Miksi raittiuden puolesta vannoneet Penedon suomalaissiirtolaiset haksahtivat alkoholiin?

Miksi kieltolaki säädettiin, vaikka niin moni kansalainen rikkoi lakia sen alusta lähtien?

Kuinka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset suhtautuivat alkoholiin?

Nähdäänkö alkoholi lähtökohtaisesti haitallisena huumausaineena vai yksilöllisenä nautintoaineena?

Toverimme eläimet

Kaikki työläiset eivät ole ihmisiä

KAISA ANSAMI

Lähes aina, kun puhumme työstä, tarkoitamme ihmisten tekemää työtä. Vaikutusvaltaisella tavalla työtä ja työläisyyttä analysoinut Karl Marx esimerkiksi määritteli työn ihmisen ja luonnon väliseksi prosessiksi.1 Saksalaisessa ideologiassa hän katsoi, että ihmiset erottavat itsensä eläimestä juurikin työnsä kautta.2 Siinä, missä ihminen on alkanut suunnitelmallisesti työskennellen muokata luontoa mieleisekseen, eläimet ovat jättäytyneet luonnon varaan – tai Jumalan huolenpidon varaan, kuten Jeesuksen opetuksessa: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”3

Tekstini käsittelee erästä Marxin näkemykseen sisältyvää mielenkiintoista paradoksia, nimittäin sitä, että varsin merkittävän osan ihmisen ja eläimen välisen eronteon mahdollistavasta työstä ovat pitkän historian kuluessa tehneet eläimet. Kuten Marx itse huomauttaa: ”Muokatun kiven, puun, luiden ja näkinkenkien ohella näyttelee jo ihmiskunnan historian alussa kesytetty – – kotieläin pääosaa työvälineenä.”4

Inspiraation lähteenäni toimii Jason Hribalin artikkeli, jonka otsikossa kirjoittaja väittää eläinten kuuluvan työväenluokkaan: ”Animals Are Part of the Working Class”.5 Hribalin tavoin otan lähtökohdakseni sen, etteivät kaikki työläiset välttämättä ole ihmisiä. Tekstini ensimmäisessä osassa pyrin esimerkin kautta havainnollistamaan eläinten työn merkitystä historiassamme. Toisessa osassa keskityn pohtimaan eläinten työlle annettuja merkityksiä. Oman havaintoni mukaan eläintyöläisten asemassa onnetonta on ainainen väliinputoaminen. Silloin, kun aitoa solidaarisuutta ja ihmistyöväenliikkeen konkreettisia saavutuksia jaetaan, jäävät eläimet työvälineiksi esineistettynä osattomiksi. Silloin, kun eläimet tunnustetaan työläisiksi ja niiden työlle annetaan julkista tunnustusta, ei tarkoituksena olekaan niiden aseman parantaminen, vaan riiston ideologinen oikeuttaminen.

Tapaus hevonen

Missä olisimmekaan ilman sinua,
sinä nelijalkainen, hallavaharjainen,
märkäturpainen
ystävämme suomenhevonen?
(”Suomenhevonen”, säv. & san. Suonna Kononen.)

Ei varmasti ole sattumaa, että James Watt valitsi höyrykoneen tehon mittaamisen yksiköksi ”hevosvoiman”.6 Työhevonen on kaikille tuttu voimanlähde, esimerkki työskentelevästä eläimestä. Muiden vetojuhtina käytettyjen eläinten ohella se lienee ollut yksi ihmiskunnan ensimmäisistä ”työvälineistä”. Lisäksi sen voisi sanoa olleen myös yksi ensimmäisistä energiaorjistamme7.

Suomessa mielikuvat työhevosista liittyvät ehkä useimmiten maaseutuun, mutta hevoset kuuluvat myös kaupungistumisen ja teollistumisen historiaan. Teollisen vallankumouksen ikoneja saattavat olla höyrykone, höyryveturi ja kehruukone, mutta varsinkin teollistumisen alkuvaiheessa eläintyövoimalla oli huomattava merkitys.8 Suomen teollisuuden varsinaisena voimanlähteenä toimi aluksi virtaava vesi9, mutta myös hevosvoima oli erityisesti kuljetussektorilla välttämätöntä.

Rautatie Tampereen ja Hämeenlinnan välille valmistui vasta vuonna 1876, mutta jo 1850-luvulla Tampereen keskustassa sijaitseva Finlaysonin puuvillatehdas oli kasvanut Pohjoismaiden suurimmaksi teollisuuslaitokseksi. Tehtaan voitot kasvoivat 203 hopearuplasta vuonna 1834 lähes 72 000 hopearuplaan vuonna 1846. Pääosa tuotteista vietiin keisarin myöntämän tullivapauden suojissa Pietariin. Tehdas sijaitsi 700 kilometrin päässä markkinoistaan, mutta sen onneksi koitui suomalaisen sananlaskun viisaus: rahalla saa ja hevosella pääsee. Finlaysonin tuotteita rahdattiin kuukausittain Pietariin noin 25 hevosvankkurin karavaaneissa. Kotimaan kuljetuksia varten tehtaalla oli ympärivuotisesti palveluksessaan parikymmentä ajuria, jotka hoitivat kiireisiä toimituksia. Näiden lisäksi tehdas teetti maksua vastaan kuljetuksia lähipitäjien talonpojilla, jotka näin saivat tienatuksi kaivattua rahapalkkaa. Jarmo Lehtinen arvelee, että tehtaalla täytyi olla ”reservissä” satoja ulkopuolisia ajureita.10

Finlaysonille hankittiin höyrykone vuonna 1873. Koneen nielemä polttoaine, ensin puu ja myöhemmin kivihiili, raahattiin metsistä ja kaivoksista vesi- ja rautateiden varteen ainakin suurelta osin hevosvoimin. 1900-luvun alussa tehdas hankki kuuluisan sähköveturinsa, ”Pikku-Pässin”, jonka tehtävänä oli puuvillapaalien sekä höyrykoneen polttoaineen kuljettaminen Santalahdesta tehtaalle. Ennen veturia näitäkin vaunuja kiskoivat hevoset.11 Myös tehtaan epäsuora hevostentyöllistämisvaikutus lienee ollut melkoinen. On vaikea arvioida, monenko hevosen työpanosta tehtaan käyttämän puuvillan viljely, prosessointi ja kuljetus vaativat jo ennen saapumistaan kaukomailta Tampereelle.

Teollistumisen edistyessä hevosvoimat alkoivat vähitellen muuttua fossiilisiksi, mutta muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Toisen maailmansodan jälkeen Suomea jälleenrakennettiin entistä ehommaksi myös hevosten työllä.12 1950-luvulla Suomessa työskenteli maa- ja metsätalouden, liikenteen ja armeijan palveluksessa maan historian kaikkien aikojen suurin hevostyövoima, noin 400 000 hevosta.13 Rekisteröityjä autoja Suomessa oli vuonna 1950 vasta noin 61 000.14

Käsitys työhevosesta on hyvin ihmiskeskeinen ja ihmistä varten tehty työ on nähty sen luonnollisena osana maailmassa. Hevosmuistojaan kertovien ihmisten puheessa hevonen määritetään usein ystäväksi ja työtoveriksi. Sotamuistoissa hevosia saatetaan kutsua ”sotasankareiksi” ja ”aseveljiksi”.15 Ajatus työkaveruudesta on tehnyt hevosten hyväksikäytöstä itsestään selvää ja ongelmatonta. Yhteiselon kauneutta ja viehätysvoimaa lisäävät entisestään kansalliset ja nostalgiset puhetavat. Suomenhevosesta on tehty ”kansallinen eläin”16. Nationalistinen diskurssi on yhä edelleen käyttökelpoinen, kuten nopea vilkaisu Maa- ja metsätalousministeriön rahoittamaan Tutustu suomenhevoseen -esitteeseen paljastaa:

Yhteiset työpäivät pelloilla ja metsissä sekä myöhemmin harrastuskentillä ovat nostaneet suomenhevosen saunan ja sisun rinnalle, yhdeksi suomalaisuuden tärkeäksi tunnusmerkiksi. Hevosestamme löytyy sekä alkukantaista, villiä voimaa että rauhallista päättäväisyyttä – ominaisuuksia, joista suomalaisen on helppo tunnistaa itsensä.17

Silti ihmisen ja hevosen yhteiseen historiaan liittyy paljon sellaista, mitä ei mieluusti muistella. Työtoveruus ei suinkaan aina ollut onnellista. Suomen maataloustuotannon kehittäminen ja metsätalouden kasvu 1800-luvulla tiesivät hevosille entistä kovempia aikoja: työtä oli enemmän, hevosvetoiset koneet muuttuivat painavammiksi, ja suomalaiset hevoset olivat liian pieniä raskaaseen työhön.18 Vilkkaat kaupungit eivät olleet hevosille ihanteellisia elinympäristöjä. Pillastumiset olivat hevosvetoisen kaupunkiliikenteen riskitekijä, sillä hevoset saattoivat säikähtää itselleen vieraita asioita ja outoja ääniä. Varsinkin ensimmäisten autojen on kerrottu kauhistuttaneen hevosia, eikä kolareiltakaan kokonaan vältytty.19

Hevosten kohtalon kovuutta lisäsi se, etteivät kaikki ihmiset, kuten Sakari Topelius surkuttelee Maamme kirjassaan, ymmärtäneet arvostaa työjuhtiensa ”uskollista palvelusta”:

Monissa osissa maatamme hoidetaan hevonen huolettomasti ja rääkätään raaimmalla julmuudella, kiusataan kohtuuttomasti raskasten kuormain vetämisellä ja pieksetään armottomasti ruoskalla. Muutamat matkustajat pitävät kunnianaan alinomaa ruoskia heikkoa ja väsynyttä kyytihevosta.20

Eräässä Pentti Haanpään novellissa maantietä taivaltava mies näkee pellon laidassa sylen pituiseen nuoraan kytketyn laihan hevosen, jonka hän arvelee koko talven nälkäisenä kiskoneen liian suuria tukkikuormia. Kun hevosen isäntä ei pyynnöistä huolimatta suostu hevosensa osaa parantamaan, ostaa kulkija ”luuskan” itselleen. Sitten hän kaivaa repustaan revolverin ja ampuu hevosparan niille sijoilleen. ”Minä jatkoin vähän liekaköyttä”, mies virkkaa katselijoille ja tallustelee tiehensä.21 Usein ”hevosrauniot” vapautuivatkin velvollisuuksistaan ihmisiä kohtaan vasta henkensä heitettyään. Monet vanhat työhevoset raatoivat sairaina ja vammautuneina, joskus umpisokeinakin, kunnes luhistuivat kuormansa eteen, eivätkä enää nousseet piiskaamallakaan. Raskas työ sai aikaan kurjistuneen hevosproletariaatin, ja vanhat, heikkokuntoiset hevoset kiersivät hevosmarkkinoilla vaihtaen omistajaa yhä mitättömämmällä hinnalla.22

Kaikki eivät voineet olla säälimättä hevosia, ja Haanpään reppuselkämiehellä saattaakin olla todellisia esikuvia. Kun Suomen eläinsuojeluyhdistys perustettiin vuonna 1901, se otti tavoitteekseen hevosenlihan syönnin edistämisen. Eläinsuojeluaktiivit kestitsivät valtiopäivämiehiä hevosenliha-aterioilla ja tyrkyttivät lihamaistiaisia kokousten ja yleisötilaisuuksien liepeillä.23 Työhevosilla ei katsottu voivan olla elämää työuran jälkeen, joten ongelmien ratkaisuksi valikoitui armokuolemien jakaminen. Eläinsuojelijat järkeilivät, että jos hevosenliha saataisiin maistumaan kansalle, ikääntyvät työhevoset teurastettaisiin hyvissä ajoin ruoaksi.24 Eläinsuojeluyhdistys palkkasi myös ”katsastajan”, joka kierteli markkinoita tehtävänään ostaa säälittävimmät hevoset lopetettaviksi. Esimerkiksi vuonna 1903 yhdistys lunasti yhteensä 132 ”ajokulua” hevosta. Tällaisesta toiminnasta oli kuitenkin luovuttava, kun yhdistyksen rahat loppuivat vuonna 1905.25

Tapaus lehmä

Lehmät saisivat nostaa kunnianloukkaussyytteen, kun ihminen on pilannut niiden hyvän tuotteen. (Raakamaidon testaajan kommentti Pilattu maito -dokumentissa.26)

Nykyisin ylivoimainen enemmistö suomalaisen yhteiskunnan hyväksi työskentelevistä eläimistä on niin kutsuttuja tuotantoeläimiä. Suomessa teurastetaan vuosittain ruoaksi noin 65 miljoonaa eläintä27, joten ei liene yllättävää, että hevoskontekstista tuttu työkaveruus saa toisinaan makaabereja muotoja. Eläinsuojeluliitto Animalian lehdessä oli alkuvuodesta 2011 juttu, jossa haastateltiin kolmea eläintuotantoa elinkeinonaan harjoittavaa ihmistä. Eläintilalliset luonnehtivat eläimiään esimerkiksi ”kavereiksi” ja ”ystäviksi”. Jutun otsikko oli ”Työkaveri lautasella”, ja kaikkien haastateltavien ystävät päättivätkin päivänsä teurastamossa.28 Yle puolestaan esitti hiljattain Taivaallista menoa -ohjelmasarjassa jakson nimeltä Työkaveri teuraaksi, jossa asetelma oli hyvin samanlainen.29

Ajatus työkaverin syömisestä ei varmastikaan edusta luokkasolidaarisuutta parhaimmillaan, mutta tässä ei vielä ole kaikki. Sen lisäksi, että ihmisten ja eläinten annetaan ymmärtää työskentelevän rinnakkain tasavertaisina tovereina, saatetaan vielä luulotella, että eläimillä itsellään on mielenkiintoa eläintuotebisneksen tekemiseen. Monet varmasti muistavat Arla Ingmanin taannoiset tv-mainokset, joissa lampaat keksivät mainoslaulun kermajuustolle30 ja lehmät kutsuvat mainostajan jukurttia ”meidän Luonto-plussaksi”31 ja rahkaa ”meidän maukkaaksi ja raikkaaksi välipalarahkaksi”32. Rahkamainoksen lopussa lehmät onnittelevat toisiaan: ”Hyvää työtä, tytöt!”

Hevosen ja ihmisen työtoveruus nähdään yhteisenä, monesti kansallisena, pyrkimyksenä ja kohtalotoveruutena. Nykyisin sitä ympäröi myös menneiden hyvien aikojen hohde. Esimerkiksi juuri Arlan mainoksissa eläinten työtä käsittelevät puhetavat ovat selvästi markkinakeskeisempiä. Eläimet kertovat ihmisille tuottamiensa hyödykkeiden erinomaisuudesta, eivätkä ole enää vain työkavereitamme, vaan lähestulkoon itsenäisiä yrittäjiä. Mainonta on eläintuotannolle annettujen yhteiskunnallisten merkitysten aarreaitta, ja tässä yhteydessä on tietenkin mahdollista viitata vain murto-osaan sen tarjoamista esimerkkitapauksista. Aiheesta kiinnostuneet voivat kuitenkin perehtyä tämän tekstin lopusta löytyviin mielenkiintoisiin ”bonusraitoihin”, joita en mitenkään malttanut jättää kokonaan huomiotta.

Arla Ingmanin mainoksissa ihmisten osuus eläintuotteiden tuotantoon on täysin häivytetty – he esiintyvät ainoastaan tyytyväisinä ja hyvinvoivina kuluttajina. Lehmät ovat vapaaehtoisesti sännänneet myymään nahkansa kapitalistisille markkinoille ja käytännössä riistävät itse itseään. Ne ovat itsekin sitä mieltä, että lehmänmaito on tuote ja tavara, joka on tarkoitettu ihmisten kulutettavaksi, ei esimerkiksi vasikoiden ravinnoksi.

Oikeasti lehmillä ei tietenkään ole kokonaiskuvaa maitoteollisuudesta tai sen ansaintalogiikasta. Tuskinpa niitä myöskään kiinnostaa, mitä ihmiset niiden tuotteista ajattelevat. Kaikki tietävät tämän, mutta silti annamme kertoa itsellemme tällaisia kulutuskulttuurin läpäisemiä, ideologisia eläinsatuja. Kyseessä on erinomainen esimerkki ideologian ja utopian dialektiikasta. Aiheesta kirjoittanut Fredric Jameson toteaa, että ideologia houkuttelee meitä hellimällä unelmiamme: meitä vetää puoleensa kuva oikeudenmukaisesta maailmasta, jossa vallitsee rauha luokkien välillä.33 Haluamme uskoa, että pidämme eläimistä hyvää huolta, jopa rakastamme niitä, ja että eläimet riemumielin hyväksyvät kaiken, mitä niille tehdään. Mainostajan kannalta ihanteellisessa tapauksessa lykkäämme epäuskoamme ainakin niin kauan, että ehdimme valita kaupan hyllystä mainostetun tuotteen ja maksaa sen.

Mainokset tuntuvat toimivan audio-visuaalisena jatkeena pitkälle kesyttämisprosessille, jossa eläimet on tarkoitus ottaa haltuun ja asettaa työskentelemään ihmisten hyväksi. Mielestäni viesti on kuitenkin kaksisuuntainen. On mielenkiintoista, että kun puheena olleita mainoksia katsotaan tarkasti, löydämme lopulta Marxin paradoksin nurinkäännettynä. Eläimet ovat vuosisatoja työskennelleet kiskoakseen meidät irti luonnon kahleista, mutta nyt niiden on uhrattava itsensä, jotta me voisimme kuvitella palaavamme luontoon. Haluamme olla ”lähempänä luontoa”, kuten Arla Ingmanin slogan asian ilmaisee. Viestiä tukevat tuotteiden nimet, kuten Luonto+ (jugurtit ja rahkat) ja Natura (kermajuusto) sekä mainoksissa ahkerasti viljelty luontokuvasto: vihreä ruoho, linnunlaulu, tuoreet kasvikset, ateriat ulkosalla – ja tietysti eläimet.

Mainosten utooppinen sisältö toimii laastarina siihen ammottavaan haavaan, jonka olemme saaneet aikaan karkottaessamme eläimen ja luonnon itsestämme.34 Eläimet joutuvat työskentelemään terapeutteinamme, eikä tämä koske vain joitakin koiria, hevosia ja delfiinejä, vaan myös mainoslehmiä, joiden kautta meille luvataan paluu luontoon. Maitomainokset kertovat meille, että maidossa on jotakin salaperäistä, lähes parantavaa luonnonvoimaa. Ja mikä parasta, tämä voima on pakattu sivistyneeseen, kaupasta ostettavaan tavaramuotoon.

Harvinaisen selväksi viesti tulee, jos katsotaan myös Arla Ingmanin luomumaidon mainosfilmiä. Mainoksessa avaruusaiheista tv-peliä pelaava poika maistaa maitoa ja huomaa samassa, että viereisessä huoneessa on lehmä. Kertojan ääni toteaa: ”Raikas ja luonnollinen Arla Ingman luomumaito vie sinut nauttimaan puhtaasta luonnosta.” Poika seuraa lehmää ja päätyy vihreälle niitylle. Harmahtava sävymaailma muuttuu äkkiä kirkkaaksi, ja mainoksen alussa pojan kasvoja valaissut kelmeä näyttöruudun valo vaihtuu häikäisevän kirkkaaksi auringonpaisteeksi. Mainoksen lopussa poika kirmaa iloisena niityllä lehmän johdattaessa häntä.35

Tässä yhteydessä mielenkiintoisen analogian tarjoaa Slavoj Žižekin tulkinta James Cameronin ohjaamasta Titanicista. Žižekin mukaan Cameronin ”naurettava tekosympatia alempia luokkia kohtaan” auttaa syöttämään katsojille elokuvan ideologisen pääviestin, jonka mukaan rikkailla on oikeus elvyttää rappeutunut ja vieraantunut itsensä omimalla köyhien elinvoima itselleen. Yläluokkainen Rose saa elämänhalunsa takaisin rakastumalla työväenluokkaiseen Jackiin, ja tämän jälkeen Jack voidaankin upottaa kuolleena merenpohjaan.36 Samankaltainen logiikka pätee kun julistetaan eläinrakkautta, vaikka samaan aikaan eläintuotannossa vallitsee meille myydyn tavaramuotoisen luonnon kääntöpuoli: viidakon laki, jonka nojalla alempien luokkien työn tulokset omitaan vahvemman oikeudella. Eläintuotteiden mainokset oikeuttavat ihmiset imemään eläimissä nähdyn eläimellisen, alkukantaisen ja luonnollisen elämänvoiman itselleen, minkä jälkeen loppuun kulutetut eläimet voidaan jauhaa vaikkapa hampurilaispihveiksi.

Lopuksi: Solidaarisuutta, kiitos!

Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, jota on arvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole... (Haanpään novellin päähenkilö sättii itseään.37)

Seuraavana aamuna hevosen ampunutta Haanpään novellihenkilöä harmittaa: Olisiko ”sekin luuska” vielä kesälaitumilla lihonut ja vahvistunut työkuntoiseksi? Sitä emme tietenkään saa tietää, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Hevonen on vainaa ja sen vähistä rahoistaan ostanut mies köyhä.38

Voimme vakavasti emmekä vain kaihoisan hevosiskelmän kontekstissa kysyä: Missä olisimme ilman työhevosia? Tai ilman kaikkia muita eläimiä, joille olemme keksineet käyttöä? Muut eläimet ovat erottamaton osa ihmisen selviytymistarinaa. Yhtä totta on silti se, että yhteiseen historiaamme liittyy pakkotyötä ja hyväksikäyttöä. Tähän pätee sama kuin hevosen ampumiseen: tehty, mikä tehty, eikä asiaa ”tee toiseksi taivaan Jumalakaan”39. Mikään ei tuo kärsivää hevosta takaisin, eikä sovituksen tarjoava toipuminen tule mahdolliseksi.

On ymmärrettävää, ettemme mieluiten ottaisi urakaksemme sitä surutyötä, joka seuraisi luonnon epämukavuuksista irrotetun elämäntapamme väkivaltaisen historian kohtaamisesta. Emmekä ymmärrettävästi halua ajatella sitä riistoa, joka sisältyy jokapäiväisten kulutushyödykkeidemme tuotantoon. Eläinteollisuuden tuotteet eivät tässä mielessä ole mikään poikkeus. Se seikka, että tuotannon todellisuuden ajatteleminen saa toisinaan aikaan syyllisyydentunteita, koskee toki yhtälailla monia muitakin tavaroita. Ei ole ihme, että mielellämme nielemme ne utopiat, joita mainokset meille tarjoilevat. Samaan aikaan tulemme kuitenkin käyneeksi eläimiä vastaan suunnattuun ideologiseen luokkasotaan, joka pönkittää bisnestä sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että vain eläinten työehdot ovat epäreilut tai että vain niitä riistetään. Olennaista olisi mielestäni nähdä se, että ihmiset ja eläimet työskentelevät samassa järjestelmässä, ja että ihmis- ja eläintyöväen asia on siksi yhteinen. Yksittäisten eläimenomistajien tai eläintuotteiden kuluttajien syyllistäminen tuskin asiaa auttaa, mutta eläinten asiat eivät kuulu vain niiden omistajille, eikä eläinten työn tuloksista nauttiminen ole vain henkilökohtainen valinta: sinun eläimesi eivät ole sinun, eivätkä sinun hampurilaisesi ole sinun. Eläinten asia on huomattava yhteiskunnallinen kysymys, joka kuuluu kaikille. Lienee myös selvää, että jos emme tunnusta ongelmia, ei muutostakaan ole odotettavissa.

Järjestelmämme rattaissa pyöriviä eläimiä on arvaamaton määrä. Niistä jokainen on omalla tavallaan yksilö, kuten eläinoikeusliike jaksaa väsymättä muistuttaa. Mutta ehkäpä eläimet eivät tarvitse huomiota vain yksilöinä. On kiinnostavaa pohtia, tulisiko eläimet joskus tunnustaa myös yhteiskunnallisena luokkana, jolla on yhteisiä intressejä, aivan kuten ihmisluokillakin. Voisiko työväenluokan rajojen uudelleen kartoittaminen olla yksi tapa edetä tähän suuntaan? Se, että ihmiset pystyvät ottamaan eläinyksilöiden asiat omikseen, herättää tietenkin suurta toivoa. Jossakin on kuitenkin melkoinen ristiriita, kun vihaisten mielenosoittajien kaitsennassa kunnostautuneille poliisihevosille ”sataa lahjoja”40, ja lukemattomia muita eläimiä kohdellaan aivottomana proteiinimassana. Eläimet eivät niinkään kaipaa omituisia, ristiriitaisia ja ihmiskeskeisiä kunnianosoituksiamme, saati niiden mukana seuraavaa ylentämällä alentamista. (Tuskinpa siis kunnianloukkaussyytettäkään koskaan tulee.) Sen sijaan alistetut luokat tarvitsisivat aitoa solidaarisuutta: myötätuntoa, joka muuttuu sanoiksi, teoiksi ja oikeaksi haluksi ymmärtää niin toisten todellisia tarpeita kuin toista alistavia todellisia rakenteitakin.

Kirjallisuus

Aaltola, Elisa (2013). ”Eläinoikeudet Suomessa.” Teoksessa Grant, Catharine: Eläinten oikeudet. Suom. Risto Tiittula. HelsinkiInto, 197–208.

Haanpää, Pentti (1946/2000). ”Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen.” Teoksessa: Jutut. Uudistetun laitoksen toinen painos. Helsinki: Otava.

Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W. (1944/2008). Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. Suom. Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.

Hribal, Jason (2003). ”Animals Are Part of the Working Class. A Challenge to Labor History.” Labor History, Vol 44, No. 4, 435–453.

Jameson, Fredric (1981/2009). The Political Unconscious. New York & London: Routledge.

Lehtinen, Jarmo (2001). ”Suomen sisämaasta Pohjoismaiden suurimmaksi – Finlaysonin puuvillatehtaan kuljetukset ennen rautateitä.” Teoksessa: Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia XI. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja XVI. Tampere, 97–111.

Leinonen, Riitta-Marja (2010). ”Ihmisen ja hevosen suhteen muuttuminen.”
Luettavissa verkossa: http://www.smts.fi/jul2010/esite2010/030.pdf

Marx, Karl & Engels, Friedrich (1970). Valitut teokset kolmessa osassa 1. Moskova: Edistys.

Marx, Karl (1867/1974). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. Suom. Kustannusliike Progress. Moskova: Progress.

Nieminen, Hannu (2001). Sata vuotta eläinten puolesta. Kertomus Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta 1901–2001. Helsinki: Suomen Eläinsuojeluyhdistys.

Nissinen, Sami (2013). ”Finlaysonin Pikku-Pässi.” Museokello. Tampereen museot, Pirkanmaan maakuntamuseo. 12–13. Luettavissa verkossa:
http://issuu.com/vapriikki/docs/museokello_2013/1?e=4699319/2658233

Notko, Tiina (2013). ”Eläinsuojelua yli 100 vuoden takaa.” Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto. http://sey.fi/sey/tietoja_seysta/historian_havinaa

Nyman, Jopi & Nora Schuurman (2012). ”Kansallinen eläin: Suomenhevosen ekonationalistiset diskurssit.” Alue ja ympäristö 41:2, 34–45.

Schuurman, Nora & Riitta-Marja Leinonen 2012. ”The Death of the Horse: Transforming Conceptions and Practices in Finland.” Humanimalia 4:1. http://www.depauw.edu/humanimalia/issue%2007/schuurman-leinonen.html

Suomen taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. (1982). Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Helsinki: Tammi.

Tilastokeskus (2012). Moottoriajoneuvokanta: Rekisterissä olleiden ajoneuvojen lukumäärä, 31.12.1922-2012.
http://193.166.171.75/Database/StatFin/Lii/mkan/mkan_fi.asp

Toivio, Hilja (2013a). ”Pelloilta ja metsistä raviradoille. Hevosen muuttuva työ.” Teoksessa Hytönen, Kirsi-Maria & Rantanen, Keijo (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla. Jyväskylä: Atena.

Toivio, Hilja (2013b). ”Hevosen aikakausi Tampereen keskustassa.” Koskesta voimaa -sivusto. http://www15.uta.fi/koskivoimaa/liikkuminen/1900-18/hevoset.htm

Topelius, Z, (1876). Maamme kirja. Suom. Joh. Bäckwall. Helsinki: G. W. Edlund. Luettavissa verkossa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00003215

Žižek, Slavoj (2012). The Pervert's Guide to Ideology. Ohj. Sophie Fiennes.
Wikipedia (2013). ”Energiaorja.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Energiaorja

Esimerkit

Arla Ingmanin mainokset:
”Jooga.”
http://www.youtube.com/watch?v=Dczpez09UM4
”Lampaat.”
http://www.youtube.com/watch?v=6kbu9cb9UWE
”Luonto+ välipalarahkat.”
http://www.youtube.com/watch?v=5iWqI-AmpVo
”Luomu Maito”
http://www.youtube.com/watch?v=84U0MnOAXk0
Oksanen, Jaana 2013. ”Poliisille ja poliisihevosille sataa lahjoja Tampereen mellakan hoidosta.” Ilta-Sanomien internet-sivut 11.12.2013.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288630642032.html?fb_action_ids=1...
Rantanen, Laura (2011). ”Työkaveri lautasella.” Animalia-lehti 1/2011. 18–19. Luettavissa verkossa: http://issuu.com/animaliary/docs/animalia_0111_lowres
Silminnäkijä: Pilattu maito. Esitetty 21.2.2013. Yle, ajankohtaistoiminta. Katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pilattu_maito_96476.html#media=96467
”Suomenhevonen.” Säv. & San. Suonna Kononen. Julkaistu Folkswagen-yhtyeen levyllä Karjalan Balsamia (Pilfink Records, 2005).
Taivaallista menoa: Työkaveri teuraaksi. (Himlaliv: Att slakta sin kompis.) Esitetty 1.12.2013. Yle, Fakta och Fiktion.
Ticklén, Margit (toim.) (2006). Tutustu suomenhevoseen. Maa- ja metsätalousministeriö ja Agropolis Oy. Luettavissa verkossa:
http://www.suomenhevonen.info/sh100v/fi/pdf/SHjulkaisu_nettiin.pdf

Bonusraidat

Voi kiitos, lehmät, kiitos! (Müller Corner: ”Thank you cows.”)
http://www.youtube.com/watch?v=_smKyihbQ3s
Näin se juusto tehdään. (The Laughing Cow: Tv-mainos.)
http://www.youtube.com/watch?v=-Y6ZPg5GDoY
Missä ruoho on vihreää ja tytöt kauniita? (Anchor Butter: ”Made By Cows.”)
http://www.youtube.com/watch?v=nv1FhC_ascw
Miten kesyttäminen tapahtuikaan? (Cravendale: ”Milk Me Brian.”)
http://www.youtube.com/watch?v=t4Xt_XS9BJA

Kaikki linkit tarkistettu 15.12.2013.

  • 1. Marx 1974, 168.
  • 2. Marx & Engels 1970, 14.
  • 3. Matt. 6: 26.
  • 4. Marx 1974, 170.
  • 5. Hribal 2003.
  • 6. Hribal 2003, 443.
  • 7. Energiaorja on metafora, jolla pyritään kuvaamaan fossiilisten polttoaineiden merkitystä ihmisyhteiskunnalle. Ydinajatus on, että nykyisen elintason ylläpitäminen olisi mahdotonta ilman fossiilisia polttoaineita pelkästään ihmisten omalla lihasvoimalla. (Wikipedia 2013.) Esimerkiksi vesivoiman sekä orja- ja eläintyövoiman vuoksi monilla ihmisillä oli kuitenkin jo ennen fossiilisten polttoaineiden aikaa käytössään energiaorjia.
  • 8. Ks. Lehtinen 2001, 98.
  • 9. Suomen taloushistoria 1982, 58.
  • 10. Lehtinen 2001, 99–104.
  • 11. Nissinen 2012.
  • 12. Ks. Toivio 2013a.
  • 13. Schuurman & Leinonen 2012.
  • 14. Tilastokeskus 2012.
  • 15. Leinonen, 2010.
  • 16. Nyman & Schuurman 2012.
  • 17. Ticklén 2006, 3.
  • 18. Schuurman & Leinonen 2012.
  • 19. Toivio 2013b.
  • 20. Topelius 1876, 114.
  • 21. Haanpää 2000, 180–182.
  • 22. Nieminen 2001, 48; Notko 2013.
  • 23. Notko 2013.
  • 24. Mt.
  • 25. Nieminen 2001, 40–41; Notko 2013.
  • 26. Silminnäkijä: Pilattu maito.
  • 27. Aaltola 2013, 197. Kalat eivät ole mukana tässä luvussa.
  • 28. Rantanen, 2011.
  • 29. Taivaallista menoa: Työkaveri teuraaksi.
  • 30. ”Lampaat.”
  • 31. ”Jooga.”
  • 32. ”Luonto+ välipalarahkat”.
  • 33. Jameson 2009, ks. erityisesti johtopäätöksiä, 271–290.
  • 34. Tästä teemasta ks. Adorno & Horkheimer 2008.
  • 35. ”Luomu Maito.”
  • 36. Zizek 2012.
  • 37. Haanpää 2000, 182
  • 38. Mt.
  • 39. Mt.
  • 40. Ks. Oksanen 2013.