuoden 1995 selontekoon, jossa todetaan, että ”Euroopan murroksen jatkuessa Suomi noudattaa sotilaallista liittoutumattomuutta”24. Selonteko rakentaa kuvaa uudenlaisesta poliittisesta tilanteesta, jossa ajatus valtioiden välisistä sodista ja eritoten suursodasta ei ole enää ajankohtainen. Keskeiset turvallisuusuhkat muodostuvat valtioiden sisällä, ja 1990-luvun puolivälin kontekstissa ennen kaikkea entisen Neuvostoliiton ja sen blokkiin kuuluneiden valtioiden sisällä. Tässä tilanteessa sotilaallinen liittoutumattomuus esitellään paitsi historiallisena jatkumona, myös parhaana vakauttajana vallitsevissa olosuhteissa. Suomi ja Ruotsi muodostavat vahvan pohjoismaisen duon, jonka kohtalonyhteys oli liittyä samaan aikaan EU:n jäseniksi, ja joiden on syytä jatkossa tehdä yhtenevää puolustuspolitiikkaa.

Selonteon tulkinta puolueettomuudesta kuvastaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutosta, joka tapahtui Suomen siirtyessä EU:n jäsenmaaksi. Vanha tarina hylättiin käytössä kuluneena, vaikka vielä vuoden 1992 EY-selonteossa puolueettomuuden roolia pidettiin erityisen keskeisenä paitsi kansalliselle olemassaololle myös Pohjois-Euroopan vakaudelle.25 Puolueettomuudesta luopuminen tarkoitti myös kansallisen kertomuksen muutosta. Enää Suomi ei ollut poikkeus eurooppalaisten kansakuntien joukossa, vaan osa yhteistä EU-perhettä.26

Reaalipolitiikasta institutionaaliseen yhteistyöhön

Selonteossa näytetään siirtyneen realistisesta turvallisuuspolitiikasta kohti institutionaalista tulkintaa kansainvälisen politiikan periaatteista. Paasikiveläisen ajattelun ydin tosiasioiden tunnustamisesta viisauden alkuna ei ollut selonteon keskeinen punainen lanka. Sen sijaan se lähtee ajatuksesta eurooppalaisesta, alueellisesta lojaliteetista, osin myös kansainvälisestä solidaarisuudesta, joiden pohjalle uutta turvallisuusarkkitehtuuria voidaan rakentaa. Selonteko antaa erittäin suuren painoarvon kansainväliselle yhteistyölle, jonka institutionaalisesta muodosta vastaavat EU, ETYJ ja YK. Selonteko menee jopa niin pitkälle, että se esittelee YK:n uutena ylikansallisen hallinnon järjestelmänä:

”[YK] edustaa ja toteuttaa kollektiivisen turvallisuuden mallia, joka pyrkii ratkaisemaan sodan ja väkivallan ongelman siirtämällä voimakeinojen käytön kansainvälisen yhteisön yksinoikeudeksi. Itsepuolustusoikeus säilyy valtioilla ja liittoumilla siihen asti, kunnes pitävä kollektiivinen turvallisuus on saavutettu.”27

Selonteossa sekoittuu vallitseva tilanne ja ihannekuva uudesta Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista. YK:n ja ETYJ:n roolin merkitystä korostetaan, vaikka samalla myönnetään eritoten YK:n toimien epäonnistuminen esimerkiksi Jugoslavian tilanteessa. Toisaalta selonteossa tehdään johtopäätöksiä rajattomasta Euroopasta ja uudenlaisesta keskinäisen yhteistyön periaatteista, vaikka vuonna 1995 Eurooppa oli tältä osin käymistilassa. EU ja ETYJ vasta hakivat uuttaa rooliaan.28

Ihannekuvaksi, osin jopa jo vallitsevaksi olotilaksi kuvataan uusi, vakaampi ja rajattomampi Eurooppa. Selonteko ei kuitenkaan kajoa puolustus- ja turvallisuuspolitiikan ”kovaan ytimeen”, eli sotilaalliseen maanpuolustukseen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Selonteossa korostetaan, että Suomi noudattaa sotilaallista liittoutumattomuutta29 ja tämä puolustusratkaisu lujittaa Pohjois-Euroopan vakautta30. Näin ei ollut tarpeen käydä keskustelua Nato-jäsenyydestä, sillä eihän ollut olemassa mitään turvallisuusvajetta, jota olemassa oleva doktriini ei olisi kyennyt hoitamaan. Samalla puolustuspolitiikka jätetään ulos selonteon muista turvallisuuspolitiikan lohkoista, joissa edellytyksenä toimivalle uudelle kansainväliselle järjestelmälle on valtioiden rajat ylittävä yhteistyö. Puolustuspolitiikka esitetään kansallisvaltion viimeisenä linnakkeena, josta ei luovuta, vaikka samalla esitetään kuinka tärkeää on olla mukana rakentamassa sellaista järjestelmää, jossa YK:n kollektiivinen ja ETYJ:n yhteistyövarainen turvallisuus tukevat toisiaan.31

Samanlaista ambivalenssia löytyy suhteessa kansallisvaltion rooliin uudessa järjestelmässä. Suomen keskeiseksi tehtäväksi määritetään kansainvälisten instituutioiden roolien vahvistaminen kansainvälisen politiikan toimijoina. YK kuvataan, kuten edellä on nähty, jopa jälkikansallisvaltiollisena toimijana, joka muodostaa erityisen globaalin hallituksen. Esitetty ihanne on todella pitkälle menevä, sillä sen lopputulemana nähdään kansallisvaltioiden roolin merkittävä pieneneminen eritoten turvallisuus- ja puolustuspolitiikan saralla. Samalla kuitenkin vahvistetaan kansallisvaltioiden keskeinen rooli kansainvälisten suhteiden toimijoina. Kaikki reaalipoliittiset toimenpide-ehdotukset kumpuavat sittenkin vanhasta käsitemaailmasta, jossa on olemassa kansallisvaltioita ja niiden välistä keskinäistä kilpailua. Eurooppa- ja integraatiokeskeisyydestä sekä optimismistaan huolimatta selonteon pohjavire tuntuu heijastelevan realistisen koulukunnan ajatusta maailmasta anarkiana, jossa viime kädessä kaikki taistelevat toisiaan vastaan.

Vuoden 1995 selonteossa näkyy kylmän sodan päättymisen jälkeinen globalisaation esiinmarssi kansainvälisissä suhteissa. Kyse on paitsi reaalipoliittisina pidetyistä valinnoista, kuten puolustusvoimien resursseista ja roolista, mutta myös ihanteiden kamppailusta. Eduskunnassa käydyssä keskustelussa selontekoa kritisoitiin ylioptimistiseksi ja sen katsottiin jättävän liian vähälle huomiolle esimerkiksi Jugoslavian ja entisen Neuvostoliiton alueiden poliittiset konfliktit.32 Turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä arvioidaan selonteossa ihannetilana eli millaisena kansainvälinen toimintaympäristö halutaan nähdä. Pohjavireessä on toki mukana realistisen koulukunnan ajatus valtioiden anarkiasta, ja (kansallis)valtiosta ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimpänä toimijana. Selonteko hapuilee muutoksen ajassa etsien kiintopisteitä, joihin takertua, muttei oikein löydä niitä. Ongelmana on, että selonteko nostaa kauaskantoisia ideoita jo vallitseviksi olosuhteiksi, mitä ei voi pitää täysin kestävänä pohjana ulko- ja turvallisuuspoliittiselle päätöksenteolle.

Valtio edelleen kansainvälisten suhteiden keskiössä

Selonteossa on vahva yhteiseurooppalainen, osin jopa globalistinen pohjavire, joka hahmottelee ihanneyhteiskunnan kansainvälispoliittisia puitteita. Kylmän sodan jälkeinen optimismi on korkealla ja esimerkiksi Jugoslavian hajoamiseen liittyvät konfliktit eteläisessä Euroopassa tulkitaan vakavina, mutta ratkaistavina ongelmina. Suuressa kuvassa olennaista on, että uusi eurooppalainen turvallisuusarkkitehtuuri rakentuu vapaiden valintojen ja yhteistyön varaan.33

Silti läsnä on eurooppalaisen integraation keskeinen perusongelma: kuinka ratkaista kansallisvaltion ja ylikansallisen politiikan välinen suhde.34 Toisaalta se kuvastaa globalisaatio-keskustelun vaikeutta sijoittaa nationalismi ja eritoten kansallisvaltio osaksi kuvaa uudenlaisesta maailmanjärjestyksestä. Nationalismia on vaikea irrottaa globalisaatiosta, se on itse asiassa olennainen osa viimeisten vuosikymmenten kehitystä.35 Selonteko edustaa tyypillistä kapeamääritteistä nationalismia, jossa käsite yritetään häivyttää historialliseksi ilmiöksi, joka katoaa globalisaation ja ylirajaisen yhteistyön kasvaessa. Samalla täysin ongelmitta viitataan kansalliseen etuun, joka ei voi olla mitään muuta kuin nationalismia puhtaimmillaan.36 Kansallinen etu esitetään olemassa olevana faktana, eikä sitä problematisoida, vaikka se muodostaa räikeän ristiriidan ihannekuvana esitetyn uuden globaalin järjestyksen kanssa.

Tältä osin on epäselvää, millaista ihannetulevaisuutta turvallisuuspoliittinen selonteko Euroopalle hahmottaa. Toisaalta siinä on jopa hyperglobalistisia piirteitä, jossa tehdään vastakkainasettelua kansallisvaltiokeskeisen historian ja ylikansallisen tulevaisuuden välillä.37 Samanaikaisesti selonteko on kansallisvaltiokeskeinen, eikä se problematisoi lainkaan esimerkiksi itsenäisen maanpuolustuksen roolia kansallisen edun viimesijaisena turvana. Tämä otetaan annettuna tosiasiana, jota ei voi – tai ei haluta – lähteä kriittisesti arvioimaan. Selonteon ihannekuvassa määritetään globalisaation ja kansallisvaltion suhde toisiaan tukevana, jopa vahvistavana tendenssinä. Kansallinen etu on käsite, jota ei avata tai arvioida kriittisesti. Se osoittaa, kuinka merkittävä käsite se on paitsi kansallisen kertomuksen yhteneväisyydelle, myös selontekoon rakennetulle ajatukselle kansakunnan olemassaolon perusteista.38 Ytimessä on kansa, joka on, kuten Anthony Giddens on määritellyt, olemassa vain rajatulla alueella niin kauan, kuin valtio pystyy pitämään kiinni valtiollisesta suvereniteetistaan.39

Selonteon esittämä ristiriitainen kuva tulevasta, tai jo olevasta maailmanjärjestyksestä heijastelee kylmän sodan jälkeistä epätietoisuutta. Globalisaation käsitteellinen läpimurto mahdollistui uudella tavalla, kun jähmettynyt vastakkainasettelu murtui.40 Pisimmille viedyissä tulkinnoissa nähtiin, että ainakin Eurooppa on kehittymässä jälkikansalliseen tilaan, jossa kansallisvaltioiden merkitys vähenee.41 Poliittinen tilanne ei kuitenkaan näyttänyt vielä vuonna 1995 siltä, että maailmasta tulisi ylikansallinen tai historia olisi saavuttanut päätepisteensä. Valtiollisuus oli edelleen maailmanpolitiikan ydin myös kansainvälisissä hallitustenvälisissä järjestöissä. Vuosikymmenen alussa Eurooppaan syntyi useita uusia kansallisvaltioita. Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoamisessa oli kyse kansallisvaltioiden perustamisesta, vaikka ne tulkittiin mielellään uudessa poliittisessa kielessä jälkikommunistiseksi liikehdinnäksi.42

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tekevät ihmiset

Selonteko on osoitus siitä, ettei turvallisuuspolitiikka – sen paremmin kuin muutkaan politiikan lohkot – ole vapaa arvoista, ideologioista tai utopioista. Rationaalisuuteen ja tosiasioihin vetoamista voi pitää yrityksenä hallita politiikan kenttää ja kieltä. Argumentoimalla ihanteet rationaliteetteina voidaan pyrkiä saavuttamaan käsiteperheen hallinta, jolloin kilpailevat tulkinnat – olkoot ne yhtä ihanteellisia tai utopistisia – voidaan helpommin esittää irrationaalisina. Kylmän sodan ajan vastakkainasettelun tilanteessa puolueettomuuspolitiikka oli reaalipolitiikkaa. Samalla se oli valinta siinä mahdollisuuksien maailmassa, joka poliitikoilla oli. Vuosien kuluessa siitä muodostui ainoa hyväksytty politiikan teon tapa: ihanne ja rationaliteetti sekoittuivat keskenään.

Kylmän sodan raunioilla oli epäselvää, miten mennä eteenpäin, kun politiikan konteksti ja pohja putosivat pois. Selonteko ja siitä eduskunnassa käyty keskustelu osoittavat ettei turvallisuuspolitiikkaa rakennettu vain ”realististen” tosiasioiden tunnustamisen varaan, vaan mukana oli poliittisia ihanteita ja toiveita. Ne kumpusivat aikakauden yleisistä virtauksista; kahtiajaon päättymisen tuomasta optimismista, eurooppalaiseen eritoten integraatiomyönteisten keskuuteen levinneestä ajatuksesta maailmasta, joka jäsentyisi kansallisvaltioiden sijaan yhteisen kosmopoliittisen olemassaolon ja yhteistyön varaan.

Tavoitteiden ja ihanteiden ristiriita valinneiden olosuhteiden kanssa on osin ilmiselvä, mutta toisaalta selonteossa ollaan poliittisen toiminnan ytimessä: visioidaan, rakennetaan ja luodaan uudenlaista yhteiskuntaa. Vain asioihin tarttumalla ja niitä muuttamalla voidaan muuttaa yhteiskuntia ja järjestelmiä. Valtiot voidaan määritellä kansainvälisten suhteiden keskeisiksi käsitteiksi, mutta niitä johtavat ihmiset. Siksi ei ole merkityksetöntä, millaisia ihanteita ja visioita valtioita johtavilla poliitikoilla on ja millaisiin poliittisiin päätöksiin ja toimiin ne johtavat.


Elektroniset lähteet

Euroopan turvallisuuskehitys ja Suomen puolustus. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 17.3.1997.

Turvallisuus muuttuvassa maailmassa – Suomen turvallisuuspolitiikan suuntalinjat. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 6.6.1995.

Painetut lähteet

Valtiopäiväasiakirjat, pöytäkirjat 1995

Kirjallisuus

Blomberg, Jaakko (2011). Vapauden kaipuu. Kylmän sodan loppu ja Suomi. Helsinki: WSOY.

Calhoun, Craig (2007). Nations Matter. Culture, History, and the Cosmopolitan Dream. Abingdon: Routledge.

Cottey, Andrew (2013). “The European Neutrals and NATO: Ambigious Partnership” Contemporary Security Policy, 34:3, 446–472.

Dietl, Ralph (2009). “The Genesis of a European Secuirty and Defence Policy”, teoksessa A Companion to Europe since 1945, toim. Klaus Larres. Chichester: Wiley-Blackwell.

Forsberg, Tuomas ja Pursiainen, Christer (2015). Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Chan Puma House.

Fukuyama, Francis (1992). Historian loppu ja viimeinen ihminen. Suom. Heikki Eskelinen. Porvoo: WSOY.

Giddens, Anthony (1985). The Nation-State and Violence. Cambridge: Polity Press.

Habermas, Jürgen (2001). The Postnational Constellation. Political Essays. Cambridge: Polity Press.

Hakovirta, Harto (2012). Maailmanpolitiikka. Teoria ja todellisuus. Jyväskylä: Kustannus 54.

Harle, Vilho ja Moisio, Sami (2000). Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Tampere: Vastapaino.

Jutila, Matti (2015). ”Securitization, history, and identity: some conceptual clarifications and examples from politics of Finnish war history”, Nationalities Papers: The Journal of Nationalism and Ethnicity, 1–17.

Kettunen, Pauli (2008). Globalisaatio ja kansallinen me. Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere: Vastapaino.

Limnéll, Jarmo (2009). Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Julkaisusarja 1: Strategian tutkimuksia No 29. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Mearsheimer, John J. (1995). ”The False Promise of International Institutions”, International Security, 19:3, 5–49.

Moisio, Sami (2003). Geopoliittinen kamppailu Suomen EU-jäsenyydestä. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, osa 204.Turku: Turun yliopisto.

Paloheimo, Heikki ja Wiberg, Matti (1997). Politiikan perusteet. Porvoo: WSOY.

Palonen, Kari (2003). ”Politiikka”, teoksessa Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria, toim. Matti Hyvärinen et al. Tampere: Vastapaino, 467–511.

Palonen, Kari (2006). “Two Concepts of Politics”, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 7:1, 11–25.

Palosaari, Teemu (2013). Neither neutral nor non-aligned. The Europeanization of Finland’s foreign and security policy. Finnish foreign policy papers 03. Helsinki: Ulkopoliittinen instituutti.

Railo, Erkka (2010). ”Pienen valtion kansallinen selviytymisstrategia”, teoksessa Suomi muuttuvassa maailmassa, toim. Erkka Railo ja Ville Laamanen. Helsinki: Edita, 407–430.

Rainio-Niemi, Johanna (2014). The Ideological Cold War. The Politics of Neutrality in Austria and Finland. New York: Routledge.

Salminen, Esko (1996). Vaikeneva valtiomahti. Edita: Helsinki.

Smith, Anthony D. (1995). Nations and Nationalism in a Global Era. Cambridge: Polity Press.

Subotic, Jelena (2015). “Narrative, ontological security, and foreign policy change” Foreign Policy Analysis, 2015, 1–18.

Trachtenberg, Mark (2012). The Cold War and after. History, Theory, and the Logic of International Politics. Princeton: Princeton University Press.

Waltz, Kenneth M. (2000). ”Structural Realism after the Cold War”, International Security, 25:1, 5–41.

Wæver, Ole (1992). “Nordic nostalgia: Northern Europe after the Cold War”, International Affairs 68:1, 77–102.

  • 1. Blomberg 2011, 653–657; Dietl 2009, 336–337; Railo 2010, 415–417.
  • 2. Mearsheimer 1995, 9.
  • 3. Waltz 2000, 5–6, 39–41; Limnéll 2009, 50–53.
  • 4. Forsberg & Pursiainen 2015, 43–50; Trachtenberg 2012, 18–19.
  • 5. Paloheimo & Wiberg 1997, 15.
  • 6. Palonen 2006, 21–22.
  • 7. Paloheimo & Wiberg 1997, 265–266; Forsberg & Pursiainen 2015, 223–224.
  • 8. Harle & Moisio 2000, 151–152; Rainio-Niemi 2014; Salminen 1996, 33–34.
  • 9. Palonen 2003, 479–481.
  • 10. Wæver 1992, 78–79.
  • 11. Dietl 2009, 323.
  • 12. Dietl 2009, 323–324.
  • 13. Moisio 2003.
  • 14. Blomberg 2011; Palosaari 2013, 8.
  • 15. Limnéll 2009, 211–217.
  • 16. Blomberg 2011, 443; Dietl 2009, 331–337.
  • 17. Limnéll 2009, 218–219; Turvallisuus muuttuvassa maailmassa 1995; Euroopan turvallisuuskehitys ja Suomen puolustus 1997.
  • 18. Hakovirta 2012, 49–54.
  • 19. Limnéll 2009, 217–219, 221–222; Pöytäkirjat 1995, 685–686, 692, 696–700, 703.
  • 20. Turvallisuuspoliittinen selonteko 1995, 39.
  • 21. Turvallisuuspoliittinen selonteko 1995, 5.
  • 22. Harle & Moisio 2000; Moisio 2003; Blomberg 2011, 533–534.
  • 23. Blomberg 2011, 466–468.
  • 24. Turvallisuuspoliittinen selonteko 1995, 31.
  • 25. Blomberg 2011, 467–468.
  • 26. Cottey 2013, 448.
  • 27. Turvallisuuspoliittinen selonteko 1995, 35.
  • 28. Dietl 2009, 334–337.
  • 29. Turvallisuuspoliittinen selonteko 1995, 31.
  • 30. Turvallisuuspoliittinen selonteko 1995, 31.
  • 31. Turvallisuuspoliittinen selonteko, 7, 35.
  • 32. Pöytäkirjat 1995, 685–686, 692, 696–700, 703.
  • 33. Blomberg (2011, 537–538) on pohtinut Suomen turvallisuuspoliittista linjaa samanlaisesta lähtökohdasta. Hänen mukaansa poliitikot eivät tuoneet selvästi ilmi, miten EU poliittisena unionina tarjosi Suomelle turvatakeita. Blombergin mukaan ajatuskulku rakentuu ajattelulla, jossa pohjana on uusi postmoderni Eurooppa, jossa valtioiden suhteita ja myös turvallisuuspolitiikkaa määrittävät keskinäisriippuvuus.
  • 34. Forsberg & Pursiainen 2015, 349.
  • 35. Kettunen 2008, 209–210, 212–216.
  • 36. Esim. Kettunen 2008, 209–228; Smith 1995, 159; Calhoun 2007, 29–30, 36–38.
  • 37. Kettunen 2008, 214–215.
  • 38. Kansallisen kertomuksen ja turvallisuuspolitiikan suhteesta esim. Subotic (2015) tai kansakuntakertomuksen turvallistamisesta Jutila (2015).
  • 39. Giddens 1985, 116.
  • 40. Kettunen 2008, 210–211.
  • 41. Esim. Fukuyama 1992; Habermas 2001.
  • 42. Blomberg 2011, 589–591; Kettunen 2008, 209–210; Smith 1995, 102–105.