Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Asenne eikä malli

MARKO NENONEN

Muistelen Zachris Topeliuksen kirjoittaneen, että nuorukainen, joka ei aloita maailmanvalloittamisella, ei ole taittava korttakaan kekoon isänmaansa hyväksi.

Minulle radikalismi on ajattelua ja uuden etsimistä, uusia käytäntöjä. Iskulauseista viis – ilkivallasta ja tuhopoltoista puhumattakaan. Radikaalisuus on uteliaisuutta uuden perään.

Ihmiset näkevät menneisyyden usein ihanteellisena silloin, kun he vaativat nykyisten vääryyksien korjaamista ja toisenlaista poliittista kurssia. Menneisyydestä löydetään argumentti ja esitys siitä, mihin suuntaan nyt pitäisi mennä. Maailman tila ja elämän muoto pitäisi palauttaa johonkin, mitä uskotaan joskus olleen.

Tämä utopia kulkee taaksepäin. Se katsoo, että hyvä menneisyys on restauroitava, entisöitävä uuden veroiseksi. Niinpä perin harvat utooppiset visiot ovat tulevaisuuden visioita. Ne ovat menneisyyden visioita, ajatuksellisia restauraatioita, joiden tärkein ponnekaasu on retoriikka.

En useinkaan voi jakaa näitä ajatuksellisia restauraatioita.

Näkemys ihanteellisesta menneisyydestä sisältyy itse asiassa jo kristinuskoon, kun paratiisiin paluu edellyttää pitkän maallisen harharetken tekemistä ennen uutta tuhatvuotista valtakuntaa.

On tavallista, että niin magiassa, uskonnoissa kuin poliittisissa aatteissa lähtökohtia säätelee historiamyytti eli kuva siitä, mitä on ollut ja mitä kohti pitäisi pyrkiä. Uudet uskonnot, esoteeriset kultit yhtä lailla kuin poliittiset liikkeet perustellaan historian utooppisilla kuvilla.

Minun utopiani on kuitenkin utopia asenteesta. Emme voi saada valmista, emme saa kasaan elämämme piirroksia emmekä rakennussuunnitelmaa. Emme voi muuttaa kaikkea, vaikka aikaa myöten ainakin likimain kaikki muuttuu. Juuri mitään tärkeää seikkaa tulevaisuudesta ei ole ennustettu ennen aikojaan. Neuvostoliiton kaatumista ei ennustettu. Kukaan ei osannut unelmoida autoista, ainoastaan nopeammista ja useammista hevosista, paremmista rattaista ja komeammista vaunuista. Tekniikan ja tietoliikenteen vallankumouksista jotkut harvat ovat osanneet jotakin joskus arvailla, mutta kukaan ei ole heitä uskonut.

Kun Venäjän keisari päätti rautatien rakentamisesta Helsingin ja Hämeenlinnan välille, juuri kukaan Suomessa ei tiennyt, mikä on juna.

Vuonna 1984 monet tutkijat ja taiteilijat vastustivat tietokoneella kirjoittamista siitä syystä, että se tuhoaa luovuuden. Muistan sen ajan ja senkin, kun muuan pispalalainen taiteilija luki suu vaahdossa madonlukuja tietokoneiden ajalle! Raimo Ranta ja minä ostimme silloin PC:n eli oman pöytätietokoneen.

Utopiani on keskeneräisyyden ymmärtäminen. Vääryydet ovat suuria ja korjaantuvat hitaasti, ja kun jokin muuttuu paremmaksi, syntyy pian jokin uusi ongelma.

Minun utopiani on, että rupeamme ajattelemaan sitä, mitä on sadan tai tuhannen vuoden kuluttua tai mitä on miljoonan vuoden kuluttua.

Toki voimme lajina tuhoutua sitä ennen joko omista syistämme tai kosmisten tekijöiden tuomien katastrofien vuoksi.

Silti tämä perspektiivi on oikea. Se on oikea siinäkin suhteessa, että se suhteuttaa elämämme arvoja. Mikä lopulta on tärkeää? Pidän käsitteestä ”syvähenkinen elämä” (vrt. Eino Kaila 1943). Se on kuin kutsu tavallisuuksien taakse. Eikö tärkeää ole hyvä ja siis myös henkisesti antoisa elämä, jossa pärjää suhteellisen vähällä ja pienellä? Elämä on taitolaji ja myös asennekysymys; ei voi ajatella, että olen onnellinen vain ja ainoastaan, jos on niin ja niin ja jos muut tekevät noin ja noin.

Henkinen kasvu on surkealla tavalla aliarvioitu, vaikka se oli valistusajan ja vielä työväenliikkeen ensi vuosikymmenten tärkeimpiä ihanteita. Tärkeää on rakkaus ja läheiset ihmiset, joita voi auttaa, ja tärkeää on työ yhteisön hyväksi.

Minun utopiani on oppineen asenne, jota tässä provokatorisesti kutsun platonilaiseksi: tieto ja hyve kuuluvat yhteen, niin kuin Platonin opetuksen ymmärrän. Ajatteleva lukija huomaa, että tämäkin on yhdenlainen retorinen paluu menneen auktoriteetteihin.

Utopiani vaatii jättämään taaksemme sen, mitä on ollut tai jopa senkin, mitä on. Minulla on itsepintainen ja kaiketi aivan liian myönteinen kuvitelma siitä, että ymmärrän jotakin historiasta ja myös sen tuomasta vankeudesta. En tutki historiaa, jotta menneisyys voitaisiin uusintaa enkä tutki historiaa haukkuakseni ketään. Vain ymmärtääkseni. Tietenkin voin ottaa kantaa siihen, mikä on ollut virhe ja väärin, jos sen ymmärrän.

Utopiani on asenne eikä malli.

Aikansa lapsena Zachris Topelius puhui nuorukaisista ja isänmaasta. Emme enää osaa ajatella niin tarkoin rajoin naisten ja miesten rooleista, emmekä tarvitse ehdottomia rajoja kansakuntien tai imperiumien välillekään. Voimme ajatella, että kun meillä on sekä juuret että siivet, olemme velkaa sekä juurillemme että sinne, minne lennämme.

Maailma, jossa minunkaltaiseni keski-ikäiset tai sitäkin vanhemmat, keskiluokkaiset, heteronormatiiviset, valkoihoiset ja erilaisille toilauksille altiit miehet ovat radikaalimpia ja ennakkoluulottomampia kuin useat nuoret, on juuri sellainen paikka kuin se onkin. Monelle utooppiselle mallille olisi käyttöä, jos ne toimisivat.

Useimmat mainitun kaltaiset miehet, kaikesta haukkumisesta huolimatta, kyllä ymmärtävät, että näin ei voi jatkua. Utopiani on, että nuoret ottaisivat selvää ja ymmärtäisivät, minne pitää mennä, kun matkana on seuraavat tuhat vuotta.

Luulen, että tämä utopiani toteutuu.


Marko Nenonen on historian yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hänen teoksiaan ovat muun muassa kaksiosainen ”Noitavainot Euroopassa” (2006, 2007), esseekokoelma ”Kuinka luonto ja nainen valloitetaan? Esseitä elämän erehdyksistä” (2011) sekä liikennepolitiikkaa suomiva teos ”Liikennepolitiikan paradoksit” (2017).

Julkaistu 11/2017.