Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Viktor E. Frankl löysi keskitysleirilläkin elämästään tarkoituksen

PETTERI SYSTÄ

Joitain tieteellisiä teorioita saatetaan, ja joskus varsin hyvin perustein, pitää käytännön elämästä jossain määrin vieraantuneina. Itävaltalaisjuutalaisen psykiatrin Viktor E. Franklin (1905–1997) kehittämä logoterapia, tarkoituskeskeinen psykologia ja filosofia, kävi läpi kenties kovimman mahdollisen käytännön testin – keskitysleirien karmeuden.

Jo ennen keskitysleiriä hän oli ottanut teoriansa käytäntöön. Hän oli muun muassa organisoimassa Wieniin ja kuuteen muuhun kaupunkiin vaikeuksissa oleville nuorille suunnattuja neuvontakeskuksia. Frankl oli myös työskennellyt neljä vuotta mielisairaalassa vastuullaan itsetuhoisia naisia. Frankl piti logoterapiastaan lukuisia luentoja ympäri maailmaa, 1980-luvun alussa hän oli esimerkiksi luennoinut jo 137 yhdysvaltalaisessa yliopistossa.1 Hänen kokemuksensa ja teoriansa käyvät tiivistä vuoropuhelua keskenään.

Koko Franklin silloinen perhe sisarta lukuun ottamatta menehtyi holokaustissa.2 Hän itse jäi lopulta eloon. Pienimuotoisessa elämäkerrassaan Viktor kertoo, kuinka vangit Auswitchiin tultaessa jaettiin kahteen, oikeaan ja vasempaan, ryhmään. Hänet määrättiin ensin vasempaan, mutta hän vaihtoi katseen välttäessä vielä oikealle, jossa näki muutaman työtoverinsa. Näin Frankl vältti jälkikäteen ajatellen kaasukammion. Oikea ryhmä jatkoi työleirille.3

Frankl kertoo suomennetussa teoksessaan Ihmisyyden rajalla (englanniksi From Death-Camp to Existentialism, julkaistu vuonna 1959) kokemustensa pohjalta, miten hän ja muut kokivat äärimmäiset olosuhteet. Voisi kuvitella, että keskitysleiriä kuvatessaan kenenkään on vaikea olla ihanteellinen. Eikö keskitysleiri riisunut ihmisen eläimelliseen olemassaolon taisteluun, jossa ei ollut juuri nähtävissä inhimillisyyttä?

Henkinen vahvuus selviytymisen apuna

Frankl ei kaunistele yhtään. Hän kuvaa suoraan sen, miten monet vangit yksinkertaisesti emotionaalisesti kuolivat. Ensin muiden vankien lyöminen ja näiden kärsimys sai aikaan yleistä myötätuntoa, mutta myöhemmin siihen turtui. ”Muutaman leiriviikon jälkeen oli kärsijöistä, kuolevista ja kuolleista tullut meille niin tavanomainen näky, ettei se enää pystynyt meitä liikuttamaan”, Frankl kirjoittaa. Apatia oli ikään kuin itsepuolustusmekanismi, jolla kaikki tunteet keskitettiin oman ja toverin hengen säilyttämiseen. Fyysinen kipu ei välttämättä ollut kaikkein pahinta. Kun SS-vartija löi täysin mielivaltaisesti, nousi pintaan epäoikeudenmukaisuuden aiheuttama viha, kaiken järjettömyys.4

Erään kerran Frankl oli raivaamassa metsässä maata, kun ulkona hyysi 17 asteen pakkanen. Hänen vieressään oli esimies, jolla oli yllään lämpimät käsineet vastakohtana hytiseville vangeille. Frankl oli tuolloin jo heikossa fyysisessä kunnossa, joten hänen työtahtinsa putosi väkisinkin. Vartija ei sitä sulattanut vaan huusi: Sinä sika, olen katsellut sinua koko ajan. Vielä minä opetan sinut tekemään työtä. Odotahan kun kaivat maata hampaillasi – kuolet kuin eläin. Kahdessa päivässä lopetan sinut. Et ole koskaan elämässäsi tehnyt mitään työtä. Mikä olit, sika? Liikemieskö? Frankl ei olisi muuten vaivautunut vastaamaan, mutta hänen oli suhtauduttava vakavasti tappouhkaukseen. Niinpä hän vastasi olleensa erikoislääkäri. Siihen vartija vastasi, että Frankl oli varmaan kiskonut paljon rahaa potilaistaan. Kun hän sitten korjasi, että oli työskennellyt suurimman osan aikaa korvauksetta köyhien klinikalla, vartijan hermot pettivät ja hän kävi Franklin päälle. Tapaus oli muiden karmeuksien rinnalla vähäpätöinen, mutta sai Viktorin kokemaan epäoikeudenmukaisuuden tunteen voimakkaana.5

Ravinnontarve oli vakavasta aliravitsemustilasta kärsineille vangeille epäilemättä voimakkain primitiivinen vietti. Pienen leipäannoksen käyttämiseen oli kaksi strategiaa, joko se syötiin heti tai pienissä erissä. Aliravitsemus selitti sen, ettei Frankl havainnut leirissä kovinkaan paljon seksuaalista tarvetta, jonka turhauman ensisijaisuutta Sigmund Freud teorioissaan korosti. Alkeellinen elämä ja ponnistelu hengen säilyttämiseksi tekivät välinpitämättömiksi niille asioille, jotka eivät palvelleet tuota päämäärää. Kulttuuri sai myös jäädä. Poikkeuksen tekivät kuitenkin politiikka ja uskonto. Ensin mainittu kiinnosti siksi, että toivottiin sotatilanteen muutosta ja siten vapautumista karmeudesta. Uskonnollinen mielenkiinto oli Franklin mukaan niin vilpitöntä kuin kuvitella saattoi. Vaikuttavimpia olivat parakin nurkassa pidetyt jumalanpalvelukset ja rukoushetket.6

Tässä olikin osoitus siitä, ettei leirielämä kaikessa karmeudessaan ollut eläimellistä olemassaolon kamppailua, vaikka olosuhteet sinnepäin ihmisiä halusivatkin viedä. Henkisesti vahvat ihmiset saattoivat nimittäin kestää paremmin kuin vahvan ruumiinrakenteen omaavat, vaikka olisivatkin olleet fyysisesti heiveröisempiä. Franklille itselleen tärkeää oli ajatus hänen vaimostaan. Kerran kun hän marssi varhaisina aamuhetkinä jäätävässä viimassa työmaalleen, näki hän mielessään vaimonsa katseen. Vieressä marssineella miehellä oli sama ajatus. Tämä kuiskasi Viktorille toivovansa, että vaimoilla oli leirissään paljon paremmat oltavat. Samalla Frankl tajusi perimmäisen totuuden, jonka niin monet ajattelijat olivat ilmaisseet. Lopulta korkein ja perimmäinen päämäärä oli rakkaus. Siten hän käsitti sen sanoman, joka runoudella, inhimillisellä ajattelulla ja uskonnolla oli annettavanaan: ihminen pelastui rakkauden avulla ja rakkaudessa. Vaikka ihminen olisi toivottomassa tilanteessa eikä pystyisi kärsimystensä keskellä ilmaisemaan itseään positiivisen toiminnan avulla, hän saattoi silti tuntea rakkautta.7 Kun henkilö tiedosti olevansa vastuussa häntä rakkaudella odottavasta ihmisestä, ei hän koskaan voinut heittää pois elämäänsä. Frankl viittaa Nietzscheen: kun tietää miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa.

Ihmisen vapaus suhtautua eri tavoin hirvittävimpiinkin olosuhteisiin

Kauheat olosuhteet saivat ihmisen nauttimaan pienimmistäkin valon säteistä. Esimerkiksi Auschwitzista Baijerin leirille matkatessaan auringonlasku sai Franklin ja monet muut vangit tuntemaan luonnon kauneuden, jota ilman olivat olleet niin kauan. Eräs vanki ilmaisi toiselle ytimekkäästi perimmäisen tunteensa: Kuinka kaunis maailma voisikaan olla.8 Frankl kirjoittaa, kuinka inhimillisen kärsimyksen koko on ehdottomasti suhteellinen. Jopa näissä oloissa oli hänen mukaansa kyse siitä, miten ihminen suhtautui kärsimykseensä. Pienistäkin asioista saattoi saada iloa, kuten Dachaun leirille saapumisen jälkeen siitä tiedosta, ettei leirissä ollut kaasukammiota. Hän myöntää kuitenkin Schopenhaueria mukaillen, että tuo ilo oli toki vain vapautta kärsimyksestä, varsinaisia positiivisia iloja koettiin harvoin. Hän ei halunnut tuomita ehdottomasti näissä oloissa esimerkiksi omaa kansaansa suosineita, koska jokaisen olisi ensin kysyttävä itseltään, miten toimisi vastaavassa tilanteessa.9 Keskitysleirille joutuneen ihmisen oli todella taisteltava säilyttääkseen yksilöllisen vapautensa ja estääkseen laskeutumisensa eläimen tasolle. Eläimenähän häntä itseään kohdeltiin.10

Silti Frankl päätyy kertomuksessaan siihen, että jokaisella ihmisellä oli hirvittävissäkin olosuhteissa valinnan vapaus. Leireissä oli ihmisiä, jotka lohduttivat muita ja antoivat pois viimeiset leipäpalasensa. Heitä oli vähän, mutta he antavat Franklin mielestä todisteen siitä, että ihminen ei edes niissä olosuhteissa ollut vain biologisten, psykologisten ja sosiologisten ympäristötekijöiden uhri. Muita auttamaan kyenneet olivat kärsimyksensä mittaisia ja saavuttivat sisäisen vapauden suhtautumisessaan siihen. Mieleeni tulevat tässä kohtaa esimerkiksi Dalai Laman opetukset siitä, kuinka kärsimys on väistämätön osa elämää.11 Franklkin päätyi siihen, että jos elämällä ylipäänsä on mitään tarkoitusta, täytyy myös kärsimyksellä olla tarkoituksensa.12 Kun vanki menetti leirillä kokonaan uskonsa tulevaisuuteen, hän rappeutui nopeasti sekä henkisesti että fyysisesti. Hänen myöhemmän logoterapiansa perustava väittämä on, ettei pitänytkään kysyä, mitä odotamme elämältä vaan mitä elämä odottaa meiltä. Frankl muistelee leirissä olleita kahta itsemurhakandidaattia, jotka olivat menettäneet uskonsa elämän mielekkyyteen. Lopulta heidät saatiin kuitenkin ymmärtämään, että elämä odotti heiltä vielä jotakin. Toiselle se oli hänen lapsensa, toiselle hänen tieteellinen työnsä.13

Frankl kertoo illasta, jolloin vangit olivat joutuneet paastoamaan koko päivän. Yleinen mieliala oli luonnollisesti alakuloinen ja jokainen sana ärsytti. Korttelinvalvojien vanhin päätti kuitenkin yrittää valaa uskoa tulevaisuuteen ja pyysi Viktoria pitämään pitämään puheen. Frankl korosti, ettei mitään oltu vielä lopullisesti menetetty ja menneisyyden hyvät asiat olivat aina olemassa. Lopuksi hän puhui heidän uhrauksestaan, joka materiaalisen hyvinvoinnin maailman keskellä näyttäisi tarkoituksettomalta. Kuitenkin tarkoitus oli olemassa ja uskonnollisen vakaumuksen omaavat tajusivat sen varmasti. Puheen jälkeen monet ystävät ontuivat Franklin luokse kyyneleet silmissä kiittämään. Hän kuitenkin toteaa kirjassaan samaan hengenvetoon, että hänellä oli liian harvoin sisäistä voimaa saada yhteyttä kärsimystovereihinsa.14

Franklin argumentti sisäisestä vapaudesta johonkin suuntaan pakottavien olosuhteiden keskellä tulee esille myös siinä, miten eri vartijat kohtelivat vankeja eri tavalla. Jotkut olivat sadisteja, jotka nauttivat saadessaan kiduttaa juutalaisia. Jotkut olivat taas tunteellisesti turtuneita: he eivät osallistuneet aktiivisesti kiduttamiseen, mutteivät sitä estäneet. Sitten oli niitä, jotka todella säälivät vankeja. Frankl sai vapautumisensa jälkeen kuulla, että yksi vartija oli maksanut melkoisia summia omasta kukkarostaan ostaakseen vangeille lääkkeitä läheisestä kaupungista. Valvojien vanhin, joka oli vanki, löi muita vankeja pienimmästäkin syystä, mutta leirin komentaja taas ei. Tästä Frankl päätyy siihen, että inhimillistä hyvyyttä ja pahuutta löytyi kaikista ryhmistä kansanmurhankin keskellä.15

Logoterapia psykologian kentässä

Franklin toisen maailmansodan jälkeen kehittämää logoterapiaa pidetään niin sanottuna kolmantena wieniläisenä koulukuntana. Edeltäjiä olivat luonnollisesti Sigmund Freudin ja Alfred Adlerin muodostamat psykologiset teoriat. Frankl kuului vuorollaan kummankin tukijoihin, kunnes muodosti oman teoriansa. Nuori wieniläinen oli jo lukioaikanaan tiiviissä kirjeenvaihdossa Freudin kanssa. Frankl ei koskaan luopunut arvostuksestaan psykoanalyysin kehittäjää kohtaan, mutta erkani lopulta varsin kauas nuoruuden kirjeenvaihtotoverinsa ajatuksista. Freud oli opettanut näkemään ihmisten tiedostamattomien vaikuttimien taakse. Se ei kuitenkaan riittänyt. Ihmisessä oli jotakin aitoa ja alkuperäistä. Psykologian oppi-isän ihmiskäsitys oli lopulta hyvin pessimistinen. Ihminen oli viettien kamppailukenttä, jolle erityisesti seksuaalinen turhautuminen aiheutti suurimmat ongelmat.16

Frankl vastusti (nähdäkseni Freudin monessa suhteessa edustamaa) reduktionismia ja psykologismia, joissa ihmisen kaikki vaikuttimet palautettiin psykologisiin, sosiologisiin tai biologisiin tekijöihin. Jos ihminen käsitetään suljetuksi järjestelmäksi, jota ohjaavat vietit ja vaistot, varsinaiset aidot tarkoituspäämäärät sivuutetaan kokonaan. Samalla kysymys elämän tarkoituksesta jää syrjään. 1800- ja 1900-luvun yleinen ihmiskuva otti ihmiseltä pois inhimillisen vapauden suhtautua haluamallaan tavalla olosuhteisiin uskotellessaan ihmisen olevan voimaton olosuhteiden edessä. Näkemyksessä kuvastuu selvästi Franklin havaitsema epäsuhta materiaalisesti hyvinvoivien yhteiskuntien ongelmien ja hänen keskitysleirikokemustensa välillä. Tarkoituksen etsintää eivät näytä laukaisevan ainoastaan äärimmäisyystilanteet vaan myös hyvinvointi.17

Franklin teoriaa pidetään psykologian kentässä yleensä humanistisen ja/tai eksistentiaalisen psykologian piiriin kuuluvana. Humanistisen psykologian edustajia yhdistää tietoisuuden ja henkisyyden korkeimpien muotojen, kuten luovuuden, rakkauden ja merkityksen ongelman asettaminen kes¬kiöön. Frankl haluaa kuitenkin erottaa logoterapian muista humanistisen psykologian suuntauksista suhtautumisessa kahteen kysymykseen. Logoterapiassa keskiössä ei ole itsensä toteuttaminen vaan itsen ulkopuolella olevan tarkoituksen löytäminen. Tämä pohjaa nähdäkseni selvästi keskitysleirikokemuksiin ja näkemykseen siitä, että jopa äärimmäisellä kärsimyksellä voi olla tarkoitus. Toisaalta, onko esimerkiksi vaimonsa rakastaminen itsensä toteuttamista vai rakkauden löytämistä? Tästä päästäänkin siihen, että Frankl torjuu myös humanistisessa psykologiassa yleisen kohtaamisajattelun, koska hänen mukaansa aito kohtaaminen toteutuu vasta, kun se suuntautuu ulospäin tarkoitukseen.18 Näin siis esimerkiksi keskitysleirivankien väliseen kärsimyksen jakamiseen sisältyi aidoimmillaan yhteinen, subjektien ulkopuolella ollut päämäärä. Kun Frankl puhui keskitysleirivangeille kärsimyksen kestämisestä ja tarkoituksesta, ei kyse ollut hänen itsensä toteuttamisestaan vaan pyrkimyksestä kokea muiden vankien kanssa aitoa yhteyttä ulkopuolella olevaan päämäärään.

Franklin logoterapia edustaa arvo-objektivismia, josta voidaan löytää Lauri Pykäläisen väitöskirjan mukaan yhtymäkohtia esimerkiksi Max Schelerin arvoetiikkaan. Keskeistä on nimenomaan löytää, ei siis muodostaa arvojen kautta päämäärä. Jokaisella persoonalla on oma päämääränsä eikä ihmisen sosiaalinen tai yhteiskunnallinen hyödyllisyys tai hyödyttömyys siihen vaikuta. Franklin mukaan ihminen voi saada tarkoituksensa kolmen tyyppisten arvojen kautta. Joko tekemällä tai luomalla, jolloin ihminen antaa maailmalle jotain. Tässäkään tekemisen niin sanottu tärkeys tai vähäisyys ei vaikuta tarkoituksellisuuteen. Oman tehtävänsä hoitava tavallinen työntekijä toimii arvokkaammin kuin omastatunnostaan piittaamatta monien ihmisten elämästä päättävä suuri johtaja. Toisen tyyppisiä arvoja ovat elämykset, joissa maailma antaa ihmiselle. Sen voi saada esimerkiksi luonnon kauneudesta tai hyvän musiikin kautta. Kolmas ryhmä on kuitenkin Franklin ajattelussa kaikkein korkein arvoryhmä. Niissä on kysymys ihmisen suhtautumisesta kohtaloonsa, elämän rajoituksiin, joita ei voi muuttaa. Kärsivälle ihmiselle ei ole keskeistä akseli menestyminen-epäonnistuminen vaan ulottuvuus täyttymys-epätoivo, joka ei ole suorassa vastaavuussuhteessa ensin mainittuun. Epäonnistunut ihminenkin voi kokea logoterapian mukaan täyttymyksen. Frankl lainaa Yehuda Baconia, joka ymmärsi keskitysleirikokemuksellaan olleen tarkoituksen vasta sodan jälkeen, koska se saattoi muuttaa ihmistä paremmaksi. Franklin mukaan ihmisen olisi hyvä toteuttaa näitä kolmeen ryhmään jaottelemiaan arvoja monipuolisesti elämäntilanteensa mukaan.19

Frankl tiesi varsin hyvin, miten kauhea keskitysleiritodellisuus oli. Koska ensimmäisen ja toisen ryhmän arvoja ei voinut toteuttaa, myös asennearvojen toteuttaminen muuttui vaikeammaksi. Mutta juuri tästä syystä kohtalonsa yläpuolelle asettuneiden ihmisten toiminta oli niin arvokasta. Frankl lainaa yhdessä teoksessaan Goetheä: ei ole olemassa mitään tilannetta, jota ei voitaisi tehdä paremmaksi joko toimimalla tai kestämällä.20

Logoterapia ja länsimainen hyvinvointiyhteiskunta

Toisen maailmansodan jälkeisen elintason nousun jälkeen massaneuroosiksi nousi Franklin käsityksen mukaan eksistentiaalinen tyhjiö. Tämä koski hänen havaintojensa mukaan varsinkin amerikkalaista yhteiskuntaa, mutta hän korosti, että eksistentiaalinen tyhjiö oli pitkälle teollistuneiden yhteiskuntien ilmiö. Perinteiden väistyttyä ihminen ei tiennyt enää, mitä halusi vaan oli aloitteeton ja alkoi matkia muita. Schopenhauer puhui jo 1900-luvun alussa siitä, että ihmisyys oli tuomittu heilahtelemaan äärimmäisen puutteen ja äärimmäisen ikävystymisen välillä.21 Frankl viittaa yhdysvaltalaisiin tutkimuksiin 1970-luvulla, joissa varsinkin nuorten havaittiin kärsivän tarkoituksettomuuden tunteesta, tämä saattoi osin olla huume- ja alkoholiriippuvuudenkin takana. Freud kirjoitti aikanaan, että ihminen on sairas, jos alkaa kysellä elämän tarkoitusta. Franklin logoterapiassa ihminen osoittaa päinvastoin aitoa inhimillisyyttä ollessaan huolissaan tarkoituksesta. Se on keskeinen osa ihmisyyttä, mikään muu eläin kun ei osaa kysyä elämän päämäärää.22

Franklin näkökulman perustana oli hänen vahva juutalainen vakaumuksensa, josta ei Freudin tapaan luopunut. Hän kertoi käyneensä murrosiässä läpi ateistisen kauden lapsuuden uskonnollisuuden jälkeen, mikä tutkimusten mukaan onkin ihmiselämässä varsin yleinen ilmiö. Frankl kirjoitti paljon psykoterapian ja teologian suhteesta, mutta ei pitänyt logoterapiaa automaattisesti kytköksissä uskontoon. Elämän tarkoituksesta voitiin psykoterapiassa puhua kytkemättä sitä uskova-ateisti -vastakkainasetteluun. Frankl kertoi, kuinka monet vakaumukselliset ateistit olivat kuolinvuoteellaan oivaltaneet itsensä ulkopuolella olevan tarkoituksen.

Hän lainasi W.V. Baeyeria: ihmisyys ei koskaan voi olla ilman toivoa ja uskoa edessä olevaan täyttymykseen. Siihen uskominen on ihmiselle luonnollista ja ominaista ilman opinkappaleitakin.23 Franklin vakaumus ei perustunut loogis-rationaaliseen metafyysiseen ajatusrakennelmaan vaan aidosti elämää elämällä omaksuttuun uskoon siitä, että elämällä on kaikissa tilanteissa perimmältään tarkoitus. Tässä kohtaa keskeisintä ei ole hänen juutalaisuutensa vaan sisäinen luottamus kovan maailman takana olevaan henkiseen todellisuuteen. Siihen hän säilytti uskonsa jopa keskitysleirillä. Kokemuksensa jälkeen Frankl kirjoitti lukuisia kirjoja ja jatkoi työtään psykiatrin työtään. Hän myös avioitui uudelleen ensimmäisen vaimon kuoltua keskitysleirillä.

Kirjallisuus

DALAI LAMA (1963). Maani ja kansani puolesta. Hänen Pyhyytensä Tiibetin Dalai Laman muistelmat. WSOY: Helsinki.
FRANKL, VIKTOR (1981). Ihmisyyden rajalla. Suomentaneet Osmo Jokinen ja Eila Sandborg. Otava: Helsinki.
FRANKL, VIKTOR (1980). Elämän tarkoitusta etsimässä. Suomentanut Ben Furman. Otava: Helsinki.
FRANKL, VIKTOR (2000). Viktor Frankl Recollections. An Autobiography. Translated by Joseph and Judith Fabry. Perseus publishing: Cambridge.
FRANKL, VIKTOR (1983). Olemisen tarkoitus. Suomentaneet Eila Sandborg ja Osmo Jokinen. Otava: Helsinki.
OJANEN, MARKKU ”Psykoanalyysi” (http://www.markkuojanen.com/media/luennot/freud.pdf).
PYKÄLÄINEN, LAURI (2004). Ihmiskäsitys, arvot ja kasvatus Franklin ja Böschemeyerin logoterapioissa. Akateeminen väitöskirja Oulun yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, Oulun Yliopistopaino.

  • 1. Frankl 2000, 68, 73–75; Frankl 1980, 10.
  • 2. Frankl 1981, 7.
  • 3. Frankl 2000, 93.
  • 4. Frankl 1981, 27–30, 34.
  • 5. Frankl 1981, 31–32.
  • 6. Frankl 1981, 37–39. Freudin psykoanalyysista on tiiviin yleisesityksen kirjoittanut esimerkiksi Tampereen yliopiston psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen, ks. ”Psykoanalyysi” (http://www.markkuojanen.com/media/luennot/freud.pdf).
  • 7. Frankl 1981, 40–42.
  • 8. Frankl 1981, 43–44.
  • 9. Frankl 1981 47–49.
  • 10. Frankl 1981, 51.
  • 11. Dalai Lamalla tähän yhdistyy tietysti buddhalainen käsitys siitä, että kärsimys lakkaa, kun oppii tuntemaan sen syyt. Buddhan mukaan ne ovat karma ja harhat. Kun niistä pääsee, saavuttaa nirvanan. Tämä ei ole tietenkään suoraan verrannollinen siihen, mitä juutalainen Frankl tarkoitti. Ks. esim. Dalai Lama 1963, 215–218.
  • 12. Frankl 1981, 64–65.
  • 13. Frankl 1981, 70, 73–74,76.
  • 14. Frankl 1981, 77–80.
  • 15. Frankl 1981, 80–81.
  • 16. Frankl 1980, 12; Frankl 1981, 8. Freudista ks. esim. Markku Ojanen, ”Psykoanalyysi” (www.markkuojanen.com/media/luennot/freud.pdf).
  • 17. Frankl 1983, 55; Frankl 1980, 32, 51–52.
  • 18. Pykäläinen 2004, 23; Frankl 1980, 66–67.
  • 19. Pykäläinen 2004, 58–61.
  • 20. Frankl 1983, 163.
  • 21. Frankl 1983, 19–20.
  • 22. Frankl 1980, 24–27.
  • 23. Frankl 2000, 57–58, Frankl 1983, 299–300.