Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Pääkirjoitus: Eksistentialismikin on moralismia

REETTA EIRANEN

Nuorena eksistentialistina ostin Pariisista Jean-Paul Sartren L'Existentialisme est un humanisme -kirjan halpana pokkariversiona ja luin, tai ainakin teeskentelin lukevani, sitä Saint-Germain-des-Prés'n kahviloissa tietäväinen ilme naamallani. Nyt sen kannetkin ovat irronneet, mikä johtunee pikemminkin painoksen kehnosta laadusta kuin loputtomista lukukerroista. Merkinnöistä päätellen kyseessä saattaa kuitenkin olla ainoa ranskankielinen kirja, jonka olen lukenut alusta loppuun.

Eksistentialismia verhoaa 1940-luvun Ranskan dekadentti tupakan savu, ja sitä siivittää vapaamielisyyden huumassa nautittu punaviini. Mutta latinalaiskorttelin kahviloissa juhlimista ja älyllistä kisailua harrastivatkin ehkä salaiset moralistit. Eksistenssifilosofiaan liittyy nimittäin vahva vastuun vaatimus – vapaus ja vastuu ovat saman yhtälön kaksi tasavahvaa ja toisensa edellyttävää puolta. Suuremman vastuun ottamista itsestä, maailmasta tai mistä tahansa on sikäli vaikea peräänkuuluttaa, että näihin kannanottoihin tarttuu helposti moralismin ikävä sivumaku. Vastuu on tylsää ja epämuodikasta, ja siksi on usein houkuttelevaa ulkoistaa se esimerkiksi systeemille, porvarille, sivistymättömille, naapurille tai vanhemmille.

Eksistentialisti on tuomittu vapauteen, jossa valitsematta jättäminenkin on valinta. Hän ahdistuu vapautensa äärellä. Sartre tiesi, että pelko kapealla vuoristopolulla on sitä, että pelkää liukastuvansa, ja ahdistus sitä, että pelkää hyppäävänsä. Vapauden ulkoistaminen esimerkiksi erilaisille auktoriteeteille onkin ollut suosittua läpi ihmiskunnan historian.

Vapauden ja vastuun kuljettaminen itsen ulkopuolelle ovat lopulta saman asian kaksi eri puolta, joita ehkä toisinaan tarvitsemme. Eräs luennoitsija sanoi kerran, että onnettomimpia ovat yhtäältä ne ihmiset, jotka kuvittelevat kaiken vastuun olevan täysin heillä itsellään, ja toisaalta ne, jotka kuvittelevat sen olevan täysin itsensä ulkopuolella. Luulen, että hän oli oikeassa.