Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Vauhdikkaat sankarit ja pelurit kansanvallan kentällä

TUOMAS RANTALA

Nelisen vuotta sitten ilmestyi Timo J. Tuikan kirja Kekkosen takapiru, joka kertoi Kekkosen vanhan ystävän ja poliittisen taustavaikuttajan, muun muassa Lapin läänin maaherranakin toimineen Kaarlo Hillilän tarinan. Aiheen Tuikka oli löytänyt tehdessään väitöskirjaa Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsityksestä. Kekkosen takapiru sai osakseen laajaa huomiota johtuen paljolti värikkäästä kirjoitustyylistä. Eräässä kohtaa ”Valpo on hakannut sota-aikana kommunisteista paskat ja tiedot pihalle” ja toisessa ”Kajaanin raittiusseuran entinen puheenjohtaja Kekkonen tenuttaa halpaviinoista osansa…”. Toiset kauhistelivat originellia tyyliä ja toiset taas kiittelivät. Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Vuosisadan sankarit ja pelurit Tuikka tarkastelee suomalaisen kansanvallan 110-vuotista historiaa. Tarkastelun Tuikka tekee lähinnä yksittäisten poliitikkojen kautta, ei niinkään puolueiden.

Ajallisesti teos kattaa varsinaisesti jakson vuoden 1905 suurlakosta tämän vuoden eduskuntavaaleihin. Loppukiitoksensa Tuikka on ehtinyt päivätä Sipilän hallituksen nimityspäivälle 29.5.2015, joten kirja tulee siis hyvin lähelle tätä nykyhetkeä. Jo esipuheessaan Tuikka toteaa suomalaisen kansanvallan kulkeneen lähes koko menneen vuosisadan yhtä vakain askelin kuin MM-kullan jälkeen vuonna 2011 kotiin palannut Suomen jääkiekkomaajoukkue. Onkin totta, että suomalaisella kansanvallalla on aina ollut omat haasteensa, jonka Tuikan kirja myös hyvin osoittaa.

Ensimmäisen luvun nimi on Horjuva demokratia, jossa kerrataan ajanjakso vuodesta 1905 talvisotaan. Tuikka kertoo mainiosti miten jo heti alussa, eduskuntauudistuskomitean aloittaessa työnsä, sen eri poliittisia ryhmittymiä edustaneet jäsenet kaikki pelkäsivät jotakin mitä joku toinen komitean jäsenistä edusti. Eduskunnalla ei tosin ollut vuosiin suurtakaan merkitystä, sillä senaatin nimitti keisari eikä häntä kiinnostanut parlamentarismi. Senaatin tuli nauttia keisarin, eikä suinkaan Suomen eduskunnan luottamusta. Tämä näkyi hyvin 1910-luvulla, jolloin monet senaattoreista olivat venäläisiä tai venäläistyneitä suomalaisia. Kuohuvana vallankumousvuotena 1917 kansanvalta oli lähellä toteutumistaan, mutta siihen ei päästy ja sitten alkoi sisällisota. Tuikka toteaa oivaltavasti, miten punaiset pettyivät demokratian kehittymättömyyteen ennen sisällissotaa ja valkoiset puolestaan sen jälkeen.

Tämä pettymys leimasi suomalaista politiikkaa osaltaan seuraavat parikymmentä vuotta, vaikka valta-asemissa olivat sinänsä kansanvaltaa puolustaneet ja poliittista keskustaa edustaneet Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue. Varsinaiseen parlamentarismiin ei päästy olojen vakiinnuttuakaan, vaikka maa olikin demokratia ainakin verrattuna useisiin muihin Euroopan maihin ja maan ensimmäinen presidentti Ståhlberg parlamentarismin lämmin kannattaja. Tämä parlamentarismin kannattaja kuitenkin loi myös presidentinvallan sellaisena kuin se oli aina vuoteen 2000 asti.1 Sinänsä hauska paradoksi, mutta aika ajoin järjestelmä johti melkoisiin ristiriitoihin. Parlamentarismin puutteesta kertoo hyvin myös Kivimäen hallituksen pystyssä pysyminen vuonna 1936. Hallitus ei jättänyt paikkaansa kesän eduskuntavaalien jälkeen, vaan jatkoi istumistaan lokakuulle asti, vaikka sillä oli takanaan ainoastaan 3,5 % eduskunnasta – eli Kansallisen edistyspuolueen seitsemän henkeä käsittänyt eduskuntaryhmä. Ja kun Kivimäen hallitus kaatui, ei Svinhufvud suostunut ottamaan eduskunnan suurinta ryhmää SDP:tä uuteen hallitukseen. Tuikka kertoo hienosti miten tällainen toiminta oikeutettiin valtiosääntöoikeuden professorin, presidentti Svinhufvudin ystävän Kaarlo Kairan tulkinnalla.

1930-luvun lopulla kansanvalta näytti kuitenkin toteutuvan kun Cajanderin johtama punamultahallitus nousi valtaan. Sen yhdeksi tärkeimmäksi saavutukseksi Tuikka nostaa kansaneläkelain hyväksymisen vuonna 1937. Mutta sitten koitti Demokratian poikkeusaika, niin kuin Tuikka on toisen lukunsa otsikoinut. Ajanjaksolle, joka kattaa vuodet 1939–1991 otsikko on oikeastaan melko onnistunut. Ensin demokratiaa rajoitti poikkeustila nimeltä sota ja sen jälkeen tiettyjä rajoja asetti suuren itäisen naapurin aiheuttama pelko. Moni Tuikan kuvaama tarina on tuttu ainakin niille, jotka ovat lukeneet suomalaisten poliitikkojen muistelmia. Ehkä mielenkiintoisinta ajankuvaa on kertomus IKL:n kansanedustaja Bruno Salmialasta, joka hölötti jatkosodan alussa että ”Niin sanotuille demokraattisille valtioille ei saa esittää toisia kasvoja kuin esitämme Saksalle, jonka kanssa taistelemme.” Ymmärrettävästi Salmialan lausunnot olivat valtiojohdolle harmillisia. Omalla tavallaan kuvaava on myös kohu, jonka Raid over Moscow -pelin MikroBitissä ollut myönteinen arvio aiheutti talvella 1985. A-studion toimittaja oli huomioinut lehden arvion, mikä puolestaan johti SKDL:n tekemään kirjalliseen kysymykseen hallitukselle amerikkalaisten pelien maahantuonnista, jotka kohdistuvat ”naapurimaatamme Neuvostoliittoa ja lasten rauhankasvatustavoitteita vastaan”. Kuten olettaa saattaa, kohu oli pelille mitä parhainta mainosta. Episodit osoittavat miten kansanedustajien arvostelukyky saattaa pettää, välillä ei käsitetä kansaa ja välillä ei puolestaan sitä peliä, jota korkein valtionjohto pelaa.

Viimeisen päälukunsa Tuikka on ristinyt Lottoparlamentarismiksi. Tuikka tarkoittanee otsikolla sitä, että Suomessa on kyllä siirrytty parlamentarismiin entisestä presidenttijohtoisesta järjestelmästä, mutta politiikasta on tullut melkoista lottoamista kun kukaan ei enää oikein osaa erottaa puolueita toisistaan. Kaikki hallitusvaihtoehdotkin ovat melkeinpä mahdollisia (tähän liittyen erään alaluvun otsikkona on 248 hallitusvaihtoehtoa). Tuikka antaa ymmärtää, että blokkivaalit (jollaiset ovat käytössä esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa) olisivat selkeämpi vaihtoehto, mutta se ei puolueille sovi. Tarkasteltuaan Suomen politiikkaa viimeisen 110 vuoden ajalta Tuikka päätyykin pitämään äänestämistä moraalittomana, sillä hänen mukaansa sillä ei ole kuluttajasuojaa. Kyllä asiaa voi noinkin ajatella, mutta sittenkin olen enemmän samaa mieltä Jan Erolan kanssa, joka Suomen Kuvalehden kolumnissaan Politiikassa pitää pettyä (numero 46/2015) toteaa äänestäjien pettymysten olevan paras sytyke jollekin uudelle: ”Äänestäjien pettyminen on keskeinen osa poliittista aaltoliikettä. Siitä kumpuavat palatsivallankumoukset, siitä syntyvät uudet poliittiset liikkeet.”

Kirjana Vuosisadan sankarit ja pelurit on luettava ja vauhdikas. Kieli on taattua Tuikkaa, jossa poliitikot eivät saa armoa. Otto Wille Kuusinen esimerkiksi on ”Laukaan lahja Kremlin muurille”, Jörn Donner ”1970-luvun munamies” ja Martti Ahtisaari ”Ambomaan muumipappa”. Teksti provosoi varmasti ainakin osaa lukijakunnasta, mutta toisaalta osa taas on mieltynyt nimenomaan tavallisesta akateemisesta tekstistä poikkeavaan kielenkäyttöön. Se lienee tässä teoksessa sallittua, sillä kysehän ei ole varsinaisesta historiantutkimuksesta, vaan kyseessä on Tuikan näkemys suomalaisen kansanvallan historiasta.

Mitään kovin uutta Tuikan teos ei varsinaisesti tarjoa, eihän kirjaa ole edes tarkoitettu miksikään uraauurtavaksi tutkimukseksi tai tieteellisen keskustelun suureksi herättäjäksi. Tuikka itse luonnehtii teostaan ”pahoin venähtäneeksi esseevastaukseksi”. Joitakin varsin mielenkiintoisia huomioita Tuikka kuitenkin kirjassaan tekee. Tällainen on esimerkiksi huomio siitä, että kaikkien aikojen menestynein maalaisliittolainen – siis Urho Kekkonen – piti Santeri Alkion ajattelua tekohurskaana eikä juuri piitannut tämän ajatuksista. Asenne oli melko poikkeuksellinen sillä yhä vieläkin tosimaalaisliittolaisuus (tai keskustalaisuus) suorastaan edellyttää alkiolaiseksi tunnustautumista. Tuikka vitsaileekin, että alkiolaisista arvojuurista on onneksi mistä valita, niin että alkiolaiseksi julistautuminen on lähes kaikille mahdollista.

Asiavirheitä Tuikka on onnistunut välttämään melko hyvin, tosin kaikkien anekdoottien kohdalla ei tiedä pitääkö juttu paikkansa vai onko kyseessä vain tarinan mausteeksi tarkoitettu juttu. Huomattavin asiavirhe on kun Tuikka kertoo koko Sunilan hallituksen eronneen ulkoministeri Holstin saatua epäluottamuslauseen toukokuussa 1922. Kyseessä oli J. H. Vennolan hallitus – J. E. Sunila nimittäin oli pääministerinä vasta vuosina 1927–1928 ja 1931–1932, eikä hänen hallituksissaan Holstia näkynyt. Samaan yhteyteen on lipsahtanut toinenkin asiavirhe; Tuikka kirjoittaa Holstin siirtyneen suurlähettilääksi Tallinnaan, mutta suurlähettiläitä Suomella oli vasta vuodesta 1954 alkaen. Itseäni häiritsi hieman myös Tuikan tapa kirjoittaa Hannes Gebhardin sukunimi jatkuvasti ”kovalla peellä” b-kirjaimen sijaan – eli siis muodossa Gephard. Kun on kyse Tuikasta, niin on mahdotonta tietää onko virhe tarkoituksellinen vai ei.

Koska kyseessä ei siis ole tutkimus, ei kirjaa ole varustettu viitteillä, mutta kirjan lopusta löytyy vankka lähdeluettelo. Luettelo ja jo teksti itsessäänkin osoittaa, että Tuikka tuntee suurimman osan siitä keskeisestä kirjallisuudesta mitä Suomen poliittiseen historiaan liittyen on kirjoitettu. Aina välillä on virkistävää lukea myös tällaisia, ehkä hieman kieli poskessa mutta silti osaavasti kirjoitettuja kirjoja. Sääli onkin jos Vuosisadan sankarit ja pelurit jää Tuikan viimeiseksi laajemmaksi historiankertomukseksi, niin kuin hän esipuheessa uhkaa.

Timo J. Tuikka. Vuosisadan sankarit ja pelurit. Otava. 525 s.

  • 1. Tuolloin voimaan astuneen perustuslain jälkeen presidentin rooli hallituksen muodostamisessa on ollut lähinnä seremoniallinen.