Miksi raittiuden puolesta vannoneet Penedon suomalaissiirtolaiset haksahtivat alkoholiin?

Miksi kieltolaki säädettiin, vaikka niin moni kansalainen rikkoi lakia sen alusta lähtien?

Kuinka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset suhtautuivat alkoholiin?

Nähdäänkö alkoholi lähtökohtaisesti haitallisena huumausaineena vai yksilöllisenä nautintoaineena?

”Nykyaikaisessa sodassa työvelvollisuus on välttämätön”

Työvelvollisuus Suomessa talvisodasta jatkosodan alkuun

OTTO AURA

Tässä artikkelissa käsittelen työvelvollisuuslain säätämistä ennen talvisotaa, hieman talvisodan aikaista soveltamista sekä sitä, miten talvisodan kokemusten pohjalta työvelvollisuuslainsäädäntöä muokattiin välirauhan aikana. Työvelvollisuus ja työvelvolliset ovat kovin tutkimatonta historian aluetta, vaikka aiheella oli sotien aikana suuri merkitys. Määritelmällisesti kaikki työikäiset suomalaiset olivat työvelvollisia, joskin valtaosa käytetystä työvelvollisuustyövoimasta oli miehiä puolustuslaitoksen linnoitustyömailla. Pääsääntönä suomalaisessa työvoiman käytössä sotien aikana oli toiminnan eräänlainen vapaaehtoinen velvollisuus. Tämä liittyi pitkäkestoisiin käsityksiin työstä velvollisuutena.1 Työvelvollisuuslakia käytettiin vain, kun työvoiman saantia ei voitu muuten varmistaa.

Laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana säädettiin kesäkuussa 1939. Tämä voidaan nähdä osana laajempaa lainsäädännön kokonaisuutta, jonka säätämiseen vaikutti kiristynyt turvallisuuspoliittinen tilanne. Vilho Tervasmäki on väitöskirjassaan vuonna 1964 tutkinut maanpuolustusasioita eri eduskuntaryhmistä käsin ja laski työvelvollisuuslain osaksi totaalista maanpuolustusta, johon kuuluivat poliittinen ja hallinnollinen lainsäädäntö, sotilaallinen lainsäädäntö ja varojen käyttö, taloudellinen lainsäädäntö sekä väestönsuojelulainsäädäntö.2

Työvelvollisuuslain Tervasmäki sijoitti taloudellisen lainsäädännön alle. Poliittisen ja hallinnollisen lainsäädännön alla puolestaan on sotatilalaki, sotilaallisen lainsäädännän alla esimerkiksi asevelvollisuuslaki. Väestönsuojelulainsäädäntöön puolestaan kuului väestönsuojelulaki. Tämä jaottelu luo kuvaa hyvin kokonaisvaltaisesta maanpuolustuksellisesta lainsäädännöstä.

Sotatilalakia ja siihen liittyviä lakeja lukuun ottamatta ensimmäiset totaalista maanpuolustusta koskevat lait – väestönsuojelulaki ja työvelvollisuuslaki – tulivat esille vasta vuonna 1939.3

Tervasmäki jättää käsittelemättä lait puolustusvalmiuden tehostamisesta ja työvelvollisuudesta säätämisestä, sillä ”ilmeinen sodanvaara joudutti niiden läpimenoa ja lievensi erimielisyyksiä”4 . Tämä on perusteluna itsessään kovin heikko siitä huolimatta, että yleinen turvallisuuspoliittinen tilanne varmasti vaikuttikin lainsäädäntöön. Merkittävin tutkimus, jossa työvelvollisuusasioita käsitellään, on Erja Sarasteen poliittisen historian lisensiaattityö Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana. Inhimillisten resurssien käyttö kriisiaikana 1939–1944.5

Laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana

Työvelvollisuuslain säätämisestä ensimmäiset merkinnät valtioneuvoston asiakirjoista löytyvät lokakuulta 1938. Tällöin asetettiin Yrjö Puhakan johtama komitea tarkastamaan puolustusministeriössä valmistellut ehdotukset laiksi työvelvollisuudesta, laiksi muutoksista sotatilalakiin, laiksi sotatilalain säännösten soveltamisesta sodanuhka-aikana sekä laiksi nestemäisten poltto- ja voiteluaineiden varastoimisesta.6 Kaikki ehdotukset liittyivät kiinteästi puolustusvalmiuden kehittämiseen. Tästä johtuen on perusteltua uskoa, että yksi vaikuttaja näiden lakiesitysten takana oli sotatalouspäällikkö Leonard Grandell. Kuitenkaan tästä Puhakan komitean työskentelystä ei kirjoitettu mietintöä, joka olisi julkaistu komiteamietintöjen sarjassa. Jää toistaiseksi päättelyjen varaan, millaisiin tuloksiin komitea päätyi.

Joka tapauksessa työvelvollisuuslainsäädännön aikaansaaminen edistyi ja 12.1.1939 esiteltiin valtioneuvostossa ehdotus hallituksen esitykseksi eduskunnalle. Asian valmistelu jätettiin asetetulle ministerivaliokunnalle. Hallitus antoi ehdotuksensa laiksi yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana eduskunnalle 27.1.1939. Tästä seurasi pitkä prosessi, jonka yhteydessä käytiin keskustelua, toisin kuin Tervasmäki argumentoi.

Jos sota maata kohtaa, aiheuttaa se myöskin maan työmarkkinoilla melkoisia muutoksia.7

Työvelvollisuuslain hallituksen esityksen perustelut pohjautuivat ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin. Sodan syttyessä valtava määrä työvoimasta siirtyisi asepalvelukseen, joillakin aloilla iskisi työttömyys ja toisilla huutava puute työvoimasta. Hallituksen esityksessä perusteltiin lain säätämistä myös muiden Euroopan maiden malleilla, joissa oli lainsäädännällinen mahdollisuus sodanaikaiseen työvelvollisuuteen. Valtioita itsessään ei eritelty.8 Saksassa puolestaan oli ollut 1930-luvun puolivälistä asti voimassa pakollinen työvelvollisuus, Reichsarbeitsdienst, mutta sen perusteet olivat toisenlaiset.9 Tämä saksalainen malli oli tunnettu myös eduskunnassa.10

Lain säätämisessä kaikkine valiokuntakierroksineen ja eduskuntakäsittelyineen kesti tammikuusta kesäkuuhun. Varsinaiset käsittelyt eduskunnassa saatiin alkamaan vasta toukokuun alussa. Tätä ennen lakiehdotus oli ollut käsittelyssä puolustusasiainvaliokunnassa, perustuslakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa. Lopulta 30.5.1939 oli lakitekstin muoto saatu valmiiksi ja 16.6.1939 vahvistettiin laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana.11

Lain mukaan jokainen suomalainen, 18–59 vuotta, oli velvollinen ”tekemään maanpuolustuksen etua välittömästi tai välillisesti tarkoittavaa työtä”. Työvelvollisuudesta vapautettiin lapsen tai avuttoman henkilön hoitovastuussa olevat, ne, jotka olivat virassa tai toimessa, jonka haltija oli vapautettu asevelvollisuuden suorittamisesta sodan aikana, sekä asevelvollisuuttaan suorittavat.12

Työvelvollista ei saanut määrätä työhön, jonka suorittamiseksi hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Lähtökohtana tuli pitää sitä, että työvelvollisuustyöt suoritettaisiin kotipaikkakunnalla. Mutta joka tapauksessa lain sana oli selvä: ”Työvelvollisen on tehtävä sitä työtä ja siinä työpaikassa, joka kutsussa on ilmoitettu tai muutoin määrätty.”13

Lain mukaan työvelvolliselle tuli maksaa palkkaa, joka vastasi paikkakunnalla samankaltaisesta työstä yleensä maksettua palkkaa. Palkkaukseen ja työsuhdeasioihin ottivat eduskuntakäsittelyssä työläisten edustajat voimakkaasti kantaa. Työvelvollisuus nähtiin koskevan nimenomaan ja erityisesti työläisiä.

Jokaiselle oikeudentuntoiselle edustajalle pitäisi olla selvillä se, että näinkin suuria velvoituksia sisältävän lain täytyy myös turvata työvelvollisille kuuluvat alkeellisimmat oikeudet.14

Laissa määriteltiin myös rauhan aikaista työvelvollisuustyövoiman organisointia. Ehkä lain yksi mielenkiintoisimmista kohdista on kuudennessa pykälässä. Tämän mukaan alle 40-vuotias, toistaiseksi vapautettu rauhan ajan palveluksesta, voitiin määrätä jopa kuudeksikymmeneksi vuorokaudeksi kursseille ja harjoituksiin. Näillä kursseilla oli tarkoitus perehdyttää työvelvollinen sodanaikaisiin tehtäviinsä. Lisäksi todettiin, että tällaisessa tapauksessa verrataan työvelvollinen asevelvolliseen ja oikeudet ovat samat kuin kertausharjoituksissa.15 Ei ole tietoa, että tällaisia kursseja tai harjoituksia olisi pidetty ennen talvisodan syttymistä.

Yksi erittäin kiihkeää keskustelua aiheuttanut pykälä liittyi rangaistuksiin. Alkuperäisessä hallituksen esityksessä lanseerattiin uusi rangaistusmalli: ”erityinen työmuodostelma”. Kyseessä oli kurimuodostelma, johon määrättäisiin ne, jotka kieltäytyivät suorittamasta töitä tai laistoivat työvelvollisuudestaan. Käytännössä kurimuodostelma tarkoitti erityistä yksikköä, jossa kuri oli korostetun kovaa ja työ rankkaa sekä tiukasti ohjattua. Lisäksi vaihtoehtoina olivat myös vankeus tai sakot.16 Tämä esityksessä ollut pykälä aiheutti kiivasta keskustelua.

Ja äskeisessä lausunnossaan ed. Hiltunen huomautti, että pykälän sanamuoto soveltuisi Keski-Euroopassa esiintyvään pakonalaisuuteen, mutta meille se on täysin soveltumaton, sillä se tietäisi rangaistuskomppanioiden ja keskitysleirien muodostamista.17

Lopulta lakitekstiin jäi rangaistusvaihtoehdoista voimaan ainoastaan sakottaminen.

Minä en voi ymmärtää, miksi eduskunta tahtoo olla niin laupias ja hempeämielinen, että rikollista työvelvollista ei mistään rikoksesta saisi rangaista muuten kuin sakoilla. Tämä tuntuu ajattelemattomalta hyväntahtoisuudelta. Työvelvollisissa voi olla ja luultavasti onkin sellaistakin ainesta, joka suorastaan ilkeämielisyydestä, vahingonteon halusta ja ehkäpä puolustusta vastaan epäystävällisestä mielenlaadustakin johtuen tahtoo häiritä ja vahingoittaa niitä pyrkimyksiä, joihin työvelvollisuuden avulla pyritään.18

Paljon keskustelua aiheutti lain tietty ylimalkaisuus ja se, että tarkemmat säännökset määrättäisiin asetuksilla. Uuden asetuksen antaminen oli huomattavasti helpompaa kuin lain muuttaminen. Asetuksen antamisesta oli vastuussa presidentti, valtioneuvosto tai ministeriö, eikä sitä alistettu samanlaiselle keskustelulle kuin lakeja säädettäessä.

Työvelvollisuuden voimaansaattamisesta puolestaan määräsi presidentti. Edellytyksenä tälle oli, että sotatilalaista annetut säännökset, tai osa niistä, oli saatettu voimaan. Talvisotaa edeltäneenä aikana tämä tarkoitti konkreettisesti sitä, että ylimääräisten harjoitusten käynnistyessä myös työvelvollisuus saatettiin voimaan. Presidentti Kyösti Kallio antoi asiasta asetuksen 13.10.1939.19

Työvelvollisuus talvisodassa

Työvoimahallintoa ja -politiikkaa tutkineen Erja Sarasteen mukaan työvoimareservit saatiin talvisodan alkuvaiheessa suhteellisen helposti käyttöön. Esimerkiksi linnoitustöissä tarvittu lisätyövoima saatiin hankituksi vapailta markkinoilta. Tilanne muuttui vuoden vaihteen tienoilla, kun miehiä kutsuttiin lisää armeijaan, linnoitustöiden merkitystä nostettiin ja sotatarviketeollisuuden tuotanto saatiin kunnolla käyntiin. Yleinen työvelvollisuus oli ollut voimassa lokakuun puolivälistä asti, mutta vasta tammikuun alussa turvauduttiin laajamittaisesti lain mahdollistamiin työvoiman pakko-ottoihin.20 Käytännössä pakko-otot tarkoittivat työvelvollisuusmääräyksen antamista ja lähettämistä esimerkiksi linnoitustyömaalle.

Työvelvollisten järjestäminen työmaille ei toiminut kitkatta. Työvoimaa hankkivat sekä siviili- että sotilasviranomaiset, eivätkä he olleet oikein tietoisia toistensa tavoitteista ja toimintamalleista. Ongelman poistamiseksi perustettiin Päämajan alaisuuteen työvoimatoimisto, jonka tehtäväksi tuli työvoiman hankinnan keskitetty johtaminen ja koordinointi.21 Työvoimatoimiston vahvuus oli neljä henkeä, päällikkönään Eljas Kahra. Toimisto työskenteli 95 päivää.

Kun toimiston henkilökunta asui toimistohuoneissa, ei päivittäistä työaikaa ollut millään tavoin rajoitettu, vaan tapahtui työskentely aamusta iltamyöhään saakka. Samoin työskenneltiin myös sunnuntaisin ja juhlapäivinä.22

Jo aiemmin linnoitustöissä oli käytetty sotatilalain nojalla pakko-otettua työvoimaa. Tällä menetelmällä työvoiman sai ottaa lähialueilta ja pitää töissä maksimissaan 24 vuorokautta.23 Tämä kuitenkin aiheutti kovaa rasitusta lähiseutujen kunnille. Työmailla oli myös huomattu, etteivät lyhyet työssäolojaksot palvelleet tavoitteita. Tammikuun 30. päivänä annettiin yleinen kuulutus, jonka perusteella kaikki sotatilalain perusteella työskennelleet muutettiin työvelvollisiksi ja pidettiin töissä.24 Talvisodan työvelvollisten kotiuttaminen alkoi huhtikuun neljäntenä päivänä.25

SA-kuva
"Perääntyviä työvelvollisia Räisälässä", 15.3.1940. Lähde: SA-kuva.

Työvelvolliset työskentelivät erilaisissa työmuodostelmissa. Työmuodostelmien johdossa oli usein insinööri. Muodostelmien koko vaihteli parin sadan ja parin tuhannen välillä. Nämä laajemmat kokonaisuudet jaettiin esimerkiksi rakennusmestareiden johtamiin osastoihin, joita usein kutsuttiin komppanioiksi. Miehistö koostui tammikuusta lähtien käytännössä kokonaan työvelvollisista. Koko työvelvollisia käyttäneestä organisaatiosta on sanottu, että kaikki tapahtui improvisoiden.26 Tämä väite vaikuttaa kyseenalaiselta ja uskon, että improvisointien taustalla oli jotain olemassa olevaa. Tarkastelen myös tätä aihetta tekeillä olevassa työvoiman sotilaallista käyttöä käsittelevässä väitöstutkimuksessani.

Kohti jatkosotaa

Talvisodan kokemuksista pyrittiin ottamaan oppia. Varsinkin Päämajan työvoimatoimiston toimintakertomus talvisodan ajalta oli täynnä kritiikkiä ja kehityskohtia. Tiivistäen: ”Kokemukset, jotka järjestelmän käytäntöön sovelluttaminen antoi, eivät yleensä olleet positiivisia.”27

Työvoiman pakko-otossa oli ollut epäselvyyksiä, eikä tieto ollut kulkenut kunnolla. Toimeenpanossa oli epäselvyyksiä varsinkin ennen työvoimatoimiston perustamista. Kuntien viranomaiset, jotka olivat vastanneet työvelvollisten lähettämisestä, eivät kritiikin mukaan olleet tottuneet isojen väkimäärien käsittelyyn. Tehtävää ei myöskään helpottanut se, että kunnilla oli paljon muitakin tehtäviä. Yhdeksi ratkaisuksi oli koettu sotilaskoulutuksen saaneiden henkilöiden toiminta työvelvollisten kunnallisessa käsittelyssä.28

Identifioituja ongelmia oli ollut toimeenpanon lisäksi myös palkkauksessa, huollossa sekä rangaistusmahdollisuuksissa. Näistä palkkaus koettiin erittäin tärkeäksi. Työvelvolliset olivat pakko-otettua työvoimaa, mutta heille maksettiin palkka. Jos palkkoja ei maksettu oikein, nähtiin vaaraksi työtehon ja motivaation laskeminen sekä valtion maineen menetys. Toimintakertomuksen mukaan yksi todellinen ongelmakohta oli talvisodassa ollut sakkorangaistus. Sakon uhka ei ollut estänyt niskoittelua, pinnaamista eikä karkuruutta. Päämajan työvoimatoimiston puolelta koettiin ehdottomana virheenä se, että lainsäädäntävaiheessa oli lopullisesta lakitekstistä poistettu muut rangaistusvaihtoehdot eli erityiset työmuodostelmat.29

Työvoimatoimisto kuitenkin myönsi sen seikan, että rauhan aikana lakia valmisteltaessa ei voitu tietää sodan aikaista toimintaympäristöä.

On huomattava, että laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana säädettiin rauhan aikaisissa oloissa, ilman edelläkäypään kokemukseen perustuvaa käsitystä siitä, millaisiksi olosuhteet sodan aikana muodostuisivat.30

Asiaa ryhdyttiin pohtimaan ja lopulta 17.1.1941 annettiin asetus yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain soveltamisesta sekä asetus kuntien työvoimalautakunnista.31 Havaittuihin ongelmakohtiin pyrittiin tarttumaan ja muuttamaan niitä. Työvoimalautakunnat piti perustaa jokaiseen kuntaan ja yksi tehtävistä oli yleisen työvelvollisuuden toimeenpano. Työvoimalautakunnat olivat jatkosodan aikana merkittävässä roolissa.32

Työvelvollisuuslain soveltamisesta annettua asetusta oli noudatettava ”sinä aikana, jolloin määräys työvelvollisuuden voimaansaattamisesta on voimassa” 33. Asetuksessa oli paljon tärkeitä määrittelyjä. Ensinnäkin asetuksessa määriteltiin toimeenpanevat viranomaiset. Työvelvollisuuden päävastuuseen määriteltiin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö (KYTM), jonne tuli perustaa työvelvollisuuslautakunta. Kunnallisen tason vastuussa olivat edellä mainitut työvoimalautakunnat, mutta kuitenkin seuraavanlaisella tarkennuksella:

Alueilla tai paikkakunnilla, joilla erityiset sotilaalliset toimenpiteet ovat välttämättömiä, on työvoimalautakuntien noudatettava niitä määräyksiä, joita asianomaiset sotilasviranomaiset antavat maanpuolustukselle välttämätöntä tarkoitusta varten.34

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle määriteltiin tarkasti tehtävät, joiden kautta sen piti johtaa työvelvollisuutta valtakunnallisesti. Viimeisenä seitsemän kohdan listalla mainittiin, että KYTM:n piti huolehtia siitä, ettei työvelvollisuutta tullut käyttää jos tarvittava työvoima saatiin vapaaehtoisesti. Työvoimalautakunnalle määrättiin myös tarkat tehtävät, joista työvelvollisen kannalta tärkein oli yksittäisen työvelvollisen määrääminen töihin. Työvoimalautakuntien tuli myös pitää luetteloa kuntansa alueella olleista työvelvollisista.35

Asetuksen kolmannessa luvussa annettiin ohjeet työpaikkojen määräämisestä. Jälleen painotettiin, että työvelvolliseksi ei tullut määrätä, ennen kuin oli ”ilmeistä, ettei riittävää työvoimaa muuten ole käytettävissä”36 . Keväällä 1939 oli eduskunnassa käytetty puheenvuoroja, joissa koettiin huolta suojeluskuntajärjestön ja Lotta Svärdin jäsenten joutumisesta työvelvollisiksi. Puolustusministeri Juho Niukkanen oli aiheen kuitannut, vapaasti lainaten, maailman luonnollisimpana asiana37, ettei näitä maanpuolustukselle tärkeitä toimijoita määrättäisi toisiin tehtäviin. Nyt asetuksen tasolla määritettiin, ettei vapaaehtoisena sodan aikaisiin tehtäviin koulutettuja määrättäisi työvelvollisiksi ilman erittäin pätevää syytä.38

KYTM asetti helmikuussa toimikunnan antamaan ehdotuksen työvelvollisten käytöstä maanpuolustustehtäviin. Toimikunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin Yrjö W. Laaksonen, joka talvisodassa oli toiminut Päämajan työvoimatoimistossa. Selonteossa käsiteltiin talvisodan kokemuksia ja laadittiin toimintaehdotus, jonka pohjana oli tietoisuus siitä, että poikkeusoloissa työvoima olisi venytetty rajusti. Mietintö valmistui huhtikuussa ja sillä oli vaikutus tuleviin päätöksiin ja muutoksiin.39

Keväällä 1941 suunniteltiin linnoitustöiden osalta liikekannallepanoa ja perustettavaksi päätettiin 43 linnoitusrakennuspataljoonaa. Yhden pataljoonan määrävahvuudeksi tuli 765 miestä. Perustana näissä oli välirauhan aikana linnoitustöitä tehneet työryhmät, joissa pyrittiin päällystö pitämään samana. Työmiehistä tiedettiin valtaosan olleen reserviläisiä, joten työvelvolliset tulisivat kysymykseen mahdollisen sodan syttyessä. Liikekannallepanosuunnitelmat tehtiin puolustuksellisista näkökulmista ja oletetut työmaat olivat taaemmissa asemissa tai jopa niidenkin takana.40

Vielä kesäkuussa 1941 annettiin uusi asetus työvelvollisuuslain toimeenpanoasetuksen muuttamisesta. Asetus astui voimaan 20.6.1941 ja pääkohtana oli ensimmäinen pykälä, jonka uudistetussa muodossa yleisen työvelvollisuuden toimeenpanoa johti edelleen KYTM. Sen sijaan asioissa, jotka koskivat työvoiman hankkimista maanpuolustuksen tarkoituksiin, ylimpänä toimeenpanoviranomaisena oli kotijoukkojen esikunta.41

Myös itse työvelvollisuuslakiin tehtiin muutama muutos. Prosessi alkoi samoihin aikoihin edellä mainitun asetuksen kanssa, mutta lainsäädännöstä kun oli kyse, siinä kesti hieman pidempään. Muutoksen kohteiksi tulivat kysymykset palkasta ja omaisten huollosta sekä rangaistuksista, eli pykälät viisi ja kahdeksan. Työvelvolliselle oli maksettava palkkaa, joka vastasi paikkakunnalla samanlaisesta työstä yleensä maksettua palkkaa. Jos työvelvollisella oli huollettavia, ja työpaikkakunnalla palkkataso huomattavasti huonompi kuin kotipaikkakunnalla, oli työvelvollinen oikeutettu paikallislisää. Tämä paikallislisä maksettaisiin suoraan omaisille.42

Sakkorangaistuksen tehosta oli saatu kokemusta talvisodan ajalta ja sitä pidettiin tehottomana.43 Uudistetussa kahdeksannessa pykälässä palattiin alkuperäisen, vuoden 1939, lakiesityksen linjoille. Jos työvelvollinen todistettavasti kieltäytyi tekemästä työvelvollisuuslain nojalla määrättyä työtä, sai hänet heti vangita ja määrätä ”erityiseen työmuodostelmaan”. Tai jos työmuodostelmaan määrääminen ei onnistunut, vuodeksi vankilaan. Jos työvelvollinen vielä työmuodostelmassakin kieltäytyi töistä, oli maksimirangaistus vuosi kuritushuonetta. Työnantajapuolen rikkeistä saattoi saada joko sakkoja tai joutua vuodeksi vankilaan.44

Jatkosodan alkaessa työvelvollisuuslainsäädäntöä oli tarkistettu erityisesti vastuualueiden ja määrittelyjen osalta. Tilanne oli näiltä osin selvempi, mutta valmistelevia töitä – esimerkiksi työvelvollisuuskutsuntoja – ei saatu aikaa kuin vasta jatkosodan kuluessa.45 Vuonna 1942 säädettiin uusi työvelvollisuuslaki.

Vertailun vuoksi suosittelen lukemaan tämän päiväisestä lainsäädännöstä valmiuslain 14 luvun, jonka otsikkona on työvelvollisuus.46 Laista löytyy paljon samankaltaisuuksia, kuin tässä tarkastellusta vuoden 1939 työvelvollisuuslaista. Nykyisen lain mukaan on jokainen Suomessa asuva, ”joka on täyttänyt 18 mutta ei 68 vuotta, velvollinen tekemään tämän lain tarkoituksen toteuttamiseksi välttämätöntä työtä”.

Lähteet

Alkuperäislähteet

Eduskunta
Valtiopäivät 1938, asiakirjat ja pöytäkirjat.
Valtiopäivät 1941, asiakirjat ja pöytäkirjat.

Kansallisarkisto
Kotijoukkojen esikunnan kirje, 29.7.1941, 499/Työv.tsto sal/2/SK-1986.
Toimintakertomus, Päämajan työvoimatoimisto, SPK 2979.
Valtioneuvoston pöytäkirjat, 1938, 1939, 1941.

Kirjallisuus
Arimo, Reino (1981). Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Aura, Otto (2012). Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941-44. Poliittisen historian pro gradu, Helsingin yliopisto.

Heyck, Hartmut (2003). Labour Services in the Weimar Republic and their Ideological Godparents. Journal of Contemporary History Vol.38 (2). Lontoo: SAGE Publications.

Kettunen, Pauli (2008). Globalisaatio ja kansallinen me. Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere: Vastapaino.

Tervasmäki, Vilho (1964). Eduskuntaryhmät ja maanpuolustus valtiopäivillä 1917–1939. Helsinki: Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisusarja. Politiikan tutkimuksia 4.

Saraste, Erja (1983). Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana. Inhimillisten resurssien käyttö kriisiaikana 1939–1944. Poliittisen historian lisensiaattityö, Helsingin yliopisto.

  • 1. Kettunen 2008, 156.
  • 2. Tervasmäki 1964, 3.
  • 3. Tervasmäki 1964, 3.
  • 4. Tervasmäki 1964, 93.
  • 5. Saraste 1983.
  • 6. Valtioneuvoston pöytäkirjat (VN PTK), 6.10.1938. Ca:239 Pöytäkirjat (1938) X, 17, Kansallisarkisto (KA).
  • 7. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana, Asiakirjat III, Valtiopäivät 1938.
  • 8. Sama.
  • 9. Esim. Heyck 2003.
  • 10. Esim. Ed. Hiltunen, 2.5.1939. Pöytäkirjat III, Valtiopäivät 1938, 2502.
  • 11. Laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana, 16.6.1939. VN PTK, Ca:248 Pöytäkirjat 1939 VI b, KA.
  • 12. Sama.
  • 13. Sama.
  • 14. Ed. J. Raatikainen, 23.5.1939. Pöytäkirjat III, Valtiopäivät 1938, 2722.
  • 15. Laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana, 16.6.1939. VN PTK, Ca:248 Pöytäkirjat 1939 VI b, KA.
  • 16. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana, Asiakirjat III, Valtiopäivät 1938.
  • 17. Ed. Saarinen, 17.5.1939. Pöytäkirjat III, Valtiopäivät 1938, 2513.
  • 18. Ed. Oksala, 17.5.1939. Pöytäkirjat III, Valtiopäivät 1938¬, 2685.
  • 19. Asetus yleisen työvelvollisuuden voimaansaattamisesta, 13.10.1939. VN PTK, Ca:253 Pöytäkirjat 1939 X, KA.
  • 20. Saraste 1983, 53–54.
  • 21. Saraste 1983, 55.
  • 22. Toimintakertomus, Päämajan työvoimatoimisto, 18. SPK 2979, KA.
  • 23. Saraste 1983, 59.
  • 24. Saraste 1983, 60
  • 25. Toimintakertomus, Päämajan työvoimatoimisto, 21. SPK 2979, KA.
  • 26. Arimo 1981, 162.
  • 27. Toimintakertomus, Päämajan työvoimatoimisto, 21. SPK 2979, KA.
  • 28. Toimintakertomus, Päämajan työvoimatoimisto, 23. SPK 2979, KA.
  • 29. Toimintakertomus, Päämajan työvoimatoimisto, 27. SPK 2979, KA.
  • 30. Toimintakertomus, Päämajan työvoimatoimisto, 27. SPK 2979, KA.
  • 31. Asetus yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain soveltamisesta, 17.1.1940; Asetus kuntien työvoimalautakunnista, 17.1.1940. VN PTK, Ca:268 Pöytäkirjat 1941 I, 487, 489, KA.
  • 32. Asetus kuntien työvoimalautakunnista, 17.1.1940. VN PTK, Ca:268 Pöytäkirjat 1941 I, 487, KA.
  • 33. Asetus yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain soveltamisesta, 17.1.1940. VN PTK, Ca:268 Pöytäkirjat 1941 I, 489.
  • 34. Sama.
  • 35. Sama.
  • 36. Asetus yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain soveltamisesta, 17.1.1940. VN PTK, Ca:268 Pöytäkirjat 1941 I, 489.
  • 37. Puolustusministeri J. Niukkanen, 2.5.1939. Pöytäkirjat III, Valtiopäivät 1938¬, 2507.
  • 38. Asetus yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain soveltamisesta, 17.1.1940. VN PTK, Ca:268 Pöytäkirjat 1941 I, 489.
  • 39. Saraste 1983, 112–116.
  • 40. Aura 2012, 35–38.
  • 41. Asetus yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain toimeenpanoasetuksen muuttamisesta, 20.6.1941. VN PTK, Ca:273 Pöytäkirjat 1941 VI, 443, KA.
  • 42. Hallituksen esitys Eduskunnalle työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain muuttamisesta, 20.6.1941. Asiakirjat I-II, Valtiopäivät 1941.
  • 43. Sama.
  • 44. Laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain muuttamisesta, 3.7.1941. Asiakirjat I-II, Valtiopäivät 1941.
  • 45. Saraste 1983.
  • 46. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2011/20111552#L14