Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Yhtä perhettä yleisessä saunassa? Saunakulttuurin murros Porin yleisissä saunoissa 1800–1900-lukujen vaihteessa

SANNA KUUSIKARI

Käsittelen artikkelissa perheen ja yhteisöllisyyden käsitteitä yleisten saunojen kautta. Näkökulma on Porin teollistuvan ja kasvavan kaupungin yleisissä saunoissa 1860–1910-luvulla, jolloin saunomisen tavat muokkautuivat uusien ajatusmallien myötä. Artikkeli pohjautuu keväällä 2017 valmistuneeseen historian oppiaineen pro gradu -tutkielmaani Jokiwesi ja hywä hoito – Porin yleiset saunat 1860–1910, jossa keskiössä olivat saunakulttuurin muutos, modernisaatio ja yhteisöllisyys. Pohdin artikkelissa, millaista saunakulttuuri oli aiemmin, ja oliko se yhteisöllistä. Miten aikalaiset kokivat lavon jakamisen vieraiden kanssa? Koettiinko saunassa sielujen sympatiaa, vai onko yhteisöllisyys myöhemmin rakentunut mielikuva?

Huolimatta siitä, että saunaa pidetään suomalaisena ja melko muuttumattomana instituutiona, eivät saunakulttuuri ja yleiset saunat ole kuitenkaan olleet muuttumattomia laitoksia tai yhteisöllisen onnen tyyssijoja, vaan ennen kaikkea tarpeesta syntyneitä palvelulaitoksia, joissa näkyivät ajan ilmiöt, ja joiden kulttuuria aktiivisesti muuttivat kanssasaunojat. Yleiset saunat alkoivat voimakkaasti vähentyä 1950-luvun jälkeen, jolloin saunoja nousi rintamamiestonttien perälle marjapensaiden ja omenapuiden katveeseen ja myöhemmin elintason noustessa kerrostalojen kellaritiloihin. Tällöin saunat olivat jo muuttuneet ydinperheiden yhteiseksi tilaksi, joka saatettiin lämmittää silloin, kun perheen omaan rytmiin parhaiten sopi tai taloyhtiön varauskirjassa oli tilaa. Saunaa myös saatettiin vuokrata naapureille, joilla omaa saunaa ei vielä ollut. Varsinaiset yhteisöjen tai naapurustojen yhteiset saunahetket olivat jo jääneet taakse.

Mielikuvat yleisistä saunoista ovat usein nostalgisia ja yhteisöllisyyden värittämiä huolimatta siitä, että rakennuksina yleiset saunat eivät useinkaan olleet ulkoisesti kummoisia, vaan pikemminkin vaatimattomia ja rakennettu täyttämään pakolliset tarpeet. Yleisessä saunassa käymisen nostalgia ja kaiho kietoutuvat siis johonkin muuhun kuin rakennusten kivisiin seiniin, mustuneisiin hirsiin ja kylmiin pukuhuoneisiin. Ehkä nostalgian synnyttävät yhdessä vietetyt hetket, saunapassarina toiminut vanhempi ja usein äidilliseksi mielletty henkilö, tai lavon jakaminen ventovieraan kanssa. Eräs turkulainen saunassa kävijä kuvaili yleisessä saunassa käymistä toteamalla, että ”olimme kaikki yhtä köyhyydessämme”.1

Ne, jotka ovat kokeneet omakohtaisesti yleisessä saunassa käymisen, liittävät mukaan usein myös muita merkittäviä muistoja, kuten yhteisen saunamatkan perheen kesken, saunan jälkeen nautitut kahvit tai illanviettoon lähdön, kun iho tuoksui Sunlight-saippualta, ja puhtaat hiukset oli kääritty hetkeksi papiljotteihin.2 Vaikka yleisiin saunoihin liittyy nostalgisia ajatuksia yhteisöllisyydestä, niihin kytkeytyy myös kielteisiä muistikuvia likaisuudesta, ahdistuksesta ja siitä, että saunassa ei saanut olla omassa rauhassa. Perustuvatko mielikuvat yhteisöllisistä saunoista todellisuuteen, vai kertovatko ne ehkä jotain omasta ajastamme ja kaipuusta yhteisöllisyyteen? Katja Seudun mukaan muistipaikat rakentavat suhdetta menneen ajan ja nykyhetken välille, jolloin ihminen tulee enemmän tietoiseksi menneiden aikojen katoamisesta ja kaiken lopusta.3 Yleiset saunat ovatkin eräänlainen symboli yhteisöille ja yhteisöllisyydelle, jotka on sittemmin menetetty. Uusia yleisiä saunoja on perustettu ja elvytetty 2000-luvun molemmin puolin, mutta mennyttä yhteissaunomisen aikaa ne eivät tuo takaisin. Suomalaista saunaa tutkineen Pekka Leimun mukaan yhteissaunomisen tapaan palaaminen olisi historiallista taustaa vasten mahdotonta, sillä yhteissaunominen kuului yhteiskuntaan ja yhteisöihin, joita ei enää ole.4 Kaupungit ja niiden elämänmeno ovat muuttuneet, ja niiden rakennukset korvautuneet uusilla. 2010-luvun saunojat tai heidän ajatusmaailmansa eivät enää ole samanlaisia.

Yhteisöllisyyteen kuuluu olennaisena osana nostalgia, joka kietoutuu myös yleisten saunojen teeman ympärille. Nostalgia ja entisen kaipuu korostuvat yleisiä saunoja koskevassa muistiaineistoissa, jossa entinen kertautuu aina parempana. Katja Seudun ja Riikka Rossin mukaan yksi kulttuurimme vahvimpia myyttejä onkin kaipuu menneisyyteen, ihannoituun ja pysyvästi menetettyyn ihmisen alkuperäiseen tilaan, paratiisiin.5 Mitä tulee saunomiseen ja siihen liitettyyn yhteisöllisyyteen, yhteisö ja yhteisöllisyys ovat arvolatautuneita termejä, jotka kätkevät sisäänsä erilaisia merkityksiä, yleensä positiivisia. Niin kuin ihmiselämä yleensä, yleisissä saunoissa saunominenkin sisälsi sekä positiivisia että negatiivisia puolia.


Porin kuudennessa kaupunginosassa toimi useita yleisiä saunoja, joista Koskenlumen sauna sulki ovensa 1970-luvulla. Kuvassa näkyvä saunarakennus sisälsi naisten ja miesten puolen, ja lisäksi saunan yhteydessä toimi pesula ja parturi. Oven yläpuolella näkyy vielä SAUNA-teksti. Porin viimeinen yleinen sauna toimi niin ikään Kuudennessa kaupunginosassa ja sulki ovensa 1982.6 Kuva: Sanna Kuusikari.

Yleisessä saunassa yhteisellä puolella

Yleisillä saunoilla tarkoitetaan yleensä kaupungeissa maksua vastaan toimineita yksityisiä saunoja, joita kenen tahansa oli mahdollista käyttää maksua vastaan.7 Asiakkaina oli saunan tasosta riippuen niin säätyläisiä kuin työläisperheitä, niin sylilapsia kuin vanhuksia. Yleiset saunat olivat Porissa ja ainakin myös Tampereella tavallisesti käsityöläisten tai kauppiaiden omistamia, ja ne sijaitsivat yleensä työväen kaupunginosissa.8 Monilla saunayrittäjistä leipä oli murusina maailmalla, ja saunan pitäminen oli yksi keino pysyä leivänsyrjässä kiinni. Tehtaan työntekijöiden omistuksessa saunoja ei ollut, sillä tehtaan pilli määritti työtahdin, eivätkä asiakkaat odotelleet enää saunan lämpiämistä, kun he viikon viimeisen työvuoron päätyttyä saapuivat jonottamaan saunan oven taakse puhdas vaatemytty kainalossaan.9 Porissa saunat sijaitsivat yleensä työläiskaupunginosissa, pihan perällä piilossa kadun uteliailta katseilta. Saunojen sijoittuminen sisäpihalle kertoo kuitenkin enemmän ajan rakennustavasta ja kaavoitusmallista kuin häveliäisyydestä. Sauna oli usein tarpeeseen rakennettu ja käsitti vain kaikkein oleellisemman: kylmän pukuhuoneen ja saunan, jossa oli pesutilat. Vuonna 1860 Porissa oli 7130 asukasta, ja saunat sekä niiden sijainti olivat todennäköisesti niitä tarvitsevien tiedossa, sillä Björneborgs Tidningissä olevissa mainoksissa saunan osoitetta ei tarkemmin ole merkitty.10 Ylimalkainen maininta ”kirjannitoja Sjövallin tontista” kertoi kaiken tarvittavan. Myöhemmin, kun kaupunki alkoi kasvaa, saunamainonta alkoi muuttua ja mukaan ilmestyi mainoslauseita sekä osoitteet.11 Saunat alkoivat teollisuuden kasvun myötä muodostua palvelulaitoksiksi, joissa oli mahdollista käyttää saunottajan palveluita ja ostaa mukaansa vaikkapa jauhokaljaa.

Entä millaisia olivat itse saunomisen tavat? Saunottiinko kaupunkien korttelisaunoissa iloisesti yhdessä vai säädyllisesti perhekunnittain? Suomalaisten saunatapojen mainitaan usein olevan agraaria synteesiä ajalta, jolloin maatalon väki saunoi yhdessä sukupuoleen katsomatta. Arkinen elämä oli muutenkin yhteisöllistä; lauteiden lisäksi talonväki mahdollisesti jakoi yhteiset ruoka-astiat, nukkui vieri vieretysten ja teki työtä yhdessä. Yhteissaunomista pro gradu -tutkielmassaan tutkineen Tapio Laaksosen mukaan saunominen tapahtui maaseudulla useimmiten tilan väen kesken. Saunassa kävi tällöin talossa asuva isäntäväki ja palveluskunta, mutta satunnaisesti myös vieraita sekä tilan yhteyteen liittyviä vähävaraisia alustalaisia. Saunassa käyntiä ohjasivat yhteisön kirjoittamattomat säännöt: ”saunassa ei saanut laulaa, kiroilla, huutaa, piereskellä, parkua, pissata, riidellä tai tirskua”.12 Saunassa ei myöskään saanut käyttää alkoholia eikä syödä. Jossain tapauksissa saunassa kävi yhdessä myös koko kylän väki ja myöhemmin tapa siirtyi teollisuusyhteisöihin.

Suomalaista saunaa tutkineen Pekka Leimun mukaan maatalousyhteisöissä oli tyypillistä, että yhdessä saunovat ihmiset tunsivat toisensa erittäin hyvin.13 Leimu korostaa saunassa käynnin tiukkaa moraalia: kun kaikki tunsivat toisensa, yhteisössä vallitsi tiukka sosiaalinen kontrolli eikä moraalittomuudesta ollut pelkoa. Kun maaseudun väestö muutti kaupunkiin, väestön saunaperinne tuli mukauttaa kaupunkilaisiin oloihin. Leimu vertaa kaupunkien yleisiä saunoja englantilaisiin pubeihin – saunat olivat yhteisön tai kaupunginosan asukkaiden kohtaamispaikkoja. Artikkelissaan Leimu viittaa todennäköisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Ajallinen ja mentaalinen matka 1800-luvun lopun yleisestä saunasta 1900-luvun puoliväliin on pitkä – väliin mahtuvat teollistuminen, sääty-yhteiskunnan murtuminen, erilaiset yhteiskunnalliset kysymykset ja sodat. Vuosisadan vaihteen saunassa saattoi käydä tuttu naapurusto, mutta yhteisiä saunahetkiä varjostivat toisaalta epärehelliset kanssasaunojat: toisinaan pukuhuoneesta saattoivat kadota saunassa kävijän kengät, hieno paita tai rahakukkaro.14 Lukollisia kaappeja ei ollut, vaan vaatesäilytyksenä toimi naula seinässä.

Kaupunkisaunomisen kulttuurista

Kaupunkien yleisten saunojen yhteinen saunakulttuuri ei syntynyt tyhjältä pohjalta, vaan saunomisen tavat siirtyivät kaupunkiin muuttaneiden mukana. Suomalaiset kaupungit olivat kuitenkin verrattain pieniä teolliseen murrokseen saakka, ja ennen tuhoisia kaupunkipaloja ja kaavoitusmallin muuttamista usean kaupunkilaiskodin sisäpihalla saattoi lämmetä oma sauna. Siitä, mikä siis on varsinaista synteesiä agraarista perinteestä ja millaista oli kaupunkien saunakulttuuri suomalaisissa kaupungeissa ennen 1860-lukua, ei juurikaan ole tietoa, sillä esimerkiksi Poria koskevat varhaisimmat rakennuspiirustukset ovat 1870-luvulta. Kaupunkien saunakulttuuri alkoi kuitenkin muuttua nopeasti teollistumisen, kaupungistumisen ja uusien yhteiskunnallisten aatteiden vaikutuksesta. Saunakulttuurin muutokseen vaikuttivat muun muassa hygieniatietoisuus, porvariston ajama familismi eli perheen merkityksen korostaminen sekä työläisperhekysymys.

1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun saakka, niin maalla kuin kaupungissa, miehet ja naiset kävivät yhteissaunassa, ja tapa säilyi teollisuusyhteisöissä vielä pidempään. Saunakulttuuri säilyi pitkään muuttumattomana ihmisten eläessä vetoisissa korpituvissaan kaukana Keski-Euroopan sykkivistä kaupungeista, eikä papistokaan viimeisenä virkavallan airuena tehnyt yhteissaunomisasian eteen mitään. Lehdissä jopa kirjoiteltiin papiston olevan pahimpia sekasaunojen käyttäjiä ja näin moraalissaan löyhiä.15 Saunakäytännöt yhteissaunomisineen kuitenkin muuttuivat hiljalleen kaupunkien kasvaessa ja asukkaiden mukautuessa uuteen elämänrytmiin. Metsäläisyydestä oli luovuttava, ja asiaan vaikuttivat muutkin tekijät kuin säätyläistön ajamat uudet aatevirtaukset. Muutokseen ajoivat kaupungeissa näkyneet erilaiset lieveilmiöt, jotka pienissä yhteisöissä oli ehkä helpompi torjua. Saunoissa juopoteltiin, lähenneltiin seksuaalisesti ja toisinaan harjoitettiin prostituutiota. Lehdistössä tartuttiin aiheeseen kiivaasti ja kauhisteltiin, kuinka lapset joutuvat näkemään kaikenlaista ”yhteisissä saunoissa”. Toisaalta yleisten saunojen pelättiin levittävän myös erilaisia tauteja. Teollistumisen kasvu ja kaupungistuminen tapahtuivat pian suurien nälkävuosien jälkeen, ja nuo vuodet olivat jättäneet jäljen ihmisten mieleen. Noin kahdeksan prosenttia Suomen silloisesta väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin.16 Sanomalehdissä julkaistiin, aiheellisestikin, varoitustekstejä saunojille. Suosituimpina aikoina lavot olivat täynnä saunojia, ja influenssabasillit pääsivät helposti leviämään varsinkin siitä syystä, että saunaa pidettiin ”köyhän lasarettina” aikana, jolloin lääkärit olivat tavallisen kansan ulottumattomissa. Huoli saunojen likaisuudesta ei ollut aiheeton, sillä aika ajoin jonkin saunan, navetan tai käymälän jätevedet levisivät kaduille ja saattoivat pintavesien mukana ajautua kaupungin kaivoihin ja aiheuttaa lavantautia.17 Saunat olivatkin kaupungin terveystarkastajan eli terveyspoliisin valvonnan alaisia.

Mitä tulee muihin saunoihin liitettyihin uhkakuviin, alastomia vartaloita lapset olivat nähneet ahtaissa tuvissa aiemminkin. Pelon saunojen säädyttömyydestä laukaisivat kuitenkin kaupunkien kasvaneet sukupuolitautitapaukset, alkoholin käyttö ja yhteissaunojen estottomuus. Oman osansa pelkoihin toivat myös ajatukset familismista ja sukupuolireformismista sekä työläisperheiden asumisen tavoista. Saunoissa tapahtunutta varsinaista rietastelua ei muutamaa poikkeustapausta lukuun ottamatta levinnyt uutisiin saakka, joten pelko saattoi liittyä ennen kaikkea mielikuviin. Saunojat kuitenkin ottivat uudistukset vastaan, ja hiljalleen yhteissaunat katosivat.

Kenen vieressä lavolla istut?

Yhtenäistä suomalaista kansaa, kuten nyt ajatellaan, ei ollut 1800-luvulla. Suomalaiset olivat keisarin alamaisia, ja siihen yhtäläisyydet arjessa loppuivatkin. Rahvaalla oli omat tapansa ja säätyläisillä omansa. Saunaa koko suomalaisen kansan yhteisenä hoitomuotona, ikiaikaisena tapana tai huvina ei 1800-luvulla ollut. Siinä missä osa säätyläisistä oli luopunut saunan käytöstä länsimaisen kylpyläkulttuurin nousun vaikutuksen seurauksena, rahvas käytti saunaa arkisena puhdistuskeinona sekä sairauksien hoidossa.18 Elias Lönnrot, joka oli kansatieteilijän lisäksi ammatiltaan lääkäri, julkaisi vuonna 1832 (teos julkaistiin uudestaan 1856) Suomalaisen talonpojan kotilääkäri -teoksen, jossa hän ei suositellut sairaana saunomista. Lönnrot kuitenkin piti saunaa tauteja ehkäisevänä erityisesti työmiehille, joille ”rasitettuina, märkinä, wiluisina, on sauna iltasella hywin terweellinen ja estää monta tautia tulemasta”.19 Saunominen kansan yhteisenä huvina alkoi yleistyä jälleen 1930-luvulla, jolloin koululaiset kirjoittivat lehteen aineita saunan ikiaikaisesta merkityksestä suomalaiselle kansalle. Kirjoituksilla pyrittiin erottamaan suomalaiset ympäröivistä kansoista puhtaana sivistyskansana. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen saunan merkitys bakteerien tappajana ja terveydelle hyödyllisenä laitoksena korostui.20

Ennen saunan nostamista kansalliseen kaanoniin, suuremmissa suomalaisissa kaupungeissa porvaristo ei välttämättä saunonut. Sen sijaan vasta kasvavassa Porissa säätyläistö todennäköisesti saunoi, sillä osoitekalenterissa vuodelta 1891 mainitaan vossikan taksa kaupungin laitamilla sijaitseville saunoille. Vossikkamatka Hakariihille, jotka sijaitsivat kaupungin rajojen laitamilla, maksoi 50 penniä.21 Saunamaksu työväen saunoissa oli tavallisesti 10 penniä per henkilö, ja perhealennuksen kanssa koko perhe saunoi 40 pennillä.22 Koska pelkkä saunakyyti vossikalla maksoi enemmän kuin työläisperheen saunamaksu, työläisperheet tuskin käyttivät vossikkaa saunamatkoihinsa. Saunoihin siis matkasivat luultavasti säätyläiset. Säätyläisten saunatapoja ei ole tutkittu eikä niistä juuri ole jäänyt jälkiä lähteisiin, joten on vaikeaa sanoa, riisuivatko kaupungin porvarit vaatepartensa saunojen vetoisissa pukuhuoneissa yhdessä muiden kaupunkilaisten kanssa.

Mainosten mukaan saunoja oli mahdollista tilata myös yksityiseen käyttöön, jolloin ei tarvinnut jakaa lavoa kanssaporilaisten kanssa. Yksityisten saunatuntien tilaaminen mahdollisti ainakin säätyläisnaisten saunomisen, mutta miehillä tilanne oli todennäköisesti erilainen, sillä heillä oli sukupuolensa takaama laajempi liikkumisvara kaupungissa – joskaan säätyläismiehetkään eivät välttämättä halunneet saunaan samaan aikaan rahvaan naisten kanssa. Eräässä aikalaiskirjoituksessa pahoiteltiin Porin saunojen huonoja aukioloaikoja ja eräille säätyläismiehille käynyttä ikävää sattumusta: miehet olivat sattuneet saunan ovelle juuri silloin, kun kynnykselle oli tullut nainen Eevan asussa ”hajalla hapsin ja punoittawin poskin” ja huudahtanut: ”täällähän on herroja!”. Säätyläismies taas voivotteli huonoa tuuriaan: ”minä pöllöpää en muistanut, silloinhan on naistentunti!”.23 Työläisillä saunapaikan valintaan vaikutti todennäköisesti se, missä oli makeimmat löylyt hintaan nähden.

Kaupungeissa ei siis ollut yhteisöllistä, yhdessä saunovaa kansaa, vaan eri säätyjen edustajat saunoivat omissa saunoissaan – joskus tosin mukana saattoi olla myös säätyläisherra. Saunatavat muuttuivat 1800-luvun lopulla, kun myös rahvaan saunoissa otettiin käyttöön erilliset saunavuorot naisille ja miehille. Porin Naisyhdistys lisäksi vaati, että naisille ja miehille oli rakennettava kokonaan omat saunarakennuksensa, mutta varsinkaan rahvaan saunoissa erillisiä saunoja ei rakennettu.24 Miesten ja naisten puoli saattoi olla erotettu kankaalla, tai saunassa oli selkeästi erotettu eri ajat sukupuolen mukaan.25

Myöhemmin vakiintunut käsitys siitä, että saunaan saattoi tulla kuka tahansa eikä säädyllä ollut merkitystä, ei ollut arkipäivää. Saunassa ei oltu samanarvoisia edes Aatamin tai Eevan asussa. Poriin perustettiinkin 1800-luvun loppupuolella saunoja, joissa oli erilliset saunatilat pukeutumistiloineen ja suihkuineen niille, joilla siihen oli varaa. Samassa laitoksessa saattoi olla myös ”yhteinen sauna”, jonne oli käynti eri kautta ja huomattavasti edullisempi sisäänpääsy. Eräs näistä säätyläistön suosimista saunalaitoksista oli 1860-luvun alussa perustettu Yhtiön sauna, joka oli paikallisten porvarien omistama saunayhtiö. Saunassa oli erilliset ajat naisille ja miehille sekä kylvettäjät.26 Entistä parempaa laatua tarjosi Elisabetin sauna Liisantorin laidalla. Rakennuksessa oli erilliset saunat naisille ja miehille, duschit eli suihkut, riisutumishytit eli pukuhuoneet ja asiansa osaavat kylvettäjät, jotka tarjosivat lisäksi rentouttavia hierontoja. Rakennuksessa sijaitsi myös rahvaalle ”yhteinen sauna”, jonne oli erillinen käynti ja huomattavasti alhaisempi maksu.27 Yhtiön sauna ja Elisabetin sauna olivat kuitenkin tavallisten porilaisten ulottumattomissa korkean saunamaksunsa vuoksi, ja kaupungin lukuisat nurkkasaunat tarjosivat naisten ja miesten yhteissaunaa vielä 1900-luvun alussa. Näissä kansansaunoissa meno oli usein tiivistä, ja tilan täytti kuuma höyry, lasten äänet ja pesuämpärien kilinä. Työläisperheissä saunassa käytiin vauvasta vaariin. Eräässä lehtijutussa kuvaillaan, kuinka saunan lavo tippui alas kesken saunomisen ja lattialle romahti muun muassa eräs rautatieläisen vaimo ”wähäisen rintalapsensa” kanssa.28


Elisabetin saunan rakennuspiirustukset vuodelta 1914. Piirustukset koskevat sisätilojen muutosta, jossa muutettavat kohteet on merkitty punaisella. Lähde: TMA, Porin maistraatin arkisto, rakennuspiirustukset, III kaupunginosa, tontti 128.


"Hvarje Onsdag och Fredag eftermiddag i Bokbindaren Sjöwalls gård, i 5:te stadsdelen. Upgiften är 10 kop. per person, men för familjer billigare. -Utom, oswannände dagar är badstugan på beställning tillgånglig. Lähde: Björneborgs Tidning 7.12.1860 nr 23.

Maaseudulla saunaan saattoi poiketa ohikulkumatkalla ollut vieras, mutta kaupungissa tilanne oli jossain tapauksissa erilainen. Yleiset saunat olivat nimensä mukaisesti avoimia kaikille maksua vastaan, mutta käytännössä saunan pitäjällä oli oikeus valita asiakkaansa. Ensimmäinen maailmansota toi mukanaan venäläisiä sotilaita, ja Porissa saunamainoksissa saatettiin mainita, että sauna oli vain suomalaisia varten tai, että tiettyinä päivinä eivät sauno sotilaat.29


”Sauna lämpimänä torstaina, perjantaina ja lauwantaina. Torstaina ainoastaan paikkakunnan asukkaille eikä wierasheimoisille. Olisi suotawaa, että naiset ja lapset silloin tulisiwat kylpemään. G. Lönqwist, Yrjönk.24. Lähde: Satakunta 6.2.1917.

Sauna perheen yhteisenä ammattina

Jos saunassa käynti oli työväen perheissä perheen kesken tapahtuva viikoittainen riitti, myös saunan pitäminen oli perheen yhteinen elinkeino. Saunaa pitivät usein pariskunnat, joiden pihapiiri eli tontilla olevat rakennukset tarjosivat puitteet saunanpitoon. Saunoja ei ollut jokaisella tontilla, mikä johtui luultavasti siitä, että saunojen määrää kaupunkialueella pyrittiin jossain määrin rajoittamaan tulipalojen pelossa. Toinen syy voi olla se, että kaupunkien pienille tonteille tuli sisällyttää kaikki tarvittava: eläinsuojat, makasiinit, käymälät, leivintuvat ja työpajat käsityöläisille. Jos tontilla oli sauna, sitä kannatti lämmittää myös asiakkaita varten.

Saunan pitäminen tarjosi työtä naiselle kotipiirissä. Avioituneelle naiselle, jolla oli lapsia, sauna oli oiva tapa huolehtia perheen elinkeinosta. Kodin piirissä tapahtuva työ takasi sen, että lapset pystyttiin hoitamaan kotona sen sijaan, että he olisivat kulkeneet kaduilla toimettomina. Kaupungin saunat olivat karkeasti ottaen vielä 1860-luvulta 1890-luvulle yhteissaunoja, ja koska niissä saattoi käydä koko perhe, erillistä selänpesijää ei tarvittu. Saunakävijät tuli kuitenkin rahastaa, heidän pesuvedestään huolehtia, ja saunaa lämmittää. Huolimatta siitä, että työ tapahtui kodin piirissä, jossa jaloissa kulkivat talon lapset, saunat olivat lapsille vaarallisia leikkipaikkoja tulipesiensä vuoksi. Toisinaan lehdissä oli juttuja lapsista, jotka olivat jääneet saunaan odottamaan äitinsä hakiessa lisää puita ja saaneet tulen vaatteisiinsa ja kuolleet vammoihin.30 Mikäli perheessä oli vanhempia sisaruksia, he hoitivat pienempiä äidin työskennellessä saunassa. Vuosina 1860–1910 Porissa toimi 51 saunaa, joista saunayrittäjinä toimintaansa mainosti 14 naista. Vastaavasti miehiä oli 17.31 Muut saunat mainostivat toimintaansa niin, ettei mainoksista käynyt ilmi se, kenen toimesta saunaa pidettiin. Naisille saunan pitäminen oli työtä kodin piirissä. Naisen oikeus omiin tuloihin tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1889.32 Saunan pitäminen oli toimeentulona eräänlaista harmaata aluetta, joka ei kuulunut porvari- tai käsityöammattien joukkoon. Saunaa pitämällä molemmat aviopuolisot saattoivat ansaita leipää pöytään.

Yhteisöllisyyden rikkomista

Työläiskorttelien tai kolmannen ja neljännen kaupunginosan pikkuporvarien sisäpihoissa toimivat saunat saattoivat saunakulttuuriltaan erota keskenään hyvinkin paljon riippuen siitä, millaiseksi asiakaskunta muodostui. Saunoista itsestään on säilynyt hyvin vähän dokumentteja, joten vastauksia on etsittävä rivien välistä. Entisessä Blomin kaupungissa toimi Hjulgrenin yleinen sauna, joka mainosti toimintaansa tasaisin väliajoin lehdessä.33 Sauna toimi esikaupunkialueella, joka oli muodostunut Porin ulkopuolelle, kaavoittamattomalle alueelle aivan teollisuuden ja Kokemäenjoen läheisyyteen. Blomin kaupunki oli huonossa maineessa, ja kaupunginosassa rehottivat erilaiset kulkutaudit. Asumusten kerrottiin olleen vieri viereen kyhättyjä pieniä hökkeleitä ja maan niin liejuista, että kulkeminen tapahtui eräänlaisten laudanpätkistä tehtyjen pitkospuiden varassa.34 Osa alueeseen liitetyistä huhuista saattoi olla silkkaa liioittelua, mutta mikään lintukoto Blomin kaupunki ei ollut. Lehdissä kirjoiteltiin Kokemäenjoen pohjoispuolelta usein kuuluvan juopuneiden rähinää ja tappelun ääniä, sekä lapsijoukkojen kulkevan alueella tyhjäntoimittajina.

Alueella toimi myös muutamia yleisiä saunoja, joista Hjulgrenin sauna viihtyi otsikoissa, sillä toisinaan saunalla oli tappeluita, tai saunan omistaja oli hankaluuksissa myytyään laitonta viinaa. Tappeluissa pääpukarina oli toisinaan itse saunan omistaja Adam Hjulgren, toisinaan taas Hjulgren oli joutunut kokemaan kovia. Ikävä välikohtaus tapahtui vuonna 1886, kun saunan kohdalla heitettiin happoa ohi kulkeneiden työmiesten kasvoille tekijän pinkoessa pakoon saunan pihaan. Myöhemmin selvisi, että happohyökkäyksen tekijä oli saunan omistaja itse.35 Omistaja Adam Hjulgren syyllistyi myös laittoman paloviinan myyntiin, ja aina välillä sauna oli vuokrattavissa seuraavalle yrittäjälle. Hjulgrenin poismenon jälkeen saunalle toivottiin omistajaksi mieshenkilöä.36
Eräässä toisessa saunassa viidennessä kaupunginosassa oli virkavallalle tuttu prostituoitu ryhtynyt haureellisuuden töihin ja pidätettiin prostituution harrastamisesta.37 Uudellakoivistolla, joka oli myös esikaupunkialuetta Porin itäpuolella, tapahtui humaltuneen poliisin ja erään toisen miehen vaimon suhteen jotain, joka johti miesjoukon muiluttamaan poliisin saunalla.38 Tarinat ovat pieni osa porilaista saunakulttuuria, eivätkä ne sulje pois sitä, että saunojat saattoivat kokea hyvinkin vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta. Toisaalta ne kertovat myös siitä, että saunojien joukkoon mahtui niitäkin, jotka eivät välittäneet yhteisön kirjoittamattomista säännöistä ja toivat mukanaan ikäviä lieveilmiöitä.

Familismin vaikutus saunakulttuuriin

Saunakulttuurin pyrittiin vaikuttamaan myös ylhäältä käsin, ja eräs saunakulttuuriin vahvasti vaikuttanut tekijä oli porvariston ajama familismi, jolla tarkoitetaan perheen merkityksen korostamista. Familismin merkitys alkoi näkyä 1800-luvun loppupuolella, jolloin saunamainoksissa alettiin mainostaa saunavuoroja lapsille.39 Erityisiä saunavuoroja yksin pilteille ei järjestetty, vaan mukana olivat äidit ja naiset. Aiemmin saunassa kävivät sukupuolet yhdessä ja vaimon tehtävänä oli ollut toimia pesijänä. Familismissa pyrittiin nostamaan äiti lasten pääasialliseksi hoitajaksi, jolloin naiset ja lapset siirtyivät yhteiselle saunavuorolle miesten saadessa löylytellä rauhassa keskenään.40

Toinen syy saunatapojen muutokseen oli työläisperhekysymys, jossa katse siirrettiin työläisten tapaan elää.41 Monet perheet elivät aikalaisnäkemyksenkin mukaan ahtaissa oloissa ja tarjosivat vielä kodin kaupunkiin töiden perässä muuttaneille sukulaisilleen, jolloin perheen hegemonia rikkoutui. Työläisperheet tapasivat käydä yhdessä saunassa 1900-luvun alkuun saakka, minkä jälkeen porvaristo pyrki muuttamaan rahvaan tapaa elää. Tämä vaikutti välillisesti myös saunakulttuurin, sillä saunamainontaan alkoi ilmestyä tekstejä naisten ja lasten vuoroista. Perheyhteisö hajotettiin ajamalla fyysistä siveellisyyttä. Jos naapurusto tai yhteisö oli aiemmin jakanut lavot ja pesusoikot, ajettiin nyt naiset ja lapset erilleen. Naisille ja miehille tarjottiin saunavuoroja erillisinä päivinä, jolloin perheen yhteinen riitti särkyi. Työväestö otti nämä ylhäältä annetut muutoksen vastaan. Naiset saattoivat olla hyvilläänkin muutoksesta, sillä saunoissa tapahtui toisinaan ahdistelua jonkun tullessa saunaan maistissa. Yhteisöt eivät olleet enää pieniä, ja kaupunkiin muutti ja sieltä lähti jatkuvasti ihmisiä. Kaikki saunassa käyneet naiset eivät myöskään olleet perheellisiä naisia, joilla olisi ollut avioliiton tuoma säädyllinen turva, vaan joukossa oli myös kaupunkiin töiden perässä muuttaneita tehtaan työntekijöitä, joille ventovieraassa miesseurassa saunominen ei tuntunut luonnolliselta. Kaupungissa saunojat eivät välttämättä olleet tuttuja toisilleen eivätkä kirjoittamattomat moraaliset säädökset päteneet. Muutos yhteissaunoista naisten ja miesten saunavuoroihin tapahtui 1890-luvun ja 1910-luvun aikana. Vuonna 1890 Porin 12 saunasta kymmenen oli sekasaunoja.42 Vuoteen 1910 mennessä suuri osa saunoista oli muuttanut tapojaan, ja 1920-luvulle tultaessa yhteissaunomisesta oli lähes luovuttu.


”Yhteissaunat”. 10 mklla sakotettiin eilisessä raastuwanoikeudessa erästä porilaista saunanomistajaa sen johdosta, että hän oli antanut omistamassaan saunassa käydä yhdessä miesten ja naisten n.s. yhteissaunassa. Lähde: satakunta 11.7.1916, no 77.

Lopuksi

Yhteissaunomista tai kaupunkien yleisiä saunoja eivät lopettaneet porvariston ajamat uudet ajatukset, vaan saunan käyttäjien oma tahto. Entuudestaan tutun kyläyhteisön tavat yhteissaunoineen eivät sellaisenaan olleet siirrettävissä kaupunkeihin. Kaupunkien yhteisö koostui erilaisista yksilöistä, jotka eivät kokeneet yleisiä saunoja tai yhteissaunomista loppujen lopuksi omakseen. Tästä huolimatta hämyisiin saunoihin, vieri vieressä istuviin löylyttelijöihin ja sinkkiämpäreihin liittyy lämpimiä muistoja, jotka kantavat yli vuosikymmenien. Ehkä yhteisessä saunassa oli myös armollisuutta ja lempeyttä olla omanlaisensa.

Lähteet

Arkistolähteet

Kansallisarkisto (KA) Porin poliisilaitoksen rikososaston arkisto, Irtolaispöytäkirjat 1900–1907 (Cc:1-5). Kansallisarkisto Turku.

Porin kaupungin arkisto (PKA), Pori Terveyspoliisin raportit

Suomalaisen kirjallisuuden seura (SKS) Sauna suomalaisen terveydenlähteenä – kyselyn vastaukset 1993.

Alkuperäislähteet

Porin kaupungin osoite-kalenteri ja kunnalliskirja 1891.

Lehdet

Kansalliskirjaston historiallisten sanomalehtien tietokanta http://digi.lib.helsinki.fi/index.html
Björneborg 9.12.1865.
Björneborgs Tidning 11.3.1862.
Porin Kaupungin Sanomat 15.3.1862
Satakunta 13.2.1894 no 18.
Satakunta 2.5.1874.
Satakunta 4.8.1898
Satakunta 8.12.1896
Satakunta 8.2.1894 no 16.
Satakunta 7.11.1901
Satakunta 21.11.1888
Satakunta 27.3.1886 no 24., Satakunta 23.2.1887 no 15.
Satakunta 18.7.1896 no 82.
Sosiaalidemokraatti 14.10.1915
Sosiaalidemokraatti 22.12.1917.
Sosiaalidemokraatti, 22.1.1907, 5.2.1907.
Sosialidemokraatti 30.7.1908, ”’Järjestyksenwalwojaa’ pieksetty” ja samassa numerossa ”Poliisin onneton saunaretki”

Tutkimuskirjallisuus

Frigren Pirita: Kotisatamassa. Merimiesten vaimot, naisten toimijuus ja perheiden toimeentuloehdot 1800-luvun suomalaisessa rannikkokaupungissa. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä 2016.

Karhunen Eeva: Koti kuudennessa osassa. SunKirja: EU 2016.

Laaksonen Tapio: Yhteissaunominen Suomessa. Kansatieteen pro gradu tutkielma, Turun yliopisto 1994

Leimu Pekka: Kansainvälinen suomalainen sauna. Teoksessa Suomen Kulttuurihistoria 4. koti, kylä, kaupunki. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2004

Lundgren Risto: Tutkimuksia suomalaisesta saunasta. Helsingin yliopisto. Kouvola 1933.

Lönnrot Elias: Suomalaisen Talonpojan koti-lääkäri. Neljäs korjaamaton painos, Lääketieteellinen oppimateriaali kustantamo: Tampere 1981.

Markkola Pirjo: Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki 1994.

Palander Ayana: Yleisen saunan merkitys nyky-yhteiskunnassa. 2010 -luvun Helsingin uusien yleisten saunojen toimintakonseptien perusteella. Taidekasvatuksen pro gradu – tutkielma. Jyväskylän yliopisto 2015.

Rossi Riikka & Seutu Katja: Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2007.

Saarinen Juhani: Porin historia III. 1809-1939. Porin kaupunki 1972. Kokemäki.

Vahtola Jouko: Suomen historia jääkaudesta Euroopan unioniin. Otavan kirjapaino Oy. Keuruu. 2003.

Vuorenjuuri Martti: Sauna kautta aikojen. Otava: Helsinki 1967.

Väistö Juhana: Tampereen yleiset saunat. Suomen historian pro gradu tutkielma, Tampereen yliopisto 1984.

Verkkolähteet

https://www.pori.fi/kulttuuri/museot/teollisuustyonjaljilla/tyovaesto/as...

  • 1. SKS, Sauna suomalaisen terveydenlähteenä -kyselyn vastaukset 1993.
  • 2. SKS, Sauna suomalaisen terveydenlähteenä -kyselyn vastaukset 1993, passim.
  • 3. Seutu 2008, 268.
  • 4. Leimu 2004, 376
  • 5. Rossi & Seutu 2008, 7.
  • 6. Porin viimeinen yleinen sauna, Kalevan sauna, sijaitsi kuudennessa kaupunginosassa. Karhunen 2016, 73.
  • 7. Juhana Väistön määritelmän mukaan yleinen sauna oli sellainen, jota ”yleisöllä on ollut mahdollisuus käyttää maksua vastaan kylpemistä ja peseytymistä varten ja sauna on ollut kaikkien halukkaiden käytettävissä.” Väistö 1984, 10.
  • 8. Kuusikari 2017, 45.
  • 9. Myöhemmin tiiviit tehdasyhteisöt rakensivat omia saunojaan, joissa yhteissaunominen jatkui pitkälle toisen maailmansodan jälkeen. Laaksonen 1993, 108.
  • 10. Saarinen 1972, 460–465.
  • 11. Kuusikari 2017, 18.
  • 12. Laaksonen 1994, 47.
  • 13. Leimu 2004, 375.
  • 14. Esim. Porin Kaupungin Sanomat 15.3.1862, Björneborgs Tidning 11.3.1862.
  • 15. Satakunta 13.2.1894 no 18. Myös Vuorenjuuri kiinnittää huomiota pappissäädyn saunomiseen. Vuorenjuuren mukaan vanhimmat kirjalliset tiedot saunoista ovat pappiloiden ja kartanoiden rakennusluetteloissa, muun muassa Kalannin pappilasta vuodelta 1411 sekä Hauhon pappilasta vuodelta 1536. Vuorenjuuri 1967, 305. Vuorenjuuri kirjoittaa teoksessa Sauna kautta aikojen eurooppalaisten saunojen kadonneen keskiajan jälkeen. Saunoissa tapahtui prostituutiota. Vuorenjuuri 133, 1967.
  • 16. Vahtola 2003, 299.
  • 17. Porin kaupungin arkisto; Porin perusturvakeskus. Terveyspoliisin raportti, toukokuu ja elokuu 1892.
  • 18. Toukokuussa 1874 Satakunta julkaisi luontolääkäriksi tituleerattu Jaakko Bäckin kirjoituksen siitä, kuinka sauna hoitomuotona tulisi ottaa huomioon sairaita hoidettaessa. Satakunta 2.5.1874. Alun perin julkaistu Suomen Kuvalehdessä, numero ei tiedossa
  • 19. Lönnrot 1981, 13.
  • 20. Risto Lundgrenin väitöskirja 1933.
  • 21. SatMus, Porin kaupungin osoite-kalenteri ja kunnalliskirja 1891.
  • 22. Esim. Satakunta 4.8.1898
  • 23. Satakunta 7.11.1901.
  • 24. Satakunta 7.11.1901. Porin Naisyhdistyksen kokous oli pidetty 27.9.1901.
  • 25. Sosiaalidemokraatti 14.10.1915 ”Sauna pakinoita”nimimerkiltä ”Liisu”.
  • 26. Björneborg 9.12.1865.
  • 27. Satakunta 8.12.1896
  • 28. Satakunta 8.2.1894 no 16.
  • 29. Sosialidemokraatti 22.12.1917.
  • 30. Sosiaalidemokraatti, 22.1.1907, 5.2.1907.
  • 31. Kuusikari 2017, 70. Taulukko ”Porin yleiset saunat 1860–1910 omistajan sukupuolen mukaan”. Alkuperäislähteinä käytetty sanomalehtimainoksia: Björneborg 1866–1868; Björneborgs Tidnings 1860–1865; Satakunta 1874–1911, Sosialidemokraatti 1901–1910. Porin kaupungin osoite- ja kunnalliskalenteri 1886–1891
  • 32. Frigren 2016, 215.
  • 33. Esim. Satakunta 9.8.1882
  • 34. https://www.pori.fi/kulttuuri/museot/teollisuustyonjaljilla.html (luettu 26.11.2017)
  • 35. Satakunta 27.3.1886 no 24., Satakunta 23.2.1887 no 15.
  • 36. Satakunta 18.7.1896 no 82.
  • 37. KA Turku, Porin poliisilaitoksen rikososaston arkisto 1904-1905 (Cc:4), lauantai 29.4.1905.
  • 38. Sosialidemokraatti 30.7.1908, ”’Järjestyksenwalwojaa’ pieksetty” ja samassa numerossa ”Poliisin onneton saunaretki”
  • 39. Laaksonen 1994, 80; Satakunta 21.11.1888.
  • 40. Esim. Satakunta 21.11.1888
  • 41. Markkola 1994, 229.
  • 42. Kuusikari 2017, 81. Saunojen lukumäärä ja omistajat sukupuolen mukaan lisäksi liite nro 5.