Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Menneen tulevaisuus: Agraarisen Suomen odotushorisontit, kokemisen tilat ja populismi

VILLE VAHOSALMI

Tämän kymmenluvun viimeinen vuosi on alkanut. Uusi vuosi, joka tavallisesti otetaan vastaan toiveikkaan mielialan vallitessa ja jolta aina odotetaan jotakin hyvää, tulee nyt kuitenkin niin huonoin tulevaisuuden entein, että oikeastaan ei tällä hetkellä […] näe mitään vähääkään valoisampaa kohtaa. […] Valtiollisella alalla ei juuri ole myöskään mitään lupaavaa toivottavana. Jo vuosikausia kynsiään hionut fascistinen liike on nyt juuri tunnettujen kansalaiskokouksien avulla, jotka vieläkin ovat jatkumassa, saanut tuulta siipiensä alle ja antanut myöskin ulkoisten huomata olemassaolonsa.1

Näillä pessimistisisillä sanoilla Suomen pienviljelijäin puolueen (SPVP) puheenjohtaja Eino Yliruusi avasi puolueensa lehden pääkirjoituksen vuoden 1930 alkupäivinä. Kansainvälisen laman vaikutukset olivat tavoittaneet myös Suomen ja tämä näkyi erityisesti pienviljelijöiden ja tilallisten epätoivona. Sisällissodan perintönä jäänyt vastakkainasettelu, heikentyneen taloustilanteen vaikutukset ja poliittinen kuohunta ajoivat varhaisia askeliaan ottaneen parlamentaarisen demokratiamme ahdinkoon. Fasismi, populismi ja epäusko kansanvaltaiseen järjestelmään olivat käsinkosketeltavia ilmiöitä. Millaiset tulevaisuuden näkymät avautuivat 1930-luvun Suomesta? Mikä on ollut keskeisten poliittisten ideologioiden ja puhetapojen merkitys populistiselle politiikalle edellä mainitulla ajanjaksolla? Näihin kysymyksiin vastaan tässä artikkelissa.

Odotushorisontit ja kokemisen tilat

Historiantutkimuksen klassikko ja yksi käsitehistorian merkittävimmistä teoreetikoista Reinhart Koselleck hahmotteli kuuluisassa artikkelissaan historiantutkimuksen ”kognitiivisia kategorioita”. Tällä Koselleck tarkoitti historiallisessa päättelyprosessissa tapahtuvaa hypoteeseista riippumatonta käsitteellistämistä. Koska ”jo ajattelemalla niitä [faktoja] tutkija suhteuttaa faktat käsitteisiin, ja täten nämä käsitteet eivät ole sivuutettavissa välinpitämättöminä”, Koselleck toteaa Friedrich Schlegeliä siteeraten.2 Tällä tarkoitetaan historiantutkimuksen roolia menneen tulkinnassa. Faktojen tulkitseminen johtaa väistämättä käsitteiden käyttämiseen, jotka taas jäsentävät tulkintaa. Käsitehistorioitsijana Koselleck tutki pääasiassa käsitteiden semanttisten merkitysten muuttumista eri aikoina. Käsitteinä odotushorisontti ja kokemisen tila poikkeavat kuitenkin käsitehistorian tyypillisestä metodologiasta sillä, että nämä käsitteet eivät ole sellaisenaan historiallisen tutkimuksen kohteita. Menneen odotushorisontit tai kokemukset eivät ole suoraan johdettavissa lähdemateriaalista, vaan ne toimivat historiallisen ymmärryksen välineinä.3 Odotushorisontti ja kokemisen tila ovat tulkinnallisia apuvälineitä, joiden avulla historioitsija voi ymmärtää menneessä todellisuudessa tapahtunutta kokemusta, jossa ajallisuus ja paikallisuus risteävät.

Populismi on tässä artikkelissa käsiteltävistä ilmiöistä tutkimuksellisesti kiistanalaisin. Omassa populismikäsityksessäni nojaudun Ernesto Laclaun edustamaan teoriasuuntaan. Laclaun mukaan populismi nousee useimmiten edustuksellisen demokratian kriisiytymisestä ja populismi vastustaa sekä poliittista järjestelmää ja yleisesti eliittiä. Populistit puolustavat itse määrittelemäänsä kansaa, jonka he näkevät usein ainoaksi todelliseksi politiikan subjektiksi.4 Laclaun teoriaa mukaillen kiinnitän huomiota erilaisiin poliittisiin puhunnan muotoihin ja niiden kytkeytymiseen toisiinsa.5

Suomalaisen parlamentarismin historian kannalta 1920-luvun loppu täytti monessa suhteessa populistiselle liikehdinnälle hedelmällisen maaperän ehdot: (1) Parlamentarismi oli kriisissä, (2) maaseudun väestö oli pula-ajasta johtuen taloudellisen epävarmuuden tilassa ja (3) suomalainen demokratia oli jo yli 20 vuotta elänyt instituutio ja suurimpien puolueiden historia ulottui 1800-luvulle asti, mikä mahdollisti niiden populistisen kritiikin.6

Populismin aika eli 1920- ja 1930-lukujen poliittinen tila

Viime aikoina populistinen oikeistoradikalismi on kasvattanut suosiotaan niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Sen näkyvimpiä ilmiöitä on ollut Donald Trumpin valitseminen Yhdysvaltojen presidentiksi. Vaikka Trump ei suoraan edusta radikaaleinta esimerkkiä oikeistopopulismista, hänen kannatuksensa on perustunut ksenofobiaa ja rasismia normalisoivalle retoriikalle.7 Nationalistinen äärioikeisto oli pitkään poliittisesti varteenotettavana liikkeenä yleisesti mahdoton ajatus. Natsi-Saksan kauheudet olivat yleisesti ihmisten kokemuksissa lähihistoriaa. Jossain määrin onkin yllättävää, että samojen vanhojen tunnusten alla pelaavat poliittiset liikkeet ovat yhtäkkiä jälleen relevantteja ja kannatettavia – ihmisten historiallinen muisti tuntuu olevan melko lyhyt.

Populismin ymmärtämiselle nykyajassa on merkittävää ymmärtää 1920- ja 1930-lukujen kokemuksellista puolta fasismin ja populismin nousussa. Koska aikalaisilla oli hyvin lyhyt ja vaillinainen kokemus demokraattisesta parlamentarismista, sen kyseenalaistaminen oli huomattavasti helpompaa kuin nykyaikana.8 Vanha säätyvalta eli ancien régime oli yhä monille se yhteiskunnallinen järjestys, joka oli omaksuttu osaksi omaa maailmankuvaa. Edustuksellinen demokratia oli helppo nähdä muutaman vuosikymmenen kokeiluna, joka ei yksinkertaisesti toiminut. Yleiseurooppalainen fasistinen liikehdintä toimi usein sodan hävinneissä maissa saman logiikan kautta – maailmansota oli epäonnistunut ja keino tilanteen korjaamiseksi oli uuden sodan lietsonta. Suomessa tämä tarkoitti sisällissodan loppuun viemistä ja kommunismin hävittämistä. Kotikommunismi oli osa maailmanlaajuista uhkaa, joka asettui kansallisvaltion yhtenäisyyttä vastaan. Samaa retoriikkaa ja poliittista logiikkaa lietsottiin Saksassa, jossa ensimmäisen maailmansodan tappio sälytettiin ”selkäänpuukottajien” ja juutalaisten syyksi.9 Etulinjassa ei epäonnistuttu, vaan isänmaa petettiin kotirintamalla.

Ernesto Laclaun analyysissä selityksenä kansallissosialistien menestykselle Saksassa oli keskeistä natsien menestyksekäs poliittinen ideologia, joka kykeni ylittämään luokkarajat ja keräämään erilaisista intressiryhmistä äänestäjäkunnan, jolla oli yhteinen vihollinen. Vasemmiston kannatus oli suhteellisesti tasaväkistä natsien kanssa, mutta kansallissosialistit kykenivät kosiskelemaan puolueeseensa äänestäjiä vasemmistosta. Kansallissosialismi ja keskiluokan intressit yhdistyivät poliittiseksi liikkeeksi, joka rakentui monimuotoisemmalle ajattelutavalle kuin vasemmiston ajoittain jyrkän luokkareduktionistinen retoriikka. Vasemmisto ei siis kyennyt houkuttelemaan keskiluokkaisia äänestäjiä, vaikka jälkikäteen on helppo sanoa, että sen olisi pitänyt.10 Natsien valtaannousun jälkeen kansainvälinen vasemmisto heräsi tilanteen vakavuuteen ja Kominternin aiemmin vaatiman kompromissittomuuden tilalle rakennettiin yhteistyötä niin kommunistien, sosiaalidemokraattien kuin liberaalienkin välillä. Tätä nimitettiin kansanrintamapolitiikaksi.11

Suomen poliittisen historian ensimmäinen populistipuolue12 oli keväällä 1929 perustettu Suomen pienviljelijäin puolue. Saman vuoden lopulla alkunsa saanut fasistinen lapuanliike on myös tulkittu populistiseksi liikkeeksi.13 Pienviljelijäpuolueen retoriikka noudatti populistista logiikkaa ja puolueessa argumentointiin pienviljelijäväestön olevan suurin yksittäinen osa kansasta ilman omaa puoluetta. Kritiikki kohdistui ”alkuperäiseen” maalaispuolueeseen eli maalaisliittoon, jonka nähtiin unohtaneen köyhän ja tavallisen kansan. Maalaisliiton yleislinja oli jossain määrin oikeistolaistunut ja kentällä kytenyt oppositiomieliala purkautui erilaisina puoluehankkeina, joista SPVP oli merkittävin.14

Lapuanliike oli nationalistisen ja oikeistolaisen tyytymättömyyden purkaus sekä kommunistista liikehdintää että koko demokraattista järjestelmää kohtaan. Vaikka suomalainen kommunismi oli tosiasiallisesti pakotettu maan alle ja sen kaikki keskeiset johtajat istuivat vankilassa, kotikommunismin uhka oli kommunismin todellisesta alennustilasta huolimatta vaikuttava uhkakuva. Tämän merkitystä ei vähentänyt jäljelle jääneiden kommunistien uhitteleva esilletulo 1920-luvun lopulla, mikä lapualaismielisten uhkakuvissa vahvisti heidän tilannearvionsa paikkansapitävyyttä. Kominternin yleisen linjan mukaan fasismin nousu oli merkki kapitalismin tulevasta romahduksesta, jolloin agitaation ja toiminnan kiihdyttäminen oli kommunisteille looginen toimintamalli.15 Lapuanliikkeen taustalla olivat samankaltaiset ideologiset asetelmat kuin Saksan natsipuolueella: pettymys ensimmäisen maailmansodan lopputulemaan ja kiivas kommunisminvastaisuus. Vaikka sisällissota Suomessa oli päättynyt valkoisen osapuolen voittoon, radikaalit valkoiset käänsivät tilanteen tappioksi, sillä kommunismi oli yhä osa suomalaista yhteiskuntaa.16 Molemmat kokivat edustavansa kansaa ja vastustavansa eliittiä.

Poliittiset ideologiat ja odotushorisontit

Suomi oli vielä 1930-luvulla kehitysmaa. Teollistuminen oli hidasta ja suurin osa väestöstä asui maalla ja sai elantonsa maataloudesta.17 Tämän artikkelin kannalta oleellisia, aikalaisten tulevaisuushorisontteja määritteleviä ideologioita voi jakaa karkeasti kolmeen keskeiseen kategoriaan: marxismiin, nationalismiin ja alkiolaisuuteen. Käsitteet ovat tässä suhteessa ennen kaikkea aatehistoriallisia ja niiden tehtävänä on yleisellä tasolla jäsentää erilaisia utopioita, joita tavalliset kansalaiset sekä itse tuottivat että vastaanottivat poliittisessa puhunnassa.

Marxismi tarjosi vision kapitalisoituvasta yhteiskunnasta, jossa vallan ottaisi ennemmin tai myöhemmin itselleen työväestö. Millä tavalla tämä kehitys tapahtuisi, oli poliittisesti keskeinen kysymys kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä. Kuitenkin proletariaatin keskeisyys poliittis-yhteiskunnallisena subjektina ja teollistumisen välttämättömyys yhdistivät niin maltillisempia kuin radikaaleimpia vasemmistolaisia. Tavalliselle kansalle keskeistä oli oman elintason nousu ja yhteiskunnallisten luokkaristiriitojen liennytys.

Nationalismille keskeistä oli kansakunnan kokonaisuuden tuottaminen ja kansallisvaltion toimivuuden edistäminen. Benedict Andersonin kuvaama ”kuviteltu yhteisö”18, jossa kaikki rajallisen yhteisön jäsenet kuuluvat samaan etupiiriin, oli politiikan keskeinen lähtökohta, johon yhteiskunnalliset kysymykset palautettiin. Aikanaan suosittujen, niin sanottujen energeettisten valtioteorioiden mukaisesti kansakunnan henkiset ja ruumiilliset voimavarat tuli kanavoida mahdollisimman tehokkaasti ja hyödyllisesti, jolloin kansanruumis säilyisi eheänä ja elinvoimaisena.19 Suomalaisen nationalismin kannalta Akateeminen Karjala-Seura ja sen levittämät käsitykset isänmaallisuudesta olivat keskeisessä roolissa yliopistoeliitin maailmankuvan kannalta.20

Kotoista perua oleva ideologia, alkiolaisuus, näki keskeiseksi agraarisen yhteiskunnan ylläpitämisen. Maalaisliiton ja suomalaisen nuorisoseuraliikkeen keulahahmo Santeri Alkio (1862–1930) suhtautui sekä liberalismiin että marxismiin vastahakoisesti. Alkiolle keskeinen käsite ”maahenki” esiintyi esimerkiksi pienviljelijäpuolueen retoriikassa taajaan ja tällä tarkoitettiin ihmisen yhteyttä luontoon ja maahan.21 Kaupungistuminen ja teollistuminen olivat Alkiolle epätoivottavia ilmiöitä, joiden vastapainoksi maaseudun yhteisöllisyys ”gemeinschaft” tuli nähdä yhteiskunnan keskeisenä tukipilarina, jota ei tullut hävittää kehityksen nimissä. Vuoden 1910 kirjoituksessaan ”Kapitalismin ja sosialidemokratian välissä” Alkio toteaa:

Huomattavimpia ilmiöitä tässä kapitalistisessa kehityksessä on epäilemättä teollisuusmaiden väestöjen siirtyminen kaupunkeihin. Ja samalla kun joku kaupunki kansoittuu suurkaupungiksi, samalla luo se myöskin oman luonteensa mukaisen tuloksen: räikeimmät luokkavastakohdat. Keinotteleva elämä nostaa keinottelijaneron herraksi, syösten ruumiillisen työn tekijän joukkoihmisenä proletaarien riviin. Tiede ja taide käyvät palvelemaan sitä, joka enimmän maksaa. Suurkaupunki saa ihmeteltävät sivistyslaitoksensa ja lahjoittaa suurituloiselle asukkaalleen satumaisia elämänmukavuuksia. Mutta samalla se työntää suunnattomat joukot työväkeä hylkykasoihin, jotka suurkaupunkien laidoilla muodostavat sen kuonan, minkä suurkaupungin elämä tuottaa. Kainin puolustus: ”Olenko minä veljeni vartija?” on rikkaan kaupunkilaisen omantunnon sivellin.22

Alkiolaisuus poliittisena ideologiana ei ollut samalla tavalla ideologinen kuin marxismi, liberalismi, tai nationalismi sillä maalaisliitto ei koskaan varsinaisesti julistautunut alkiolaiseksi tai Alkio ei itse rakentanut mitään systemaattista oppia tai aatetta, jota hän olisi suoraan propagoinut. Ennen 1930-lukua alkiolaisuudesta puhuttiin suomalaisessa julkisuudessa mutta sillä ei ollut varsinaista jaettua merkitystä.23 SPVP oli ensimmäisiä liikkeistä, jotka julistautuivat alkiolaiseksi. Tällä oli tarkoitus korostaa maalaisliiton muuttuneen juurensa unohtaneeksi talollisten puolueeksi, joka ei ajanut ”köyhän asiaa”.24 Puolue ei nostanut alkiolaisuutta kuitenkaan toimintansa keskeisimmäksi sanomaksi, vaan puolueen agenda oli populistinen – nousta edustamaan kansaa ohi maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien, joista oli tullut osa poliittista eliittiä.

Suurin osa suomalaisista oli pienviljelijöitä, kuten pienviljelijäpuolueen lehti julisti.25 Se välitön yhteiskunnallinen kehityksen tila ja kehityksen nopeuden kokemus, jotka määrittelivät tulevaisuuden visioita, olivat kytköksissä agraariseen kulttuuriin. Teollistuminen ja maaseudun kehitys kohti kapitalistista tuotantoa olivat sekä vasemmistolaisten että liberaalien odotushorisonttien primus motor, mutta niiden vastapainona eli usko pientilamallin taloudelliseen ja henkiseen ylivertaisuuteen.26 Usko pienviljelijä-Suomen tulevaisuuteen oli vankka ja kehitys nähtiin maaseudulla toteutuvan melko arkisina asioina: varallisuuden kasvuna, vapaa-ajan lisääntymisenä sekä sivistyksen tason kohentumisena.27 Kysymys oli ennen kaikkea moraalinen, sillä kaupunkilainen elämäntyyli koettiin epäterveelliseksi, siveettömäksi ja hengettömäksi.28 Maaseutu oli ”luonnollisuudessaan” tervehenkisen elämän kehto.

Suomalaisen populismin poliittiset ehdot

Suomalaisen populismin keskeisenä ideologisena ennakkoehtona oli sosiaalidemokraattisen puolueen ristiriitainen suhtautuminen Suomen taloudelliseen kehitykseen maaseudun kohdalla.29 Pienviljelys oli Suomessa vallitseva tuotannonmuoto ja ongelma oli ensisijaisesti marxilaisiin odotushorisontteihin kytkeytyvä: tulisiko teollistumista jouduttaa vai panostaa maaseudun elinolojen kehittämiseen? Puolueessa ei päästy varsinaiseen yhteisymmärrykseen asiasta, sen sijaan asiaa pohdittiin useissa puoluekokouksissa ja linjaukset vaihtelivat myönteisen ja kielteisen välillä. Kautskyläisten marxistien näkökulmasta teollistuminen oli väistämätöntä ja tasaisesti edistyvää, bernsteiniläisten revisionistien mielestä kehitys ei ollut marxilaisten ennustusten mukaista.30

Sosiaalidemokraattinen puolue oli suhtautunut ristiriitaisesti pienviljelykseen jo varhaisissa puolueohjelmissaan. Sosiaalidemokraattiselle liikkeelle merkittävä vuoden 1903 Forssan ohjelma sisälsi erillisen maatalousohjelman, jossa tuettiin torpparien oikeuksia. Keskeinen ongelmakohta oli sosialismin oppien kanssa ristiriitainen suhtautuminen yksityisomistukseen, ja Forssan ohjelmassa tähän ei otettu suoraan kantaa. Puolueen marxilaiset kokivat maatalousohjelman ongelmalliseksi, Oskari Tokoin mukaan se oli ”monessa suhteessa pikkuporvarillinen” ja vuoden 1911 puoluekokous hylkäsi maatalousohjelman. Sosiaalidemokraattien jäsenistö oli kuitenkin pienviljelijävaltaista ja osin jäsenistön painostuksesta vuoden 1922 ohjelmassa pienviljelykseen ja yksityisomistukseen otettiin positiivinen suhde.31

Suomalaisen populismin suhteen vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen pienviljelijäväestöön mahdollisti tämän ristiriidan populistisen haltuunoton. Pienviljelijäpuolueen populismi rakentui eronteolle sekä vasemmistoon että oikeistoon. Oikeistoa koskeva ristiriita oli vastakkainasettelu pienviljelyksen ja suurtilallisten välillä, vasemmistossa sosialismin ja yksityisomistuksen välillä. Pienviljelijäpuolueen lehdistössä argumentoitiin vasemmiston ideologian olevan todellisuudessa pienviljelysvastainen, vaikka puolue pyrki virallisesti ajamaan pienviljelijöiden asemaa. Maalaisliitto nähtiin pienviljelijäpuolueessa suurtilallisten puolueena, jossa oikeistosiipi oli saanut liikaa valtaa unohtaen puolueen alkiolaiset juuret. Tällainen käsitys heijasteli pettymystä koko poliittiseen järjestelmään, joka ei tuntunut ajavan pienviljelijöiden etua. Tällä tavalla edustuksellisen demokratian ihanteet eivät täyttyneet, koska puolueen puheenjohtajan Yliruusin mukaan ”maamme suurin väestöryhmä oli ilman omaa edustusta”.32

Lapuanliikkeen fasistinen populismi nosti julkisen puheen keskiöön kysymyksen kommunisminvastaisuudesta ja isänmaallisuudesta. Vuonna 1930 julkaistussa, Arvo Kokon kirjoittamassa teoksessa Lapuan laki, nämä eri kysymykset artikuloidaan osaksi samaa ajattelumallia:

Kommunisminvastainen Lapuan liike on alkuvoimainen, yhteiskunnassa itsestään syntynyt kansanliike. Ennen kuin kuitenkaan sellaiset kansanliikkeet puhkeavat esiin, täytyy niiden epäkohtien, joita ne syntyvät poistamaan, olla huomattavan räikeitä, kansan oikeudentuntoa syvästi loukkaavia ja laadultaan sellaisia, että ne uhkaavat kansan vapautta ja sen tärkeimpiä elinehtoja. Monesti saattaisi kansanliike, jonka ilmenemistapa on lain muotoa enemmän tai vähemmän syrjäyttävä, käydä tarpeettomaksi, jos epäkohdat lainsäädännössä tai maan hallinnossa olisi aikanaan voitu valtion toimesta poistaa. Lain kirjainta syrjäyttävä, kansan oikeudentunnon vaatimuksia toteuttava liike voi johtua myöskin puutteellisuuksista itse valtiosäännössä, etenkin silloin, kun se antaa eduskunnalle sellaisen vallan joka oleellisesti kuuluu vastuunalaiselle hallitukselle.33

Lapuanliikkeen populismissa kansa on isänmaallinen ja orgaaninen osa kansankokonaisuutta. Tätä kuvaa Kokon korostama kansanliikkeen spontaanisuus ja ”itsestään syntyminen”. Kansaan ei kuitenkaan lueta niitä jotka rikkovat yhteistä, jaettua oikeudentuntoa eli tässä tapauksessa kommunisteja. Poliittisen järjestelmän toimivuuden kyseenalaistaminen antaa viitteitä fasistisesta ja autoritäärisestä politiikan ymmärryksestä. Lapuanliikkeen delegaatio esitti vaatimuksensa istuvalle hallitukselle talonpoikaismarssin aikana 7. heinäkuuta 1930. Delegaatio vaati uudistusta ”valtiopäivien vapauttamiseksi puolueiden heikentävästä vaikutuksesta”, vaikka toisaalta julistuksessa vakuuteltiin, että Suomeen ei toivottu ”fascistismallista diktatuuria”.34

Päätelmiä

Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus näytti 1930-luvulla taloudellisesta näkökulmasta kahtiajakoiselta. Maaseudulla usko pienviljelykseen eli vahvana, vaikka toisaalta työväenliikkeessä ja oikeistossa teollistuminen ja urbanisoituminen olivat vastakkaisia kehityskulkuja, jotka eivät olleet täysin yhteensopivia maaseudun väestön odotusten kanssa. Vasemmiston ja oikeiston käsitykset teollistumisesta ja sen seurauksista myös erosivat merkittävästi toisistaan.

Suhtautuminen demokratian tulevaisuuteen oli kyseenalaistavampi kuin nykyaikana. Parlamentaarinen demokratia oli kyseenalaistettavissa, koska kokemukset siitä olivat ristiriitaiset. Oikeistossa vasemmiston läsnäolo ja politiikka aiheuttivat yhä närää sisällissodan valossa, toisaalta suomalaisen parlamentarismin dynamiikka ja epävakaat hallitukset loivat epäuskoa poliittisesta asemoitumisesta riippumatta.

Radikaali oikeistopopulismi esittää nykyajan ongelmaksi liiallisen maahanmuuton ja ”suvaitsevaisuuden”. Myös 1930-luvulla ongelmat liittyivät moraaliin ja kapeaan ymmärrykseen nationalistisesta kansasta. Syypäät löytyivät vasemmalta ja liberaaleista. Oikeistopopulistisessa ajattelussa bolsevikkeja ja kommunisteja edustavat nykyään ”suvakit” ja ”vihervasemmisto”. Vaikuttaisi siltä, että ajattelutapa ja sen logiikka sinänsä eivät ole muuttuneet, vaikka sen sisältö on muuttanut muotoaan.

Populismi oli ilmiö, joka ensimmäistä kertaa nousi pinnalle sen nykyisessä muodossa. Pienviljelijäprotestit ja fasismi heijastelivat tyytymättömyyttä koko puolueinstituutiota kohtaan. Vaikka lapuanliike kuihtui nopeasti kasaan ja pienviljelijäliike jäi kokonaisuudessa merkitykseltään vähäiseksi, jälkimmäinen ilmiö loi pohjaa myöhemmälle pienviljelijäpopulismille. Kuten nykyäänkin, 1930-luvulla populismi toimii vallitsevaa puoluejärjestelmää kyseenalaistavana poliittisena voimana. Vastaavasti pienviljelijäpopulismin tavoitteena oli löytää tilaa uusille poliittisille avauksille, jossa populistinen käsitys kansasta ja eliitistä kohtasivat. Tilaa etsittiin keskusta-vasemmistosta ja myöhemmin Veikko Vennamo toisti samankaltaisin menetelmin tätä populistista logiikkaa, tosin huomattavasti paremmalla menestyksellä.

Pienviljelijäpopulismi ei kyennyt tehokkaasti haastamaan lapuanliikettä, mutta nykyiseen puoluepoliittiseen tilanteeseen verrattuna 1930-luvulla populismi ei ollut pelkästään oikeiston omaisuutta. Perussuomalaisten siirryttyä halla-aholaisten valtaan ja muutaman askeleen kohti äärioikeistoa, herää kysymys – olisiko Suomen puoluekentässä tilaa populismille, joka ei asemoituisi poliittisen kentän oikeaan laitaan?

Kirjallisuus ja lähteet

Sanomalehdet:

Suomen Pienviljelijä N:o 1, 3.1.1930

Kirjallisuus:

Alapuro, Risto, Akateeminen Karjala-Seura – Ylioppilasliike ja kansa 1920- ja 1930-luvulla. Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki, 1973.

Alkio, Santeri, Maalaispolitiikkaa I–II. Edistysseurojen Kustannus-Oy: Helsinki, 1919.
Anderson, Benedict, Kuvitellut yhteisöt. Vastapaino: Tampere, 2017.

Jussila, Petri, Tilastomies torpparien asialla – Edvard Gyllingin maatalouspoliittinen ajattelu ja toiminta suurlakon ja sisällissodan välissä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura: 2015.

Klinge, Matti, Vihan veljet ja kansallinen identiteetti. Kustannusosakeyhtiö SILTALA: Helsinki, 2012.

Kokko, Arvo, Lapuan laki – Talonpoikaisliike Suomessa v. 1930. Tieto kustannus Oy: Huopalahti, 1930.

Koselleck, Reinhart, Futures Past – On the Semantics of Historical Time. Columbia University Press: New York, 2002.

Lackman, Matti, Taistelu talonpojasta – Suomen Kommunistisen Puolueen suhde talonpoikaiskysy-mykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918–1939. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen: Oulu, 1985.

Laclau, Ernesto, Politics and Ideology in Marxist Theory. Verso: Lontoo, 1979.

Laclau, Ernesto, On Populist Reason. Verso: Lontoo, 2005.

Mickelsson, Rauli, Suomen puolueet – Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino: Tampere, 2015.

Müller, Jan-Werner, Mitä on populismi? Niin & näin: Tampere, 2017.

Mäkinen, Riitta, ’Pienviljelysaate torpparivapautuksen takana’. Teoksessa Väänänen, Anna (toim.), LAARI 2010 – Suomen maatalousmuseon vuosikirja. Suomen maatalousmuseo Sarka: 2010, 31–45, [http://www.sarka.fi/wp-content/uploads/2014/02/Laari_SISUSvedos2kev1.pdf]. Luettu 8.8.2018.

Silvennoinen, Oula & Tikka, Marko & Roselius, Aapo, Suomalaiset fasistit: mustan sarastuksen ai-ruet. Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki, 2016.

Soikkanen, Hannu, Kohti kansanvaltaa 1. 1899-1937 – Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue: Helsinki, 1975.

Soikkainen, Timo, Yrjö Ruutu: näkijä ja tekijä. Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki, 1991.

Vahosalmi, Ville, Taistelu pienviljelijästä – Suomen pienviljelijäin puolueen perustaminen 1929–1930. Historian pro gradu -tutkielma: Tampere, 2017.

Virtanen, Aarni, Vennamo – Mies ja hänen puolueensa. Arthouse: Helsinki, 2018.

  • 1. ”Uusi vuosi”, Suomen Pienviljelijä N:o 1, 3.1.1930.
  • 2. Koselleck 1979, 255–256.
  • 3. Koselleck 1979, 255–256
  • 4. Ks. tarkemmin Laclau 2005.
  • 5. Pro gradu -tutkielmassani olen käsitellyt Laclaun teorioita tarkemmin, ks. Vahosalmi 2017, 10–15.
  • 6. Klinge 2012, 203–206; Lackman 1985, 35; Ks. tarkemmin esim. Mickelsson 2015.
  • 7. Esim. Müller 2018. Em. teoksen ongelmana on populismin samaistaminen historiattomasti fasismin ja neokonservatiivisen oikeistoradikalismin kanssa, mutta tästä huolimatta siinä on käsitelty myös ansiokkaan kriittisesti nykypolitiikan tilaa.
  • 8. Demokratian yhdeksi edellytykseksi on nähty poliittisen osallistumisen perinne (Paloheimo & Wiberg 1996, 177). Tällainen järjestelmä syntyi Suomessa varsinaisesti vasta vuoden 1907 eduskuntauudistuksen myötä, vaikka sen historia ulottuu 1800-luvulle.
  • 9. Silvennoinen, Tikka & Roselius 2017, 61–72.
  • 10. Laclau 1978, 124–134.
  • 11. Mickelsson 2015, 105.
  • 12. Varhaisempina populistisina toimijoina on myös nähty niin työväenliike, fennomania kuin maalaisliitto (esim. Railo & Vares 2011).
  • 13. Mickelsson 2015, 97–99.
  • 14. Matti Lackmanin väitöskirjassa Taistelu talonpojasta käsitellään kaikkia keskeisiä pulaliikkeitä ja se on edelleen paras yleisesitys aiheesta. Lackman 1985; Vahosalmi 2017.
  • 15. Lackman 1985, 213; Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, 18–24.
  • 16. Silvennoinen, Tikka & Roselius 2017, 69.
  • 17. ”Kaskipelloilta palveluyhteiskuntaan”, [https://www.stat.fi/tup/suomi90/helmikuu.html] luettu 8.8.2018.
  • 18. Nationalistinen kansakunta ja yhteisö on kuviteltu, koska sen jäsenet kokevat keskinäistä solidaarisuutta tuntematta toisiaan. Ks. tarkemmin Anderson 2007, 37–41.
  • 19. Tällainen energeettistä valtioteoriaa edusti Suomessa Yrjö Ruutu, joka oli Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtori ja suomalaisen valtio-opin edelläkävijä. Ks. tarkemmin Klinge 2012 tai Soikkanen 1991.
  • 20. Ks. tarkemmin Alapuro 1973.
  • 21. Alkio 1919, 94–115, 119–122; Vahosalmi 2017.
  • 22. Alkio 1919, 96.
  • 23. Kansalliskirjaston sanomalehtiarkiston hakutoiminto hakusanalla ”alkiolai*” aikavälillä 1.1.1898–31.12.1929 tuottaa 198 osumaa. Nopean katsauksen perusteella varhaisemmissa hakutuloksissa käsitettä käytetään erityisesti alkiolaisen nuorisoseuratoiminnan yhteydessä, puhuttaessa yleisesti maalaisliitosta ja 1920-luvulla sitä käytetään myös ideologisessa merkityksessä, enimmäkseen vasemmistolaisessa lehdistössä pilkalliseen sävyyn. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search] luettu 19.8.2018. Myöhemmin alkiolaisuudesta on tullut maalaisliitto-keskustalainen ideologia, johon viitataan vielä nykyisinkin, esim. ”Kiistelty Alkio”, Suomenmaa N:o 17, 27.4.2018
  • 24. Vahosalmi 2017, 70–75
  • 25. Vahosalmi 2017, 40.
  • 26. Mäkinen 2010.
  • 27. Vahosalmi 2017, 58–59.
  • 28. Vahosalmi 2017, 70–75.
  • 29. Vahosalmi 2017, 25–31.
  • 30. Jussila 2015, 14–16.
  • 31. Soikkanen 1975, 398–401.
  • 32. Vahosalmi 2017, 31.
  • 33. Kokko 1930, 5.
  • 34. Kokko 1930, 58–59.