Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Kirja-arvio: Liberaalin sananvapauden historia on lyhyt

MINEA KOSKINEN

Eikö mitään saa sanoa! Vuonna 2018 kysellään sanavapauden perään aivan kuin se olisi toteutunut historiassa erityisen hyvin ja vasta nyt kohdannut vastoinkäymisiä. Jo vilkaisu muutaman vuosikymmenen taakse osoittaa, että olemme vasta aloittamassa sananvapauden juurruttamista yhteiskuntaan.

Riku Neuvosen teos Sananvapauden historia Suomessa kertoo autoritäärisen sananvapauden pitkästä valtakaudesta. Läpi vuosisatojen sananvapaus on toteutunut vasta, kun sen käyttäminen ei haittaa valtaapitäviä ja sen yhteiskunnallinen merkitys on hioutunut pois.

Autoritäärinen sananvapaus korostaa, mitä kaikkea vahinkoa sananvapaus voi aiheuttaa. Venäjän vallan aikaan ei saanut koetella liikaa autonomian rajoja, 1930-luvulla pelättiin sisällissodan uusintaa ja itsenäisyyden menetystä, 1940-luvulla varottiin Saksaa, kunnes siirryttiin jälleen pelkäämään itänaapuria. Lehdistö ei useinkaan kamppaillut sananvapauden puolesta, vaan hiljennysvaikutus syntyi vaivihkaa epämääräisistä syistä, kuten tarpeesta suojella ulkopoliittisia suhteita. Kansan mediakriittisyyteen ei uskottu tosissaan ennen Neuvostoliiton loppua.

Liberaalin sananvapauden kannattajat katsovat, että sananvapaus on itseisarvo, jonka rajoittamiseen täytyy aina olla painava syy. Euroopan ihmisoikeussopimus esittää sananvapauden oikeutena, jonka toteutumista ei saa estää ilman yhteiskunnallisesti perusteltua ja lakiin kirjattua, välttämätöntä syytä. Monen kulttuurin, uskonnon ja poliittisten jännitteiden Euroopassa ei ole ihme, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin EIT saa kymmeniä tuhansia valituksia vuodessa.

Kysymys sananvapauden rajoittamisesta on ponnahtanut uudella tavalla pintaan algoritmien, vihapuheen ja poliittisten ääriliikkeiden aikana. USA:ssa äärioikeiston toimintaa on pitkään katsottu liberaalin sananvapauskäsityksen vuoksi läpi sormien. Nyt havaittavissa on tarve piirtää rajoja selkeämmin. Iso-Britannia eväsi tänä vuonna maahanpääsyn saksalaiselta äärioikeistolaiselta Lutz Bachmannilta, koska hänen suunniteltu puheensa Lontoossa ei olisi “hyödyttänyt yhteistä hyvää”. Bachmann olisi pitänyt puheensa sananvapautta puolustavassa mielenilmauksessa.

Historian tunteminen auttaa ymmärtämään sananvapautta koskevia vääntöjä ja äärioikeiston käyttämää retoriikkaa. Historian tuntemisesta ei seuraa, että sananvapaus olisi ambivalentti käsite ja totuus katsojan silmissä. Euroopan ihmisoikeussopimus rajaa sananvapauden selkeästi ihmisarvon loukkaamisen ulkopuolelle. Jos sitä ei halua huomata, sopimusteksti täytyy peittää kahdella kädellä.

Neuvonen on viestintäoikeuden dosentti ja teoksen näkökulma on lainopillinen, mutta samalla kirja kertoo kulttuurin, tieteen, talouden ja politiikan monimutkaisista kytköksistä. Teos etenee kronologisesti: se alkaa reformaatiosta, jota ennen ei mitään kirjallista Suomea ollut, ja jatkuu nykypäivään asti. Se pyrkii selittämään, miten uskonto, poliittiset voimasuhteet, moraali ja arvot ovat vaikuttaneet sananvapauden toteutumiseen.

Sananvapauden kehittymiselle tärkeää on ollut painovapauden tulkinta, johon on vaikuttanut hallitsijan, kirkon ja säätyjen valta-asema. Ennen kirjapainoja ei ollut julkisuutta, jonka hallinnasta vääntää kättä. Kiellettyjä kirjoja ei saanut edes ostaa rangaistuksen uhalla ja kirjapainaja saattoi saada sakon, vaikka teos olisi ennakkosensuurissa hyväksytty. Tähän aikaan syntyi myös sensuurihallinto, joka jatkoi elämäänsä vielä Venäjän vallan aikaan.

Ruotsin vallan aikaan sananvapautta ei puolustettu periaatteesta, vaan hyödyn ja vallan “tasapuolisuuden” vuoksi. Sananvapaus oli hyvin kapea nykyiseen ajatteluun verrattuna, koska lukutaitoisia oli vähän. Neuvosen mukaan lukutaidon yleistymistä haittasi se, että suurimman osan vuodesta talonpoikien pirteissä oli liian pimeää lukea.

Venäjän vallan aikaan sananvapauteen vaikutti suurvaltoja uhkaava nationalismi. Ensimmäinen venäläisenä sensuurina toiminut kenraalikuvernööri Mensikov lakkautti esimerkiksi J.V. Snellmannin Saima-lehden. Sensuuriin saattoi vaikuttaa viranomaisten suomen kielen taito, ja esimerkiksi Suometar-lehti sai kirjoittaa vapaammin kuin Elias Lönnrotin Litteraturblad.

Neuvonen kuvaa Snellmanin suhdetta sananvapauteen kiinnostavan ristiriitaiseksi. Toisaalta hän oli liberaalin talouspolitiikan ja vapaan tiedon kannalla. Toisaalta hänestä oli aina olemassa turmiollisia oppeja ja kansan tuli saada vain sellainen sananvapaus kuin se sivistyksellään ansaitsee. Pohjimmiltaan Snellmann katsoi sananvapautta autoritäärisesti: painovapauden ja suomen kielen tarkoitus on tuottaa isänmaallisuutta. Snellmanin ajattelu kulki samaa rataa kuin ajan oikeusoppineiden: sananvapaus on vapautta valtion sääntelystä, ei ihmisoikeus. Kun työväenliike alkoi kehittyä Suomessa, säätyläisiä alkoi kiinnostaa sensuuri uudella tavalla. Heille sensuuri sopi, kunhan se kohdistui eri mieltä oleviin.

Neuvonen tekee eron sensuurin ja sääntelyn välille. Sensuuri estää ilmaisun täysin tai ilmaisusta seuraa rangaistus. Suomessa ainut tapa rajoittaa sananvapautta laillisesti on läpäistä perustuslakivaliokunta, joka arvioi lakiesityksiä. Sensuuri on nimenomaan valtion vallankäyttöä, ei yksittäisten medioiden toimintaa. Tätä eivät monet sosiaalisen median “tuomioista” huolestuneet ymmärrä. Mielipiteiden kritiikki on sananvapauden osoitus, kun se ei loukkaa muita ihmisoikeuksia.

Suomi on harvoja länsimaita, joissa jumalanpilkka on jätetty rikoslakiin. Eduskunta ei ole halunnut sitä poistaa syistä, joita Neuvonen ei erittele. Jumalanpilkka oli rikosnimikkeenä käytännössä kuollut, kunnes islamiin kohdistuvat vihapuhe herätti sen henkiin 2000-luvulla ja Jussi Halla-aho sai korkeimman oikeuden tuomion uskonrauhan rikkomisesta.

Neuvonen summaa, että Suomen vihapuheen vastainen lainsäädäntö koostuu kahdesta palasesta: jumalanpilkan modernista tulkinnasta (uskonrauhan rikkominen) ja siitä, että kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu. Neuvosen tulkinnan mukaan EU-oikeus, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja monet eurooppalaiset valtiot ovat määritelleet Suomea selkeämmin, että sananvapautta ei saa käyttää ihmisarvon loukkaamiseen. Neuvosen mukaan vihapuheeseen liittyviä tarkennuksia lakiin olisi hyvä saada, sillä kysymys on demokraattisen yhteiskunnan arvoista. Toinen ongelma on, että toimittajien häirintää vihapuheella ei saada kuriin nykyisellä lainsäädännöllä.

Pelko ja huoli seurauksista piti julkisen tilan pitkään kapeana. Kahleet eivät murtuneet yhtäkkiä, vaan tila laajeni vähitellen ja siitä käytiin monia kamppailuja. Historia ei kerro sankaritoimittajista, vaan sananvapaus on kasvanut poliittisesti, esimerkiksi oikeudesta julkaista työväen lehtiä tai ajaa kansallisaatetta.

Samaan aikaan, kun mediassa esiintyy huomattavaa poliittista vaikuttamista yksittäiset toimittajat kokevat, että kriittinen palaute sosiaalisessa mediassa kaventaa sananvapautta. Kuka tahansa voi saada sanomansa julki, mutta kuka tahansa voi myös heittäytyä marttyyriksi sananvapauden alttarilla. Sananvapauden historia Suomessa on ajankohtainen perusteos, joka jättää sopivasti kysymyksiä tuleville gradun tekijöille.

Neuvonen, Riku. Sananvapauden historia Suomessa. Gaudeamus 398 s.