Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Kirja-arvio: Elämäkerta Johannes Virolaisesta piirtää kuvan pitkän linjan parlamentaarikosta ja verrattomasta valtioneuvoksesta

TUOMAS RANTALA

Valtioneuvos Johannes Virolaista (1914–2000) voi pitää yhtenä merkittävimmistä Maalaisliitto-Keskustan poliitikoista, onhan hän kautta aikain pisimpään ministerinä toiminut suomalainen. Kansanedustajaennätystäkin Virolainen piti hallussaan tähän syksyyn (2017) asti, jolloin Ilkka Kanerva ohitti hänet. Keskustapuoluetta Virolainen luotsasi varsin pitkään, 16 vuotta – vuodesta 1964 vuoteen 1980. Virolaisen poliittinen ura oli siis hyvin pitkä ja monipuolinen, eikä ole mikään ihme, että hänestä on kirjoitettu useita teoksia, mutta ote teoksissa on ollut pääosin journalistinen tai sitten kyse on ollut jostakin juhlakirjasta. Täysimittaisen elämäkerran Virolaisesta on kirjoittanut aiemmin Jukka Seppinen, jonka teos Isänmaan asiat ilmestyi vuonna 2002. Merkittävistä valtiomiehistä toki on mahdollista – ja hyväkin – kirjoittaa useampia elämäkertoja. Nyt ilmestyneen elämäkerran Verraton Virolainen – Johannes Virolainen 1914–2000 on kirjoittanut Suomen Keskustan toimeksiannosta filosofian tohtori Kati Katajisto.

Elämäkerran aloitukseksi Katajisto on valinnut varsin perustellusti talvisodan alkuhetken, sillä muuttihan sota Viipurin maalaiskunnasta kotoisin olleen Virolaisen koko elämän. Ilman sotaa Virolaisesta olisi kenties tullut maataloustieteilijä – hän oli juuri valmistunut agronomiksi ja väitöskirja oli tekeillä. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja 25-vuotias agronomi päätyi johtamaan Kannaksen evakuointia. Välirauhan aikana Virolainen vastasi karjalaisten etujen ajamisesta ja järjesteli heidän maansaantiaan. Unelmissa säteili vielä ura yliopistossa ja Virolainen yritti päästä syksyksi 1941 Königsbergin yliopistoon syventämään opintojaan. Sillä kertaa jatkosota vesitti suunnitelmat, ja Virolainen sai tehtäväkseen organisoida takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus- ja asutustyötä. Sodan päätyttyä Virolainen päätyi sisäministeriöön siirtoväenasiain osaston päälliköksi evakoita asuttamaan.

Karjalaisen kansan keskuudessa Virolaisesta tuli hyvin tuttu, eikä ollut mikään ihme, että hänet valittiin ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa eduskuntaan. Karjalaiset halusivat pystyvän nuoren miehen edustajakseen. Sotavuosina Virolainen itsekin oli vähitellen alkanut pyörtää kielteistä kantaansa, sillä hän katsoi että vain politiikassa olisi mahdollista taistella kommunismin uhkaa vastaan. Puoluetta Virolaisen ei vaaleihin lähtiessään tarvinnut valita, hän oli maalaisliittolainen verenperintöään. Virolaisen Paavo-isä oli Maalaisliiton paikallisosaston puheenjohtaja ja merkittävän maalaisliittolaisen sanomalehden Maakansan hallituksen jäsen. Virolaisen enot olivat niin ikään maalaisliittolaisaktiiveja ja kuuluipa vuosien 1925–1931 maalaisliittolainen presidentti Lauri Kr. Relander perheen tuttavapiirin. Karjalan kannas oli muutenkin Maalaisliiton suurimpia kannatusalueita. Opiskeluaikanaan Virolainen ei vielä kaavaillut poliittista uraa, mutta markkeerasi selvästi keskustalaisuuttaan ja oli muun muassa mukana perustamassa Maalaisliittolaiset ylioppilaat ry:tä 1937. Tämä oli melko rohkeaa aikana jolloin ylioppilaskuntaa dominoivat AKS:n jäsenet.

Noustuaan eduskuntaan keväällä 1945 Virolainen pääsi heti yhdeksi Maalaisliiton hallitusneuvottelijaksi. Samana vuonna Virolaisesta tuli myös Maaseudun Nuorten Liiton ensimmäinen puheenjohtaja ja seuraavana vuonna puolueen varapuheenjohtaja. Virolainen oli noussut yhdeksi Maalaisliiton uusista kärkipolitiikoista ja tässä asemaassaan hän pyrki ennen kaikkea taistelemaan paitsi kommunismin uhkaa vastaan niin myös karjalaisten etujen puolesta. Karjalaisten etujen ajajana Virolainen olikin alkuun aktiivinen pyrkimyksissä saada Karjalan palautus poliitikkojen agendalle, hänellä oli asialle suorastaan pääministeri Paasikiven ja ulkoministeri Enckellin siunaus. Mutta kuten tiedämme, rajat eivät muuttuneet. Yritystä ei kuitenkaan puuttunut. Vaikka Virolaisen sielussa eli aina toive paluusta Karjalaan, oli hän jo syksyllä 1945 reaalipoliitikko joka varoitteli heimonsa rivejä liiasta toiveajattelusta ja kehotti karjalaisia pysymään lujina ja keskittymään ennen kaikkea työntekoon ja siihen, että Suomi pysyisi valtiojärjestykseltään kansanvaltaisena ja tasavaltalaisena.

Ministeriputki Virolaisella alkoi syksyllä 1950 kun hänestä tuli Kekkosen ensimmäisen hallituksen toinen sisäministeri. Viimeistään tässä vaiheessa Virolainen nousi Maalaisliiton raskaaseen sarjaan. Hänet myös epäilemättä haluttiin asettaa vaativiin tehtäviin, sillä vielä 1950-luvulla Maalaisliitossa ei ollut runsauden pulaa korkeasti koulutetuista ja kielitaitoisista miehistä. Tämä ja toiminta pääministeri Kekkosen sihteerinä 1952–1953 johtivat Virolaisen myös vähitellen kohti ulkopolitiikkaa. Ulkoministeriksi Virolainen nousi kuitenkin yllätysnimenä vuonna 1954. Hän ei pitänyt itseään pätevänä ja Katajisto kuvaakin hyvin miten tiukasti Virolainen vastusti nimitystään. Mutta Kekkonen halusi paikalle nimenomaan Virolaisen, koska tarvitsi lähestyvien presidentinvaalien takia tämän tukea. Virolaisen nimitys ulkoministeriksi oli sinänsäkin erikoista, koska tuon ajan diplomaattiseen kanssakäymiseen kuului olennaisena osana alkoholi ja Virolainen oli absolutisti. Kielitaidon puolesta Virolaisella ei ollut hävettävää, sillä hän osasi ruotsia, englantia, saksaa, venäjää ja ranskaa. Hieman statistin osaan Virolainen kuitenkin ensimmäisenä ulkoministerikautenaan jäi, ja esimerkiksi Porkkalan palautuksen hoiti pääministeri Kekkonen. Yleensä ottaen Suomen ulkopolitiikka oli menestyksekästä Virolaisen kaudella, jolloin Suomi pääsi jäseneksi niin YK:hon kuin Pohjoismaiden neuvostoon.

Kun Kekkosta oltiin valitsemassa ensimmäisen kerran presidentiksi, pysyi Virolainen hänen takanaan, vaikka täysin kitkattomat miesten välit eivät enää olleet. Virolaisen mukaan Kekkonen oli ainoa johon maaseutukin saattoi luottaa. Pian Kekkosen valinnan jälkeen miesten välinen suhde järkkyi pahoin Virolaisen lähdettyä ulkoministeriksi syksyllä 1958 Fagerholmin hallitukseen. Hallitus ei ollut Neuvostoliitolle mieleen, sillä vaalivoiton kesällä saaneet kommunistit jätettiin siitä sivuun. Kekkonen totesi Virolaiselle tämän olevan hullu jos menee kyseiseen hallitukseen. Virolaisella oli kuitenkin oman puolueensa mandaatti ja Maalaisliiton eduskuntaryhmä halusi hänet hallitukseen. Kekkosen tämä suututti, sillä hänelle paljastui että hallitus oli neuvostoliittolaisille vastenmielinen ja tämä taas heitti varjon hänen oman asemansa päälle. Kekkosen asema oli kieltämättä hankala, Neuvostoliitolle SDP:n leskisläisten johtama hallitus oli epämieluinen mutta kommunistejakaan ei Kekkonen halunnut päästää hallitukseen näiden pyrkimysten takia. Virolainen taas ärsyyntyi siitä, että maan sisäisiin asioihin yritettiin puuttua ja lähti hallitukseen osoittaakseen että kyse oli sentään riippumattomasta valtiosta.

Yöpakkashallituksen ulkoministeriys hankaloitti Kekkosen ja Virolaisen suhteita, mutta ne eivät katkenneet. Eikä siihen olisi ollut mahdollisuuksiakaan, sillä Virolaisen asema Maalaisliitossa oli hyvin vahva ja hän oli käytännössä eri ryhmittymien välillä niin, että presidentin oli viisasta pitää yhteyttä entisen puolueensa vahvaan mieheen. Virolaisen asema Maalaisliiton vahvana miehenä sai eräänlaisen kruununsa vuonna 1964 kun hänet valittiin puolueen puheenjohtajaksi saamattomana pidetyn V. J. Sukselaisen jälkeen. Puheenjohtajana Virolainen ajoi läpi erään suurimmista missioistaan – Maalaisliiton nimenmuutoksen. Virolainen oli vuodesta 1950 asti puhunut nimenmuutoksen välttämättömyydestä, Maalaisliiton piti muuttua Keskustapuolueeksi jos mieli saada uusia kannattajia ja pysyä hengissä. Pääministeriksi Virolainen nousi syksyllä 1964. Kekkonen halusi paikalle miehen, joka saisi Kokoomuksen irtaantumaan SDP:n vanavedestä, johon se oli ajautunut Honkaliiton aikana. Virolaisen hallituksen pysyvimmät saavutukset olivat peruskoulu-uudistuksen ajaminen ja korkeakoululaitoksen voimakas kehittäminen. Toimiessaan opetusministerinä 1968–1970 Virolainen pääsi jatkamaan näiden uudistusten parissa. Tuolloin hän ajoi myös niin sanottua yliopistojen mies ja ääni -periaatetta, joka ei kuitenkaan mennyt läpi.

Keskustan pitkä taival hallituksessa kostautui vuoden 1970 vaaleissa kun puolue kärsi kaikkien aikojen tappion. Osasyynsä tappioon oli sillä, miten Virolainen oli ajanut agraaripuolueen muuttumista yhä enemmän yleispuolueeksi. Kaupungeissa puoluetta ei ollut löydetty ja maaseudulla moni piti puolueen muuttumista Keskustapuolueeksi maanviljelijöiden pettämisenä. Virolaisen ja Kekkosen antagonistin Veikko Vennamon puolue saikin ääniä ”unohdetulta kansalta”. Virolainen kuitenkin pysyi Keskustan puheenjohtajana koko 1970-luvun, osittain kompromissisyistä – Kekkosta lähellä ollut vasemmiston K-linja piti häntä neutraalina ja Keskustan oikeistosiivelle hän kelpasi vankkumattomana sosialismin vastustajana. 1970-luvun kuluessa Kekkosen ja Virolaisen välit alkoivat kuitenkin erkaantua. Mitä vanhemmaksi Kekkonen tuli, niin sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli omasta korvaamattomuudestaan. Kekkosta tympi Virolaisen saama positiivinen julkisuus ja vähitellen Virolaista ryhdyttiin – lähinnä K-linjan toimesta – kampeamaan sivuun.

Kesti kuitenkin ihmeen pitkään, että suhteet todella katkesivat. Toimillaan Virolainen pyrki ehkäisemään Kekkosen arvaamattomaksi äitynyttä käytöstä ja patisti Keskustan esimerkiksi keväällä 1979 Mauno Koiviston II hallitukseen. Tähän hallitukseen Virolainen ei itse lähtenyt vaan hän siirtyi eduskunnan puhemieheksi. Puhemiehenä hän antoi kohta lausunnon, josta sai Kekkosen julkiset nuhteet ja jonka jälkeen miesten suhteet jäätyivät. Kekkosen mielestä Virolainen oli antanut väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta ja kansainvälisestä asemasta, kun tämä oli todennut juhannuksena 1979 Suomen Kuvalehdelle – ei tosin aivan suoraan - että suosiotaan jatkuvasti kasvattanutta Kokoomusta ei ollut otettu hallitukseen niin sanottujen yleisten syiden takia. Juhannuspommi räjähti, eduskunnan puhemies oli antanut ymmärtää että Neuvostoliiton takia Kokoomuksella ei ollut asiaa hallitukseen. Tällaista ei saanut lausua ja Kekkonen päätti kostaa Virolaiselle. Puhemiehen paikalta Virolaista ei saatu syrjäytettyä, mutta Keskustapuolueen puheenjohtajan paikalta hän joutui väistymään ja antamaan tilaa Paavo Väyryselle. Puheenjohtajakampanjassa Virolainen ei ollut parhaimmillaan, osin johtuen käynnissä olleesta avioeroprosessista.

Kekkosen ja K-linjan kosto ei kuitenkaan kaatanut Virolaista. Virolaista ei saatu kammetuksi puhemiehen paikalta ja hän alkoi profiloitua ei-sosialististen voimien mahdollisena presidenttiehdokkaana. Puhemiehenä hän kieltäytyi myös myötävaikuttamasta Koiviston hallituksen kaatamiseen, johon Väyrynen ja Kekkonen pyrkivät. Virolainen oli parlamentaarikko, vaikka ei ollutkaan erityisen ihastunut Koiviston tyyliin. Koivistolle Virolainen oli todennut maan joutuvan kaaokseen, jos kaikki jää sairaan presidentin käsiin. Hallitus pysyi kasassa. Kekkonen sen sijaan sairastui ja erosi, jonka jälkeen alkoi presidentinvaalikamppailu. Virolaisesta tuli Keskustan ehdokas, kun hän peittosi K-linjan Ahti Karjalaisen puoluekokouksessa. Se oli kentän voitto K-linjasta.

Presidenttiä Virolaisesta ei tullut. Vuoden 1982 vaaleissa hän jäi kolmanneksi valituksi tulleen Koiviston ja toiseksi tulleen Harri Holkerin taakse. Yllätyksekseen Virolainen tippui eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa. Tippumisen syinä olivat epäonninen vaaliliitto kristillisten kanssa sekä SMP:n rötösherrajahti. Korkea-arvoisena poliitikkona Virolainen miellettiin rötösherraksi, vaikka hän olikin kyllä tavoiltaan ja käytökseltään monia muita poliitikkoja verrattomasti puhtaampi. Putoaminen masensi Virolaista vain hetken eikä hän jäänyt lepäämään laakereillaan, vaan kirjoitti muistelmiaan, oli suosittu puhuja ja poliittinen kommentaattori. Virolainen päätti myös yrittää vielä vuoden 1987 vaaleissa Arkadianmäelle. Hyvitys tuli, kun hänet valittiin eduskuntaan Uudenmaan piiristä keskustalaisten suurimmalla äänimäärällä. Hallituspaikoille Virolainen ei enää pyrkinyt, mutta otti edelleen aktiivisesti osaa politiikkaan. Hän käänsi Keskustan kannattamaan suoraa kansanvaalia presidenttiä valittaessa. Presidentin valtaoikeuksia hän olisi kaventanut vielä enemmän, mutta tuolloin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa siihen ei vielä menty. Viimeisessä eduskuntapuheessaan Virolainen puolusti ruotsin kieltä ja sen pakollisuutta. Virolaisen mielestä ruotsin kieli oli osa suomalaisuutta ja se myös osaltaan kiinnitti Suomea länteen. Virolaisen Ruotsi-suhteita ja niiden merkitystä Katajisto korostaakin aivan oikein.

Päivänpolitiikasta Virolainen luopui vuoden 1991 vaaleissa, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi jättänyt poliittisen toiminnan. Hän piiskasi omalta osaltaan keskustalaisia EU:n taakse ja pyrki aktiivisesti ottamaan Karjalan kysymystä esiin. Lopulta Virolainen teki myös sovinnon pitkäaikaisen kiistakumppaninsa Vennamon kanssa vähän ennen tämän kuolemaa. Virolainen olisi halunnut vanhalle antagonistilleen ministerin arvonimen, mutta ehdotus ei mennyt läpi. Virolainen itse oli saanut valtioneuvoksen arvon – korkeimman suomalaisista titteleistä – vuonna 1989, jolloin hänestä viimeistään tuli Keskustan ”grand old man”.

Johannes Virolaisen elämä ja toiminta politiikassa oli siis ainutlaatuisen pitkä ja monipuolinen. Kati Katajistolla onkin ollut suuri haaste kirjoitustyössään. Pääosin Katajiston voi kuitenkin katsoa onnistuneen työssään. Joissakin kohdin tosin on hieman epäselvää onko kyse tutkijan tulkinnasta vai puhuvatko lähteet. Lähteistä ei ole ollutkaan pulaa, sillä jo Virolaisen oma arkisto on huomattavan laaja: 22 hyllymetriä Kansallisarkistossa. Virolaisen omaa ääntä teokseen tuo hänen laaja kirjallinen tuotantonsa. Lähdeluettelon mukaan ainoa maalaisliittolais-keskustalainen sanomalehti, jonka Katajisto on käynyt systemaattisesti läpi, on Suomenmaa. Otantaa olisi voinut hieman laajentaa, sillä maalaisliittolais-keskustalaisia sanomalehtiä oli paljon ja niissä varmasti poikkeavia käsityksiä Virolaisesta ja hänen politiikastaan. Myös maataloustuottajien Maaseudun Tulevaisuus puuttuu, vaikka Virolainen oli lähtökohtaisesti maatalousmies ja -poliitikko. Toki Katajisto on käyttänyt niitä lehtileikkeitä jotka löytyvät Virolaisen omasta arkistosta, mutta silti muutaman lisäsanomalehden läpikäyminen olisi voinut antaa lisää näkökulmaa.

Muuten lähdeluetteloa voi pitää kohtuullisen hyvänä ja vakuuttavana. Kirjallisuusluettelosta löytyvät pääosin kaikista tärkeimmät teokset. Jos joitakin teoksia luettelossa olisi vielä suonut näkevänsä, niin ainakin Wilhelm Röpken teokset, joista varsinkin Ihmisten valtio ja siinä esitetyt ajatukset vaikuttivat voimakkaasti Virolaisen ajatteluun ja ne näkyvät myös Virolaisen 1949 ilmestyneessä yleispoliittisessa aatejulistuksessa Maaseutuhenkinen elämänkatsomus. Jonkin verran enemmän Katajisto olisi voinut käyttää myös muiden poliittisten vaikuttajien henkilöarkistoja, esimerkiksi Ahti Karjalaisen arkistoa ei näy käytetyn lainkaan.

Vaikka lähteistöä olisikin joltakin osin vielä voinut hieman laajentaa, niin käytetty lähdeaineisto nykyisessäkin laajuudessa on kohtuullisen massiivinen ja sen avulla Katajisto on pystynyt luomaan varsin toimivan ja luotettavan kokonaiskuvan Johannes Virolaisesta. Tarkoituskin on ollut mitä ilmeisimmin juuri tällaisen kokonaiskuvan luominen, sillä mitään kovin uutta elämäkerta ei sinänsä tuo. Yksi asia mitä aiemmin ei ole kovinkaan paljon Virolaisen yhteydessä nostettu esiin, nousee kuitenkin Katajistolla huomattavaksi ja se on Virolaisen rooli parlamenttien liitossa IPU:ssa (Inter-Parliamentary Union). Katajiston mukaan IPU oli Virolaiselle huomattavan tärkeä kansainvälisen toiminnan foorumi eikä tulkinta varmastikaan ole väärä. Ulkopolitiikka oli niin Kekkosen näpeissä, että sopivan kansainvälisen toiminnan foorumin löytyminen ei varmastikaan ollut helppoa. Vannoutunut parlamentaarikko löysi sellaisen toisten parlamentaarikkojen parista IPU:sta.

Politiikan lisäksi kirjassa nostetaan esiin myös yksityisempi puoli Virolaisesta. Kuvaukset suhteista vaimoihin – Kaarinaan ja Kyllikkiin – ovat perusteltuja, sillä olivathan rouvat Virolaisen merkittäviä taustavaikuttajia. Traagista on lukea Virolaisen lapsettomuudesta ja miten sen seurauksena Virolainen uppoutui niin täysvaltaisesti politiikkaan, että ensimmäinen avioliitto lopulta kaatui. Toisen puolisonsa, Kyllikin, kanssa solmittu avioliitto sen sijaan oli hyvin onnellinen ja Virolaiset nousivat pariskuntana koko kansan suosikeiksi.

Kaiken kaikkiaan Kati Katajiston teosta Verraton Virolainen – Johannes Virolainen 1914–2000 voi luonnehtia vankaksi ja hyväksi valtiomieselämäkerraksi. Isoja asiavirheitä siitä ei juurikaan löydy. Lopussa oleva yhteenveto- ja analyysiosuus toimii hyvin, eivätkä siinä esitetyt tulkinnat vaikuta mitenkään perusteettomilta. Kirja täydentää omalta osaltaan hyvin suomalaisten poliittisten elämäkertojen joukkoa ja tarjoaa taas yhden mielenkiintoisen sukelluksen Kekkosen ajan vallankäyttöön ja siihen miten karjalainen optimisti Virolainen selvisi tuon ajan läpi.

Kati Katajisto. Verraton Virolainen. Johannes Virolainen 1914–2000. Otava. 679 s.