Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Vallanjako-opin haastaja

MILLA HALME

”Kun sanan valta eteen asettaa sanan valta, se näyttää valtavalta,” sanaili taannoinen tv-mainos. Sanan valta eteen voidaan asettaa myös monia muita sanoja ja muodostaa erilaisia jännittäviä yhdyssanoja kuten valtiovalta, väkivalta tai mielivalta. Valtaan on aina suhtauduttu intohimolla ja sen käytöstä ja käyttöoikeuksista on kinasteltu. Ranskalainen valistusfilosofi Montesquieu esitti vuonna 1748 julkaistussa teoksessaan De l'Esprit des Lois (”Lakien henki”) ajatuksen vallan kolmijako-opista. Opin mukaan lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta on eriytettävä, sillä näiden antaminen yhden tahon käsiin voisi johtaa vallan väärinkäyttöön. Tätä oppia noudatetaan soveltaen edelleenkin lähes kaikissa länsimaisissa demokratioissa.

Haasteen vallanjako-opille asettavat nk. supernormistot, kuten perustuslaki, jotka säätelevät ylimpien valtioelinten toimintaa, takaavat tietyt perusoikeudet ja rajoittavat täten lainsäätäjän valtaa. Perustuslailla lainsäätäjä rajaa itse omaa valtaansa ja antaa ihmisille1 oikeuksia pidättäytymällä tietyistä toimista (esimerkiksi rajoittamasta sananvapautta) ja edistämällä tiettyjen oikeuksien toteutumista (oikeutta moniarvoiseen ja -muotoiseen viestintään). Kenellä voisi siis olla oikeus ja ennen kaikkea valta valvoa lainsäädännön ja lainkäytön perustuslainmukaisuutta?

Juha Lavapuron väitöskirja Uusi perustuslakikontrolli (Suomalainen lakimiesyhdistys 2010) on kotimaisen valtiosääntökulttuurin muutokseen pohjautuva ehdotus lakien perustuslainmukaisuuden valvonnasta. Lavapuro itse luonnehtii tutkimustaan puheenvuoroksi ”perusoikeuksien ja demokratian vakavasti ottamisen tärkeydestä, tuohon vakavasti ottamiseen liittyvistä konflikteista ja tuollaisten konfliktien ratkaisemisen periaatteellisista merkityksistä”. Väitöskirja valottaa perustuslain ja erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien valvontaa koskevaa kotimaista sekä kansainvälistä keskustelua, vertailee suomalaisia ja ulkomaisia perustuslakikontrolliratkaisuja sekä käy läpi olennaisimpia ja perusoikeuksien kannalta merkittäviä tuomioistuinratkaisuja.

Perustuslain valvontaa koskeva keskustelu on perinteisesti jakautunut kahteen eri näkökulmaan. Ensimmäisen ryhmän jäsenet korostavat yksilöiden oikeuksia ja siksi ylimmän perustuslainmukaisuuden valvojan tulisi olla lainsäätäjästä riippumaton (perustuslaki)tuomioistuin. – Perusoikeuksienhan on tarkoitus suojella yksilöitä julkiselta vallalta. Toisessa ryhmässä korostetaan taas demokratiaa ja suvereenia lainsäätäjää. – Mikään laki ei voi rajoittaa demokraattisilla vaaleilla kansan valitseman eduskunnan suvereenia valtaa, sillä muutenhan suvereeni ei olisi suvereeni. Lainsäätäjän valtaa perustelevien pelkona on tuomarivaltio: Perusoikeudet ovat tulkinnanvaraisia ja miltei jokaisessa oikeustapauksessa voidaan nähdä perusoikeusulottuvuus. Mikäli tuomioistuimilla olisi oikeus soveltaa lainsäätäjääkin sitovaa perustuslakia, seurauksena olisi todellisen vallan hivuttautuminen korkeimmille tuomioistuimille ja asianajajille.

Pohjoismaissa on perustuslakikontrollissa pääsääntöisesti painotettu jälkimmäistä argumentointia. Niinpä Suomessakin lakien perustuslainmukaisuuden valvonta tapahtuu lainsäätäjän ennakkovalvontana ja siitä vastaa eduskunnan perustuslakivaliokunta2. Perusoikeudet eivät kuitenkaan Lavapuron mukaan Suomessa toteudu vielä parhaalla mahdollisella tavalla. Säädettävien lakien perustuslainmukaisuuden valvonnassa perusoikeudet ovat etenkin kiperissä tulkintatilanteissa jääneet herkästi toiseksi, jos vastassa on ollut painavaksi määriteltyjä yhteiskunnallisia intressejä tai muita poliittisia tarpeita.

Lavapuro kritisoi vallitsevaa demokratia-argumentin ylikorostumista ja huomauttaa, että täydellinen suvereenisuus poistaa perusoikeuksilta niiden keskeisen funktion, suojan demokraattisen enemmistön tahtoa vastaan. Esimerkiksi Saksassa perusoikeudet on säädetty ”ikuisiksi ja muuttumattomiksi” ja niiden toteutumista valvoo perustuslakituomioistuin. Hirmutekojen historian vuoksi yksilöiden oikeuksien on saksalaisesta näkökulmasta aina mentävä yhteiskunnallisten tarpeiden ja jopa enemmistön päätösten edelle.

Uuden perustuslakikontrollin lähtökohtana on suomalaisessa valtiosääntökulttuurissa tapahtunut muutos. Vuoden 2000 perustuslakiuudistukseen asti ennakkovalvonta on Suomessa ollut lähinnä muodollista, sillä mikäli säädettävässä laissa havaittiin ristiriitaisuuksia perustuslain kanssa, voitiin laki säätää vaikeutetussa lainsäätämisjärjestyksessä poikkeuslakina3. Säätämisjärjestyksen ollessa sama kuin perustuslaissa, ei lakien sisällöllisessä ristiriidassa nähty ongelmaa. Kun tuomioistuimilla ei ollut oikeutta tutkia lakien perustuslainmukaisuutta eikä oikeutta soveltaa perustuslakia ratkaisuissaan, konflikti ei yleensä aktualisoitunut lainkäyttötilanteessa. Käytännön myötä Suomen oikeusjärjestyksessä oli siis runsaasti perustuslainvastaisia lakeja.

Vuonna 1995 Suomessa tulivat voimaan uudet, modernit perusoikeudet, jotka vastaavat Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien velvoitteita. Uuden perustuslain myötä perusoikeussuojan tehokkuutta lisättiin kirjaamalla tuomioistuimille velvollisuus syrjäyttää perustuslain kanssa ilmeisessä ristiriidassa oleva säädös.4 Perustuslain kanssa ristiriitaisen säädöksen syrjäyttäminen olisi aina tapauskohtaista eikä tuomioistuimella edelleenkään olisi oikeutta omavaltaisesti tutkia lakien perustuslainmukaisuutta. Silti tämä muutos oli merkittävä uudistus perustuslain valvonnan näkökulmasta. Yhdistettynä julkisen vallan velvollisuuteen edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista perusoikeuksien asema vahvistui huomattavasti.5

Lavapuro näkee valtiosääntökulttuurin muutoksessa mahdollisuuden uuteen, keskustelevaan normikontrolliin, jossa perustuslakivaliokunnan lakia säätäessä antamat lausunnot ja korkeimpien tuomioistuimien ratkaisut kävisivät valtiosääntöistä6 dialogia perustuslaista ja sen tulkinnasta. Lainsäätäjä ei ennakkovalvonnassaan pysty varautumaan kaikkiin tilanteisiin, joissa laki tulisi sovellettavaksi eikä siksi voi ennakolta huomioida mahdollisia perusoikeusjännitteitä. Tuomioistuin taas voi kiperissä tilanteissa jättää perustuslain kanssa ristiriitaisen säädöksen soveltamatta ja tulkita perustuslain säännöstä. Tarpeen vaatiessa lainsäätäjä voisi tuomioistuimen ratkaisun vuoksi muuttaa lakia vastaamaan paremmin perustuslain sisältöä.

Lavapuro huomauttaa myös julkisen keskustelun olevan edellytys demokratian todelliselle toteutumiselle. Pluralistinen normikontrolli vastaisi hänen mukaansa paremmin nykyaikaista, avoimempaa oikeuskulttuuria ja asettaisi perusoikeudet oikeaan asemaan julkisen vallan valvojana: ”Vain oikeusjärjestystä yleisesti arvioivan kriittisen tehtävänsä kautta perus- ja ihmisoikeudet voivat varmistaa, että julkisen vallan käyttö perustuu tosiasiallisestikin niille lähtökohdille, joille sen perustuslaissa väitetään perustuvan.”

Perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen erityistä huomiota kiinnittäviä sekä niiden pohjalta oikeudellisia käytäntöjä kritisoivat tutkijat ja tutkimukset on Suomessa tyypillisesti leimattu perusoikeusfundamentalistisiksi. Esipuheessaan Lavapuro julistautuu vapaaehtoiseksi leimatuksi.

Jos nimittäin perusoikeusfundamentalismi on käsitys siitä, että jokaista on kohdeltava ihmisarvon mukaisesti yhdenvertaisena ja että yksilöiden ja vähemmistöjen oikeuksia tulee toisinaan suojata myös silloin, kun oikeudet estävät demokraattista enemmistöä toteuttamasta tahtoaan taikka kun niitä vastassa on painava yhteiskunnallinen tarve tämä puheenvuoro on todellakin avoimesti perusoikeusfundamentalistinen.

Perusoikeuksia ja perustuslakia koskevaa keskustelua on Suomessa käyty pääasiassa valtiosääntöoikeuden suppeassa piirissä. Lavapuron puheenvuoro vie keskustelua raikkaalla tavalla juupas-eipäs -asetelmasta eteenpäin. Perustuslaki on Suomessa vieläkin ymmärretty pikemminkin valtiollisen vallankäytön oikeuttamisen välineeksi kuin tuon vallan kriittiseksi mittapuuksi. Olisiko perusoikeuskeskustelun syytä levitä myös muille oikeuden ja jopa tieteiden aloille mahdollisesta perusoikeusfundamentalistin leimasta huolimatta?

Juha Lavapuro. Uusi perustuslakikontrolli. Suomalainen lakimiesyhdistys 2010. 301 s.

  • 1. Perusoikeudet turvataan kaikille Suomen lainkäyttöpiirissä oleskeleville.
  • 2. Perustuslakivaliokunta (http://web.eduskunta.fi/Resource.phx/valiokunnat/valiokunta-pev01/index.htx)
  • 3. Poikkeuslaille on tyypillistä, että se syrjäyttää perustuslain säännöksiä, mutta ei julista itseään perustuslaiksi. Normihierarkiassa poikkeuslaki sijoittuu tavallisen lain rinnalle ja se voidaan kumota tavallisen lain tavoin. Eduskunta säätää poikkeuslain perustuslainsäätämisjärjestyksessä.
  • 4. Perustuslain106 § Jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle.
  • 5. Perustuslain 22§ Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.
  • 6. Valtiosäännöllä tarkoitetaan niitä keskeisiä oikeussääntöjä, jotka sääntelevät tietyssä oikeusjärjestelmässä noudatettavia perusoikeuksia, ylimpien valtioelinten valitsemista ja toimivaltaa sekä valtion aluetta ja kansalaisuutta.