Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Uskonnon ja kehityksen suhteesta

JUUSO LOIKKANEN

Akatemiaprofessori Elina Vuolan toimittama, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjassa ilmestynyt Uskonto ja kehitys (2015) paikkaa selkeää aukkoa suomalaisessa kehitystutkimuksessa. Kirja on ensimmäinen suomenkielinen uskonnon ja kehityksen välisiä suhteita käsittelevä teos. Ensimmäistä kertaa aihepiiriä myös tarkastellaan erityisesti suomalaisesta perspektiivistä käsin. ”Suomalainen perspektiivi” tarkoittaa tässä muun muassa sitä, että tarkasteltava uskonto on pääasiassa kristinusko ja että käytännön esimerkit liittyvät suomalaisiin lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestöihin.

Vuola tuo (aiheellisesti) heti johdantoluvussa esille, että aihepiiriin liittyvä käsitteistö on varsin kirjavaa. Jo itse termi ”kehitys” on monimerkityksellinen. Vuolan mukaan se voidaan ymmärtää ainakin kolmella tavalla: yhteiskunnallisena muutosprosessina, jonkin halutun asiantilan tavoittelemisena tai johonkin ”kehityskohteeseen” kohdistuvana interventiona (kehittämisenä). Usein nämä kolme kehityksen ulottuvuutta kietoutuvat yhteen. Eräs kehityksen muodoista on kehitysyhteistyö, joka Uskonto ja kehitys -kirjassa on pääosassa. Toisinaan kirjallisuudessa esiintyviä, kolonialistisia mielleyhtymiä herättäviä termejä ”kehitysapu” ja ”kehitystyö” kirjoittajat pyrkivät välttämään.

Vuola huomauttaa, että vaikka kehitystutkimus on lähtökohtaisesti monitieteistä, tuo monitieteisyys on toistaiseksi ollut suhteellisen kapea-alaista ja koskenut vain tiettyjä yhteiskuntatieteiden aloja, lähinnä taloustiedettä ja politiikan tutkimusta. Tämä on johtanut siihen, että uskontoa koskevat kysymykset on usein joko jätetty huomioimatta tai uskonnollistaustaisten järjestöjen toiminta on turhan yksioikoisesti samastettu vanhanaikaiseen lähetystyöhön. Uskonnon ja kehityksen suhde on kuitenkin huomattavasti monivivahteisempi. Vuolan mukaan uskontoa koskevat väitteet ovat usein jääneet yhteiskuntatieteellisessä kehitystutkimuksessa pinnallisiksi yksinkertaistuksiksi. Uskontojen parhaat asiantuntijat, teologit ja uskontotieteilijät, eivät ole päässeet hyödyntämään osaamistaan täysimääräisesti. Uskonto ja kehitys on yksi yritys korjata tämä epäkohta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista kukin koostuu kolmesta eri tutkijoiden kirjoittamasta luvusta. Kirjoittajat ovat uskonnontutkimuksen ja kehitystutkimuksen akateemisia asiantuntijoita, ja moni heistä on ollut mukana myös kehitysyhteistyöjärjestöjen toiminnassa. Kirjan ensimmäinen osio ”Uskonnon ja kehityksen suhteesta” on kattava johdatus uskonnon ja kehityksen välisen suhteen taustoihin. Avausluvussa Vuola avaa uskonnon ja kehityksen välisiä historiallisia yhteyksiä ja kysymyksenasetteluja. Aihepiiriin perehtymätön lukijakin saa perusteellisen kokonaiskuvan siitä, mistä keskustelussa on kyse.

Vuolan mukaan eräs uskonnon ja kehityksen välisen suhteen tutkimusta leimaavimmista piirteistä on ollut lukutaidottomuus. Kuten edellä todettiin, yhteiskuntatieteilijöitä voidaan syyttää ”uskontosokeudesta”, kykenemättömyydestä tavoittaa uskonnollistaustaisten liikkeiden oikea olemus stereotypioiden takaa. Toisaalta uskonnontutkijat ovat olleet yhtä lailla ”kehityssokeita”. Teologiseen ja uskontotieteelliseen tutkimukseen ei ole osattu integroida riittävällä tavalla esimerkiksi kansainvälisiä kehitysyhteistyösopimuksia ja -tavoitteita. Sama pätee myös käytännön tasolla: sekulaareilla ja uskonnollisilla kehitysyhteistyötoimijoilla on ollut toisistaan virheellisiä ennakkoluuloja. Vuolan mukaan näistä väärinkäsityksistä on mahdollista päästä eroon entistä perusteellisemman ja monitieteisemmän kehitystutkimuksen avulla.

Toisessa luvussa Petri Merenlahti selvittää, mikä merkitys uskonnollistaustaisten järjestöjen erityislaatuisella identiteetillä on kehitysyhteistyössä. Näihin järjestöihin on aiemmin suhtauduttu varauksella, ajatellen, että uskonto jollain tavalla estäisi tasapuolisuuden toteutumista. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä useat tutkimukset ovat arvioineet uskonnollistaustaisten järjestöjen ammattitaidon ja tehokkuuden olevan yleensä erinomaisella tasolla. Maailmanpankin kaltaiset suurrahoittajat ovatkin viime vuosina alkaneet suhtautua yhä myönteisemmin uskonnollistaustaisiin toimijoihin. Merenlahti muistuttaa, että monimuotoisessa järjestökentässä on toki poikkeuksiakin, ja aggressiivisen käännyttämisen vaara on myös nykyaikana olemassa. Sekä uskonnon tarjoamat mahdollisuudet että riskit onkin tiedostettava.

Tapio Leskisen kirjoittaman kolmannen luvun aiheena on altruismi. Leskinen analysoi, millaisia auttajia (erityisesti kehitysyhteisön näkökulmasta) suomalaiset ovat ja pohtii, kuinka maailmankatsomukselliset seikat vaikuttavat auttamishaluumme. Erityisesti hän on kiinnostunut uskonnon roolista altruistisessa toiminnassa. Esimerkiksi ulkoministeriön teettämät kyselytutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että suomalaiset suhtautuvat kautta linjan kehitysyhteistyöhön hyvin myönteisesti ja myös tukevat kehitysjärjestöjen toimintaa ahkerasti. Uskonnollisuus paljastuu monen suomalaisen altruismin taustavaikuttimeksi: uskonnollisesti aktiivisimmat ihmiset ovat usein myös innokkaimpia globaalin vastuun kannattajia. Joskus uskonto voi tosin myös johtaa sulkeutuneisuuteen ja globaalien ongelmien välttelyyn.

Toisen osion otsikkona on ”Näkökulmia ruohonjuuritasolta”. Kuten odottaa saattaa, osiossa keskitytään kirjoittajien kohtaamiin käytännön esimerkkitapauksiin. Päivi Hasu esittelee helluntalais-karismaattisen kristillisyyden kasvua Afrikassa, erityisesti Tansaniassa. Hasun mukaan helluntalaisuudessa tapahtuneet muutokset asettavat uudenlaisia haasteita kehitysyhteistyölle. Kun klassisessa helluntalaisuudessa korostui kollektiivinen sosiaalinen vastuu, niin sanotussa kolmannen aallon helluntalais-karismaattisuudessa pyritään parempaan elämään yksilöiden muutoksen kautta. Yksilökeskeinen menestysteologia korostuu, mikä on yhteisön kollektiivisen kehittymisen kannalta ongelmallista.

Auli ja Mika Vähäkangas perehdyttävät lukijan afrikkalaisten uskonnollisten yhteisöjen erityispiirteisiin. Erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa uskonnolliset yhteisöt ovat yhteiskunnan parhaiten toimivia ja ihmisten silmissä uskottavimpia järjestelmiä. Ne myös vaikuttavat ihmisten elämään kokonaisvaltaisesti: uskonto ei ole oma erillinen elämänalueensa vaan osa jokapäiväistä, yhteisöllistä elämää. Kirjoittajat muistuttavat, että kehitysyhteistyössä tätä ei aina ymmärretä vaan yritetään tuputtaa länsimaisia yksilökeskeisiä malleja sinnekin, minne ne eivät sovi. Eräs uskonnollisten yhteisöjen tehtävistä on kehitystyö, ja tässä roolissa ne voivat olla merkittäviä kehityksen edistäjiä – tai huonoimmassa tapauksessa kehityksen jarruja.

Henni Alava käsittelee kehityksen suhdetta uskontoon ja politiikkaan käyttäen esimerkkitapauksena Ugandassa sijaitsevaa katolista Pyhän Marian lähetysasemaa. Hän näkee kehityksen ”läpeensä poliittisena prosessina”, jossa monenlaiset uskonnolliset ja poliittiset valtasuhteet kietoutuvat väistämättä yhteen. Samoin kuin edellisessä luvussa, esille nousee uskonnollisten yhteisöjen kokonaisvaltainen vaikutus ihmisten elämään. Uskonnolliset toimijat ovat käytännössä monesti myös poliittisia toimijoita. Uskonnollisten johtajien ei oleteta pitäytyvän vain tuonpuoleisiin kysymyksiin vaan heidän odotetaan ottavan kantaa myös yhteiskunnan ajankohtaisiin asioihin. Alava muistuttaa, että sekä hengellinen että maallinen ulottuvuus on otettava huomioon uskonnon ja kehityksen suhdetta tarkasteltaessa.

Kolmannen osion aiheena on ”Uskonto, valta ja identiteetti”. Mari-Anna Pöntinen tarkastelee kehitystä kirkkojen välisen lähetysyhteistyön perspektiivistä. Hänen mukaansa onnistunut lähetysyhteistyö edellyttää aina kontekstuaalisuutta. Kontekstuaalisella lähetysyhteistyöllä tarkoitetaan ympäröivän kulttuurisen, sosiaalisen ja uskonnollisen ympäristön erityispiirteiden huomioon ottamista. Pöntisen mukaan kulttuuristen ja uskonnollisten aspektien integroiminen lähetysyhteistyöhön on ensiarvoisen tärkeää, sillä ilman tätä kehitysprojektit jäävät pintapuoliseksi puuhasteluksi ja kuihtuvat äkkiä kasaan.

Pöntinen tuo esiin, kuinka vajavaisesti lähetysyhteistyökumppanien kulttuuria on usein ymmärretty ja kuinka voimakkaasti erilaiset kulttuuriset myytit ovat vaikuttaneet osapuolten käsityksiin toisistaan. Tämä on johtanut epäterveisiin toimintatapoihin ja vääristyneiden valtasuhteiden muodostumiseen, aina lähetystyön alkuajoista nykyaikaan saakka. Postkolonialistisen ajattelun ansiosta myyttejä on kuitenkin jo alettu purkaa – ja puretaan toivottavasti edelleen. Haasteena on silti edelleen tunnistaa vieraiden kulttuurien todellinen luonne toiseuden verhon takaa ja oppia toimimaan oikein vieraassa kontekstissa.

Maria Palmusaari on valinnut lukunsa aiheeksi Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyön. Hän analysoi, kuinka Lähetysseura on rakentanut identiteettiään yhtäältä neutraalina kehitysyhteistyötoimijana, toisaalta kristillistä evankeliumia julistavana lähetysjärjestönä. Ulkoministeriön rahoittamana järjestönä Lähetysseuran on pidettävä huolta siitä, ettei se käytä saamiaan kehitysyhteistyövaroja uskonnolliseen toimintaan. Samaan aikaan on selvää, ettei järjestö voi luopua kristillisestä identiteetistään lähetystyötä tekevänä järjestönä. Tasapainoilu näiden ristiriitaisten vaatimusten välillä on ymmärrettävästi haastavaa.

Uskonnollistaustaisten järjestöjen ”identiteettiongelmat” nousevat esiin kirjan muissakin luvuissa. Yhtäältä näiden järjestöjen on vakuuteltava puolueettomuuttaan sekulaarimpien kehitysyhteistyöjärjestöjen rinnalla, toisaalta pidettävä yllä uskonnollisia arvoja uskonnollistaustaisten rahoittajien kanssa asioidessaan. Kun yksityisen sektorin rahoitus todennäköisesti kasvaa lähitulevaisuudessa, noussee rahoittajien ”miellyttämisen” tärkeys entistä suurempaan rooliin. Kirjasta huokuu kuitenkin luottamus siihen, että uskonnollistaustaiset järjestöt pystyvät toimimaan uskottavasti ja menestyksekkäästi jatkossakin.

Teoksen viimeisessä luvussa Elina Vuola tarkastelee kehityksen, uskonnon ja sukupuolen välisiä yhteyksiä. Tässäkin asiassa monet kehitysyhteistyötä tekevät uskonnollistaustaiset järjestöt ovat eri tavoin ajattelevien sidosryhmien ristitulessa. Esimerkiksi valtiollinen syrjimättömyysperiaate voi olla ristiriidassa joidenkin uskonnollisten tahojen teologisten näkemysten kanssa. Kaksi merkittävintä kiistakohdetta liittyvät naisten asemaan uskonnollisissa yhteisöissä ja samaa sukupuolta olevien parisuhteiden hyväksymiseen. Niin Suomessa kuin kehitysyhteistyön kohdemaissakin näiden kysymysten käsittely vaatii taitoa.

Kirjan lopuksi kirjoittajat muotoilevat kymmenen teesiä, joiden he toivovat toimivan ohjenuorina kaikille kehitysyhteistyön parissa työskenteleville, niin käytännön toimijoille (sekä uskonnollistaustaisille että sekulaareille), akateemisille tutkijoille kuin journalisteille. Kuten kirjoittajat itsekin toteavat, teesit ovat erittäin väljiä – tyyliin ”Uskonnot muuttuvat ja kehittyvät” tai ”Uskontojen roolia ei pidä yli- eikä aliarvioida” – mutta ne jäsentävät kuitenkin (yleisellä tasolla) kirjan sisällön varsin hyvin. Samalla teesit toimivat myös virikkeinä mahdolliselle jatkokeskustelulle.

Kirjoittajat nostavatkin teoksen päätavoitteeksi nimenomaan ajatusten herättämisen ja uskontoa ja kehitystä koskevan keskustelun monipuolistamisen. Tässä tavoitteessaan he onnistuvat erinomaisesti. Lukijalle käy selväksi, että uskonnon merkitystä kehitysyhteistyössä ei ole mahdollista sivuuttaa. Etenkin globaalissa etelässä1 uskonto ja uskonnolliset järjestöt vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään mitä moninaisimmin tavoin – niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjoittajat tuovat läpi kirjan asiantuntevasti esille, kuinka uskonto voi toisaalta olla ratkaiseva tekijän terveen kehityksen aikaansaamisessa, toisaalta vääristyneiden valtasuhteiden ylläpitäjä ja kehityksen este.

Kirjoittajien mukaan heidän teeseihinsä ”on sisäänrakennettuna ajatus siitä, että ne koskevat kaikkia uskontoperinteitä”, vaikka kirjassa keskitytäänkin yksinomaan kristinuskoon. Kun näin laaja-alaisiin teeseihin on päädytty, olisi kenties ollut paikallaan tarkastella edes lyhyesti kehityskysymyksiä myös muiden uskontojen näkökulmasta. Nyt lukija saattaa jäädä pohtimaan, onko eri uskontojen välillä eroja kehityskysymyksiin suhtautumisessa – ja jos on, millaisia. On toki selvää, ettei yhden kirjan puitteissa ole mahdollista käsitellä kaikkea, ja kuten loppusanoissakin todetaan, kirjassa käsitellyt esimerkkitapaukset ovat vain pilkahduksia uskonnon ja kehityksen välisen suhteen laajasta kentästä.

Kaiken kaikkiaan Uskonto ja kehitys on oivallinen keskustelunavaaja uskonnon ja kehityksen välisistä suhteista. Toivoa sopii, ettei se jää ainoaksi julkaisuksi alallaan.

Elina Vuola (toim.) 2015. Uskonto ja kehitys. Näkökulmia suomalaiseen kehitysyhteistyöhön ja -tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 230 s.

  • 1. Kirjan kirjoittajat viittaavat termillä niin sanottuihin kolmannen maailman maihin, joita on kutsuttu myös kehitys- ja kehittyviksi maiksi. Kirjoittajat kuitenkin pitävät globaalia etelää muita neutraalimpana ilmaisuna.