Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Haastattelu: Internationalismista meidän sosiaaliturvaan

TIINA HEIKKILÄ

Suomen puoluekenttä on muuttunut niin paljon, että Rauli Mickelssonin oli kirjoitettava uusi versio Suomen puolueet -kirjasta. Edellinen painos julkaistiin vuonna 2007. Tapasin Mickelssonin haastatellakseni häntä uusitun teoksen tiimoilta.

Suomen puoluekentän voimasuhteet ovat muuttuneet paljon kahdeksassa vuodessa. Keskeisin muutoksista on perussuomalaisten nousu, joka ei sulanutkaan vuoden 2015 vaaleissa. Perussuomalaiset onnistuivat keräämään globalisaatioon pettyneen työväestön ääniä.

Perussuomalaisten menestyksestä huolimatta suurin valta Suomessa on yhä sata vuotta vanhoilla suurlakon puolueilla. Kaikkien puolueiden juuret ovat kansanliikkeissä. RKP, Kokoomus, Keskusta, SDP ja Vasemmistoliitto edeltäjineen syntyivät kansallisuus-, kieli-, maalais- ja työväenkysymyksistä. Vaikka nämä kysymykset ovat menettäneet merkitystään, puolueet ovat yhä vallan kahvassa – joskin hyvin muuttuneina.


Kuva: Josefina Sipinen.

Puolueet eivät ole pariin-kolmeenkymmeneen vuoteen olleet tärkeimpiä poliittisten aloitteiden tekijöitä.

”Puolueiden tehtävistä yksi tärkein on jäänyt kaikennäköisille liikkeille ja lehdille. Eli poliittisten asiakysymysten esilletuominen ja niistä kampanjoiminen. Puolueet tietysti kouluttavat ja rekrytoivat näitä luottamushenkilöitään”, sanoo Mickelsson.

Ympäristökonflikti oli viimeinen suuri uusi aihe, joka löi kiilaa Suomen poliittiseen järjestelmään. Vaihtoehtoliikkeet ja vihreät politisoivat ympäristö- ja luonnonvarakysymykset. Näin vihreät nousivat 1980-luvulla kansanliikkeistä kuten aiemmatkin puolueet.

Perussuomalaiset politisoivat kansainvälisen integraation ja maahanmuuton. Puolueen ideologia perustuu nationalismiin, joka ei ole samalla tavalla uusi ristiriitaulottuvuus kuin ympäristö oli 1980-luvun alussa vihreiden nousun aikaan. Vaikka Perussuomalaisista puhutaan uutena ilmiönä, puolue on rakennettu vankasti SMP:n raunioille. Puolue on onnistunut tekemään uuden avauksen ja kääntämään yhteiskunnallisen keskustelun suuntaa maahanmuuttokritiikkiinsä. Perussuomalaiset haastavat kansainvälisyyden itsestäänselvyyden. Perussuomalaiset ovat toisinajattelijoita konsensuksessa, jossa vanhat puolueet oikeistosta vasemmistoon ovat mukana.

Meidän sosiaaliturva

Globaaliangsti on Mickelssonin mukaan 2010-luvun keskeinen poliittinen kysymys. 2000-luvulla globaali-kansallinen on politisoitunut uudella tavalla. Jos 1990-luvulla kansainvälistyminen ja maailmaan avautuminen oli kaikkien mielestä itsestään selvästi hyvä asia, perussuomalaisten kansallinen ajattelu haastaa globalismin ja integraation.

”Ollaan hyvinvointisovinisteja. Eli ollaan isänmaallisia ja kannatetaan hyvinvointivaltiota, mutta sanotaan, että muiden maiden kansalaiset eivät tule tänne nauttimaan meidän sosiaaliturvaa.”

Miksi hyvinvointivaltio kelpaa uudelle työväenpuolueellle, mutta internationalismi ja solidaarisuus eivät?

Laajalla sosiaaliturvalla on kannatusta perussuomalaisissa, mutta muille sitä ei jaeta maailman sosiaalitoimistona. Perussuomalaisista suuri osa on ainakin vaalikonevastauksissa talouspoliittisesti keskustassa tai siitä hieman vasemmalla. Perussuomalaiset elävät pienen kansakunnan sankarikertomuksesta. Pienen kansan tarpeet oikeuttavat sosiaaliturvan, eikä solidaarisuus taivu internationalismiksi kuten perinteisellä vasemmistolla. Solidaarisuutta on, mutta se on kansallista. Kun perinteinen vasemmisto joutui painottamaan globaalia vastuunottoa kansallisen ajattelun kustannuksella, perussuomalaiset huomasivat markkinaraon. Tavallaan perussuomalaiset jatkavat kansallismielisen vasemmiston perinnettä, jota toteutettiin toisen maailmansodan jälkeen rakennetussa hyvinvointivaltiossa.

Perussuomalaisten haltuun ottama pienen kansakunnan sankarikertomus oli aiemmin suurlakon puolueidenkin lähtökohta. Nyt vasemmisto pyrkii kansallisesti rakennetun hyvinvointivaltion ylläpitämiseen globaalissa maailmassa.

Mickelsson muistuttaa, että vasemmiston internationalismissakin oli nationalistinen lähtökohta. Kansat, tai eri kansoista koostuvat työväenluokat toimivat keskenään. Kun vasemmisto oli voimissaan, politiikan kansallisuus oli epäpoliittinen lähtökohta. Pääoma ja kulttuuri olivat kansallisia. Vanhan vasemmiston ei tarvinnut ottaa erikseen kansallista kantaa. Nykyinen, kansakuntien merkitystä väheksyvä globalismi ei kuitenkaan ole se internationalismi, jota vasemmisto tavoitteli. Globalismi–käsite ei viittaa lainkaan kansoihin, kun internationalismi puhui kansojen välisestä yhteydestä.

Puolue, työväenluokan selkäranka?

Jos vasemmistopuolueiden internationalismi jäi saavuttamatta, miten on niiden luokkaperustaisuuden laita?

”Iso osa perussuomalaisten kannattajista on perinteisiä työläisiä. Tämä ei kuitenkaan mene niin kuin joku sosiaalipoliitikko sen luokittelee, vaan niin kuin ihmiset itse sen homman tiedostaa”, Mickelsson sanoo.

Luokkasamaistuminen on muuttunut olennaisesti suurlakon puolueiden syntyajoista.

”Onhan niitä samaistumisen rippeitä olemassa, mutta kun tulee uudet sukupolvet, jotka käyvät tasa-arvoisen peruskoulun, niin ei ole enää samanlaisia luokkia. Ei ole enää kollektiivisubjektia olemassa.”

Mickelssonin mukaan iso luokkaerojen tekijä on nykyisin koulutus.

”Kun katsoo, kuka perussuomalaisia äänestää, niin ne on kouluttamattomat miehet, mutta he eivät ole pienituloista porukkaa.”

Toisaalta luokkayhteiskunnan paluusta on viime aikoina keskusteltu paljon. Euroopassa on tehty varakkaita suosivaa tulonjakopolitiikkaa, jota Suomenkin hallitus nyt jatkaa. Leikkauspolitiikalla on vahva kansainvälinen tausta.1 Mickelsson katsoo, että jos epätasa-arvo lisääntyy, luokat voivat palata.

Luokkakeskustelulla alkaa siis olla jälleen talouspoliittisia perusteita. Silti puolueet, vasemmistopuolueet mukaan lukien, vetoavat yhä arvoihin konkreettisten tavoitteiden tai selvän talouspoliittisen käänteen vaatimisen sijaan.

Mickelsson kävi haastattelemassa SDP:n entistä puoluesihteeriä Ari Korhosta kirjaansa varten.

”He pyrkivät Jutta Urpilaisen kanssa vetoamaan uuteen keskiluokkaan. Se aika lailla epäonnistui.”

Mickelsson ei usko, että vasemmistopuolueiden kannatus nousisi automaattisesti, vaikka luokkayhteiskunta palaisi ja tuloerot kasvaisivat.

”Riippuu, millaista politiikkaa vasemmistopuolueet tekevät. Tässä on niin hirveän pitkän tasa-arvoistavaa politiikkaa noudatettu, että tuskin brittien tyyppinen luokkameininki tulee kovin äkkiä.”

Nyt näyttää siltä, että jos jokin puolue on työväenluokan selkäranka, se on perussuomalaiset. Tilanne tosin muuttuu nopeasti. Puolueisiin ei kiinnitytä enää tiukasti.

Poissulkevaa retoriikkaa

Jos perussuomalaiset ovat tiukan kansallisen hyvinvointivaltiopolitiikan kannattajia, voivatko he olla äärioikeistoa, kuten toisinaan väitetään?

”Perussuomalaiset ovat harjoittaneet ääriliikkeille ominaista ulossulkevaa retoriikkaa Timo Soinia myöten, vaikka Soinista puhutaan maltillisena”, sanoo Mickelsson. Hän oli seuraamassa perussuomalaisten tuoreinta puoluekokousta, jota hän kuvailee yleisesti hyvähenkiseksi.

”Keskeinen juttu oli maahanmuutto. Sitä ne ihmiset pelkäsivät. Kyllä siitä tavallaan pystyy nousemaan tietty ääriajattelu. Kyllä perussuomalaiset nyt on enemmän ääripuolue kuin vuonna 2011. Voihan se kehittyä mihin suuntaan tahansa.”

Erityisesti pakolaisten tultua hallituksessa kärvistely saattaa aiheuttaa yllättäviä muutoksia perussuomalaisissa.

Perussuomalaiset tekivät voittonsa populismilla, torityöllä ja edeltäjänsä SMP:n tapaan unohdetun kansan ääneen vedoten. Demokratialla oikeuttaminen on perussuomalaisten retoriikassa keskeistä. Kuitenkin kansanedustaja Laura Huhtasaari kommentoi Facebookissa,2 että ”demokratia on estänyt meidän hyvät asiat”. Europarlamentaarikko ja maahanmuuttokriittisen nuivan fraktion johtaja, kirkkoslaavin tutkija Jussi Halla-aho on pitkään ratsastanut elitistisellä retoriikalla.

”Onhan se kyllä mielenkiintoista, kun populistit vetoavat yleensä kansaan ja kansan mielipiteeseen. Ollaan ehdottoman eliitinvastaisia. Elitismissä taas eliitti tietää, mikä on tyhmälle kansalle parasta, mutta kansa ei tajua. Sikäli Huhtasaaren lausunto on eliittilausunto: me tiedämme mitä pitää tehdä, mutta tyhmä kansa ja enemmistö vastustaa näitä juttuja. Ehkä populistiretoriikka kääntyy elitistiretoriikaksi.”

Mickelsson katsoo, että perussuomalaisissa on jo jonkinlainen fraktioituminen käynnissä kivisen hallitustaipaleen ja pakolaiskriisin takia. Perinteiset SMP:läiset ja nuivat maahanmuuttokriitikot ovat kaukana toisistaan. Silti SMP-henkisetkin ovat menneet maahanmuuttokriittisen virran mukana.

”SMP-henkiset ovat sen hyväksyneet, että maahanmuuttoasian pitäminen keskustelussa on suosiollista puolueelle. Eivät he välttämättä mitään rasisteja ole.”

Nuivilla on kokoansa suurempi valta perussuomalaisissa. Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittinen ohjelma on nuivien linjausten mukainen. Mickelsson uskoo, että hallituspuolueen jyrkät maahanmuuttokannat voivat lietsoa vihaa turvapaikanhakijoita kohtaan. Perussuomalaiset ovat jo onnistuneet muuttamaan julkisen keskustelun lähtökohtia oman sanastonsa ja lähtökohtiensa mukaisiksi. Lehdistö on reagoinut perussuomalaisten agendan mukaisesti. Ville Pernaa on todennut,3 että media toisti vuoden 2011 vaalikampanjassa perussuomalaisten nostamia teemoja.

Tieto ja valistus, populismin pahimmat viholliset

Perussuomalaiset ja SMP ovat aiemminkin onnistuneet ottamaan julkisen keskustelun haltuunsa. 1970-luvulla oli talonpojan tappolinja, 1980-luvulla rötösherrat kuriin, 1990-luvulla EU ja nyt maahanmuutto.

”Timo Soini toteaa omassa gradussaan, kuinka tärkeää populistien on ottaa joku asiakysymys haltuun. Ja Putkonen sanoo, että tärkeintä on herättää hämminkiä ja ristiriitaa ja tulla sillä tavalla huomatuksi”, Mickelsson sanoo.

Hämminkiä hakiessaan perussuomalaiset tietävät, mitä tekevät. Soini toteaa gradunsa johtopäätöksissä4 populistien tarvitsevan paljon julkisuutta, koska heillä on niin hatara järjestökoneisto. Soinin mukaan myös ”tieto ja valistus ovat populismin pahimmat viholliset.” Matti Putkonen totesi Aamulehden Kirsi Höltän haastattelussa,5, että perussuomalaiset tarvitsevat jatkuvasti vastakkainasetteluista syntyviä kohuja.

Soini puhuu populismista gradussaan aatteena. Kansallismielinen populismi on perussuomalaisten yhdistäjä.

”Ehkä se on tosiaan vastareaktio globalisaatioon ja siihen, että Suomi on keskeisenä toimijana poistumassa”, Mickelsson sanoo.


Vastapaino julkaisi Rauli Mickelssonin Suomen puolueet -kirjan uusintapainoksen syksyllä 2015.