Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Läntinen ja liberaali vai itäinen ja agraari?

Maltillisten puolueiden aatteita 1920- ja 1930-luvun Suomessa

TUOMAS RANTALA & JUHA KOLUMÄKI

Yleinen käsitys Suomen 1920- ja 1930-luvuista on, että maa oli täynnä ääriliikkeitä. Tämä käsitys pohjautunee siihen, että ääriliikkeet osasivat pitää kokoaan suurempaa ääntä itsestään ja pyrkimyksistään. Ääriliikkeiden sijaan vallankahvassa olivat ja vahvoina vaikuttajina toimivat poliittisesti melko maltilliset keskiryhmät: agraarinen Maalaisliitto ja liberaali Kansallinen Edistyspuolue.

Liberalismi on monesti mielletty ”läntiseksi” kun taas agrarismi leimautuu monien käsityksissä ”itäisemmäksi”. Nämä mielikuvat johtunevat siitä, että liberalismin johtavat oppi-isät olivat länsieurooppalaisia, ennen kaikkea brittejä, kun taas agrarismi nousi huomattavaksi tekijäksi juuri maatalousvoittoisessa itäisessä Euroopassa. Tässä kirjoituksessa on tarkoitus lyhyesti analysoida ja käsitellä sitä, miksi juuri agrarismista ja liberalismista tulivat ne poliittiset aatteet, joiden edustajat pääsivät maailmansotien välisen ajan Suomessa huomattaviin asemiin ja vaikuttamaan suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen. Arvioimme myös sitä mitä piirteitä aatteet saivat lännestä ja idästä ja miten ne näkyivät näissä kahdessa suomalaisessa johtavassa maltillisessa puolueessa. Tärkeä kysymyksemme on, missä mielessä Suomi oli läntinen ja liberaali ja missä mielessä taas itäinen agraari. Vai olimmeko jotain siltä väliltä?

Itäinen ja agraari?

Suomen agraaripuolue, Maalaisliitto, sai alkunsa äänioikeusreformin yhteydessä vuonna 1906. Oikeastaan tuolloin syntyi kaksi agraaripuoluetta, jotka yhdistyivät kuitenkin jo 1908 yhdeksi Maalaisliitoksi.1 Puolue pysyi kuitenkin pitkään melko pienenä, johtuen lähinnä siitä, että sillä oli toimintaa vain tietyillä alueilla, lähinnä Pohjanmaalla ja Karjalassa. Agraaripuolueelle oli kuitenkin tilausta. Talonpoikien asema oli Suomessa vahvistunut 1800-luvulla ja tämä teki heistä merkittävän poliittisen voiman. Toisaalta myös tilattoman väen asema oli vaikea ja se aiheutti omat ongelmansa.2 Näitä ongelmia pyrittiin purkamaan tekemällä suuria maareformeja ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen.

Maareformi oli yksi tärkeimmistä tekijöistä joiden vuoksi Maalaisliitto lopulta pääsi vahvoihin asemiin 1910-luvun loppupuolelta alkaen. Maareformi vetosi etenkin maaseudun vähäväkisiin ja kiinnitti heitä osaksi vallitsevaa järjestelmää. Toinen tärkeä Maalaisliittoa nostanut tekijä on se, että se oli voittajan puolella vuoden 1918 sisällissodassa, mutta ajoi myös sovintoa. Maalaisliiton voimakas kansanvaltaisuus ja sitoutuminen tasavaltalaisuuteen hallitusmuotokysymyksessä oli kolmas puolueen nousulle tärkeä tekijä.3 Maareformin ajaminen, sisällissodassa voittajan puolella oleminen ja kansanvallasta kiinni pitäminen näkyivät jo vuoden 1919 eduskuntavaaleissa. Tuolloin puolue sai eduskuntaan 42 kansanedustajaa. Se nousi näin selkeästi suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi, jota oli lähes mahdoton ohittaa esimerkiksi hallituksia muodostettaessa.

Myös muualla Euroopassa syntyi talonpoikaispuolueita, joista monet pääsivät huomattaviin asemiin maailmansotien välisenä aikana. 1923 Prahaan perustettiinkin Bulgarian, Tšekkoslovakian, Kroatian ja Puolan agraaripuolueiden toimesta Kansainvälinen Agraaritoimisto agraaripuolueiden väliseksi yhdyssiteeksi.4 Tässä yhdyssiteessä itäisen Euroopan agraaripuoluella oli johtava asema. Itäisessä Euroopassa ja Baltian maissa agraaripuolueiden kehitys kulki kuitenkin toiseen suuntaan kuin Suomessa. Tämä kehitys johtui kunkin maan erilaisesta tilanteesta ja taustasta. Baltiassa agraaripuolueet ajautuivat oikealle ja autoritaaristen hallitusten tukijoiksi. Tämä johtui paljolti siitä, että näissä maissa kommunismin kannatus oli voimakkaampaa kuin Suomessa ja Neuvostoliitto koettiin vielä suuremmaksi uhaksi kuin täällä.5 Itäisessä Euroopassa, kuten Unkarissa, Puolassa ja Romaniassa, oli isoja agraaripuolueita. Näitä rajoittivat kuitenkin maiden autoritaariset hallitukset ja niiden merkitys pieneni viimeistään 1930-luvulle tultaessa. Kaikista menestyksekkäin itäisen Euroopan agraaripuolueista – ja samalla ehkä äärimmäisin – oli Aleksandăr Stambolijskin johtama Bulgarian kansallinen maalaisliitto (Bălgarski zemedelski naroden săjuz), joka nousi valtaan vuonna 1919. Stambolijskin ja hänen johtamansa puolueen politiikka oli itsevaltaista mutta sitä siedettiin, koska kommunistit pysyivät kurissa. Lopulta nationalistiset ja oikeistopiirit saivat tarpeekseen Stambolijskista lähinnä hänen antinationalisminsa vuoksi, mutta taustalla oli myös hänen radikaali talouspolitiikkansa.6 Stambolijskin hallitus kukistettiinkin sotilasvallankaappauksessa kesäkuussa 1923 ja tuolloin hänet myös teloitettiin.7

Suomessakin kommunismin pelko oli voimakasta ja osa maalaisliittolaisista siirtyi lapuanliikkeen riveihin. Suurin osa maalaisliittolaisista pysyi kuitenkin pois liikkeen riveistä. Viimeistään silloin, kun liike alkoi radikalisoitua, siihen tehtiin selkeä pesäero. Maalaisliiton johtajista tuli lapuanliikkeen vastaisen taistelun symboleita ja johtajia.8 Maalaisliitto sitoutui siis kansanvaltaan ja laillisuuteen. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että Maalaisliitto ei hyväksynyt oman miehensä Relanderin jatkamista presidenttinä, koska hänen katsottiin ymmärtävän liikaa lapualaisia.9 Linja pysyi myös lapuanliikkeen seuraajan IKL:n aikana. Suomessa tämä linja oli valttia, sillä poliittisessa keskustassa, johon Maalaisliitto kuului, riitti että kommunismi oli tukahdutettu. Enempää oikealle ei tarvinnut mennä, varsinkin kun se olisi voinut tarkoittaa vuoden 1918 uusintaa. Ja sitä ei todellakaan haluttu.10

1920-luvun alusta alkaen Maalaisliiton asemaa vahvisti osaltaan se, että siitä tuli maanviljelijöiden suurpuolue. Kun Maalaisliitto oli saanut suuntansa nousuun ja yhteiskunnallinen painoarvo kasvoi, alkoi puolue laajentua muuallakin kuin vain alkuperäisillä kannatusseuduilla. 1920-luvun kuluessa Maalaisliiton riveihin saatiin uutta verta. Nämä uudet maalaisliittolaiset, tärkeimpänä johtajana maataloushallituksen ylijohtaja J. E. Sunila, ajoivat monia maataloudelle tärkeitä asioita. He olivat saaneet taloudelliset oppinsa ja näkemyksensä nimenomaan lännestä, lähinnä Tanskasta ja Saksasta. Oikeastaan tuolloin Maalaisliitosta tuli maanviljelijöiden yleispuolue.11 Perinteisestä talonpoikaisagrarismista astuttiin kohti tuottaja-agrarismia. Tämä oli selvästi Länsi- ja Keski-Euroopan vaikutusta.12 Tuottaja-agrarismi ei kuitenkaan kokonaan syrjäyttänyt perinteistä talonpoikaisagrarismia, vaan se pysyi osana Maalaisliittoa. Nämä kaksi eri suuntausta aiheuttivat kahnauksia puolueen sisällä, mutta takasivat Maalaisliitolle lavean kannatuksen. Maalaisliitto pystyi vetoamaan politiikallaan sekä pienviljelijöihin että 1920-luvulta lähtien myös suurempiin viljelijöihin. Voi sanoa, että Maalaisliiton agrarismi oli 1920-luvulta alkaen sosiaaliagrarismilla kuorrutettua tuottaja-agrarismia.13 Näin puolue sai taakseen kannattajia, jotka olisivat voineet muuten sijoittua joko Kokoomuksen tai SDP:n riveihin.

Maalaisliitto oli kielipoliittisesti 1920-luvulla hyvin aitosuomalainen puolue. Tämä johtui siitä molemminpuolisesta epäluulosta, joka vallitsi suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä. Ruotsinkieliset pelkäsivät maalaisliittolaisten ajavan ruotsinkielisten alueiden suomalaistuttamista ja maalaisliittolaiset, jotka lähes poikkeuksetta olivat suomenkielisiä, pitivät ruotsinkielen asemaa liian hyvänä.14 Ajassa vallitsi nationalistinen henki. Etenkin maailmansodan jälkeen itsenäistyneissä valtioissa, kuten Suomessa ja itäisen Euroopan maissa, tämä henki oli vahva.15 Oli tyypillistä olla kielinationalisti, se toi kannatusta.16 Vielä 1930-luvullakin kielitaistelu jatkui ja Maalaisliitto vaikutti pysyvän linjaltaan aitosuomalaisena. Suurvaltapolitiikka kuitenkin johti vähitellen linjanmuutokseen. Euroopassa oli alkanut kuohua pitkin 1930-luvun alkua. Suomenkielen asema oli vahvistunut siinä määrin, että enää ei tunnettu niin suurta ärtymystä ruotsinkieltä kohtaan kuin aiemmin.17 Maalaisliittokin solmi kiinteät suhteet Skandinavian suuntaan, varsinkin Ruotsin Talonpoikaisliittoon.18

Maalaisliitto, niin porvaripuolue kuin olikin, pyrki ja pystyi hakeutumaan yhteistyöhön myös sosialidemokraattien kanssa. Yhteinen hallitus oli vielä 1920-luvulla mahdoton, samoin 1930-luvun alkupuolella. 1930-luvun puolivälissä punamultayhteistyön mahdollisuutta oli alettu pohtia myös julkisuudessa, esimerkiksi maalaisliittolaisen Ilkan palstoilla.19 Maalaisliiton Kyösti Kallion noustua presidentiksi vuonna 1937 mahdollisuus punamultahallituksen muodostamiseksi realisoitui. Punamulta ei tosin ollut kaikille maalaisliittolaisille mieleen, koska sosialidemokraatteja pidettiin maatalousvastaisina. Punamulta kuitenkin saatiin, sillä sosialidemokraatit haluttiin saada mukaan vastuuseen yhteiskunnan rakentamisesta. Maalaisliitossa yhteistyön kannattajat korostivat hallitusneuvotteluiden yhteydessä, että Ruotsissa oli jo edellisenä syksynä saatu aikaan punamultahallitus.20 Tässä korostettiin siis läntistä esimerkkiä. Yhteistyö oli myös kannattavaa ja se näkyi vuoden 1939 eduskuntavaaleissa, joissa molemmat päähallituspuolueet kasvattivat osuuksiaan niin että niillä oli eduskunnassa yhteensä 141 paikkaa.21

Maalaisliiton voi katsoa syntyneen osittain osana talonpoikien poliittisten toimintaedellytysten paranemiseen johtanutta kehitystä joka oli meneillään 1900-luvun alussa varsinkin Itä-Euroopassa. Mutta suomalainen agraaripuolue sai itselleen myös hyvin paljon lännestä. Maalaisliiton kannalta oli varsin merkityksellistä, että Suomi kuului Euroopassa agraaris-teolliseen väliryhmään. Suomi oli maana agraarinen, mutta dynaaminen. Ratkaisevaa oli myös Maalaisliiton kiinnittyminen läntisiin arvoihin ja asenteisiin, ennen kaikkea demokratiaan ja laillisuuteen. Vaikka Maalaisliitolla oli radikaali yhteiskunnallisuutensa, pystyi se kuitenkin tekemään myös tarvittavia kompromisseja. Nämä tekijät nostivat Maalaisliiton Suomen merkittävimmäksi porvarilliseksi puolueeksi ja siksi se myös säilytti asemansa. Toisenlainen kehitys tapahtui sekä idässä että lännessä. Idässä agraaripuolueet eivät 1930-luvulle tultaessa kyenneet vastustamaan totalitarismia. Poikkeuksena tästä oli Tšekkoslovakia, jossa agraaripuolue pysyi merkittävänä poliittisena tekijänä aina saksalaismiehitykseen asti. Lännessä agraaripuolueet eivät nousseet merkittäviksi tekijöiksi, sillä talouden rakenne ja yhteiskunnalliset ja poliittiset traditiot olivat erilaiset kuin idässä. Muissa Pohjoismaissa agraaripuolueet säilyivät kohtuullisissa asemissa, mutta nekään eivät pystyneet laajentumaan sellaisiin mittoihin kuin Suomen Maalaisliitto.22

Läntinen ja liberaali?

Liberalismi on aate, josta on monenlaisia näkemyksiä. Liberalismin määrittelemistä vaikeuttaa sen laaja-alaisuus, epädogmaattisuus ja historiallisesti muuttuva luonne. Yleisesti kuitenkin katsotaan, että liberalismi ajaa ainakin seuraavia tavoitteita: yksilön vapautta, yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta, perustuslaillista kansanvaltaa, vapaata markkinataloutta ja suvaitsevaisuutta toisin ajattelevia kohtaan. Näille tavoitteille voidaan kuitenkin antaa erilaisia painotuksia ja merkityksiä, eri suuntaukset myös lisäävät tavoitteisiin joitakin muita päämääriä.23

Maailmansotien välisenä aikana oli olemassa selvästi kahdenlaista liberalismia. Niin sanottu manchesterilainen liberalismi eli klassinen liberalismi oli kehittynyt 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla Adam Smithin ajattelun pohjalta. Sen kannattajat vastustivat ehdottomasti kaikkea talouden säätelyä ja näkivät valtion liki ainoaksi tehtäväksi yleisen turvallisuuden takaamisen. 1800-luvun lopulla alettiin kuitenkin havaita, ettei manchesterilaisen liberalismin mukainen taloudellinen vapaus tuokaan vaurautta kaikille. Vastareaktiona kehittyi uusi liberalismin muoto, sosiaaliliberalismi. Sosiaaliliberalismin huomattavin teoreetikko, brittiläinen L. T. Hobhouse katsoi, että valtiovalta oli merkantilistiseen sääty-yhteiskunnan mukaiseen valtioon verrattuna muuttanut muotoaan siinä määrin vapaaseen ja demokraattiseen suuntaan, että sille saattoi sallia aiempaa suuremman roolin yhteiskunnassa. Markkinatalous ei ollut esimerkiksi onnistunut takaamaan kaikille kansalaisille mahdollisuutta riittävään toimeentuloon, joten Hobhousen mukaan liberaalin valtion oli otettava vastuu. Vastikkeettomia tulonsiirtoja hän ei kuitenkaan edellyttänyt vaan katsoi, että kansalaisilta tuli aina edellyttää ponnisteluja toimeentulon eteen. Olennaista oli, että ihmisiä oli autettava auttamaan itseään.24

Suomesta katsoen liberalismi oli selvästi läntinen aate. Sekä manchesterilaisuuden että sosiaaliliberalismin teorioiden kehityksen kannalta Iso-Britannia oli keskeisin valtio. Suomelle kuitenkin länsinaapuri Ruotsi oli monessa suhteessa keskeinen esikuva ja edelläkävijä. 1800-luvulla liberalismin voi itse asiassa sanoa olleen sivumerkitys ”vaaralliselle ruotsalaiselle vaikutukselle.” Suomella ja Ruotsilla oli liberalismin tasolla paljon yhteistä. Ruotsiin 1900-luvun alussa syntyneen liberaalipuolueen suuntaus oli selvästi sosiaaliliberalistinen. Maan sosiaalipolitiikkaa uudistettiin puolueen toimesta tässä hengessä aktiivisesti 1900-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ruotsin sisarpuolueen tavoin Kansallinen Edistyspuolue edusti varsin selkeästi sosiaaliliberalismia, vaikka etenkin 1930-luvulla sen piirissä esiintyi huomattavasti myös manchesterilaisen liberalismin näkemyksiä. Ruotsin ja Britannian suuntaan myös vedottiin usein esimerkkeinä edistyspuoluelaisten poliitikkojen puheissa.25

Kansallinen Edistyspuolue syntyi vuoden 1918 valtiomuototaistelun seurauksena tasavaltalaiseksi ja vapaamieliseksi26 puolueeksi. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan se sai 26 kansanedustajaa, mitä voi pitää vaalivoittona. Tuloksessa voi sanoa olleen mukana eräänlaista ”tasavalta-lisää”. Edistyspuolue oli ylipäätään itsenäistymisen ajan mullistuksissa kaikissa tilanteissa voittajan puolella. Samat sanathan pätevät toki myös Maalaisliittoon, paikoin jopa selvemminkin. Valtiomuototaistelun ollessa kiivaimmillaan monet edistysmielisetkin poliitikot horjuivat maalaisliittolaisten pysyessä tiukasti tasavallan takana.27

1920-luvulla Edistyspuolueen kannattajakuntaan kuului vielä huomattavassa määrin maalaisväestöä. Edistyspuolue ei kuitenkaan onnistunut pysyvästi tavoittamaan maaseudun kannatusta, toisin kuin Norjan ja Tanskan liberaalipuolueet. Maataloudelliset ohjelmakohdat oli puolueen ohjelmissa laajasti huomioitu ja etenkin pienviljelijäväestön asemasta kannettiin huolta. Käytännön politiikan osalta Edistyspuoluetta kuitenkin moitittiin sen omassa keskuudessakin asennoitumisesta kuluttajaväestön edunajajaksi tuottajaväestön kustannuksella. Tämä aiheutti hajaannusta puolueessa ja joidenkin kannattajien ja poliitikkojen siirtymisen Maalaisliittoon. 1930-luvun mittaan maaseutukansanedustajat katosivat kokonaan eduskuntaryhmästä ja puolueesta tuli muutenkin selvemmin kaupunkilaisten puolue. Yrityksistä huolimatta liberaali, aatteellinen yleispuolue ei kyennyt kilpailemaan Maalaisliiton kanssa asemasta maaseutuväestön etujen ajajana. Sama tilanne oli myös Ruotsissa.28

Johtuen jo suuntautumisesta sosiaaliliberalismiin, Edistyspuolueen talouspolitiikka ei ollut äärimmäisen liberaalia. Vaikka taloudellinen vapaus kuului liberalismin keskeisiin periaatteisiin, 1930-luvun laman aikaan Edistyspuolueessakin oltiin kautta linjan valmiita varsin huomattavaan talouden sääntelyyn. Esimerkiksi eräät tullit ja vientipalkkiot nähtiin välttämättöminä maaseutuväestön aseman helpottamiseksi. Ruotsin sisarpuolueen tapaan liberalismin poliittinen taso oli taloudellista tasoa korostuneempi, johtuen myös siitä, että molemmissa maissa äärimmäisen liberaali talouspolitiikka oli epäkäytännöllistä. Edistyspuolueen ohjelma ei aina muutenkaan täyttänyt kaikkia yleisemmin hyväksyttyjä puhtaan liberalismin määritelmiä. Alkuvuosina puolue oli selvästi Kokoomuspuolueetta heimohenkisempi ja sen kieliohjelmat olivat miltei yhtä tiukkoja kuin hyvin aitosuomalaisen Maalaisliiton. Heimoaatteen ja aitosuomalaisuuden nationalismin vivahteet eivät olleet sopusoinnussa liberalismin edustamien suvaitsevaisuuden periaatteiden kanssa. Nämä kannat tosin loivenivat selvästi ajan myötä ja 1930-luvulla puolue sai aitosuomalaisilta moitteita ajamastaan sovinnollisemmasta kielipolitiikasta.29

Edistyspuolueen kannatus supistui liki jatkuvasti läpi 1920- ja 1930-lukujen, ainoana poikkeuksena 1930-luvun alku. Tuolloin puolue asettui aatteensa mukaisesti vastustamaan lapuanliikettä ja puolustamaan laillisuutta. Tämä toi tilapäisesti muutaman edustajapaikan lisää, mutta 1930-luvun lopulla kansanedustajia oli kuitenkin enää kuusi. Tästä huolimatta Edistyspuolue oli 1930-luvulla tavallaan jopa edellistä vuosikymmentä näkyvämmin hallitusvallassa: joulukuusta 1932 lähtien vuosikymmenen loppuun maalla oli yhtä puolen vuoden jaksoa lukuun ottamatta edistyspuoluelainen pääministeri.30

Edistyspuoluetta piti politiikan vallankahvassa edullinen asema keskellä, politiikan jakolinjojen vaa´ankielenä. Edistyspuoluelaisen T. M. Kivimäen johtama, tuohon aikaan poikkeuksellinen pitkäikäinen hallitus, pysyi pystyssä 1932–36 tukeutumalla alkuvaiheessa sosialidemokraatteihin ja loppuvaiheessa Kokoomukseen. Pääministeri myös katsoi hallituksen noudattaneen mahdollisuuksien mukaan Edistyspuolueen tavoitteita edistänyttä politiikkaa huolimatta puolueen pienuudesta sekä siitä, että edistyspuoluelaisia ministereitä oli hallituksessa vähemmistö. 1930-luvulla sisä- ja ulkopolitiikan keskeiset jakolinjat kulkivat Edistyspuolueen halki. Siinä missä Kivimäen hallitus oli itse asiassa varsin oikeistopainotteinen, Edistyspuolue oli pääministeripuolueena vuosikymmenen lopulla myös maan ensimmäisessä punamultahallituksessa. Edistyspuolueen vasemman siiven johtohahmo A. K. Cajander otettiin kompromissiratkaisuna vaa´ankieleksi sosialidemokraattien ja Maalaisliiton yhteishallituksen johtoon. Myös Cajanderin näkemyksen mukaan Edistyspuolueen tavoitteita edistettiin hänen hallituksensa toimesta selvästi.31

Presidentinvaaleissa Edistyspuolueen ehdokas oli aina potentiaalinen voittaja. Ei siksi, että hänellä olisi ollut suuri kannatus, vaan siksi, että häntä vastustettiin vähiten. Esimerkiksi sosialidemokraateille, joilla ei tuona aikana ollut realistisia mahdollisuuksia saada omaa ehdokastaan presidentiksi, Edistyspuolueen ehdokas oli poikkeuksetta toisiksi paras vaihtoehto, ”paras mahdollinen porvari.” Edistyspuolueen aatteita ja sen ajamia asioita ei sinänsä välttämättä kannatettu ensisijaisina, mutta vastustettiin vähiten.

Oma lukunsa ovat toki myös Edistyspuolueen pätevät poliitikot. Puolueesta on käytetty usein luonnehdintaa, jonka mukaan sillä oli pieni ruumis mutta suuri pää. Puolueen piiristä tuli joukko merkittäviä poliitikkoja, joiden kautta puolueen vaikutusvalta kasvoi. K. J. Ståhlberg ja Risto Ryti toimivat presidentteinä. Mainittujen Kivimäen ja Cajanderin lisäksi myös Kaarlo Castren, J. H. Vennola ja Oskari Mantere toimivat pääministereinä. Merkittäviä edistyspuoluelaisia maan hallituksessa oli myös pitkäaikainen ulkoministeri Rudolf Holsti.32

Missä mielessä Suomi sitten oli läntinen ja liberaali? Suomi oli ensimmäisen maailmansodan seurauksena syntyneiden valtioiden joukossa siinä mielessä poikkeuksellinen, että se pysyi demokratiana. Perustuslaillinen kansanvalta säilyi. Maan talous- ja sosiaalipolitiikkaa myös ohjattiin usein sosiaaliliberalismin oppien mukaisesti. Toki monessa suhteessa myös jäätiin liberalismin tavoitteista, ainakin manchesterilaisesta talouden vapaudesta.

Edistyspuolueen tilanne oli 1920- ja 30-luvun Suomessa ristiriitainen. Kannatukseltaan se heikkeni marginaaliseksi, mutta vaikutusvalta säilyi huomattavana. Liberalismille ja Edistyspuolueelle kävi, kuten liberalismille yleisesti on käynyt: muut omivat sen ajamat aatteet. Maalaisliitto kiinnittyi, kuten edellä on todettu, moniin liberalisminkin ajamiin läntisiin arvoihin. 1930-luvun lopulla porvarien ja sosialidemokraattien välinen sisällissodan jälkeinen kuilu vähitellen madaltui. Tähän liittyen sosialidemokraatit samoihin aikoihin lievensivät hieman joitakin ohjelmakohtiaan. Tästä johtuen Edistyspuolueen vasemmalta laidalta siirtyi kaikkein sosiaaliliberaaleimpia aineksia SDP:hen. Kokoomus puolestaan omaksui monien ajan konservatiivipuolueiden tapaan manchesterilaisen liberalismin oppeja. Luokkapuolueiden Suomessa Kansallisella Edistyspuolueella ei ollut elintilaa yleispuolueena, vaikka monet liberalismin arvot saivatkin kannatusta.33

Agraari ja liberaali Pohjoismaa lännen ja idän välissä

Suomi oli maana hyvin agraari, joten poliittisen agrarismin nousu merkittäväksi tekijäksi oli varsin luonnollista. Yhteydet länteen ja pohjoismaiseen perinteeseen nostivat liberalismin vaikutuksen merkittäväksi tekijäksi. Maan elinkeinorakenne nosti agraarin luokkapuolueen kannatuksessa selvästi ohi yleisen aatepuolueen, jollainen Kansallinen Edistyspuolue oli. Maalaisliiton asemaa vahvisti sen suuntautuminen linjallaan länteen, ennen kaikkea Pohjoismaihin, jolloin se alkoi erottautua selvästi itäisen Euroopan agraaripuolueista. Liberaalin Edistyspuolueen vaalikannatus oli suhteellisen vähäistä, mutta edullinen asema poliittisella kartalla ja kyvykkäät poliitikot pitivät puolueen keskeisenä tekijänä. Suomi ei siis ollut suoranaisesti sen enempää itäinen ja agraari kuin läntinen ja liberaalikaan, vaan kombinaatio jonka aateilmastossa yhdistyivät sekä läntisiksi että itäisiksi katsotut vaikutteet. Parhaiten Suomen aateilmastoa kyseisenä aikana voikin verrata muihin Pohjoismaihin.

Lähteet

Arkistolähteet

Kansallisarkisto, Helsinki
A. K. Cajanderin kokoelma I
Ensio Hiitosen kokoelma

Sanoma- ja aikakauslehdet
Vapaa Kansa 1936

Kirjallisuus
Borg, Olavi 1979. "Liberalismi ja liberaalit puolueet." Teoksessa Poliittisia aatteita valistuksesta nykypäivään. Yleisen historian tutkimuksia 3. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston historian laitos.

Hakalehto, Ilkka 1986. Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia 1. Maalaisliitto autonomian aikana 1906–1917. Helsinki: Kirjayhtymä.

Hobhouse, L. T. 1994. Liberalism and Other Writings. Cambridge: Cambridge University Press.

Hokkanen, Kari 1979. "Agrarismi ja populismi." Teoksessa Poliittisia aatteita valistuksesta nykypäivään. Yleisen historian tutkimuksia 3. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston historian laitos.

Hokkanen, Kari 1986a. "Keskustalaisuuden neljät kasvot." Teoksessa Niemelä, Seppo (toim.). Heräävä maa IX. Rauma: Kirjayhtymä.

Hokkanen, Kari 1986b. Kyösti Kallio 2 1930–1940. Juva: WSOY

Hyvämäki, Lauri 1964. "Keskustan ja vasemmiston yhteistyö (1937–39)." Teoksessa Castrén, Matti J., Jutikkala, Eino ja Tommila, Päiviö (toim.). Kaksi vuosikymmentä Suomen sisäpolitiikkaa 1919–1939. Historian Aitta XVI. Porvoo: WSOY.

Hämäläinen, Pekka Kalevi 1968. Kielitaistelu Suomessa 1917–1939. Porvoo: WSOY.

Kolumäki, Juha 2013. Jakautunutta vapaamielisyyttä. Kansallisen Edistyspuolueen sisäiset ristiriidat ja Kivimäen hallitus 1934-1936. Historian Pro-gradu. Tampere: Tampereen yliopisto.

Liedman, Sven-Eric 1995. "Liberalism in the Nordic Context." Teoksessa Lakaanniemi, Ilkka K., Rotkirch, Anna & Stenius, Henrik (toim.). “Liberalism” Seminars on Historical and Political Keywords in Northern Europe. Helsinki: Renvall Institute.

Lindström, Ulf & Wörlund, Ingemar 1988. "The Swedish Liberal Party: The politics of unholy alliances." Teoksessa Kirchner, Emil J. (toim.). Liberal Parties in Western Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

Luoto, Reima T. A. 1983. Liberalismi – johtava valtioaate. Kustannusosakeyhtiö Librum: Mikkeli.

Meinander, Henrik 1999. Tasavallan tiellä. Suomi Kansalaissodasta 2000-luvulle. Helsinki: Schildts.

Mickelsson, Rauli 2007. Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.

Mylly, Juhani 1979. "Agraaripuolueiden Eurooppa ja maalaisliitto maailmansotien välisenä kautena." Historiallinen Aikakauskirja N:o 1/1979.

Mylly, Juhani 1989. Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia 2. Maalaisliitto 1918–1939. Helsinki: Kirjayhtymä.

Pietiäinen, Jukka-Pekka 1994. "Lauri Kristian Relander." Teoksessa Tasavallan presidentit 1919–1931. Porvoo: Weilin+Göös.

Rankoff, Iwan 1977. "Bauerndemokratie in Bulgarien." Teoksessa Gollwitzer, Heinz (toim.). Europäische Bauernparteien im 20 Jahrhundert. Stuttgart: Gustav Fischer Verlag.

Rantala, Tuomas 2010. Uusi uljas maalaisliittolaisuus? Pääministeri J. E. Sunila ja hänen maalaisliittolainen hallituksensa 1927–1928. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto.

Saastamoinen, Kari 1998. Eurooppalainen liberalismi. Jyväskylä: Atena.

Sjögren, Mikael 2002. "Kasvatus itsehuoltoon. Yksilö tavoitteena ja keinona ruotsalaisessa liberaalissa köyhäinhoitopolitiikassa 1900-luvun alusta noin vuoteen 1920." Teoksessa Vares, Vesa (toim.). Valta, vapaus, edistys ja kasvatus. Liberaalisten liikkeiden ja liberaalisen ajattelun vaiheita Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulta 1960-luvun puoliväliin. Jyväskylä: Kopijyvä.

Soikkanen, Timo 2002. "Temppelinharjalla ja vaa´ankielenä. Kansallisen Edistyspuolueen kivimäkiläiset ja cajanderilaiset 1930-luvun sisä- ja ulkopolitiikassa." Teoksessa Vares, Vesa (toim.). Valta, vapaus, edistys ja kasvatus. Liberaalisten liikkeiden ja liberaalisen ajattelun vaiheita Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulta 1960-luvun puoliväliin. Jyväskylä: Kopijyvä.

Suvanto, Pekka 1994. Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

Tarponen, Tyko 1955. Kansallinen Edistyspuolue, sen kannatuksen väheneminen ja puolueen loppu. Valtiotieteellisen tiedekunnan lisensiaatintutkimus. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Vares, Vesa 1991. Itsenäisyys ja poliittisen mentaliteetin murros. Konservatiivisesta elitismistä massa- ja luokkapohjaiseen demokratiaan (1919–1933). Poliittinen historia C:35. Turku: Turun yliopisto.

Vares, Vesa 1995. "Liberalismi, konservatismi, vasemmisto, oikeisto." Teoksessa Soikkanen, Timo & Majander, Mikko (toim.). Ajankohta. Poliittisen historian vuosikirja 1995. Turku: Poliittinen historia, Helsingin ja Turun yliopistot.

Vares, Vesa 2000. Varpuset ja pääskyset. Nuorsuomalaisuus ja nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Zetterberg, Seppo 2007. Viron historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1118. Hämeenlinna: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Internet-lähteet
Library of Congress: A Country Study: Bulgaria: The Interwar Period: http://lcweb2.loc.gov/frd/cs/bgtoc.html. (viitattu 7.11.2014).

  • 1. Mickelsson 2007, 80–81.
  • 2. Mylly 1989, 9–10. Suomessa väestö kasvoi huimasti 1800-luvulla, mutta teollisuutta oli vähän ja siirtolaisuuskaan ei pystynyt nielemään maaseudun liikaväestöä. Tämä merkitsi ongelmia maaseudulla. Tilattoman väestön toimeentulo oli vaikeaa, varsinkin kun maan hinnan nousun myötä tilanomistajat eivät olleet kovin halukkaita perustamaan torpanpaikkoja, ks. esim. Hakalehto 1986, 9–26.
  • 3. Mylly 1989, 68–74.
  • 4. Mylly 1979, 18–19.
  • 5. Hokkanen 1979, 85; Virossa kommunistit yrittivät vallankaappausta vuonna 1924 kts. esim. Zetterberg 2007, 530–532.
  • 6. Stambolijskin hallinnon aikana suurtiloja pakkolunastettiin ja niitä jaettiin pientalonpojille. Osuuskuntia suosittiin yksityisten yritysten sijaan. Stambolijskin aikana mm. viljakauppaa hallinneiden yksityisten viljakauppiaiden monopoli ajettiin alas ja se korvattiin valtion konsortiolla, kts. esim. Library of Congress: A Country Study: Bulgaria: The Interwar Period: http://lcweb2.loc.gov/frd/cs/bgtoc.html.
  • 7. Rankoff 1977, 474–484; Library of Congress: A Country Study: Bulgaria: The Interwar Period: http://lcweb2.loc.gov/frd/cs/bgtoc.html. Kuriositeettina mainittakoon, että Bulgarian kansallisesta maalaisliitosta nousi Stambolijskin jälkeen vielä toinenkin pääministeri: Konstantin Muraviev. Muraviev oli pääministerinä tosin vain viikon verran syyskuussa 1944.
  • 8. Mickelsson 2007, 111.
  • 9. Pietiäinen 1994, 193–195.
  • 10. Vares 1991, 99–103.
  • 11. Hokkanen 1986a, 52–54.
  • 12. Monilla Maalaisliittoon 1920-luvulla tulleilla merkittäviin asemiin nousseilla poliitikoilla oli yliopistollista taustaa. Monia heistä oli opettanut juuri J. E. Sunila, joka itse nousi näistä uusista maalaisliittolaisista ehkä kaikkein merkittävimmäksi. Sunila oli puolestaan itse syventänyt opintojaan mm. Saksassa ja Sveitsissä 1900- ja 1910-luvuilla. Näiden opintomatkojen vaikutus heijastui myös Sunilan poliittiseen toimintaan.
  • 13. Rantala 2010, 139–140.
  • 14. Hämäläinen 1968, 134–137.
  • 15. Hämäläinen 1968, 1–6.
  • 16. Meinander 1999, 79.
  • 17. Meinander 1999, 141–144.
  • 18. Mylly 1989, 388–390.
  • 19. Hyvämäki 1964, 203–204.
  • 20. Hokkanen 1986b, 214–219; Meinander 1999, 144–147.
  • 21. Hyvämäki 1964, 212. Maalaisliiton ja sosialidemokraattien lisäksi hallituksessa istui Kansallinen Edistyspuolue, joka sai tosin vuoden 1939 eduskuntavaaleissa ainoastaan 6 paikkaa. Mutta näin hallituspuolueilla oli hallussaan lähes ¾ eduskunnan paikoista.
  • 22. Mylly 1979, 11–12.
  • 23. Luoto 1983, 5; Borg 1979, 1–2.
  • 24. Saastamoinen 1998, 60–61, 161–173; Hobhouse 2006, 61–64.
  • 25. Liedman 1995, 33–45; Sjögren 2002, 123; Kolumäki 2013, 23, 49–50, 85.
  • 26. Termiä ”vapaamielinen” ja siitä johdettua sanastoa käytettiin 1900-luvun alkupuolella laajasti suomennoksena liberalismi-sanastolle. Esimerkiksi edistyspuolueen puolueohjelmissa ei käytetty lainkaan sanaa liberalismi.
  • 27. Vares 2000, 246.
  • 28. Vares 2000, 246; Lindström & Wörlund 1988, 256.
  • 29. Liedman 1995, 33–45; Kolumäki 2013, 25, 55–60; Vares 2000, 247.
  • 30. Tarponen 1955, 206–207.
  • 31. Soikkanen 2002, 223–241; Vapaa Kansa 30.4.1936, Hallituksen saavutukset Edistyspuolueen aatteiden toteuttamiseksi. Alustus hallitustaipaleen ensimmäisestä vuodesta edistyspuolueen kannalta katsottuna, A. K. Cajanderin kokoelma I, Kansio 85, Kansallisarkisto. Johtuen edistyspuolueen sisäisestä hajaannuksesta puolueen eri laidoilla oltiin tosin eri mieltä vastakkaisen siiven johtaman hallituksen edistysmielisyydestä.
  • 32. Vares 2000, 246.
  • 33. Suvanto 1994, 119–120; Vares 1995, 195; Puoluekannan muutos 1939, Ensio Hiitosen kokoelma, Kansio B 53, Kansallisarkisto.