Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kansakunnan hyllytetty muisti

- Konstantin Pätsin kuva tv-sarja Tuulepealne maassa

ESKO JUHOLA

Miten menneisyydestä tulee historiaa ja kenellä on legitimiteetti sen luomiseen? Mikä on historian merkitys? Kuka on oikeassa? Tyhjentäviä vastauksia tämänkaltaisiin kysymyksiin on vaikea antaa, mutta jotakin voimme ymmärtää ottamalla tutkimusaiheeksi eteläisen naapurimme Viron menneisyyden.

Kuka luo historiaa?

Viro oli itsenäinen vuosina 1918−1940, minkä jälkeen se joutui Neuvostoliiton miehittämäksi ja osaksi Sosialististen neuvostototasavaltojen liittoa. Vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Venäjälle ja miehitti nopeasti Viron sekä muut Baltian maat. Saksan sotaonnen käännyttyä Viro joutui jälleen Neuvostoliiton miehittämäksi vuonna 1944. Tästä vuodesta aina vuoteen 1991 Viro oli osa kommunistista itäblokkia.

Historiantutkimus oli miehitysaikana alisteinen sosialistiselle ideologialle, joka ei hyväksynyt menneisyydestä muita tulkintoja kuin omansa. On itse asiassa virheellistä puhua tutkimuksesta, koska mitään tutkimusta ei tehty vaan olemassa olevaa tietoa tulkittiin uudelleen sosialistisen ideologian eduksi. Varsinaista historiantutkimusta tekivät ja julkaisivat miehitysaikana ulkomailla asuneet virolaiset. Vasta vuonna 1991 tapahtunut uudelleenitsenäistyminen avasi maan menneisyyden kentän relevantille historiantutkimukselle. Vuonna 2006 julkaistiin yleisesitys maan historiasta vuosilta 1918−1991. Julkaisutoiminta on ollut muutenkin vilkasta, sillä kolme vuotta myöhemmin julkaistiin jyväskyläläisen professorin, Seppo Zetterbergin 800-sivuinen yleisteos Viron historia (SKS 2007) viroksi käännettynä.

Näiden yleisesitysten lisäksi maassa on julkaistu uskomattoman paljon erilaisia artikkeleita ja esseitä. Näistä merkittävä osa on käsitellyt maan ensimmäistä presidenttiä Konstantin Pätsiä (1874−1956) ja hänen rooliaan maan joutumisessa osaksi Neuvostoliiton blokkia. Oman mielenkiintoni kohteena ovat kuitenkin historialliset elokuvat ja miten ne omalta osaltaan muokkaavat virolaisten käsitystä oman maansa menneisyydestä.

Vuonna 2008 Virossa juhlittiin varsin näyttävin menoin maan 90-vuotista historiaa, sillä maan ei katsottu miehityksestä huolimatta menettäneen itsenäisyyttään toisen maailmansodan jälkeen. Juhlavuoden kunniaksi samana vuonna ilmestyivät historiallinen elokuva Detsembrikuumus ja tv-sarja Tuulepealne maa. Näistä ensimmäinen kertoi 1. joulukuuta 1924 tapahtuneesta kommunistisesta vallankaappausyrityksestä. Tuulepealne maa taas on 12-osainen tv-sarja, joka käsittelee Viron historiaa vuosina 1917−1941. Se siis alkaa maan ollessa vielä Venäjän keisarikunnan provinssi ja päättyy Saksan toisen maailmansodan aikaiseen miehitykseen.

Historia on aina konstruktio menneestä, eräänlainen diskurssi, jonka puitteissa menneisyyttä rakennetaan subjektiivisesta näkökulmasta. Siispä kun puhun tämän työn puitteissa menneisyydestä, tarkoitan kaikkea, mitä on mahdollisesti tapahtunut. Kun puhun historiasta, puhun järjestetystä ja ymmärrettäväksi tehdystä osasta menneisyyttä. Täydellistä kuvaa menneestä ei voida koskaan luoda jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kaikesta tapahtuneesta ole jäänyt lähteitä. Ilman lähteitä ei ole mahdollista tehdä historiantutkimusta, mutta menneisyyttä voidaan kyllä historisoida eli järjestää ja tehdä ymmärrettäväksi, vaikka varsinaisia lähteitä ei olisikaan.

Akateeminen historiantutkimus on perustunut ja tulee perustumaan vielä hyvin pitkään kirjallisten lähteiden varaan. Historian konstruoiminen ja historiallisten väitelauseiden esittäminen ei ole kuitenkaan mielestäni pitkälti kirjallisiin lähteisiin perustuvan akateemisen historiantutkimuksen yksinoikeus. Kuvamme menneisyydestä eli historiakuvamme muokkautuu huomattavasti monipuolisempien lähteiden vaikutuksesta.

Tällaisia lähteitä ovat turkulaisen professori Jorma Kalelan näkemyksen mukaan muun muassa myös romaanit, näytelmät, elokuvat ja televisiosarjat. Historiallisen elokuvan näkökulmasta lähteen merkitys on vähäisempi. Useimmiten elokuvat kuitenkin perustuvat enemmän tai vähemmän tehtyyn tutkimukseen ja kuvastoon. Ne voivat kuitenkin ottaa ja ottavatkin taiteellisia vapauksia tehdessään menneisyydestä historiaa.

Tampereen yliopistossa on tehty viime vuosina useampi elokuvan ja historian suhdetta käsittelevä pro gradu -tutkielma. Useimmissa näistä on käyty hyvin tarkasti läpi historiallista elokuvaa ja sen vaikutusta ihmisten historiakuvan muodostumiseen. En aio tässä yhteydessä uhrata palstatilaa tälle pohdinnalle, koska minua viitseliäämmät ovat sen jo ehtineet tehdä.1 Tässä yhteydessä riittää Hannu Salmen toteamus, että historiallinen elokuva on aina ilmaisusuhteessa oman aikansa kanssa. Se ottaa siihen kantaa ja käy dialogia sen kanssa. Toisin sanoen historiallinen elokuva on aina yhtä paljon yhtey¬dessä tuotantoajankohtaansa kuin siihen aikaan, jota se pyrkii katsojalleen esittämään.

Oma mielenkiintoni kohdistuu siihen tapaan, millä elokuvat pyrkivät palauttamaan kansallista muistia ja luomaan uudelleen kuvaa kansallisista merkkihenkilöistä. Tämän artikkelin puitteissa kykenen keskittymään vain näistä jälkimmäiseen, kun tutkin sitä miten Tuulepealne maa -televisiosarja esittää maan ensimmäisen presidentin, Konstantin Pätsin, Viron ensimmäisen tasavallan aikana.

Kerro, mitä sinä muistat

Eräs tärkeimmistä termeistä, johon elokuvan ja historian suhdetta käsittelevässä tutkimuksessa törmää on muisti. Muistin avulla ihminen tuo menneet tapahtumat nykypäivään. Tutkijat erottavat toisistaan yksilöllisen ja kollektiivisen muistin. Näistä jälkimmäiseen viitataan yleensä, kun puhutaan esimerkiksi kansankunnan jaetuista muistoista. Tutkiessamme Viron historiaa törmäämme mielenkiintoiseen ongelmaan: maa on saanut muistella vapaasti menneisyyttään vasta 20 vuoden ajan. Tätä edelsi viisikymmentä vuotta kestänyt aika, jolloin kollektiiviseen muistiin pyrittiin vaikuttamaan ideologian tasolta.

Olisi absurdia väittää, etteikö tällaisella olisi vaikutusta myös ihmisten yksilölliseen muistiin. Viro on erinomainen esimerkki, kun puhutaan tätä seuranneesta kollektiivisesta amnesiasta. Viisikymmentä vuotta kestäneen miehityksen aikana tietoinen ja tiedostamaton ideologinen työ kansankunnan kollektiivisen muistin muokkaamiseksi aiheuttaa ongelmia nykypäivässä, kun kaikenlainen muistaminen on sallittua. Ihmiset eivät kykene muistamaan tai he ovat tietoisesti unohtaneet. Tämän lisäksi virolaisten täytyy jotenkin ymmärrettävästi pystyä tekemään tiliä sen trauman kanssa, että 1940 Viro taipui Neuvostoliiton vaatimuksiin panematta yhtään vastaan.

Elokuvan voima audiovisuaalisena esityksenä on tämänkaltaisen muistojen palauttamisessa. Ongelma on kuitenkin siinä, että elokuvan motiivit eivät ole tieteellisiä, kuten akateemisessa historiantutkimuksessa. Sen tarkoitus ei ole välttämättä lisätä ihmisten historiatietoisuutta tai käsitystä omasta menneisyydestä. Tuulepealne maan tapauksessa on kuitenkin varsin selkeää, että sen tarkoitus on luoda virolaisille yhtenäinen tarina ensimmäisestä tasavallasta ja sen aikana eläneistä ihmisistä.

Kuka kumman Päts?

Konstantin Päts ja Johan Laidoner ovat mahdollisesti Viron historian kiistellyimmät hahmot. He ovat myös Tuulepealne maan ainoat oikeisiin historiallisiin henkilöihin perustuvat hahmot, muut sarjan henkilöt ovat keksittyjä. Jo yksistään se, että sarjaan on kirjoitettu kaksi Viron historian kiistellyintä hahmoa, kertoo tekijöiden halusta ottaa kantaa maan menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Konstantin Pätsin rooli Viron historiassa on kaikkea muuta kuin selviö. Hän oli vahva vaikuttaja maan itsenäistymisprosessissa ja näkyvä hahmo Viron politiikassa läpi koko ensimmäisen tasavallan ajan. Johan Laidoner taas oli sotilas ja upseeri, joka johti Viroa maan vapaussodassa ja toimi tämän jälkeen maan politiikassa.

Konstantin Pätsillä oli monen muun aikalaisensa tavoin kytköksiä liike-elämään, joskin liikemiehenä Pätsin voidaan sanoa olleen surkea. Vuonna 1919 hän oli mukana perustamassa Harju Pank -nimistä pankkia, joka kuitenkin teki konkurssin ja oli viedä Pätsinkin henkilökohtaiseen vararikkoon. Tämän lisäksi hänellä oli taloudellisia kytköksiä Neuvostoliittoon, mikä oli ymmärrettävää, sillä Viroon verrattuna entinen isäntämaa oli talousalueena satakertainen. Henkilökohtaisen vaurastumisen mahdollisuudet olivat korkeat.

Viron ensimmäisen tasavallan yltiödemokraattinen perustuslaki ei kestänyt poliittisessa arjessa vaan hallitukset vaihtuivat tiuhaan, mikä esti pidemmän tähtäimen suunnitelmien tekemisen ja toteuttamisen. Tämä johti 1930-luvulla poliittiseen kriisiin, jossa oikeistoradikaalinen Vapaussoturien liike pyrki haastamaan hallitsevan parlamentaarisen järjestelmän. ”Vapsit” keräsivät nopeasti suuren kannattajakunnan ja heidän laatimansa perustuslakiesitys meni kansanäänestyksessä läpi. Perustuslain nojalla maahan oli tarkoitus valita vahvoin valtaoikeuksin varustettu valtionvanhin eli riigivanem. Näytti siltä, että vapsien ehdokkaasta Andreas Larkasta tulisi maan korkein virkamies.

12. maaliskuuta 1934 maassa kuitenkin tapahtui jotain ennakoimatonta, kun siirtymäajan hallitusta johtanut Konstantin Päts kaappasi vallan vedoten vapsien taholta tulevaan vallankaappaukseen. Samalla hän nimitti Johan Laidonerin maan sotavoimien johtoon. Maahan julistettiin poikkeustila ja useita vapsien johtohahmoja ja liikkeen jäseniä vangittiin. Oliko uhka todellinen vai pelkäsikö Päts ainoastaan oman valta-asemansa puolesta? Päts jatkoi Viron johdossa neljä vuotta, jonka jälkeen maassa säädettiin uusi perustuslaki. 1. tammikuuta 1938 voimaan astunut perustuslaki teki Pätsistä Viron ensimmäisen presidentin. Tässä virassa hän istui Neuvostoliiton miehitykseen asti.

Vaikka Konstantin Päts hallitsi Viroa diktaattorisin valtaoikeuksin vuodesta 1934 aina miehitykseen asti, ei häntä uudelleenitsenäistyneessä Virossa muisteltu suinkaan pahalla. Aika oli kullannut muistot ja ensimmäisen tasavallan ajasta oli tullut myytti. Toki, maata oli hallinnut vuodesta 1934 yksi mies, mutta kaikesta huolimatta maa oli ollut vapaa. Pätsiä kunnioitettiin miehenä, joka oli pitänyt Viron suursodan ulkopuolella.

Virolainen tutkija Magnus Ilmjärv aiheut¬ti kymmenisen vuotta sitten suurta kohua julkaisemalla artikkelin ”Konstantin Päts ja Nõukogude Liidu Tallinna saatkond: aastad 1924−1934” (Konstantin Päts ja Neuvostoliiton Tallinnan lähetystö: vuodet 1924−1934). Tässä artikkelissa ja vuonna 2004 julkaistussa väitöskirjassaan Hääletu alistumine (Äänetön alistuminen) Ilmjärv esitti venäläisiin lähteisiin nojaten, että Viron ensimmäinen presidentti Konstantin Päts oli toiminut aktiivisena raportoijana Neuvostoliiton Tallinnan lähetystölle sekä nostanut silloisen korkean virkamiehen vuosipalkkaa vastannutta 4000 dollarin palkkiota näistä palveluista. Olisiko taloudellisten kytkösten ja poliittisen toimijuuden välillä voinut olla jokin yhteys? Ilmjärviä syytettiin Pätsin mustamaalaamisesta, hänen työstään etsittiin (ja löydettiin) viittausvirheitä ja hänen tutkimuksensa objektiivisuus asetettiin kyseenalaiseksi.

Konstantin Päts tieteen ja elokuvan silmin

Ilmjärvin tutkimusta seurannut kohu osoitti, että Päts on virolaisille merkittävä historiallinen hahmo. Siksipä on varsin omituista, ettei Virossa ole vuoden 1991 jälkeen julkaistu miehestä viroksi ainuttakaan kattavaa elämäkertaa. Paljon hänestä kuitenkin on kirjoitettu, mutta kukaan ei ole nähtävästi ollut riittävän rohkea koskemaan Pätsin kaltaiseen ristiriitaiseen hahmoon.

Tässä vaiheessa korostettakoon, että Tuulepealne maa ei ole sarja Konstantin Pätsistä. Se noudattaa tyypillistä tapaa tehdä historiallista elokuvaa, eli historialliset tapahtumat avautuvat yksilöiden näkökulmasta. Keskiössä on kaksi perhettä: maanviljelijäperhe Roo ja ylempää keskiluokkaa edustava Kallasteen perhe. Päts on sivuhahmo, joka esiintyy kymmenessä kahdestatoista tehdystä jaksosta. Katsojan ja Pätsin välinen linkki on Kallasteen perheen isä, Artur Kallaste, joka käy keskusteluja Pätsin kanssa. Tämän kautta Pätsin persoonaa ja roolia Viron historiassa valotetaan.

Elokuvan ja historian suhdetta tutkit¬taessa ei ole tarkoituksenmukaista tutkia sitä, kuinka hyvin elokuva noudattaa tunnettuja historiallisia faktoja. Tutkija Robert A. Rosenstone on huomauttanut, että tämänkaltaisella logiikalla ei päästä juuri mihinkään, sillä jokainen elokuva sisältää seikkoja, jotka eivät historiallisesta näkökulmasta katsoen pidä paikkaansa. Näin myös Tuulepealne maassa. Ei ole tärkeää kuinka tarkasti sarja noudattaa tunnettuja faktoja Pätsin vaiheita käsitellessään, vaan millainen kuva yhdestä maan tunnetuimmasta henkilöistä halutaan antaa nykypäivän virolaiselle. Millainen kuva hänestä halutaan luoda virolaisten kollektiiviseen muistiin?

Sarja esittää Konstantin Pätsin merkittävänä hahmona maan itsenäistymisprosessissa. Myöskään hänen suhteistaan Neuvostoliittoon ei vaieta, joskin niiden tarkka sisältö jätetään sarjassa kertomatta. Pätsin suhde venäläisiin näyttäytyy sarjassa myönteisenä. Hän huomauttaa Kallasteelle, että venäläiset ovat vain kommunisteja eivätkä suinkaan mitään maanikkoja. Ensimmäisten osien perusteella Pätsistä piirretään hyvin opportunistinen kuva. Häntä kuvataan mieheksi, jonka täytyy aina olla puuhaamassa jotakin. Kun toinen ovi sulkeutui takana, astui Päts jo seuraavasta sisään.

Pätsin rooli poliitikkona korostuu, kun sarjassa lähestytään vuotta 1934. Päts istui tuolloin oppositiossa ja hyökkäsi vahvasti hallituksen politiikkaa vastaan. Näin hän tekee myös sarjassa. Puheen tasolla enteillään myös tulevia tapahtumia, sillä Päts esittää Kallasteelle toimivansa, kun aika on sopiva. Varsinaisesta vallankaappauksesta kerrotaan katsojalle kohtauksella, jossa Päts kuuntelee tapahtunutta radiosta. Vapsien uhkaa ei sarjassa ainakaan millään tavoin liioitella, joskin sarja korostaa vahvasti heidän sotilaallista puoltaan poliittisen sijaan.

Sarja suhtautuu kriittisesti Pätsin vallankaappaukseen, mutta ei kuitenkaan kritisoi sitä kovin sanankääntein. Katsojan linkki, Artur Kallasteen ja Pätsin suhde, alkaa rakoilla, sillä vanha koulutoveri ei tunnu hyväksyvän ystävänsä poliittisia toimia. Viimeisen kolmen osan ajaksi sarja hyppää vuoteen 1939 ja hetkeen, jolloin Neuvostoliitto aloitti Viroa kohtaan suunnatut vaatimuksensa.

Saman vuoden syyskuussa Neuvostoliitto vaati Virolta ensin tukikohtia ja 35 000 miehen päästämistä maan rajojen sisäpuolelle. Sarja esittää Pätsin Neuvostoliiton vaatimusten edessä haluttomana, mutta samalla antaa ymmärtää, ettei Pätsillä tilanteessa ollut parempaa vaihtoehtoa. Tukikohtien luovuttaminen nähdään Pätsin ja Laidonerin silmin sarjassa välttämättömänä toimenpiteenä.

Sarjan yhdestoista osa on viimeinen osa, jossa tapaamme Konstantin Pätsin. Viimeinen osa keskittyy punomaan yhteen sarjan päähenkilöiden tarinoiden lankoja. Tämäkin osaltaan osoittaa, että sarjassa pääpaino on nimenomaan ollut tuona aikana eläneissä ihmisissä eikä suinkaan presidentti Pätsissä.

Yhdennessätoista jaksossa toistellaan useaan otteeseen sitä, kuinka nykyisessä poliittisessa tilanteessa tulee pelata aikaa. Sarja ei meille kerro, mitä varten Päts pelasi aikaa, mutta myöhempi tutkimus on olettanut, että hän luotti Saksan hyökkäävän itään. Hyökkäyksestä itään Hitler oli maininnut jo vuosina 1925−26 julkaistussa Mein Kampfissaan.

Viron sosialistinen neuvostotasavalta perustettiin 21. heinäkuuta, kun kommunistit nousivat 14.−15. heinäkuuta pidettyjen vaa¬lien voittajaksi. Vaalit olivat Neuvostoliiton junailemat. Kyseinen kohtalonpäivä esitetään myös sarjassa, kun Päts kuuntelee radiota ja kuulee, että tästä päivästä lähtien valta kuuluu työläisille. Hetkeä myöhemmin hän keskustelee ulkona Kallasteen kanssa. Päts huokaa, ettei halua olla enää tämän maan presidentti, vetäytyen väsyneenä ja kalpeana pois näyttämöltä.

Sarja jättää Pätsin kohtalon avoimeksi, joskin yhdessä kohtauksessa mainitaan kuinka Päts on lähtenyt Moskovaan. Todellisuudessa Päts kyyditettiin 30. heinäkuuta Leningradiin, mutta sarja ei jaa tahallisesti misinformaatiota. Tuon ajan ihmiset tuskin tiesivät, mihin presidentti oli viety, eikä sillä kaoottisessa tilanteessa ollut niin väliäkään.

Opportunisti, keinottelija ja suurvaltapolitiikan uhri

Yhteenvetona todettakoon, että Tuulepealne maa antaa Pätsistä hyvin tulkinnanvaraisen kuvan. Sankariksi Pätsistä ei ole, lähinnä hänen kohtalonsa aiheuttanee katsojassa myötätuntoa. Ehkä tämä onkin ollut tv-sarjan tekijöiden tarkoitus. Sarjan toinen käsikirjoittaja ja historioitsija Lauri Vahtre on antamassaan haastattelussa todennut, että hänen näkökulmastaan Päts ei ollut erityisen sympaattinen hahmo vaan ihminen, jolla oli vikansa. Ilmjärvin väitteitä hän pitää epäammattimaisina ja subjektiivisina. Päts oli sydämeltään virolainen ja tahtoi Viron parasta. Se, että hänen myöntyväinen linjansa johti lopulta yli 50 vuotta kestäneeseen miehityskauteen, ei olisi ollut kenenkään ennustettavissa.

Tuulepealne maa ei tuo Päts-kuvaan mitään uutta, mutta sarjan merkittävyys on ennen kaikkea Indrek Taalmaan näyttelijätyössä. Huomattavaa on, että tutkitun tv-sarjan ohella hän on esittänyt Pätsiä kahdessa muussakin elokuvassa sekä vielä kahdessa näytelmässä. On mahdollista, että hän tätä kautta assosioituu Pätsiksi ihmisten kollektiivisessa visuaalisessa muistissa.

Elokuva historiakuvien muokkaajana on siis syytä ottaa vakavasti, kun mietimme mihin historiaa tässä yhteiskunnassa tarvitaan. On eri asia, näyttäytyvätkö historian henkilöt meille inhimillisinä toimijoina virheineen vai näemmekö ympärillämme petosta, salaliittoja ja juonitteluja. Vaihtoehtoisesti kansalliset ikonit voidaan näyttää myös puhtoisina sankareina. Tuulepealne maa on tässä valinnut avoimen keskitien. Elokuvan voima ja etu muuhun historiankirjoitukseen nähden on sen kyvyssä näyttää meille kuinka historialliset henkilöt puhuivat, toimivat ja tunsivat. Se on toki fiktiivistä, mutta se meidän täytyy hyväksyä. Näin olisi voinut käydä ja tällaisia keskusteluja kyseiset ihmiset olisivat saattaneet käydä.

Klassinen sanonta on, että tarvitsemme historiaa ymmärtääksemme paremmin nykyisyyttä. Yhtä paljon tarvitsemme historiaa ymmärtämään, kuinka menneisyys, nykyisyys ja lopulta myös tulevaisuus nivoutuvat yhteen. Ja yhtä paljon kuin meidän on luotava katse menneisyyteen, on meidän myös osattava katsoa eteenpäin. Ehkä historian viehätys on lopulta sen kyvyssä kertoa meille ihmiselämän mittaisia tarinoita nousuineen ja laskuineen. Se auttaa meitä ymmärtämään, että nykyisyydessä kokemamme kaaos muotoutuu lopulta ymmärrettäväksi osaksi mennyttä.

Lähteet ja kirjallisuus

Alkuperäislähteet

Tuulepealne Maa DVD (2008). Osat 1 ja 3−11. Eesti televitsioon.
Ulman, Mihkel & Vahtre, Lauri (2009). Tuulepealne maa. Tammeraamat: Tallinna.

Tutkimuskirjallisuus

ILMJÄRV, MAGNUS (2009). ”Veel Konstantin Pätsist ja tema suhetest Nöukogude Liidu Tallinna saatkonnaga”. Acta Historica Tallinnensia, vol 14, s. 62-101.
KALELA, JORMA & LINDROOS, ILARI (2001). Jokapäiväinen historia. SKS: Helsinki.
NUMMELIN, JURI (2005). Valkoinen hehku – johdatus elokuvan historiaan. Vastapaino: Tampere.
OKSANEN, SOFI & PAJU, IMBI (toim.) (2008).
Kaiken takana oli pelko – kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. WSOY: Helsinki.
PAJUR, AGO & TANNBERG, TÕNU (toim.) (2005). Eesti ajalugu VI: Vabadussõjast taasiseseisvumiseni. Ilmamaa: Tartto.
RAUSING, SIGRID (2004). History, memory and identity in Post-Soviet Estonia: The End of a Collective Farm. Oxford University Press: Oxford.
ROSENSTONE, ROBERT A. (2001). ”The Historical Film: Looking at the Past in a Postliterate Age”. Teoksessa Landy, Marcia (toim.) The Historical Film: History and Memory in Media. The Athlone Press: Lontoo.
SALMI, HANNU (1993). Elokuva ja historia. Suomen elokuva-arkisto: Helsinki.
ZETTERBERG, SEPPO (2007). Viron Historia. Karisto: Hämeenlinna.

  • 1. Ks. esim. Anneli Lehtisalo 1995.