Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Työvoiman ja pääoman uudet ristiriidat

VILLE SUURONEN

I – Nykytalous ja -yhteiskunta kriittisestä näkökulmasta

Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen uusin yhteinen teos Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli (2015) on kunnianhimoinen yritys analysoida kriittisesti nykykapitalismin ja nyky-yhteiskunnan monimuotoista ja muuttuvaa luonnetta. Virenin ja Vähämäen keskeisin argumentti on, että kapitalismin postfordistisen version taustalla on tuotantomuotojen ja tuotannon historiallisesti kontingenttien ehtojen perustava ja poliittisesti ohjattu muutos. Nykypäivän kapitalismille keskeiset tilat ovat kaupunkialueita, New Yorkin, Lontoon ja Tokion kaltaisia metropoleja, joissa aiemman fordistisen tuotantomallin tehtaiden määrittelemät selkeät rajat ja tilat hajoavat vaikeasti spesifioitaviksi ei-paikoiksi – seuduiksi – joissa tuotanto kytkeytyy entistä vahvemmin tiiviiseen kaupunkitilaan ja dynaamisesti muuttuviin tilan muotoihin. Varhaisimpien selkeiden luokkajakojen hajotessa kapitalismista on tullut vaikeammin määriteltävää. Siitä on tullut kaikille modernin yhteiskunnan elämänalueille tunkeutuvaa, itse ihmisruumiita hallitsevaa biokapitalismia. Kapitalismin muutos näkyy niin ajassa ja tilassa kuin aivoissa ja ruumiissa. Teoksen poliittista keskustelua uudistamaan pyrkivä tavoite on työstää käsitteitä, joiden kautta vastarinta nykykapitalismia vastaan olisi mahdollista.

Kirjan keskeisimpinä teoreettisina lähtökohtina ovat etenkin uusmarxilainen poliittinen ajattelutraditio, ranskan ja italian kielialueille painottunut mannermainen filosofia ja yhteiskuntateoria, sekä laajemmin modernia kaupunkitilaa koskeva tutkimuskirjallisuus. Keskeisistä yksittäisistä teoreettisista taustavaikuttajista voidaan mainita Karl Marxin lisäksi etenkin Michel Foucault’n valtaa ja valtatekniikoita koskevat genealogiset tutkimukset sekä Gilles Deleuzen ja Walter Benjaminin filosofiat. Teoksen kirjallinen asu lähenee tunnetun slovenialaisfilosofin Slavoj Žižekin kirjalliselle tyylille ominaista räiskyvää, tajunnanvirtaa lähestyvää kerronnallisuutta ja esseistiikkaa, joka eroaa traditionaalisesta akateemisesta tekstistä.

Temaattisesti poikkeuksellisen laaja teos sisältää pohdintoja niin filosofian, kirjallisuuden, runouden, teologian, taloustieteen, yhteiskuntateorian, poliittisen teorian, arkkitehtuurin, kielitieteen, neurotieteiden, antiikin historian, taloushistorian, feministisen teorian, antropologian, psykologian kuin psykoanalyysinkin aloilta. Tieteellinen monialaisuus heijastuu teoksen keskeisen väitteen teoreettisessa laajuudessa: nykytalouden tuotantomuoto on kiinnittynyt keskeisesti sille sopivien subjektien tuottamiseen eikä kapitalismin valta rajoitu vain tilan- ja ajankäytön määrittelemiseen, vaan se näkyy kaikilla elämän osa-alueilla.

Julkaisun taustalla on kirjoittajien aiemmin yhdessä kirjoittama teos Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia (2011) sekä kummankin laaja tuntemus länsimaisesta mannermaisen filosofian ja yhteiskuntateorian perinteestä, joista molemmat ovat myös tehneet useita käännöksiä suomen kielelle. Kaksikon uusin kirja on kiistämättä yksi viime vuosien mielenkiintoisimpia ja ajankohtaisimpia teoksia suomenkielisen yhteiskuntateoreettisen ja -kriittisen ajattelun saralla.

Seutu joka ei ole paikka koostuu johdannon lisäksi seitsemästä pääluvusta. Viren ja Vähämäki aloittavat yksinkertaisella diagnoosilla: ”Elämme maailmassa, joka on alistettu yksinkertaiselle abstraktille kaavalle: Raha – Tavara – Enemmän rahaa” (s. 9). Koko maailma on alistettu kapitalistisen järjestelmän valtaan eikä mitään toiseutta, varsinaista ulkopuolta, ole olemassa. Kirjoittajien tavoitteena on analysoida taloudellista systeemiä sen ongelmakohdista käsin, ja tätä kautta hahmotella tietä ulos kapitalismista.

Kirjoittajien mukaan yhtäältä on vältettävä kapitalismin kritiikki, joka yksinkertaisesti olettaa, että kapitalismin sisäiset ristiriidat johtavat itsestään vallankumoukseen tai luovat itsestään pohjan uudenlaiselle kommunismille. Toisaalta ei voida myöskään vajota epätoivoon, kyynistyä ja julistaa vastarintaa mahdottomaksi. Virenin ja Vähämäen ehdottama lähestymistapa puolestaan lähtee liikkeelle Gilles Deleuzelta lainatusta maksiimista: ”Ei ole aihetta pelkoon eikä toivoon. On etsittävä uusia aseita”. Kirjoittajat pyrkivätkin etsimään teoreettisia välineitä, joiden avulla ”elämän ja tuotannon järjestäminen toisella tavoin” voisi tulla mahdolliseksi. (s. 12.)

Keskeisenä lähtökohtana on ymmärrys nykymaailmasta historiallisesti kontingenttina ja mahdollisesti – ei siis välttämättä – ohimenevänä yhteiskuntamuotona. Sekä empiiriseen että teoreettiseen materiaaliin nojaava yhteiskunnallinen diagnoosi on tarpeellinen nykyisten riiston muotojen ja poliittisten konfliktien ymmärtämiseksi. Näkökulma on kirjoittajien omien sanojen mukaan ”häikäilemättömän puolueellinen” ja Marxin tavoin sen lähtökohtana on tarkastella nyky-yhteiskuntaa ”sen perusteiden hävittämisen näkökulmasta”. (s. 13.)

Kirjoittajat viittaavat Foucault’n tapaan pyrkiä hahmottamaan nykyisyyden ontologiaa etsimällä vastausta kysymykseen: ”Mitä nyt tapahtuu?”. Nykykapitalismin tuotantokehys on siirtynyt selkeästi rajatuilta tehdasalueilta metropoleihin, seuduille, epämääräisiin tiloihin, joita ei voida täsmentää distinktiivisiksi paikoiksi. Kyse ei ole kuitenkaan vain tilallis-poliittisesta muutoksesta, vaan Viren ja Vähämäki korostavat, että nykykapitalismissa erottelu henkisen ja ruumiillisen työn välillä on käynyt mahdottomaksi. Keskeisintä tavoitettaan he hahmottelevat seuraavin sanoin:

Eräänlaisena Ariadnen lankana globaalin kapitalismin labyrintissä toimii kuitenkin Marxilta peräisin oleva lähtökohta: on lähdettävä liikkeelle työstä, arvoa luovan työn nykyisistä muodoista, edettävä niistä työvoiman käsitteeseen, työvoiman nykyisen luonteen tarkasteluun ja sitten koetettava hahmottaa, miten työvoimasta voi muodostua itsenäinen, riistoa vastaan asettuva subjekti, jota aiemmin kutsuttiin työväenluokaksi (s. 12–13).

Tiloina metropolit syntyvät useiden tekijöiden kohtaamisesta. Tuotannon perustan siirtyminen valtiollisilta alueilta globaalien metropolien verkostoihin alkaa prosessina sekä kamppailussa aikaisempia, fordistiseksi kutsuttuja tuotanto- ja kaupunkimalleja vastaan, kuin myös uuden työvoiman kokoonpanon muodostumisesta, sekä näitä vastaan luotujen hallintatekniikoiden kohtaamisesta. Nykypäivän metropolit ovat tiloja, joissa työvoimaa alistetaan uusin keinoin ja joissa kapitalismi pyrkii hallitsemaan alistetussa asemassa olevia työläisiä uusin mekanismein. Mukaillen Walter Benjaminin teoksessaan Historian käsitteestä (1940) esittämää kuuluisaa teesiä poikkeustilan muuttumisesta normiksi, kirjoittajat toteavat, että juuri metropolien työläisten epävakaasta todellisuudesta, prekaarisuudesta, on tullut vallitseva ja jatkuva yhteiskunnallinen poikkeustila. (s. 14–18.)

II – Postfordistisen kapitalismin logiikka ja taistelun ulottuvuudet

Teoksen pääluvuista kolme ensimmäistä ”Kapitalismi ja metropoli” (luku I), ”Elämän kaupunkimuoto” (luku II) ja ”Seutu ja alue” (luku III) muodostavat kirjan kaikkein helpoimmin luettavat, yhtenäisimmät ja selkeimmät osiot. Luvut käsittelevät pääasiassa kapitalismin, tuotantomuotojen ja taloudellisen vallan historiaa, nykytilannetta ja historiallisia ennakkoehtoja keskittyen esimerkiksi tilaa, aikaa ja asumista koskeviin kysymyksiin.

1900-luvun fordistinen talousjärjestys perustui sekä naisten alistamiseen kodin piiriin ja heidän ilmaisen työnsä riistämiseen että toisaalta kollektiivisiin palkkaneuvotteluihin, joissa palkkojen nousu sidottiin tuotannon tuottavuuden kasvuun. Viren ja Vähämäki katsovat, että tämä fordistisen tehdastalouden kompromissi palkkaneuvotteluiden ja pääoman välillä toimi noin vuodesta 1945 vuoteen 1973 suhteellisen tasapainoisesti ja hajosi hiljalleen 1970-luvulle tultaessa sosiaaliturvakamppailujen, Vietnamin sodan, öljykriisin ja muiden yhteiskunnallisten taisteluiden myötä. (s. 14–18, 28–31, 36–37.) Nykykapitalismia voidaan kutsua ”biokapitalismiksi”, koska sen tuotantomuoto vaatii työläiseltä koko yksityisen elämän, sosiaalisten suhteiden ja subjektiivisuuden peliin laittamista. Työstä ja työajasta on tullut rajatonta, koska jokainen työntekijä alkaa muistuttaa yhä enenevissä määrin ”oman itsensä yrittäjää”. Kirjoittajat kutsuvat nykytuotantomuotoa myös ”inhimilliseksi kapitalismiksi” sekä ”jobismiksi”. Ensimmäinen viittaa siihen, että nykytaloudessa itse ihminen biologisena olentona on siirtynyt kaiken talouden keskiöön. Jobismi taas viittaa siihen, että nykyiset työsuhteet ovat pelkkiä lyhytaikaisia jobeja, joita määrittelee jatkuva paine, epävarmuus ja kärsimys. Oleellinen muutos fordismista nykytalouteen on ollut palkkatulon korvaantuminen luotolla tai velalla. Kun esimerkiksi asumista ja koulutusta ei nähdä enää ihmisoikeuksina, vaan rahalla hankittavina ”sijoituksina” tulevaisuuteen, niin juuri velan kautta työläiset voidaan tehdä syyllisiksi ja sitouttaa antamaan työprosessille kaikkensa. (s. 44–45, 50, 55, 234.)

Siinä missä kaksi ensimmäistä päälukua ja osa kolmannesta tarjoavat edeltävän kaltaisia selkeitä ja kiinnostavia analyyseja nykytalouden toiminnasta ja vastaavat suhteellisen selkeästi johdannossa esitettyjä tutkimustavoitteita, niin kolmannen pääluvun lopussa ja luvuissa 4−6 teoksen rakenne hajoaa ja aiheiden käsittely muuttuu poukkoilevammaksi.

Neljännessä pääluvussa ”Tilan mikrofysiikka” kirjoittajat eksyvät useille kirjan aiheen kannalta vähämerkityksellisille ja teoreettisesti raskaille sivupoluille, esimerkiksi vertailemaan Alfred North Whiteheadin ja fenomenologien näkemyksiä suhteellisuusteorian ontologisesta tulkinnasta. Luvun kiinnostavin ja omaperäisin osio on yritys yhdistää Foucault’n tunnettu jaottelu erilaisiin vallan dispositiiveihin ja Bernard Cachén määritelmät erilaisista arkkitehtuurillisista vallan tekniikoista (s. 187–191).

Teoksen viides pääluku ”Aivojen metropolit” on koko teoksen teoreettisesti raskain osio. On epäselvää, miksi teoksessa käsitellään neurotieteellisiä aiheita lähes viidenkymmenen sivun verran sinällään hyvin yksinkertaisen teesin osoittamiseksi: nykytalous muodostaa ja vaatii tietynlaisia subjekteja ja vallan muodot sekä hallintatekniikat vaikuttavat olennaisesti aivojemme toimintaan ja kieleemme. Luvun ytimessä on kuitenkin myös erittäin osuva kritiikki nykyisiä neurotieteitä, aivotutkimusta sekä näihin vetoavaa populaaritieteellistä argumentaatiota kohtaan. Kirjoittajat haluavat korostaa, että myös neurotieteellisiä kysymyksiä on syytä tutkia yhteiskuntateoreettisten ja valtaa sekä tuotantoa koskevien kysymysten yhteydessä.

Kuudes pääluku ”Lausumien leveysasteet” toistaa paljolti edellisessä luvussa esitettyjä teesejä, keskittyen kielen poliittisten ja valtaa heijastavien ominaisuuksien analyysiin. Viimeisessä pääluvussa ”Taistelun ulottuvuudet” kirjoittajat palaavat teoksensa alussa esittämälleen polulle. Luku onkin yritys hahmotella konkreettisia vastarinnan muotoja sekä kietoa teoksen keskeisimmät langat yhteen. Tässä se myös onnistuu kelvollisesti. Luvussa hahmotellaan muutoksen mahdollisuutta, korostetaan perustulon ratkaisevaa asemaa tulevaisuudessa, kartoitetaan uudenlaisen luokkatietoisuuden muotoja ja pohditaan mahdollista metropolilakkoja ja yhteiskuntatyöväen yhdistyksiä.

III – Lopuksi

Vähämäen ja Virenin teos on haasteellinen luettavaksi. Eniten lukemista vaikeuttaa äärimmäinen toisteisuus. Sinällään todella uskottavat ja hyvin perustellut teesit nykykapitalismin luonteesta, modernin subjektivaation ja valtatekniikoiden muodoista tai kaupunkitilan muutoksesta toistuvat käytännössä kirjan jokaisella sivulla jossain mielessä. Kirjan pituudesta olisi hyvin voinut poistaa paljonkin − eivätkä sen keskeisimmät ja kiinnostavimmat argumentit olisi kärsineet ollenkaan. Vajaasta neljästäsadasta sivusta löytyy kolme ”huomautusta”, kolme ”interludia”, yksi ”ekskurssi” ja yksi ”väliaikainen johtopäätös”, mikä kuvaa hyvin kirjan sisällön hajanaisuutta ja rakenteen puutteellista suunnittelua.

Useissa kohdissa valitun tutkimuskirjallisuuden läpikäyminen vaikuttaa jopa täysin epäolennaiselta ja valittuihin teoksiin mennään parhaimmillaankin vain todella pinnallisesti. Teosta rasittaa esimerkiksi äärimmäisen ambivalentti kritiikki ”heideggerilaisia” kohtaan. Hannah Arendtin, Jacques Derridan ja Alain Badioun poliittinen ajattelu yksinkertaisesti sivuutetaan vihamielisiltä kuulostavin sanankääntein. On myös epäselvää, miksi yksi tunnetuimmista ”heideggerilaisista”, Michel Foucault, onnistuu kuitenkin pakenemaan tätä kritiikkiä.

Teos on myös terminologisesti äärimmäisen raskas. Sivistyssanoja, turhia anglismeja ja eri tieteenalojen spesifiä terminologiaa ei edes yritetä välttää tai selventää. Toisaalta teos tuntuu epätoivoisesti yrittävän selvittää teoreettisesti haastavia asioita hyvinkin kansanomaisin ilmaisuin. Teoksessa esimerkiksi lainataan erästä Hegelin käyttämää Aristoteles-sitaattia ja kyseistä kohtaa kuvataan paragrafiksi, jossa ”nous nussii itseään” (s. 308). Vastaavan kaltaiset huomautukset toistuvat jatkuvasti. Kenties humoristisiksi tarkoitetut sanavalinnat eivät kuitenkaan onnistu tuomaan filosofiaa tai yhteiskuntateoriaa yleistajuiselle tasolle, vaan päinvastoin, ne jättävät kuvan ylimielisistä akateemikoista, jotka eivät viitsi selittää teoreettista viitekehystään kanssaihmisilleen.

Herääkin kysymys: kenelle teos on ylipäätään kirjoitettu? On selvää, että mikäli lukija ei omaa vahvaa tietoa mannermaisen filosofian ja yhteiskuntateorian aloilta, on teoksen lukemista turha edes harkita. Kirjoittajien lähestymistapa ei vaikuta kovinkaan luontevalta puhuttaessa commonsien tärkeydestä.

Pahimmillaan teos on kirjallinen ja terminologinen sekamelska, jonka osiot liittyvät toisiinsa vain näennäisesti. Esipuheessa mainittu ”Ariadnen lanka” katkeaa teoksen edetessä eikä johda ulos kapitalismin labyrintista, vaan pikemminkin eksyttää jokaisen vähemmän päättäväisen lukijan kirjallisen – mutta sitäkin säälimättömämmän – Minotauroksen armoille. Langan pää löytyy uudestaan viimeisissä alaluvuissa, mutta sinne saakka päästäkseen lukijan on taisteltava tiensä moninaisten kirjallisten ja terminologisten kiemuroiden paikoin ikimustalta tuntuvan teoreettisen pimeyden lävitse. Joistain erittäin hyvistä ja todella onnistuneista osioista huolimatta teoksesta jää sekä ylimielinen ja elitistinen että viimeistelemätön mielikuva.

On sääli, että paikoin erinomainen, asiantuntevasti kirjoitettu ja kysymyksenasettelultaan äärimmäisen kiinnostava teos on ylipäätään julkaistu nykyisessä muodossaan. Tekstin karsimisella ja kielellisen asun hiomisella siitä olisi voinut saada laajalle lukijakunnalle suunnatun, kriittisen vasemmistolaisesta näkökulmasta kirjoitetun pamflettimuotoisen poliittis-taloudellisen aikalaisanalyysin. Toisaalta, akateemisempi ote olisi voinut tuottaa vakuuttavan ja mielenkiintoisen tutkielman nykykapitalismin monimuotoisuudesta. Nykyisessä muodossaan teos ei onnistu kunnolla kummassakaan. Epäonnistumiseen on löydettävissä yksinkertainen syy: aihepiiri on liian laaja ja kunnianhimoinen, eivätkä kirjoittajat onnistu käsittelemään eri teemoja uskottavasti ja tasapainoisesti. Toisaalta hajanainen lopputulos heijastaa kirjoittajien aikalaisdiagnoosia: koska mitään suoraa tietä ulos nykykapitalismista ei yksinkertaisesti ole tarjolla, on kapitalismin teoreettis-empiirinen analyysi ja kritiikki kokonaisvaltaisessa mielessä äärimmäisen haastavaa.

Seutu joka ei ole paikka on ongelmistaan huolimatta lukemisen arvoinen teos siitä syystä, että onnistuneissa osioissaan se avaa ja hahmottelee mallikkaasti mahdollisia polkuja kohti parempaa, vapaampaa ja oikeudenmukaisempaa huomista. Sen keskeisenä sanomana on ajatella kapitalismin kaikkialle levinneitä sortomekanismeja oman arkipäivän ylittävästä näkökulmasta, jotta voitaisiin saavuttaa yksilöllisen perspektiivin ylittävä ja jaettu, uuden prekaarin työväenluokan yhteinen näkökulma.

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki 2015. Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli. Tutkijaliitto, 386 s.