Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Maatalousmiehen uran monet ulottuvuudet

Juho Emil Sunilan ura ja siihen vaikuttaneet traditiot

TUOMAS RANTALA

Maalaisliitto oli Suomen johtava porvarillinen puolue 1920- ja 1930-luvuilla. Nykyään puolueen tuon ajan poliitikoista muistetaan lähinnä presidenteiksi nousseet Kyösti Kallio ja Lauri Kristian Relander – hänetkin tosin kovin huonosti – ja puolueen isänä pidetty Santeri Alkio, jonka ura päivänpolitiikassa oli kuitenkin käytännössä päättynyt jo 1920-luvun alussa. Alkio ja Kallio olivat tulleet poliittiseen toimintaan mukaan jo varhain. Kallio oli istunut jo säätyvaltiopäivillä ja Alkiokin oli valittu eduskuntaan 1907 yksikamarisen parlamentin aloittaessa toimintansa. Relander sen sijaan oli maataloustieteilijä, joka oli kyllä liittynyt alkuvaiheessa Maalaisliittoon, mutta josta tuli puolueen kärkipoliitikkoja vasta vähitellen.

Maalaisliitossa vaikutti 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa neljäskin huomattava poliitikko ja linjojen vetäjä. Tämä henkilö on kahdesti pääministeriksikin noussut Juho Emil Sunila (1875–1936). Nykyään Sunila tunnetaan verraten huonosti, vaikka hänet edelleen lasketaan erääksi Keskustapuolueen ideologiseksi oppi-isäksi. Sunilan poliittisen toiminnan ymmärtämiseksi on oleellista perehtyä hänen aikaisempaan uraansa. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti kyseistä uraa ja sen eri vaiheita ja siihen vaikuttaneita traditioita, sekä lopulta sitä, millainen vaikutus niillä oli hänen toimintaansa politiikassa.

Maanviljelijästä maatalousalan neuvojaksi

J. E. Sunila syntyi Limingassa 1875 paikallisesti merkittävään sukuun.1 Käytyään paikkakunnan kansakoulun Sunila opiskeli Oulun lyseossa, pohjoisen Suomen merkittävimmässä opinahjossa. Lyseo sujui varsin mallikkaasti ja Sunila kuului luokkansa parhaimmistoon.2

Suoritettuaan vuonna 1895 ylioppilastutkinnon Sunila kirjoittautui tavan mukaan yliopistoon, mutta ei jäänyt Helsinkiin opiskelemaan, vaan asettui viljelemään kotitilaansa Limingassa. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen Sunila ei siis näytä vielä kaavailleen jatko-opintoja. Ylioppilastutkinto itsessään antoi jo melkoista arvovaltaa ja kotikunnassaan Sunila päätyi moneen luottamustoimeen.3

Nuori ylioppilas ja maanviljelijä osoitti kuitenkin erittäin suurta kiinnostusta maatalouden kehittämistä kohtaan. Huomattuaan, että maatalousalan kirjoja oli kovin huonosti saatavana suomeksi, hän sai pontimen kirjoittaa kustantaja Werner Söderströmille ja tarjoutui suomentamaan maatalousalan kirjallisuutta.4 Maatalouden kehittäminen alkoi kiinnostaa Sunilaa siinä määrin, että hän haki Mustialan maanviljelysoppilaitoksen oppilaaksi. Vaikka hakuaika olikin umpeutunut jo aikoja sitten, Sunila pääsi opiskelemaan Mustialaan.5 Opiskeluidensa ohessa Sunila suomensi maatalousalan kirjallisuutta ja avusti eri lehtiä. Agronomiksi hän valmistui kahden vuoden opintojen jälkeen.

Työura tuoreelle agronomille avautui kansanopistolaitoksen palveluksessa kun hänet 1898 valittiin opettajaksi Kymenlaakson kansanopistoon, joka oli perustettu vasta paria vuotta aikaisemmin. Opistoa johti tarmolla Juhani Alin – myöhemmältä nimeltään Arajärvi – tuleva itsenäisyyssenaattori.6 Kansanopistoon Sunilaa lienee houkutellut sen yhteyteen kaavailtu maamiesosasto. Maamiesosaston perustamista oli kuitenkin taloudellisista syistä jouduttu lykkäämään ja näin ollen Sunilan vastuulle kuului useita erilaisia oppiaineita, esimerkiksi kirjanpitoa, piirustusta ja fysiikkaa. Aivan syrjään maatalousalasta Sunila ei Kymenlaaksossakaan joutunut, vaan hän päätyi mukaan maatalousalan järjestötehtäviin. Kymenlaakson alueelle vuonna 1895 perustettu Läntisen Viipurin läänin maanviljelysseura oli elänyt hiljaiseloa, mutta vuosisadan taittuessa kohti loppuaan seura alkoi tehostaa toimintaansa. Seura päätti valita itselleen kiertävän neuvojan ja sihteerin.7 Tähän toimeen Sunila valittiin huhtikuussa 1899.8 Maanviljelysseuran sihteerinä Sunila toimi reippaasti pitäen useita esitelmiä ja perusti maamiesseuran lähes jokaiseen Kymenlaakson kuntaan. Urakehitys näytti hyvin tyypilliseltä ajan agronomille: maataloudelliset oppilaitokset ja kansanopistot sekä maanviljelysseurat olivat agronomien pääasiallisia työllistäjiä vuosisadan vaihteessa.9

Toimessaan kansanopistossa ja maanviljelysseurassa Sunilan kiinnostus maatalouden kehittämistä kohtaan kasvoi entisestään. Kaiken aikaa Sunila kirjoitti eri maatalousalan ammattijulkaisuihin kirjoituksia, joissa hän käsitteli erityisesti keinoja joilla pienviljelijöiden asemaa voitaisiin parantaa. Sunila suuntasi katseensa myös laajemmalle: hän haki ja sai stipendit sekä maanviljelyshallitukselta että senaatilta ulkomaista opintomatkaa varten. Kesällä 1900 Sunila suuntasikin Tanskaan, jossa hän perehtyi maan kukoistavaan maatalouteen. Tanska oli tuohon aikaan maa, jota pidettiin erityisen esimerkillisenä ja vakaana. Tämän katsottiin johtuvan kukoistavasta maataloudesta, jossa pienviljelijöiden rooli oli merkittävä. Tanskassa saamiaan vaikutteita Sunila esitteli useissa esitelmissä ja eri lehdissä, kirjoittipa hän myös kirjasen Tanskan huusmandi, jossa hän esitteli tanskalaista pienviljelyä ja sen etuja.10

Kymenlaakson kansanopistoon saatiin maamiesosasto vuoden 1901 syksyllä ja Sunila siirtyi lähinnä sen opettajaksi. Mutta kansanopisto ja sen maamiesosasto eivät enää näytä riittäneen aktiiviselle maatalousalan vaikuttajalle. Sunila ei ollut jatkanut yliopistossa ylioppilaaksi päästyään, mutta toimittuaan käytännön tehtävissä, otettuaan osaa keskusteluun ja tehtyään opintomatkankin, yliopistolliset opinnot alkoivat kiinnostaa. Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon oli perustettu maanviljelys-taloudellinen tiedekuntaosasto vuonna 1898 ja se oli aloittanut toimintansa 1902. Suomessakin oli siis mahdollista saada korkeakoulutasoista maatalousopetusta, kun ennen oppi oli pitänyt hakea ulkomailta. Sunila, joka oli perheellinen mies, päätti suorittaa korkeakouluopinnot kotimaassa. Sunila kirjoittautui maanviljelys-taloudelliseen tiedekuntaosastoon ja suorittikin jo huhtikuussa 1904 filosofian kandidaatin (nykytermein maisterin) tutkinnon pääaineenaan maanviljelystalous. Sunila oli ensimmäinen, joka valmistui maanviljelys-taloudelliselta osastolta.11

Maataloustiedemiehestä virkamieheksi

Ura oli siis kaikin tavoin nousujohteinen. Työ Kymenlaaksossa sai jäädä, kun Sunila valittiin Hämeen läänin maanviljelysseuran sihteeriksi ja konsulentiksi vuonna 1904.12 Korkeakoulututkinnon suorittaneen miehen tähtäimessä olivat isommat ympyrät ja Hämeenlinna sijaitsi parempien yhteyksien varrella kuin Kymenlaakso. Hämeessä Sunila jatkoi edelleen tarmokasta toimintaa maanviljelysseuran sihteerinä. Jatko-opintojen suorittaminen vei kuitenkin huomattavan osan hänen ajastaan. Sunila ei nimittäin jättänyt opintojaan filosofian kandidaatin tutkintoon, vaan tähtäimenä oli tohtorin tutkinto. Sunila väittelikin syksyllä 1907 maanviljelystaloudellisella aiheella Peltoviljelysjärjestelmät Hattulan kunnassa ja sai tohtorin arvon vuonna 1908.13

Sunilalla oli kunnianhimoa ja hänen tähtäimessään oli professuuri Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa. Yliopistoon oli vuonna 1906 perustettu maanviljelystalouden professuuri. Virka kiinnosti kovasti Sunilaa, joka oli meritoinut itseään useilla opintomatkoilla ja kirjallisilla julkaisuilla. Virkaan oli myös kilpahakijoita: jo tuolloin nimekäs Hannes Gebhard ja Karl Enckell. Gebhard veti kuitenkin hakemuksensa pois ja professuurista kilpailivat vain Sunila ja Enckell. Valituksi tuli Enckell.14 Sunilan ura ei siis saavuttanut akateemista täyttymystään. Pienenä lohdutuksena Sunilasta tuli tiedekunta-osaston ensimmäinen dosentti. Muutenkaan Sunila ei jäänyt syrjään yliopistolta, sillä hänestä tuli maatalouskirjanpidon ylimääräinen opettaja. Myöhemmin Sunila toimi vielä maataloustieteen vt. professorina.

Urallaan Sunila pyrki seuraamaan kaiken aikaa myös alan ulkomaisia virtauksia. Ensimmäisen Tanskaan suuntautuneen matkansa jälkeen Sunila oli tehnyt lukuisia opintomatkoja. Vuonna 1904 matka oli suuntautunut Norjaan, Saksaan ja Viroon ja seuraavana vuonna taas Saksaan. Saksassa hän matkusti niin ikään vuosina 1908–1909. Nämä matkat olivat osa sitä meritoitumista, joka tähtäsi professorin virkaan.15 Professuurin jäätyä haaveeksi, Sunila suuntasi tarmonsa maatalouden kannattavuuden tutkimiseen. Maatalous eli suuressa murroksessa ja oli kaupallistumassa. Sunila oli matkallaan Saksaan ja Sveitsiin vuonna 1910 perehtynyt maatalouskirjanpitoon ja maatalouden kannattavuuden tutkimiseen. Oppi-isiä Sunilalle olivat sveitsiläinen Ernst Laur ja saksalainen Friedrich Aereboe. Saamiensa vaikutteiden pohjalta Sunila kehitti Suomen oloihin kirjanpitojärjestelmän.16 Laatimansa kirjapitojärjestelmän perusteella Sunila valittiin vuonna 1912 Maatalousseurojen Keskusliiton palvelukseen. Maatalousseurojen Keskusliitto oli maanviljelysseurojen katto-organisaatio, joka oli perustettu vuonna 1907 ja se oli jo seuraavana vuonna ottanut tehtäväkseen maatalouden kannattavuustutkimuksen ja maatalouskirjanpidon edistämisen.17

Maatalousseurojen Keskusliiton sihteerinä Sunilalla oli moninaisia tehtäviä, mutta päätehtävä, jota varten hänet oli liiton palvelukseen valittu, oli kannattavuustoiminnan järjestäminen ja johtaminen. Vuonna 1912 Sunila julkaisi Maatalouskirjanpito-nimisen oppaan ja kirjanpitotoiminta päästiin aloittamaan samana vuonna eri puolilla Suomea. Ensimmäiset tulokset kannattavuustutkimuksesta julkaistiin vuonna 1915.18 Maatalousseurojen Keskusliiton toiminta oli kuitenkin uhan alla viranomaisten suhtautuessa epäilevästi liiton toimintaan. Senaatti epäili maanviljelysseurojen muuttuvan suomalaisnationalistien salaseuroiksi.19 Vuoden 1914 lopulla senaatti leikkasi maanviljelysseurojen valtionapuja ja seuraavan vuoden tammikuussa Maatalousseurojen Keskusliiton suorittama kirjanpitoa koskeva tilastollinen työ määrättiin siirrettäväksi Maanviljelyshallitukseen perustettuun taloustilastolliseen osastoon.20 Myös Sunila siirtyi Maanviljelyshallitukseen ja hänestä tuli valtion virkamies. Maanviljelyshallituksessa Sunila johti maanviljelystaloudellista tutkimusosastoa – käytännössä hänen työsarkansa oli siis sama kuin edellisessä työpaikassa. Tutkimustyölle oli nyt paremmat resurssit kuin aina pohjaltaan epävarmassa Maatalousseurojen Keskusliitossa. Kannattavuustutkimustyötä Sunila johtikin vuoteen 1918 asti.

Venäjän vallankumouksen mukanaan tuomat yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat myös Suomeen, sen keskusvirastoihin ja niiden työntekijöihin. Maanviljelyshallituskin haluttiin uudistaa uusien tuulien mukana ja vuoden 1917 joulukuussa annettiin asetus Maataloushallituksesta. Uudistus merkitsi henkilöstöresurssien paranemista ja samalla maataloushallinto alkoi myös politisoitua. Sunila ei kuitenkaan ollut tuossa vaiheessa vielä poliittisesti sitoutunut. Uudessa keskusvirastossa hänestä tuli maanviljelystaloudellisen osaston päällikkö.21 Vuonna 1918 tämä virka oli erityisen haasteellinen. Maailmansodan vuosina ja sisällissodan aikana Suomen maatalous oli kärsinyt paljon. Suomi oli saanut ennen sotaa halpaa viljaa Venäjältä ja Saksasta ja oma viljantuotanto oli alhaalla. Yhteyksien katkeaminen johti elintarvikepulaan. Maanviljelystaloudellisen osaston päällikkönä Sunila joutuikin suunnittelemaan ja ajamaan uudenlaista maatalouspolitiikkaa. Pyrkiminen omavaraisuuteen nousi keskiöön.22

Maatalousmies politiikan huipulla

Maataloushallituksessa Sunila alkoi ajaa omavaraisuuden ja pienviljelyksen asiaa. Tämä olikin ajan henkeen sopivaa puhetta. Itsenäistynyt maa oli kokenut suuren murroksen ja tilanne haluttiin stabilisoida. Pula oli todistanut, ettei aina voinut turvautua ulkomaiseen tuontiin.23 Sunila näki, että muutoksia voisi saada aikaan myös poliittisen toiminnan kautta, ja kun häntä Etelä-Hämeen maalaisliittolaisten toimesta pyydettiin, asettui hän vuonna 1922 ehdolle eduskuntavaaleihin.24 Sunila valitsi Maalaisliiton, jonka hän koki puolueista kaikkein tehokkaimmin ajavan maatalouden asiaa.25 Sunila tulikin valituksi eduskuntaan. Samana vuonna hän nousi valtioneuvoston jäseneksi ja sai hoitaakseen maatalousministerin tehtävät.

Poliittinen asema toi Sunilalle nostetta. Talvella 1923 Sunilan virkaura huipentui nimitykseen Maataloushallituksen ylijohtajaksi. Jukka-Pekka Pietiäinen toteaa Maatilahallituksen historiassa Maataloushallituksen roolin vähentyneen Sunilan ylijohtajakauden alussa.26 Näin varmaan olikin. Asia johtui lähinnä Sunilasta itsestään, joka ei poliittisten tehtäviensä vuoksi ehtinyt täysipainoisesti paneutua johtamansa keskusviraston asioihin, mutta halusi kuitenkin koko ajan pitää ohjakset käsissään. Näissä oloissa asioiden käsittely painottui ensin Sunilan johtamaan maatalousministeriöön ja myöhemmin hän ohjasti asioita pääministerin tuolilta.

1920-luvulla Sunila keskittyikin ajamaan asioita pitkälti politiikan kautta. Tähän oli hyvät mahdollisuudet Maalaisliiton noustessa aikakauden johtavaksi porvarilliseksi puolueeksi. Sen kannat oli otettava huomioon ja se oli lähes aina edustettuna hallituksessa. Jo kansanedustajana Sunila alkoi ottaa voimakkaasti kantaa maatalouden kehittämisen puolesta ja kannatti esimerkiksi lakia maan hankkimiseksi asutustarkoituksiin.27 Myös Maalaisliiton eduskuntaryhmässä Sunila oli lähes poikkeuksetta ajamassa budjettiin lisäyksiä maataloudelle.28 Ministerinä Sunila ajoi eteenpäin monia maatalouden edistämis- ja tukitoimenpiteitä. Monet Sunilan puoluetoverit kritisoivat hänen jyräävää tyyliään, mutta hän sai näkemyksilleen myös laajaa tukea.29

Eräs Sunilan uran suurista tavoitteista oli erillisen maatalouskorkeakoulun perustaminen. Sen puolesta hän oli alkanut puhua voimakkaasti jo ennen poliittista uraansa. Sunila oli vuonna 1921 jäsenenä ylemmän maatalousopetuksen järjestämistä suunnitelleessa komiteassa ja seuraavana vuonna hän tutustui Saksassa ja Itävallassa useisiin maatalouskorkeakouluihin.30 Päätoimittamassaan suurteoksessa Suomen Maatalous Sunilalla oli ylemmästä maatalousopetuksesta artikkeli, jossa hän perusteli maatalouskorkeakoulun tarvetta.31 Noustuaan maatalousministeriksi hän ajoi hanketta erittäin kiihkeästi. Eduskunnassa 1926 käydyssä keskustelussa Sunila korosti Suomen jääneen kansainvälisessä kehityksessä jälkeen.32 Maatalouskorkeakoulukysymyksessä Sunilalla oli varmaan vielä olemassa akateemisiakin ambitioita: erillisestä maatalouskorkeakoulusta Sunilalla olisi ollut hyvät mahdollisuudet saada professuuri. Kysymys koulusta nousi esiin monta kertaa, mutta kaatui vähitellen. Lopullinen kuolinisku erillisen maatalouskorkeakoulun perustamiselle oli Sunilan vetäytyminen pois poliittisesta elämästä vuonna 1933.33

Sunilan poliittinen ura huipentui joulukuussa 1927, kun hänet nimitettiin pääministeriksi. Sunila muodosti maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen. Hallituksen ohjelmassa painotettiin hyvin paljon maataloudellisia asioita,34 mikä oli luonnollista, sillä Sunilan itsensä lisäksi hallituksessa oli jäseninä maatalousalan järjestövaikuttajia ja maataloustiedemiehiä. Tällaisia olivat varsinkin maatalousministeri Sigurd Mattsson, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Eemil Hynninen ja salkuton ministeri (sittemmin apulaismaatalousministeri) K. T. Jutila. Näistä herroista Mattsson oli siviilissä Maataloustuottajien Keskusliiton sihteeri, Hynninen Suomen edustaja Rooman kansainvälisessä maatalousinstituutissa (sittemmin Pellervo-seuran toimitusjohtaja) ja Jutila maataloushallituksen maanviljelystaloudellisen tutkimustoimiston johtaja (myöhemmin agraaripolitiikan professori). Sunila halusi selvästikin ministerivalinnoillaan painottaa maataloudellista asiantuntemusta.

Sunilan johtama hallitus saikin aikaan monta toimenpidettä maatalouden edistämiseksi. Se antoi muun muassa esitykset maanparannustöiden rahastosta, uudisviljelyspalkkioista sekä kananmunan ja sianlihan vientitodistuksista.35 Lisäksi tuettiin useita maataloudellisia oppilaitoksia.36 Tärkeänä pidettiin myös kotitalousopetuksen kehittämistä, ja asia saikin hallitukselta ja pääministeriltä huomiota osakseen. Hallitus antoi tukea kotitalousopettajien opistolle, mutta kotitalousasiaa haluttiin huomioida myös siten, että Maataloushallitukseen yritettiin perustaa erityinen kotitalousosasto.37 Sunilan ensimmäisen hallituksen aikana perustettiin myös valtion viljavarasto varmistamaan huoltovarmuutta.38 Sekä kotitalousopetuksen kehittäminen että viljavaraston perustaminen olivat oivia esimerkkejä omavaraisuuden tavoittelusta, jonka Sunila näki erittäin tärkeäksi.

Hallituksen kaaduttua Sunila ei jäänyt politiikasta syrjään, vaan hän pyrki ja pääsi uudestaan eduskuntaan vuonna 1929 oltuaan välissä pari vuotta pois parlamentin työskentelystä. Tässä vaiheessa Sunilan uraa varjosti kuitenkin sairastelu, mutta hänellä oli vaikutusta kulissien takaisena toimijana. Maatalouden johtavana asiantuntijana hän sai myös tehtäviä, jotka liittyivät alkaneeseen pula-aikaan. Sunila laati muun muassa mietinnön toimenpiteistä pulan lieventämiseksi.39 Kaikkia mietinnön esityksiä ei toteutettu, mutta Sunilan ehdottama Pellervo-Seuran Markkinatutkimuslaitos perustettiin. Siitä kehittyi myöhemmin Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos.40 Tässäkin näkyi Sunilan tausta maatalouden taloustieteen tuntijana: markkinatutkimus oli yksi tapa saada tietoa päätöksenteon tueksi ja näin keino auttaa maataloutta.

Toisen kerran Sunila nousi pääministeriksi maaliskuussa 1931. Tällä kertaa hallituksesta tuli porvarillinen koalitiohallitus. Vaikka kyseessä olikin enemmistöhallitus, sen johtaminen oli mahdollisesti vielä vaikeampaa kuin sen maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen, jonka peräsimessä Sunila oli ollut aiemmin. Pääministerillä oli edelleen halua panostaa maatalouden edistämiseen, mutta taloudellisesti vaikeassa tilanteessa se ei ollut täysipainoisesti mahdollista. Sunilan piti ottaa huomioon nyt myös muiden hallituspuolueiden kannat. Maanviljelijätkään eivät olleet täysin tyytyväisiä pääministeriin ja hänen hallituksensa edustamaan politiikkaan, vaikka moninaisia tukitoimenpiteitä yritettiin toteuttaa.41 Sunila ja maalaisliittolaiset ministerit yrittivät pelastaa maanviljelijöitä saamalla korkokannan säännöstelyn alaiseksi, mutta kun tämä ei mennyt läpi, hallitus erosi. Sairastellut Sunila luopui politiikasta vuoden 1933 eduskuntavaaleissa, eikä enää asettunut ehdolle.

Sunilan jääminen syrjään politiikasta ei kuitenkaan kokonaan merkinnyt hänen uransa päättymistä. Sairastelustaan huolimatta hänellä riitti tarmoa ja mielenkiintoa maatalouden kehittämistä ja sen edellytysten parantamista kohtaan. Maataloushallituksen ylijohtajana toimimisen lisäksi hänellä riitti luottamustoimia, kuten muun muassa maatalousjärjestötoimikunnan johtaminen ja Pellervo-Seuran Markkinatutkimuslaitoksen hallituksen johtaminen.42 Pankkimaailmassakin Sunila oli mukana parantamassa maatalouden toimintaedellytyksiä. Sunila nimittäin valittiin vuonna 1933 Maakiinteistöpankin johtokuntaan. Seuraavana vuonna hänestä tuli johtokunnan puheenjohtaja. Maakiinteistöpankki oli kiinnitysluottopankki, jonka tehtäväksi oli Sunilan toisen hallituksen aikana muodostunut toimiminen maanviljelijöiden velkojen vakauttajana.43 Sillä oli siis varsin merkittävä rooli pulan ravistelemien maanviljelijöiden tilanteen parantajana. Toimiessaan pankin johtoelimissä Sunila kirjoitti tutkimuksen Maanviljelijäin velkautuminen ja velankantokyky, jossa hän selvitti maanviljelijöiden velkaantumisen syitä ja heidän kykyään suoriutua veloista. Tämä Sunilan taustaa maatalouden taloustieteilijänä ja pulavuosien pääministerinä heijastava tutkimus jäi hänen viimeisekseen.

Maatalousmies monella rintamalla

Kuten artikkelissa on tullut esiin, J. E. Sunila teki pitkän ja monivaiheisen uran maatalousmiehenä. Ura alkoi käytännön maanviljelijänä, mutta kehittyi pikkuhiljaa eteenpäin. Sunila päätyi maanviljelijästä maatalouden järjestötehtäviin, järjestötehtävistä maataloustieteilijäksi, maataloustieteilijästä maatalousvirkamieheksi ja virkamiehestä poliitikoksi. Poliitikkona Sunila oli leimallisesti maatalouspoliitikko, vaikka joutuikin sitten tekemisiin myös muiden alojen kanssa.

Poliittisessa elämässä Sunila nousi nopeasti valtakunnan huipulle. Tähän vaikuttivat luonnollisesti hänen korkea koulutuksensa ja huomattava asemansa virkamiehenä. Puolueessaan Maalaisliitossa häntä oli vaikea sivuuttaa, sillä herraköyhä puolue tarvitsi myös akateemisesti meritoituneita henkilöitä edustajikseen. Poliittisella urallaan Sunila oli muuttamassa Maalaisliittoa puolueena. Maalaisliitto alkoi muuttua maaseudun yleispuolueesta yhä enemmän maatalouden intressipuolueeksi. Merkittävä vaikutus tähän kehitykseen oli Sunilan edustamilla näkemyksillä, jotka olivat syntyneet pitkän maataloudellisen uran aikana. Ainoa valtakunnanpolitiikassa vaikuttanut maatalousmies Sunila ei tietenkään ollut, olihan esimerkiksi presidentiksi noussut puoluetoveri Relander myös maataloustieteilijä. Mutta jos tarkastelee asioita aikaisemman uran ja politiikassa saatujen tulosten kannalta, Sunilaa voi hyvin pitää agraaripoliitikkona ylitse muiden.

Leimallista Sunilan uran kaikille vaiheille oli nimenomaan hänen pyrkimyksensä parantaa maatalouden ja maanviljelysväestön oloja ja asemaa. Erityisen paljon Sunila painotti pienviljelyksen aseman parantamista. Aluksi hän teki tätä työtä järjestöissä ja käytännön alan neuvojana ja lopulta sitten politiikassa. Myöhemmin uraa leimasi lisäksi tavoite saada Suomi omavaraiseksi maataloustuotannon suhteen. Mikään näistä Sunilan pyrkimyksistä ei kuitenkaan tippunut pois hänen agendaltaan ajan kuluessa.

Sunilan uran tarkastelu on ensisijassa kulttuuriolennon toiminnan tarkastelua. Sunilaa toimissaan sitoi se traditio, johon hän talonpoikana oli juurtunut. Mutta Sunilan kohdalla traditio oli aina myös dynaamista ja avointa muutokselle. Sunila ei jäänyt vanhan talonpoikaisen tradition vangiksi vaan häneen vaikuttivat ja häntä muuttivat ainakin koulun käyminen snellmanilaisessa hengessä, professionalisoituminen maatalousmieheksi, toiminta grundtvigilaisessa kansanopistossa, tutustuminen maatalouden kansainvälisiin virtauksiin, korkeakouluopinnot ja virkamiesura. Kaikki tämä oli sellaista, joka vaikutti Sunilaan ja heijastui hänen uraansa poliittisena toimijana. Ne ehdot, rakenteet ja traditiot, joita Sunila politiikassakin edusti, olivat syntyneet hänen aikaisemman uransa aikana.

Lähteet

Arkistolähteet
Hämeen läänin maanviljelysseuran arkisto, Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)
Läntisen Viipurin läänin maanviljelysseuran arkisto, ProAgria Kymenlaakso
Maalaisliiton eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Keskustan ja maaseudun arkisto (KMA)
Mustialan maatalousoppilaitoksen arkisto, Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)
Oulun lyseon arkisto, Oulun maakunta-arkisto (OMA)
WSOY:n arkisto, Kansallisarkisto (KA)

Painetut lähteet
Hämeen maa, vuosikerta 1922
Kaiku, vuosikerrat 1894 ja 1896
Maamies, vuosikerta 1901
Maaseudun tulevaisuus, vuosikerta 1926
Suomen Wirallinen Lehti, vuosikerta 1882
Komiteanmietintö 1921:13: Valtioneuvostolle komitealta, joka asetettu tekemään ehdotuksia ylimmän maataloudellisen ja metsätaloudellisen opetuksen järjestämisestä. Helsinki.
Valtiopäivät, pöytäkirjat 1922
Valtiopäivät, pöytäkirjat 1926
Valtiopäivät, pöytäkirjat II 1928

Kirjallisuus
Halonen, Tero (2008). Maasta ja puusta pidemmälle. Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan historia. I osa: Hyödyn aikakaudesta vuoteen 1945. Vammalan kirjapaino oy: Vammala.
Halonen, Tero (2010). Maaseutuopistoista yliopistoon. Maatalous- ja metsätieteiden tutkimus- ja opetustoiminnan akatemisoitumisprosessi Helsingin yliopistossa vuoteen 1945. Helsingin yliopisto: Tampere.
Heinonen, Visa (1998). Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Suomen historiallinen seura: Helsinki.
Henttinen, Annastiina (1999). Pellervo-Seuran Markkinatutkimuslaitos. Teoksessa Kuisma, Markku, Henttinen, Annastiina, Karhu, Sami ja Pohls, Maritta. Kansan talous. Pellervo ja yhteisen yrittämisen idea 1899–1999. Kirjayhtymä: Tampere.
Jalas, Aaro (2002). Maa, talous ja tieto. Taloustutkimusta maareformeista EU-Suomeen. Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos: Jyväskylä.
Jääskeläinen, Mauno (1977). Vähemmistöhallitukset. Teoksessa Puntila, L. A. et. al. Valtioneuvoston historia I. Valtion painatuskeskus: Helsinki.
Kalemaa, Kalevi (2009). Itsenäisyyssenaattori. Juhani Arajärven elämä ja työ. Ilkka & Erkki-Juhani Taipale: Helsinki.
Kananen, Ilkka (1986). MTK ja Suomen maatalouspolitiikka. Elintarvikepulasta omavaraisuuteen 1917–1949. Kirjayhtymä: Helsinki.
Keränen, Pekka (2003). Tuulimaa. Limingan kotiseutukirja. Gummerus kirjapaino oy: Jyväskylä.
Kivinen, Erkki (1958). Yliopistollinen maatalousopetus käynnissä. Teoksessa Kivinen, Erkki ja Laitakari, Erkki. Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan vaiheita 50-vuotiselta taipaleelta. Uudenmaan kirjapaino o.y.: Helsinki.
Mattsson, Sigurd (1937). J. E. Sunila 1875–1936. Teoksessa Mattsson, Sigurd (toim.). Suomen maatalouden merkkimiehiä. Elämäkertakuvauksia. WSOY: Porvoo.
Mylly, Juhani (1989). Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia 2. Maalaisliitto 1918–1939. Kirjayhtymä: Helsinki.
Mäkinen, Riitta (1997): Tiedon saroilla. Agronomiliiton 100-vuotinen järjestötaival. Otava: Keuruu.
Niinivaara, Huugo (1920). Lyhyt selostus Läntisen Viipurin läänin maanviljelysseuran toiminnasta vv. 1895–1919. Maaseudun kirjapaino: Hamina.
Piekkari, Eelis (1948). Muistelmia kahdenkymmenen vuoden takaa. Teoksessa Maalaisliiton Etelä-Hämeen piirijärjestö 25-vuotias. Osakeyhtiö Turunmaan kirjapaino: Turku.
Pietiäinen, Jukka-Pekka (1992). Leivän syrjässä. Maatilahallitus ja sen edeltäjät 1892–1992. Otava: Keuruu.
Rantatupa, Heikki (2004). Kansanhuolto toisen maailmansodan aikana 1939–1945. Teoksessa Peltonen, Matti (toim.). Suomen maatalouden historia, osa 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. SKS: Jyväskylä.
Sunila, J. E. (1902). Tanskan huusmandi. Kirjapainoyhtiö Walo: Mikkeli.
Sunila, J. E. (1922). Ylempi maatalousopetus. Teoksessa Sunila, J. E. Suomen maatalous II nidos. WSOY: Porvoo.
Tirronen, Eino (1978). Valtion viljavarasto 1928–1978. Valtion viljavarasto: Loimaa.
Valkama, Heikki (2003). Mallioppilas. Maakiinteistöpankista OKO-Investointiluottopankkiin 1917–2000. Edita Prima Oy: Helsinki.
Vihola, Teppo (2004). Maatalouden rakennemuutokset itsenäisessä Suomessa. Teoksessa Peltonen, Matti (toim.). Suomen maatalouden historia, osa 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. SKS: Jyväskylä.

Internet-lähteet
Rantala, Tuomas (2013). Kriisin vuodet. J. E. Sunilan hallitus ja 1930-luvun maatalouspula. Hybris 1/2013. http://hybrislehti.net/12013-talous-ja-tavikset/kriisin-vuodet

Pääministeri Juho Sunilan hallituksen ohjelma. Sunilan ohjelmapuhe valtioneuvoston yleisessä istunnossa 17.12.1927. http://valtioneuvosto.fi/tietoa-valtioneuvostosta/hallitukset/hallitusoh...

  • 1. Sunilan talo sijaitsee Limingassa erittäin keskeisellä paikalla ja oli manttaaliluettelossa talo nro 1. Sen isännät, etenkin J. E. Sunilan isän isoisä ja isä toimivat myös monissa luottamustoimissa, isän isoisä mm. kirkkoraadin puheenjohtajana ja isä meijeriyhdistyksen hallituksessa ja maanjako-oikeudessa. Molemmat olivat myös Oulun läänin talousseuran jäseniä. Ks. esim. Keränen 2003, 237–245; Kaiku 12.10.1894; Suomen Wirallinen Lehti 11.10.1882.
  • 2. Ks. esim. Kuu- ja lukukausiarvostelut, Seitsemäs luokka 1889–1898, Oulun lyseon arkisto, OMA.
  • 3. Sunila toimi mm. nuorisoseuran esimiehenä ja vapaapalokunnan hallituksessa. Ks. esim. Kaiku 8.1.1896.
  • 4. J. E. Sunila Werner Söderströmille 10.X.1896, WSOY:n arkisto, KA
  • 5. Hakuaika oli päättynyt jo heinäkuun lopussa mutta Sunila haki oppilaaksi vasta lokakuun lopussa; Protokoll fördt vid Lärarekollegiets sammanträde den 30 oktober 1896, Mustialan maatalousoppilaitos opettajakokousten pöytäkirjat 1892–1902, Mustialan maatalousoppilaitoksen arkisto, HMA.
  • 6. Kalemaa 2009, 85–95.
  • 7. Niinivaara 1920, 4.
  • 8. Pöytäkirja Läntisen Viipurin läänin maanviljelysseuran johtokunnan kokouksesta 29. maaliskuuta 1899, Läntisen Viipurin läänin maanviljelysseuran arkisto, ProAgria Kymenlaakso.
  • 9. Mäkinen 1997, 48.
  • 10. Ks. esim. Maamies 1/1901 ja 2/1901 sekä Sunila 1902.
  • 11. Kivinen 1958, 59.
  • 12. Pöytäkirja Hämeen läänin maanviljelysseuran johtokunnan kokouksessa Hämeenlinnassa lokakuun 1 p:nä 1904, Hämeen läänin maanviljelysseuran arkisto, HMA.
  • 13. Kivinen 1958, 59–60.
  • 14. Halonen 2008, 235–237.
  • 15. Mattsson 1937, 166–167.
  • 16. Jalas 2002, 32–36.
  • 17. ibid.
  • 18. ibid.
  • 19. ibid.
  • 20. Pietiäinen 1992, 44.
  • 21. Pietiäinen 1992, 47–51.
  • 22. Rantatupa 2004, 449.
  • 23. Vihola 2004, 330–332.
  • 24. Piekkari 1948, 11–12.
  • 25. Hämeen maa 5.5.1922, Maalaisliiton työmailta. Piirikokouksesta.
  • 26. Pietiäinen 1992, 64–65.
  • 27. VP 1922 ptk. I, 412–416.
  • 28. Ks. esim. Maalaisliiton eduskuntaryhmän kokous 16.10.1924, KMA.
  • 29. Ks. esim. Mylly 1989, 215–217; Erityisen paha kriisi budjettikysymyksestä syntyi syksyllä 1925 Maalaisliiton eduskuntaryhmässä, ks. Maalaisliiton eduskuntaryhmän kokous 2.9.1925, KMA.
  • 30. Komiteanmietintö 1921:13.
  • 31. Sunila 1922, 1008–1014.
  • 32. VP 1926 ptk. I, 994–998; Maaseudun tulevaisuus 18.11.1926.
  • 33. Halonen 2010, 228.
  • 34. Pääministeri Juho Sunilan hallituksen ohjelma 17.12.1927, ks. esim. http://valtioneuvosto.fi/tietoa-valtioneuvostosta/hallitukset/hallitusoh....
  • 35. Jääskeläinen 1977, 438–439.
  • 36. Ks. esim. Mylly 1989, 223–225.
  • 37. VP 1928 ptk. II, 1534–1535. Kotitalousosaston perustaminen toteutui vasta 1937.
  • 38. Tirronen 1978, 8–10.
  • 39. Kananen 1986, 90–94.
  • 40. Henttinen 1999, 304–307.
  • 41. Näistä tukitoimista ja pulanhoidosta ks. esim. Rantala 2013.
  • 42. Heinonen 1998, 134–135; Henttinen 1999, 304–307.
  • 43. Valkama 2003, 51–64.