Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Sukupolvien kokemukset ja kahvihetket

Piirteitä maaseudun kahvikulttuurista 1920-1969

HELENA LINDSTÉN

Meillä jokaisella on kokemuksia kahvihetkistä, vaikka emme joisikaan kahvia. Kahvinjuonnissa on kyse useimmiten melko lyhytkestoisesta tilanteesta. Hetki sisältää ennen kaikkea tilanteen kokemista, joka voi olla elämyksellistä aistinautintoa ja miellyttävää vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa tai se voidaan kokea painostavana, ikävänä tilanteena. Kahvinjuonti on muodostunut osaksi suomalaisten sosiaalista elämää, tapakulttuuria, rituaaleja ja aistinautintoa. Kahvikulttuurimme muutokset ovat yhteydessä yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka liittyvät esimerkiksi elintasoon, elämäntapaan ja kansainvälistymiseen.

Käsittelen sukupolvien kokemuksia maaseudun kahvihetkistä ajalla 1920–1969. Tarkastelen niitä Museoviraston keruuarkistossa olevan kahvia, teetä ja kaakaota koskevan muistitiedon keruun kautta, joka kerättiin vuonna 1969. Käytän siitä lyhennettä MV, K16. Ihmisten kertoessa kahvinjuonnistaan erilaisissa tilanteissa, he kertovat kokemuksistaan ja kahvinjuonnin merkityksistä.

Kokemukset ovat pitkäkestoisia, iän myötä karttuvia ja muistissa säilyviä. Kahvihetkien kokemuksista voidaan kertoa ja niitä voidaan jakaa toisten kanssa, mutta niitä ei voi kuitenkaan opettaa toisille. Nämä kerrotut tarinat ovat narratiivisia, sillä ne eivät tapahtuneet sellaisenaan, vaan ihmiset rakentavat niitä mielikuvissaan. Eri elämänvaiheessa ja eri sukupolviin kuuluvat henkilöt kokevat tilanteet erilaisina. Elämä on selvästi määriteltyjen ikäkausiin sidottujen roolien määrittämää.1

Kahvikeruun sukupolvista

Kahvikeruun muistelmissa erottautuvat eri-ikäiset ja eri elämänvaiheessa olevat muistelijat. Ikäkausien huippukohtina ovat keski-ikä ja vanhuus.2 Aineistossa nousee erityisesti esille myös lapsuuden aika. Käytän sukupolvien jaotteluna J.P. Roosin elämänkertatutkimuksessa käyttämää mallia. Sukupolvista käytetyt nimet määräytyvät heidän aikuisikänsä ajoittumisen perusteella. Ensimmäisen, sotien ja pulan sukupolven (syntyneet 1884–1919) elämää yhdisti toisiinsa olosuhteiden yhteisyys, johon monesti kuului köyhyyttä, sairauksia, epävarmuutta, perheiden hajoamisia vanhempien kuoleman vuoksi, koulun puuttumista tai keskeytymistä, koulunkäynnin tuoman sosiaalisten eriarvoisuuksien tiedostamista, työnteon aloittamista varhaisella iällä ja sota-ajan puutteita. Sotien jälkeen elämä muuttui epävarmasta turvalliseksi, tapahtui vaurastumista ja lasten olojen paranemista.3

Toinen sukupolvi, sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolvi (syntyneet 1920–1939) vietti lapsuutta vasta itsenäistyneessä maassa. Maaseudulla elettiin maanomistussuhteiden muutosten alkuaikaa.4 Tämä sukupolvi osallistui sotaan ja heillä oli tärkeä rooli sodan jälkeisessä jälleenrakentamisessa. Heidän nuoruusaikaansa kuului hätä, puute ja monet vaikeudet. Sodan jälkeinen rakentaminen ja vaurastumisen tulokset näkyivät etenkin tämän sukupolven asemassa. Ensimmäinen sukupolvi jäi osittain tästä syrjään ikänsä ja elämäntilanteensa vuoksi.5

Kolmatta, suuren murroksen sukupolvea (1940–1954 syntyneet) edusti keruussa ainoastaan kahdeksan henkilöä, he kuuluivat toisen maailmansodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin. Tämä sukupolvi toimi kirjurina vanhempien ihmisten tarinoille ja tämän vuoksi suuren murroksen sukupolven henkilökohtaiset kokemukset jäävät tämän artikkelin ulkopuolelle. Tietenkin kyseisenä aikana tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat myös edellisten sukupolvien elämään.6

Tapakulttuurin merkitys ensimmäiselle sukupolvelle

Sodan ja pulan sukupolven lapsuus- ja nuoruusaikana kahvinjuonti yleistyi ja arkipäiväistyi. Tavallisen kansan keskuudessa kahvia alettiin juoda vähitellen Venäjän vallan aikana ja kahvi muuttui pikkuhiljaa ylellisyystuotteesta jokapäiväiseksi nautintoaineeksi. 1900-luvun alkupuolella kahvista tuli sitä kaikille kansanosille. 1920-luvulla suomalaisten kahvin juominen lisääntyi huomattavasti ja Suomi nousi nopeasti maailman suurimpien kahvinkuluttajien joukkoon asukasta kohden. Kahvinjuonti yleistyi kolmen kertaa päivässä tapahtuvaksi toiminnoksi, sen sijaan iltakahvia alettiin juoda vasta ennen toista maailmansotaa.7

Ensimmäisen sukupolven muistelmissa korostuvat tapakulttuuri, sukupuolittunut kahvikulttuuri, lapsuudenaikaiset kahvijuontilanteet, kahvinjuonti työn ohessa sekä kirkko- ja kinkeritilaisuudet. Käyttäytyminen tapakulttuurin sääntöjen mukaisesti koettiin tärkeäksi. Vallalla olivat edelleen sääty-yhteiskunnan ajalta peräisin olevat ajatusmallit ja käsitykset.8 Esimerkiksi pöytään ei ollut soveliasta mennä ensimmäisen kutsun kuuluessa, vaan kursailu kuului tapoihin. Kahvin tarjoilu tapahtui vieraiden sosiaalisen aseman mukaisessa järjestyksessä, sillä maalaisyhteisössä ihmisen sosiaalisen arvon määritti hänen taloudellinen asemansa.9

Tämän sukupolven kertomuksiin liittyvät kehollinen ja sanaton kommunikointi. Kehon avulla viestimisessä eli kahvin kehräämisessä kylään pistäytyjä laittoi kädet ristiin ja pyöritti peukaloita toistensa ympäri itsestään poispäin halutessaan kahvia. Kun kahvit oli juotu, tehtiin peukaloilla samaa liikettä toiseen suuntaan. Sillä viestitettiin tyytyväisyyttä kahvin juomisesta. Sanatonta viestintää vieras käytti laittamalla kupit eri asentoihin juontitilanteessa. Sillä viestitettiin emännälle juontihalukkuudesta.10

Kahvihetkiin liittyvät tavat voivat muuttua, jäädä pois käytöstä tai ne voivat säilyä. Aikaisemmin kahvi kaadettiin kupista aluslautaselle ja juotiin sokeripala suussa ryystäen. Kuppi kaadettiin niin täyteen, että kahvia läikkyi ”tassille”. Suoraan kupin syrjästä juojia pidettiin hienostelijoina ja juomatapaa kaupunkilaistyylisenä. Sen sijaan 1930-luvulla tassilta juontia pidettiin sivistymättömänä juomatapana.11 Kahvinjuonnissa oli myös paikallisia eroja ja ne saattoivat muuttua vuosikymmenten aikana. Yleisen tavan mukaan vieraalle tarjottiin kaksi kupillista kahvia, mutta karjalaiset toivat sodan aikana myös muualle Suomeen tavan kaataa vieraalle vielä kolmannen kupillisen kahvia. Karjalalaisia emäntiä pidettiin vieraanvaraisempina kuin muita ja yllätysvieraallekin aina tarjottiin uutta kahvia moneen kertaan leivän tai piirakan kera.12

Kahvikeruun tekstien rituaalisuus on esimerkki koko kahvikulttuurin rituaalisuudesta. Kahvihetkiin liittyy erilaisia sanontoja, lausahduksia ja hokemia, joita käytettiin aina tietyissä tilanteissa rituaalinomaisesti.13 Rituaali on sosiaalisen vuorovaikutuksen yleistetty väline ja se voi olla niin toiminto, sana kuin asiakin.14

Sukupuolittunut kahvinjuonti

Ensimmäinen sukupolvi kertoo kahvista naisten aistinautintona.15 Naiset huolehtivat kahvin keittämisestä ja tarjoilusta. Kuitenkin miehet säätelivät sen hankkimista, keittämistä ja juomista.16 Siinä oli ennen kaikkea kyse siitä, että kahvi oli arvokas tuote, jota ei sopinut tuhlata. Ilman pätevää syytä ylimääräisten kahvikertojen keittäminen katsottiin tuhlailuksi. Kahvinjuonnin myötä lisääntyi sokerin, vehnäsen ja muiden kahvileipien käyttö. Kahvin ja sokerin kulutukset liittyivät toisiinsa, sillä sokeria tarvittiin kahvin makeutusaineena ja kahvileivän valmistamisessa. Kahvileivän ja nisun käytön yleistyminen lisäsivät myös sokerin kulutusta.17

Monet naisista hankkivat kahvia isänniltä salaa pussittamalla ruokatavaraa tai villoja kauppaan myytäväksi. Näin saatiin ylimääräistä kahvia taloon. Miesten ollessa pois kotoa, naiset järjestivät ”salakahveja”.18 Naisille kahvinjuonti ja kuulumisten vaihto kahvikupin ääressä merkitsivät fyysistä ja psyykkistä virkistäytymistä, sillä tuolloin naisten elämä oli hyvin kotipiiriin sidottua.19

Ompeluseurat olivat tärkeä ”kahvi-instituutio”, sillä niiden kautta siirtyivät huomattava määrä tietoa sekä syntyi uusia ideoita ja päätöksiä ennen kuin naisilla oli mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.20 Ompeluseurat olivat rajattuja naisten yhteisöjä, joiden jäsenet liittyivät toisiinsa toiminnan ja tapajärjestelmän kautta. Jo naisten pelkkä kokoontuminen, tarjoilu ja kahvinjuonti yhdessä lisäsivät yhteisöllisyyttä naisten kesken.21

Kertomuksissa korostuu miesten kahvinjuonti totin, norrin ja puolkuppisten tekemisinä.22 Vanhan ruoka- ja juomajärjestelmän mukaan paloviinaa nautittiin säännöllisesti, mutta kahvi, tee- ja muut lämpimät, makeutetut juomat olivat muuttamassa juomien järjestelmää. Se merkitsi omavaraisuuden murtumista, olivathan kahvi, tee ja sokeri siirtomaatavaroita.23

Lasten kahvilakosta pullamössöön

Ensimmäisen sukupolven kertomukset lapsuuden aikaisista kahvinjuonneista keskittyivät lasten kahvinjuonnin rajoittamiseen, kieltämiseen, juontitapaan, ”pullamössön” tekemiseen ja monien kertojien mielessä päällimmäisenä oli lasten kohtelu. Monissa perheissä lasten kahvinjuontia rajoitettiin tai kiellettiin rippikouluikään saakka, sillä ennen ripille pääsyä nuoria pidettiin keskenkasvuisina.24 Paikoin kahvin antaminen lapsille rajoitettiin aluksi pyhiin, ns. kirkkokahviin.25 Lapsille annettu kahvin määrä oli useimmiten puoli kuppia tai korkeintaan yksi kupillinen. Eräänä mittarina oli pystyminen aikuisten työhön.26

Lapset joivat kahvia erillään aikuisista, useimmiten erilaisista astioista kuin vanhemmat, mutta myös eri aikaan.27 Monesti heille tarjottiin kahvia tai pelkkää sumppivettä aikuisten kahvinjuonnin jälkeen. Edellisestä juontikerrasta kahvipannuun jääneet porot kiehautettiin vedessä ja tarjottiin lapsille. Saatettiin todeta, että ”mitäpä tenavat kahavilla teköö, niin niille kelpaa sumppikin” tai ”kupin pohjassa lukkoo, lapsil perästä päin” sekä ”lapsen kahvilla ja varsa heinillä eij jov väliä”.28 Monet sellaiset muistelijat, joilla oli edellisten esimerkkien kaltaisia muistikuvia lapsuudestaan, päättivät jo silloin antaa omille lapsilleen samaa, mitä itsekin syövät tai juovat.29

Erityisesti lasten herkkua oli pullamössö, jota nimitettiin myös: huppuliksi, pullamöllöksi, moskaksi, mossoksi, pullamossaksi, vehnäsopaksi, topuksi, topparuuaksi, pullakupiksi ja murukupiksi. Sokeroituun maitokahviin silputtiin pullaa, joka syötiin lusikalla. Sitä saatettiin syöttää aivan pienillekin lapsille.30

Monissa perheissä lasten kahvinjuontia rajoitettiin ”kahvilakoilla”. Lapsille maksettiin korvausta siitä, etteivät he juo kahvia. Kahvilakko saattoi olla osittainen, silloin sai pyhänä puoli kuppia kahvia. Yleisemmin puhuttiin kahvilakosta, mutta siitä käytettiin myös kahvipaaston ja kahvin raittiusseuran nimityksiä. Maksu suoritettiin joko viikoittain tai kuukausittain rahana tai tavarana.31

Työrytmin säätelemät kahvihetket

Maaseudulla ihmisten arki jäsentyi vuodenaikojenkiertojen mukaisesti, sillä luonnonolot ja ilmasto vaikuttivat elämisen ehtoihin. Työrytmi sääteli vahvasti vielä 1920- ja 1930-luvulla väestön ruokatapoja ja -aikoja.32 Yleensä talon emäntä keitti aamukahvin ennen työhön lähtöä. Ns. kymmenkahvi juotiin aamuaskareiden ja aamiaisen jälkeen. Siihen mennessä oli tehty monta tuntia askareita. Kolmannen kerran kahvia nautittiin päivällisen jälkeen kahden ja kolmen välillä.33

Vanhin sukupolvi kuvaa etenkin heinänteon lomassa sekä erilaisissa talkoissa tapahtuneita kahvinjuontihetkiä. Nautinnollisuus ja elämyksellisyys useimmiten liittyivät luonnon helmassa tapahtuneisiin kahvihetkiin ja talkoomuistelmiin yhteisöllisyys.34

Kirkkokahveista kinkerikestityksiin

Ensimmäisen sukupolven muistelmat kirkossa käynneistä kertovat siitä, että kirkossa käytiin muidenkin kuin uskonnollisten vaikuttimien vuoksi. Kirkkoväkeä yhdistivät toisiinsa kirkon rituaalit ja tapajärjestelmä. Kirkkomatkoja odotettiin, sillä ne toivat mieluisia keskeytyksiä arkeen ja työhön. Kirkkomatkoilla toimitettiin lisäksi muita asioita, sillä kirkonkylässä asuivat kauppiaat ja käsityöläiset.35 Eräs kirkossakäynnin merkityksistä olivat kuulutukset, kuten ilmenee 1920-luvun kirkossakäynnin kuvauksesta: ”siinä kun kuultiin ketä oli kuolleeks kiitelty, ja ketä ’naitu’ puhumattakaan mitä kaikkea oli tutuilta kuultu”.36

Kertomuksissa muistellaan kanssaihmisiä, kuulumisia, kirkkomatkojen sujumisia, yöpymisiä ja eväitä. Niissä melko nopeasti ohitetaan itse harras tapahtuma. Sen sijaan niissä korostuvat sosiaalisen verkoston tärkeys, tunteiden jakaminen muiden kirkossa olevien kanssa ja ennen kaikkea yhteisöllisyyden merkitys.

Kinkeritilaisuudet kuvataan tiivistunnelmaisina tilaisuuksina. Kinkerit, lukukinkerit tai lukuset olivat kirkon pitämiä kristinopin kuulustelutilaisuuksia, joita talot järjestivät vuorotellen, yleensä talvella. Kansakoululaitoksen aloittaessa kinkeritoiminta väheni ja tilaisuudet muuttuivat yhteisiksi hartaushetkiksi. Monissa lapsuudenaikaisissa kinkeritilaisuuksien muisteluissa kuvastuu pelkoa, häpeää ja helpotusta. Lapset vietiin kinkereille yleensä kuusivuotiaina ja heitä valmennettiin tilaisuutta varten ja peloteltiinkin. Tarjoilua muistellaan eriarvoisina, sillä aikuiset saivat ruokaa ja kahvia, mutta lapset jätettiin ilman. Kestitys oli tärkeä osa kinkeritilaisuutta ja talojen järjestämiä tarjoiluja vertailtiin toisiinsa. Sota-ajan säännöstelyaikakaan ei lopettanut kinkeritarjoilua.37

Useissa kinkerimuistoissa niiden ajankohta ja tarjoilu ilmoitetaan tarkasti. Katson sen merkinneen tilaisuuden tärkeyttä ihmisille. Kinkeritilaisuudet kokosivat kylän ihmisiä yhteen ja näin ne korostivat kyläläisten yhteisöllisyyttä. Kinkeritilaisuuksia määrittelivät omat säännöt ja normit sekä sanattomat sopimukset, jotka koskettavat kylän jäseniä. Jo pelkkä kokoontuminen ja kinkerisuunnitelmien teko vahvistivat kyläläisten yhteisöllisyyttä. Kahvinjuonti ja tarjoilu kuuluivat tärkeänä osana kinkeritilaisuuteen, ja ne omalta osaltaan lisäsivät yhteisöllisyyttä kyläläisten kesken.

Toinen sukupolvi – sota-aikaa ja säännöstelyä

Toisen, sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolven, kertomukset usein palaavat sota-aikaan ja pulaan. Viisi vuotta kestänyt sotatalous merkitsi tavalliselle suomalaiselle puutetta ja kovaa työtä. Kuitenkin pula-aika maaseudulla elettiin yleensä paremmin kuin kaupungissa, koska maalaistalouksissa oli useimmiten omasta takaa viljaa, maitoa, voita, kananmunia ja lihaa. Talojen omilla pelloilla kasvoi viljaa, navetoissa oli karjaa ja kanoja sekä lätissa röhisivät siat. Kaikkein heikoimmin maaseudun ihmisistä tuli toimeen sellaiset, joilla ei ollut omaa peltoa tai karjaa ja joiden oli pärjättävä maa- ja metsätöiden avulla.38

Sota kuului toisen sukupolven nuoruuteen tai lapsuuteen. Muistelijat käyttävät aikarajoituksina mainintoja ennen sotaa ja sota-ajan jälkeen. Muistellaan kahvin säännöstelyä, itse tehtyjä korvikkeita ja sota-aikaa. Toisaalta käsitellään myös aineellista hyvinvointia kuten kahvileipien tekemistä, vehnäsen käytön yleistymistä, täytekakun käyttöä ja valmistamista, kahvin tarjoilua, pöydän kattamista sekä myymäläautojen tuloa maaseudulle.

Vuonna 1938 Suomi oli kolmanneksi suurin kahvinkuluttajamaa, kahvia kulutettiin 7,2 kg henkeä kohti. Sodan puhkeaminen katkaisi kahvin kulutuskehityksen ja niin kahvi ja sokeri joutuivat ensimmäisinä tuotteina säännöstelyn kohteiksi vuoden 1939 lokakuussa. Kahvin vapautumisen vuoden 1954 jälkeen kulutus lisääntyi nopeasti samalle tasolle kuin ennen sota-aikaa. Vuonna 1955 suomalaiset saavuttivat saman seitsemän kilon kulutustason kuin ennen talvisodan puhkeamista oli ollut ja kymmenen vuotta myöhemmin kahvin kulutus oli 10 kg.39

Kahvin pitkä säännöstelyaika sai ihmiset kaipaamaan kahvia. Sota-ajan ”kiusallisemmiksi” asioiksi mainittiin kahvin puute. Yleisimpinä korvikeaineina käytettiin ohraa, ruista, kauraa, hernettä, sikuria ja voikukanjuuria. Mustan pörssin kauppa kukoisti sotavuosina, sillä noin kolmannes keskivertoperheen käyttämistä vilja- ja rasvatuotteista hankittiin sieltä. Nimenomaan elintarvikkeet olivat keinottelujen kohteita. Kauppa oli usein tuttavantuttavien välistä, jossa vaihtovälineenä oli rahan lisäksi joku haluttu tuote. Voilla, läskillä, kankailla ja muilla tavaroilla voitiin hankkia kahvia.40

Säännöstelystä hyvinvointiin

Kahvinjuonti on arkeen ja juhlaan kuuluva yhteinen ilmiö. Kuitenkin esillepano ja tarjoilu ovat erilaisia arkena ja juhlana. Kahvileiväksi yksi tai muutama laatu riitti arkena ja joskus kahvileipänä oli pelkkä voileipä. Arkisin pöytä katettiin vaatimattomasti, eikä siihen kulutettu ylimääräistä aikaa. Kahvinjuonti tapahtui silloin tavallisista kahvikupeista keittiön pöydän ääressä. Emännän tietokirjan mukaan arkenakin tulee kiinnittää huomiota kattaukseen, sillä ”huolimattomasti katettu pöytä, vie ruokahalun ja se heikentää vähitellen perheen kauneusaistia”.41

Sen sijaan juhlapäivään valmistauduttiin huolella, leivottiin montaa lajia tarjottavaa ja mietittiin etukäteen tarjoilun sujuminen sekä pöydän koristelu. Kahvit juotiin silloin paremmista kupeista kuin arkena. Joissakin perheissä juhlistettiin tilaisuutta tarjoamalla kahvia perintökupeista. Seuraavassa esimerkissä kuvataan jouluisen kahvipöydän kattausta ja tarjoilua, jossa viitataan sota-ajan piparkakkuihin:

Pöytä katettiin valkean damastiliinan42 päälle ja kynttilät ja nyt viime aikoina myös kukat. Aikaisemmin ei tulppaaneja tai hyasintteja ollut. Kotini leivonnaiset olivat pulla, Hannatädin kakut ja ne ässät ja isäni eläessä jouluna pehmeät piparkakut, koska hän piti niistä (vuoteen 1943) ja nyt myöhemmin kovat. Sota-aikana olivat hyvin kovat ruispiparkakut. Leipää ei meillä kahvipöydässä ollut.43

Tyypillisinä joulukoristeina käytettiin kattauksessa kirkasvärisiä silkkipapereita, itse tehtyjä koristeita ja jouluaiheisia kaitaliinoja. Lisäksi erilaiset kahviliinat, kuten valko- ja reikäompeleiset, pitsitetyt tai värin kirjotut olivat suosittuja kahvipöydässä.44

Lauantai vakiintui yleiseksi leipomis- ja siivouspäiväksi. Monet muistelevat vehnäsen leipomista, jonka tuoksua voidaan pitää suomalaisen kulttuurin keskeisenä piirteenä. Se tuo monelle mieleen kodikkuuden ja lapsuuden kodin. Maut ja tuoksut aiheuttavat voimakkaampia muistijälkiä kuin esimerkiksi kuvat tai äänet. Vehnänen oli aikaisemmin ylellisyyttä, mutta jauhatustekniikan kehittyessä myös tavallinen kansa sai nauttia siitä. Vuotta 1935 muistellaan hyvänä vehnävuotena ja vuoden 1937 vehnän kulutukseksi mainitaan 200 miljoonaa kiloa.45

Pula-ajan jälkeen rasvan ja makean himo valtasi niukkuudesta kärsineet suomalaiset. Kahvin kanssa tarjottiin vieraille täytekakkua, joka oli muodissa jo ennen sotia. Sota-aikana täytekakkujen teossa käytettiin ruisjauhoja, munapulveria ja makeutusaineena sakariinia. Täytekakun asian saattoi ajaa pitkittäin halkaistu ja kostutettu pullapitko, joka täytettiin hillolla ja koristeltiin kahvilla värjätyllä voivaahdolla.46

Tiestön ja ajokaluston kehittyminen vaikuttivat siihen, että maaseudulla myymälä-autojen määrät lisääntyivät 1950-luvulta lähtien. Kauppiaat kokivat liikkuvan kaupan hyväksi kilpailuvaltiksi. Joissakin talouksissa kauppa-autojen liikennöiminen vähensi kotona leipomista, sillä autoista ostettiin valmista kahvileipää.47

Sukupolvien kahvihetkien kokemuksista

Kuten edellä tulee ilmi, ihmisten elämä on selvästi ikäkausiin sidottujen roolien määrittämää. Sodan ja pulan sukupolven lapsuus- ja nuoruusaikana kahvinjuonti yleistyi ja arkipäiväistyi. Heidän muistelmissa tapakulttuuri, kahvikulttuurin sukupuolittuneisuus, lapsuudenaikaiset kahvinjuontitilanteet, kahvinjuonti työn ohessa useimmiten luontokuvauksineen sekä yhteisölliset kirkko- ja kinkeritilaisuudet korostuivat. Lapsuuden ajasta kerrottaessa korostui eriarvoisuuden tiedostaminen varsinkin lasten kahvinjuonnista ja lapsuuden kinkerimuistoista kerrottaessa. Luonnollisesti ensimmäisellä sukupolvella oli enemmän vertailupisteitä kuin seuraavalla sukupolvella.

Etenkin käyttäytyminen tapakulttuurin sääntöjen mukaisesti koettiin tärkeänä, sillä vallalla oli vielä sääty-yhteiskunnan ajalta peräisin olevat ajatusmallit ja käsitykset. Tapakulttuuriin liittyivät myös kehollinen ja sanaton kommunikointi. Lisäksi muistelmat kertoivat tapakulttuurin muuttumisesta, paikallisista eroista sekä kahvikulttuurin rituaalisuudesta.

Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolven muistelmissa korostuivat sota-ajan läheisyys ja vaurastuminen. Tämä sukupolvi eli lapsuuttaan tai nuoruuttaan sota-aikana. Kertomukset usein palasivat sota- ja pula-aikaan, sillä muisteltiin kahvin säännöstelyä, itse tehtyjä korvikkeita ja yleensä pärjäämistä sodan aikana. Myös aineellinen hyvinvointi ja vaurastuminen toistuivat aiheina. Kerrottiin kahvileipien tekemisestä, vehnäsen käytön yleistymisestä ja täytekakkujen valmistamisesta sekä myymäläautojen liikennöinnin merkityksestä. Kaksi erilaista aikakautta, sota- ja pula-ajan säännöstely sekä jälleenrakennuskauden vaurastuminen ja kodin teknologian innovaatiot, muokkasivat tämän sukupolven kahvihetkiin liittyvää kokemusmaailmaa. Tämän toisen sukupolven muistelmissa näkyy selkeästi omat erittelyt ja vertailut näiden kahden ajallisesti lähekkäin olleiden, mutta täysin erilaisten ajanjaksojen välillä. Toisaalta molempien sukupolvien elämät olivat lähellä toisiaan, mutta eri elämänvaiheet, elämäntavat ja yhteiskunnalliset olot määrittelivät ja muokkasivat ihmisten kokemuksia kahvihetkistä.

Arkistolähteet

Museoviraston keruuarkisto (MV, K16)
Muistitiedonkeruu Kahvi 1969 kysely 16. Bo Lönnqvist ja Hilkka Uusivirta.

Lehdet

Kotiliedet
"Kinkerit", Kotiliesi 3/1943. S. 3.
M.T.: "Nostaisimmeko hattua ompeluseuraväelle?", Kotiliesi 3/1963. S. 188.
Pesola, Vilho A.: "Kotimaisen vehnän leivontakelpoisuus", Kotiliesi 18/1937. S. 679-681.

Kirjallisuus

APO, SATU (2001). Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholilajatteluun ja -kulttuuriin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 759. Helsinki.
ASSERATE, ASFA-WOSSEN (2005). Sivistynyt käytös. Saksankielinen alkuteos Manieren, 2003. Suomentanut toimittaen Riitta Virkkunen. Jyväskylä: Gummerus.
AUKIA, MARKKU (1984). Perinteisestä kotikasvatuksesta Suomen maaseudulla. Teoksessa Varhaiskasvatustutkimus Suomessa. Lastensuojelun Keskusliitto. Julkaisu 71. Toim. Mikko Ojala. Vaasa.
HALONEN, TERO (2005). Kahvi – nautintoa ja kofeiinisoitumista. Teoksessa Suomalaisten symbolit. Toim. Tero Halonen & Laura Aro. Jyväskylä: Atena.
HANNULA, MANDI & WIHERHEIMO, ALLI (toim.) (1953). Emännän tietokirja. Uudistettu laitos. Alkuosa I A-K. Porvoo: WSOY.
HANNULA, MANDI; GEBHARD, HEDVIG; HARMAJA, LAUARA; OLLONQVIST, MARY & WIHERHEIMO, ALLI (1937). Emännän tietokirja. 1. osa. Kuudes painos. Helsinki.
HANNULA, MANDI; GEBHARD, HEDVIG; HARMAJA, LAUARA; OLLONQVIST, MARY & WIHERHEIMO, ALLI (1937). Emännän tietokirja. 3. osa. Neljäs painos. Helsinki.
HÄYHÄ, JOHANNES (1982). Vuodenajat. Kuvaelmia itäsuomalaisten vanhoista tavoista: Joulun vietto, Talvitoimet, Kesäaskareet. Helsinki: SKS.
KIVI, ALEKSIS (1926). Seitsemän veljestä (1870). Kootut teokset I. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
KORKIAKANGAS, PIRJO (1996). Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen arkisto 42. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
KOTKAVIRTA, JUSSI (2002). Kokemuksen ehdot ja hahmot: Kritik der reinen Vernuft ja Phänomenologie des Geistes. Teoksessa Kokemus. Toim. Leila Haaparanta ja Erna Oesch. Acta Philosophica Tamperensia Vol. 1. Tampere: Tampere University Press.
KUULIALA, WILJO-KUSTAA (1960). Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.
KUULIALA, VILJO-KUSTAA (1939). Vanhoilta kirkoilta ja kirkkoteiltä. Kansanelämän kuvauksia. Jyväskylä: K.J. Gummerus Osakeyhtiö.
LAURÉN, KIRSI (2006). Suo – sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja –kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1093. Helsinki: SKS.
LAURILA, EINO H. ( 1985). Kulutus Suomen kansantaloudessa vuosina 1900-1975. Consumption in Finnish Economy in the years 1900-1975. Espoo.
LEHTONEN, TOMMI (2009). Uskonnon yhteisöllisestä merkityksestä ja tehtävästä. Teoksessa Yhteisön lumo. Systeemisiä kytkeytymisiä. Toim. Jukka-Pekka Heikkilä, Harri Hyyppä ja Risto Puutio. Oulu: Metanoia Instituutti.
LINDSTÉN, HELENA (2011). Kahvihetken kokemisesta muistitiedossa. Teoksessa Tekstien rajoilla. Monitieteellisiä näkökulmia kirjoitettuihin aineistoihin. Toim. Sami Lakomäki, Pauliina Latvala & Kirsi Laurén. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1314, Tiede. Helsinki: SKS.
LÄHDE, HEIKKI K. (2007). Isojako ja torpparijärjestelmät. (18.5.2011) http://mts.fgi/maanmittaus/numerot/2007/2007_2_lahde.pdf
PIHKALA, ERKKI (1982). Elintason nousu ja kehityksen varjopuolet. S. 506-527. Teoksessa Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Helsinki: Tammi.
RAUSSI, ELJAS (1966). Virolahden kansanelämää 1840-luvulla. (1866). Helsinki: SKS.
ROJOLA, LEA (2006). Konstit on monet, kun kahvihammasta kolottaa. Teoksessa Täysi kattaus. Ruokaa ja juomaa kirjallisuudessa. Toim. Siru Kainulainen & Viola Parente-Čapková. Taiteiden tutkimuksen laitos. Sarja A, no 58. Turun yliopisto.
ROOS J.P. (1987). Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämänkerroista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 454. Helsinki: SKS.
RUOPPILA, VEIKKO (1954). Kansa lastensa kasvattajana. Porvoo: WSOY.
SAARINEN, TUIJA (2004a). Ylellisyydestä arkipäivän iloksi. Pirta1/2004. S. 24–27.
SAARINEN, TUIJA (2004b). Miina keitti hyvän kahvin. Teoksessa Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Toim. Maarit Knuuttila, Jyrki Pöysä & Tuija Saarinen. Helsinki: SKS.
SAURIO, ELLI (1947). Maakunnallisista ateria-ajoista ja niiden vaihteluista. Kotitalouskeskuksen tutkielma 1. Kerava.
SATOKANGAS, REIJA (2007). Pienviljelijän elanto vuodenaikojen rytmissä. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Toim. Kai Häggman, Markku Kuisma, Pirjo Markkola, Panu Pulma, Riitta-Liisa Kuosmanen, Ritva Forslund, Anssi Mäkinen. Porvoo.
SILLANPÄÄ MERJA (1999). Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Hyvää Suomesta. Jyväskylä.
STARK, EIJA (2011). Köyhyyden perintö. Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämänkerta- ja sananlaskuaineistoissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1320, Tiede. Helsinki: SKS.
SÖDERHOLM, STIG (1990). Liskokuninkaan mytologia. Rituaali ja rocksankarin kuolema: Jim Morrison-kultin etnografinen tulkinta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 539. Tampere: SKS.
TALVE, ILMAR (1973). Suomen kansanomaisesta ruokataloudesta. Turun Yliopiston Kansatieteen laitoken toimituksia 2, Turku.
TALVE ILMAR (1980). Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 355. 2. painos. Helsinki: SKS.
TAMMINEN, MARKETTA (2005). Ruokapöydän tekstiilit. Teoksessa Pöytä koreaksi. Kattauksen ja pöytätapojen historia. Toim. Kirsti Grönholm, Kaisa Koivisto, Marjut Kumela & Marketta Tamminen. Helsinki: Tammi.
URPONEN, KYÖSTI (1997). Suomalaisen hyvinvoinnin muutos ja itsenäisyyden ajan sukupolvet. Teoksessa Suomi 80. Kuokasta kännykkään. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.
VARTIAINEN, PERTTU (1999). Kirkonkylän varjoista esikaupunkien valoihin. Maassamuuton ongelmat ja mahdollisuudet. Teoksessa Puolivuosisataa. MMM juhlakirja. Toim. Anne-Maria Latikka (päätoimittaja), Jaana Iso-Markku, Allan Tiitta, Eija Tuunainen. Kuvatoimittaja Veikko Kallio. Keuruu: Otava.

  • 1. Ks. Kotkavirta, 2002, 15–16; Laurén 2006, 80–82.
  • 2. Roos 1987, 48–49.
  • 3. Roos 1987, 53–54.
  • 4. Torpparikysymys ratkaistiin erilaisia torppia koskevilla lunastuslaeilla vuodesta 1918 alkaen.
  • 5. Lähde 2007, 86; Urponen 1997, 75; Roos 1987, 54–55.
  • 6. Neuvolatoiminta alkoi, terveydenhuolto laajeni maaseudulla, rakennemuutos 1960-luvun alussa, maatalous koneellistui entisestään ja alkutuotannosta elantonsa saaneiden määrä väheni yhdessä vuosikymmenessä yli 40 %, suuri muutto 1960- ja 1970-luvun taitteessa, siirtolaisuus Ruotsiin. Korkiakangas 1996, 70; Vartiainen 1999, 120.
  • 7. Talve 1973, 102; Saarinen T. 2004a, 24.
  • 8. Stark 2011, 147-148.
  • 9. Esim. MV:K16, 157. Ks. Stark 2011, 24, 140. Maalaiseliitiksi katsottiin kuuluvan omistava talonpoikaisluokka, opettajat, lääkärit ja papit sekä vastaavasti rahvas nähtiin vastapuolelle. Ibid.
  • 10. MV:K16, 154; MV:K16, 640; MV:K16, 503.
  • 11. MV:K16, 487; MV:K16, 95. Käytöstavoilla oli merkitystä henkilölle itselleen, mutta myös koko perheelle. Ks. Asserate 2005, 24; MV:K16, 518.
  • 12. MV:K16, 154; MV:K16, 452; MV:K16, 259.
  • 13. Jos joku valitti kahvikupin pohjalle jääneistä poroista, sanottiin: ”Peristäkin ne rahat on maksettu”. MV:K16, 83. Kahvin kaatuessa pöydälle tai vaatteelle, sanottiin: ”Sinä saat juomari miähe.” MV:K16, 66.
  • 14. Söderholm 1990, 152; ks. Lindstén 2011, 305.
  • 15. Paikoin kahvia kutsuttiin ”naisväen elämän eliksiiriksi” ja sanottiin ”miesten motkottaneen naisten kahvinkulutuksesta”. MV:K16, 517; MV:K16, 453.
  • 16. Rojola 2006, 272-273; Saarinen 2004b, 170. Kontrollointi liittyy sukupuolten väliseen suhteeseen. Miehet säätelivät kahvin kautta naisten muutakin olemista. Rojola 2006, 273.
  • 17. Esim. MV:K16, 426; Ks. Saarinen T. 2004b, 163; myös Rojola 2006, 280; Laurila 1985, 187, 190.
  • 18. Esim. MV:K16, 83; MV:K16, 95.
  • 19. Saarinen 2004b, 163.
  • 20. Saarinen 2004b, 163; myös Rojola 2006, 273.
  • 21. Tosin 1960-luvulta on paikoin tietoja myös miesten mukanaolosta ompeluseuroissa, ja sen vuoksi tällaisten seurojen nimi muutettiin työpiireiksi. Kotiliesi 3/1963, 188.
  • 22. Esim. MV:16,791; MV:K16, 72; MV:K16, 470.
  • 23. Raussi 1966, 157; Häyhä 1982, 67–68; Kivi 1926, 409, 411; Apo 2001, 95–96.
  • 24. Talve 1980, 161–162; Ruoppila 1954, 28.
  • 25. Esim. MV:K16, 779. Kahvin rajoittaminen pyhiin muistuttaa kahvin käytön alkurajoituksia. Aukia 1984, 171.
  • 26. MV:K16, 608. Aikuisten työtä tehnyt lapsi sai kahvia jopa kolmekin kuppia. Ibid.
  • 27. Näin tapahtui myös ruokailussa. Lapset saivat ruokaa viimeiseksi. Aukia 1984, 171.
  • 28. MV:K16,147; MV: K16, 341; MV: K16, 518.
  • 29. Esim. MV: K16, 147.
  • 30. MV:16, 432; MV:16, 78; MV:K16, 640; MV:K16, 418; MV:K16, 423; MV:K, 280; MV:K16, 309; MV:K16, 361; MV:K16, 108; MV:K16, 102; MV:K16, 627.
  • 31. Esim. MV: K16, 83; MV:K16, 42.
  • 32. Satokangas 2007, 125; Sillanpää 1999, 62. Mitä idemmäksi ja pohjoisemmaksi Varsinais-Suomesta, Hämeestä ja Etelä-Pohjanmaasta siirryttiin, kävivät ruoka-ajat myöhemmiksi 1936–1937. Saurio 1947, 4-5.
  • 33. MV:K16, 108; MV:K16, 751.
  • 34. Esim. MV:K16, 290; MV:K16, 228. Kiuruveteläinen mies kuvailee kahvihetkeä luonnossa, että ”parhaalle kahvi maistuu heinäniityllä, erätulilla ja ne harvat kerrat sotareissulla kun vesi sulatettiin nokilumesta”. MV:K16, 153.
  • 35. Ks. Lehtonen 2009, 61; Kuuliala 1960, 152; Kuuliala 1939, 6.
  • 36. MV:K16, 273.
  • 37. Kuuliala 1960, 222-223; MV:K16, 321; esim. MV:K16, 321. Kotiliesi 3/1943, passim.
  • 38. Sillanpää 1999, 89.
  • 39. Hannula & Wiherheimo 1953, 447. Suurinta kulutus oli Ruotsissa (8,2 kg) ja toiseksi suurinta Tanskassa (7,6 kg). Ibid. Pihkala 1982, 511.
  • 40. MV:K16,804; MV:K16,772; Sillanpää 2003, 24.
  • 41. MV:K16, 432; Hannula (toim.) 1937 (3.), 1190.
  • 42. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:ssä (myöh. Tampella Oy) aloitettiin 1890-luvulla puuvilladamastin valmistus, ja sen tuotanto lopetettiin vuonna 1980. Tamminen 2005, 52, 55.
  • 43. MV:K16, 627.
  • 44. Hannula (toim.) 1937 (1.), 1054; Hannula (toim.) 1937 (2.), 70.
  • 45. Esim. MV:K16, 229; Halonen 2007, 127; MV:K16, 632; Kotiliesi 18/1937, 679.
  • 46. Esim. MV:K16, 632; MV:K16, 473. Sillanpää 2003, 26.
  • 47. MV:K16, 159; Lehtonen 2005, 5.