Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Toisenlaisesta pahuudesta

SAMUEL LINDHOLM

Saksalaisen politiikan teoreetikon Hannah Arendtin kiistellyin teos Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil on vihdoin suomennettu nimellä Eichmann Jerusalemissa – raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Alun perin vuonna 1961 The New Yorker -lehden reportaasiksi kirjoitettu ja vuonna 1963 kirjamuodossa julkaistu klassikkoteos seuraa juutalaisten kuljetuksista keskitys- ja tuhoamisleireille vastanneen SS-everstiluutnantti Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Israelin tiedustelupalvelu sieppasi sodan jälkeen salanimen suojassa Argentiinaan paenneen Eichmannin Jerusalemiin, jossa natsirikollinen joutui istumaan oikeuden edessä eristetyssä lasikopissa. Monivaiheisen oikeudenkäynnin päätteeksi Eichmann tuomittiin hirteen syyllisenä viiteentoista rikosnimikkeeseen, joiden joukossa olivat muun muassa rikokset ihmiskuntaa vastaan.

Itse kotimaastaan vuonna 1933 pakenemaan joutunut Arendt oletti ehkä näkevänsä oikeuden edessä hirviön. Moni oikeussalissa varmasti näkikin. Eichmann oli osallistunut kansanmurhaan täysin tietoisena siitä, mitä leireillä tapahtui – hän oli todistanut niiden kauheudet omilla silmillään ja oli siitä huolimatta jatkanut valtavien ihmisjoukkojen kuljetuksia kohti lähes varmaa kuolemaa. Arendtin mukaan Eichmann ei kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut satujen radikaalisti tai demonisesti paha hirviö, vaan banaalilla, arkipäiväisellä tavalla paha ”normaali” ihminen. Eichmann ei lähettänyt ihmisiä kuolemaan siksi, että hän olisi ollut sadisti tai perverssi, vaan siksi koska hän totteli käskyjä ja pyrki toimimaan työssään hyvin. Eichmann olisi tehnyt lähes mitä tahansa edistääkseen uraansa. Arendtin mukaan Eichmannia vaivasi vakavanlaatuinen ajattelemattomuus tai ajattelun puute, toisin sanoen kykenemättömyys omien toimien arvosteluun ja toisten ihmisten asemaan samaistumiseen. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tekemässä. Todisteena tästä toimi Arendtin mukaan se, että Eichmannin puhui poikkeuksetta fraasein ja latteuksin joita hän itse kutsui ”siivekkäiksi sanoiksi”. Hänen puheensa oli tyhjää ja sisällötöntä, ainoa kieli jota hän osasi oli ”virastokieli” (Amtssprache).

Arendt kutsuu Eichmannin edustamaa aikaisemmin teoretisoimatonta pahuuden muotoa nimellä ”the banality of evil”, jonka Antero Holmila ja Jouni Tilli ovat suomentaneet muotoon ”pahuuden arkipäiväisyys”. Eichmann ei itse kokenut olevansa lain silmissä syyllinen, vaan väitti toimineensa aina lain edellyttämällä tavalla ja kuten käskettiin. Hän väitti jopa seuranneensa tiettyyn pisteeseen saakka Immanuel Kantin kategorista imperatiivia. Arendtin mukaan väitteen ironia piilee siinä, että koko Kantin moraalifilosofia liittyy olennaisesti arvostelukykyyn, joka sokeasti tottelevalta Eichmannilta näytti puuttuvan täydellisesti. Eichmannin ainoa motiivi käskyjen noudattamiseen oli urakehitys, ei suinkaan natsiaate tai saatanallinen pahuus. Eichmann ei omien sanojensa mukaan ollut edes antisemitisti. Hän väitti, ettei hänellä ollut työstään huolimatta henkilökohtaisella tasolla mitään juutalaisia vastaan. Eichmann oli uuttera pyrkyri, hän halusi koko elämänsä kuulua ”parempiin piireihin”. Itse asiassa hän päätyi sotilasuralle alun perinkin vain siksi, että oli nolosti epäonnistunut liittymään vapaamuurarien kaltaiseen Schlaraffia-seuraan. Häntä yksinkertaisesti pyydettiin liittymään SS:ään juuri sopivalla hetkellä.

Kirja ravistelee lukijaansa – käskettynä kuka tahansa voisi kenties toimia kuin Eichmann. Esiin nousee kysymyksiä poliittisesta arvostelukyvystä, kriittisyydestä ja jokaisen yksilön henkilökohtaisen vastuun merkityksestä. Arendt kirjoittaa, että vaikka osa saksalaisista tottelikin terrorin alaisuudessa, kaikki eivät totelleet. Jotkut toimivat kuin Eichmann, mutta eivät kaikki. Ihmisen tulisi tästä syystä olla aina valmis ajattelemaan sitä, mitä hän on tekemässä ja pohtimaan tekojensa merkitystä ja seurauksia. Eichmannin tarinan opetus on se, että ajattelun puute voi johtaa jopa suurempaan tuhoon kuin radikaali ja demoninen pahuus.

Arkoja aiheita nöyristelemättä käsittelevän teoksen herättämä kohu oli valtava. Sen yhteydessä on puhuttu jopa intellektuaalisesta sisällissodasta, joka ei ole vielä tänä päivänäkään laantunut täysin. Arendtia arvosteltiin siitä, että hänen katsottiin syyttävän juutalaisyhteisöjen juutalaisia johtajia holokaustin mahdollistamisesta ja muuta juutalaisyhteisöä vastarinnan puutteesta. Jopa antisemitistiksi ja itsensä vihaajaksi syytetty saksanjuutalainen Arendt toteaa kirjassa, ettei miljoonia juutalaisia olisi välttämättä ollut mahdollista siirtää leireille ja tuhota ilman heidän lähes täydellistä vastarinnattomuuttaan ja monissa tapauksissa jopa heidän suoraa apuaan. SS-joukkojen apureina toimi usein juutalaisista koostettu ”ghettopoliisi” ja valtakuntaan liitetyille alueille perustettiin nukkehallitusten lisäksi myös juutalaisesta eliitistä koostuvia juutalaistoimistoja, joille annettiin huomattavasti valtaa – neuvostot laativat toisinaan jopa listoja siitä, ketä leireille milloinkin lähetettäisiin. Kokonaan oma lukunsa olivat Sonderkommandoiksi kutsutut vangit, jotka osallistuivat leireillä toisten vankien tappamiseen oman henkensä uhalla.

Vaikka se, että juutalaiset osallistuivat jossain määrin holokaustin järjestelyihin ei tarkoitakaan loogisella välttämättömyydellä sitä ettei holokaustia olisi tapahtunut ilman heitä tai että juutalaiset olisivat syyllisiä omaan kuolemaansa, katsottiin Arendtin toteamusten syyllistävän holokaustin uhreja. Ajatus miljoonien ihmisten kuolemaan osallisen Eichmannin pahuuden ”vähättelystä” aiheutti niin ikään närää, vaikkei Arendt pyrkinytkään vähättelemään Eichmannin tekoja. Myös Israelin arvostelu vaikutti teoksen herättämään kuvaan. Arendt alleviivaa muun muassa Israelin juutalaisten ja ei-juutalaisten välisiä seka-avioliittoja vastustavaa politiikkaa, jota oli mahdotonta olla vertaamatta kiusallisesti saksalaiseen rotupolitiikkaan. Kohua ei ainakaan lieventänyt se, että Arendtin käyttämä kieli oli monin paikoin erittäin ironista. Intellektuellit osallistuivat keskusteluun kiivaasti, osa heistä todennäköisesti lukematta edes koko raporttia. Itse asiassa monet heistä jopa kehuskelivat sillä, etteivät koskaan tulisikaan lukemaan teosta. Arendtin mukaan keskustelu liittyi pikemminkin kirjan herättämiin mielikuviin kuin sen sisältöön itsessään.

Arendtin kääntämiseen liittyy useita ongelmia, joista yksi on ehdottomasti edellä mainittu ironia. Englanti ei myöskään ollut Arendtin äidinkieli, minkä huomaa ajoittain. Holmila ja Tilli ovat kuitenkin onnistuneet haastavassa suomentamistyössä pääosin erinomaisesti – ironia on läsnä ja lukukokemus on kaikin puolin tyydyttävä. Muutamien käsitteiden kohdalla on kuitenkin syytä keskusteluun. Teoksen kannalta keskeinen käsite thoughtlessness on suomennettu muotoon ”ajattelemattomuus”, joka viittaa nähdäkseni harhaanjohtavasti huolimattomuuteen ja epähuomioon, joihin Arendt ei pyri käsitteellä viittaamaan. Eichmannin vaiva on huomattavasti vakavampi – hän kärsii nähdäkseni pikemminkin ajattelun puutteesta.

Teoksen kenties tärkein käsite banality (joka tosin mainitaan teoksessa sen otsikon lisäksi vain muutaman kerran) on käännetty muotoon ”arkipäiväisyys”. Arkipäiväinen on toki tavanomaisen ja lattean ohella yksi niistä vaihtoehdoista jolla banaalius voidaan yleisesti suomentaa ja se viittaa monilta osin onnistuneesti banaaliin pahaan erotuksena demonisesta pahasta. Nähdäkseni se ei kuitenkaan tavoita kaikkia konnotaatioita, joihin banaalilla pahuudella viitataan. Banaali paha on arkipäiväistä siinä mielessä, että se on toimistotyöntekijän käskyjä noudattavaa byrokraattista pahuutta. Toisaalta banaaliuden latteuksiin ja kliseisiin liittyvät konnotaatiot kuvaavat Eichmannin tapaa puhua virastokielellä ja kuluneita fraaseja toistellen. Arkipäiväisyys-sana ei saavuta samalla tavalla tätä puolta banaaliudesta. Eichmannin teot eivät myöskään olleet tavanomaisia tai arkipäiväisiä, vaan ne olivat selittämättömiä hirmutekoja. Kuitenkin se, miten Eichmannista tuli yksi aikakautensa pahimmista rikollisista, näyttäytyi Arendtin mukaan jollain tavalla banaalina ja lähes ”hauskana”. Lopuksi on syytä vielä huomata, että teoksen esipuheessa Arendt-tutkija dosentti Tuija Parvikko käyttää arkipäiväisyyden sijaan alkuperäistä banality-sanaa lähempänä olevaa banaalius-sanaa.

Eichmann Jerusalemissa -teoksen suomentaminen on kulttuuriteko ja suurin kirjan julkaisemisen herättämä kysymys onkin, miksei sitä ole tehty jo aikaisemmin. Teos on tärkeä lisäys kenen tahansa holokaustin historiasta kiinnostuneen kirjahyllyyn. Tyyliltään sen määritteleminen on kuitenkin haastavaa: kyseessä on journalistinen teos, raportti, joka yhdistelee monien Arendtin teosten tapaan historiaa, filosofiaa ja politiikan teoriaa. Arendtin tekstit ovat monitasoisia – ne aukeavat yleislukijalle, mutta aiheeseen perehtyneet tutkijat löytävät niistä jatkuvasti uusia merkityksiä, tasoja ja syitä keskusteluun. Konkreettisen aiheensa vuoksi Eichmann Jerusalemissa sopii erinomaisesti johdatukseksi Arendtin ajatteluun. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa myös katsoa Margarethe von Trottan ohjaama henkilökuva Hannah Arendt (Hannah Arendt, Saksa, Israel, Luxemburg, Ranska 2012) joka keskittyy niin ikään Eichmannin oikeudenkäyntiin. Arendtin tuotannosta on aikaisemmin suomennettu teokset Vita activa: ihmisenä olemisen ehdot (2002) ja Totalitarismin synty (2013).

Hannah Arendt 2016. Eichmann Jerusalemissa – raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Suomentaneet Antero Holmila & Jouni Tilli. Docendo, 300 s.