Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Äärimmäistä hauskaa

Huumorin, naurun ja väkivallan suhteesta

JARNO HIETALAHTI

Huumori ja nauru kuuluvat olennaisella tavalla jokaisen ihmisen elämään. Arkisella tasolla tarkasteltuna huumori on jotain hauskaa ja iloista, nauru positiivista ja elämänmyönteistä. Pintaa raapaisemalla löytyy kuitenkin viitteitä huumorin synkemmistä puolista.

Tämä artikkeli keskittyy tarkastelemaan huumorin, naurun ja väkivallan suhdetta. Toisin kuin huumori ja nauru, väkivalta on luonteeltaan tyypillisesti negatiivista, ja se linkitetään elämän pimeämpään puoleen. Äkkiseltään ajateltuna mainituilla ilmiöillä ei välttämättä tunnu olevan kauhean paljon yhteistä, mutta tarkemmassa erittelyssä huumori ja nauru paljastuvat monilla tavoin väkivaltaisiksi, ja samoin väkivalta näyttäytyy usein huvittavana.

Artikkelin pääkäsitteet ovat yleisesti tunnettuja – käytännössä jokainen kykenee tunnistamaan väkivallan, naurun ja huumorin. Joitakin käsitteellisiä selvityksiä on kuitenkin syytä tehdä. Tässä tekstissä nauru koskee pääasiassa huumorin aiheuttamaa naurua. Huumori puolestaan toimii yläkäsitteenä, jonka alle lukeutuvat muun muassa ironia, satiiri ja farssi. Paikoin tekstissä puhutaan myös komiikasta, joka tässä tapauksessa toimii synonyymina huumorille. Käsitteenä huumori on toiminut nykyisessä merkityksessään vasta 400 vuotta1, joten vanhimpien lähteiden yhteydessä puhutaan juurikin hauskojen tapausten synnyttämästä naurusta. Väkivalta puolestaan käsitetään mahdollisimman laajasti, ja se kattaa fyysisen väkivallan lisäksi niin henkisen kuin yhteiskunnallisella tasolla välittyvän rakenteellisen väkivallan.

Kerrassaan naurettavaa

Oletko kuullut naurun parantavasta vaikutuksesta?
– Batmanin arkkivihollinen Jokeri

Hahahahaha, hehehehehe, hohohohoho, huuuhuhhuhuhuuuu, hihihihii! Heh heh heh. Kylläpä tuntuukin hyvältä!

Tärkeällä ilmiöllä on monta nimeä. Naurusta voidaan puhua kikatuksena, hohotuksena, hihityksenä, hekotteluna, tirskuntana tai vaikkapa räkätyksenä. Toisinaan joku hirnuu kuin hevonen, joku toinen taas suorastaan ulvoo naurusta. Nauru siis kuuluu – mutta myös näkyy ja tuntuu.

Nauru on kokonaisvaltainen ilmiö, ja voimakkaimmillaan se saa koko kehon hytisemään ja tärisemään. Vanhan sanonnan mukaan nauru pidentää ikää, mutta valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa. Toistuvasti julkisuudessa nousee esiin puheita naurun parantavasta vaikutuksesta, mutta näiden väitteiden taustalta ei yleensä löydy kovin uskottavia tieteellisiä tutkimuksia.

Tokihan nauru yleisesti ottaen on iloinen asia, ja nauru ilmiselvästi tuntuu hyvältä. Esimerkiksi Suomesta löytyy naurujoogeja ja -kouluttajia, jotka vannovat varauksetta naurun positiivisten puolien nimiin.

Tosiasiassa nauru saattaa kuitenkin ennemmin lyhentää elinikää. Legendoja niin sanotuista naurukuolemista tunnetaan 1500-luvulta saakka, mutta tuoreempiakin tapauksia löytyy. Daily Mail -lehden uutisoinnin mukaan 50-vuotias mies kuoli katsellessaan The Goodies -komediasarjaa 1970-luvulla. Miekkonen oli huvittunut eräästä sketsistä siinä määrin, että oli nauranut yhteen menoon 25 minuuttia. Lopulta hän luhistui sohvalle sydänhalvauksen kourissa. 2000-luvun alkuvuosina puolestaan thaimaalainen mies oli alkanut nauraa unissaan, eikä kahden minuutin naurupuuskan jälkeen enää hengittänyt. Hän oli tukehtunut nauruun.2

Mainitut tapaukset ovat raadollisia esimerkkejä naurun synkemmästä puolesta. Niiden myötä voidaan edetä tutkimaan huumorin ja naurun varsinaisia väkivaltaisia elementtejä.

Klassista hauskaa

Komedia on kuollut taidemuoto. Mutta tragedia – se vasta on hauskaa!
– Bender, Futurama-sarjan robotti

Alasin putoaa idiootin päähän, kermakakku survotaan kaverin naamaan, pitkän laudan avulla hakataan kaksikin vierustoveria lattiaan, eteläpohjalaiset velmuilijat niittaavat, ampuvat, polttavat ja pieksevät toisiaan.

Huumorikuvasto on pitkään nojannut erinäisiin toilailuihin. Lukuisissa kommelluksissa kipu on toistuvasti läsnä, ja usein hassutteluihin voidaan yhdistää myös väkivalta.

Kyse ei ole varsinaisesti mistään uudesta ilmiöstä. Jo 1900-luvun alkupuolen niin sanotut slapstick-komediat Marxin veljesten mestariteoksista lähtien ovat väkivaltaa täynnä. Väkivalta vain esitetään tyypillisesti jollakin tapaa hassussa muodossa, minkä myötä se saa katsojien silmissä oikeutuksensa. Perinteen juuria voidaan ulottaa antiikkiin saakka, kun tiettävästi ensimmäiset komediat syntyivät viinin, hedelmällisyyden ja päihtyneen hurmion jumalan Dionysoksen kunniaksi järjestettyjen juhlakulkueiden myötä.3 Dionysoksen tekemisiin liitetään yleensä myös kaaos ja sekasorto, ja hänen ajateltiin vapauttavan ihmiset huolista ja murheista.

Dionysoksen kulkueista on pitkä aika, mutta linkkejä nykyaikaiseen huumorin filosofiaan löytyy edelleen. Yhteensopimattomuus- eli inkongruenssiteorian (incongruity theory) mukaisesti voidaan todeta, että huumorissa kaikki ei ole niin sanotusti aivan kohdillaan. Huumoria syntyy siitä, kun kaksi keskenään jollain tapaa yhteen sopimatonta asiaa kohtaavat4. Idea tiivistyy vitseissä:

Virtanen istui syytetyn penkillä aseellisesta ryöstöstä. Oikeudenkäynnin päätteeksi valamiehistö ilmoitti tuomioksi: ”Syytön!” Tästäkös Virtanen vasta riemastui: ”Mahtavaa! Tarkoittaako tämä nyt, että saan pitää saaliin?”

Virtasen vastaus ei sinällään sovi yhteen valamiehistön arvion kanssa. Lisäksi varsin moni ihminen olisi vastaavassa tilanteessa niin sanoaksemme pitänyt turpansa tukossa eikä mennyt päästämään moista sammakkoa suustaan. Tällöin inkongruentti elementti löytyy myös Virtasen itsensä ja suhteellisen normaaleilla rationaalisilla kyvyillä varustetun ihmisen väliltä.

Nauru paljastaa havaitun yhteensopimattomuuden. Aina nauru ei toki ole kovin tarkka indikaattori – emme aina tiedä itsekään, mille oikeastaan nauramme. Emme myöskään kykene aina lukemaan täydellisesti kanssaihmisten huumorintajua. Yhden vitsin tai sketsin äärellä eri ihmiset saattavat nauraa huvituksen eri piirteille.

Yhteensopimattomuusteoriaa voidaan soveltaa luultavasti kaikkiin humoristisiin esimerkkeihin, mutta se on laveudessaan melkoisen epämääräinen. Kaikki ristiriidat eivät ole huvittavia vaan osa kallistuu kiistatta tragedian puolelle: tästä todisteeksi kelpaa logiikan peruskurssilla yhtälöiden ääressä tuskaileva fuksi. Teoria ei myöskään paljasta, mikä inkongruenssissa oikeastaan on hauskaa. Se vain osoittaa, että hauskuuden ytimessä lymyilee jokin yhteensopimattomuus.

Älä naura minulle

Ainoa asia, joka kannattelee ihmistä läpi elämän, on tietoisuus kaikkien muiden suunnattomasta alempiarvoisuudesta. Tätä tunnetta olen vaalinut aina.
– Oscar Wilde

Mies heittää vitsin aamuyön tunteina grillijonossa ja alkaa itse nauraa kovaan ääneen. Edessä oleva tulistuu, kääntyy ja lyö vitsailijaa naamatauluun. Korvauksia vaaditaan molemmin puolin.

Inkongruenssiteorian pohjalta voidaan vastata ainakin osittain kysymykseen, miksi me saatamme suuttua toisten nauraessa. Arthur Schopenhauer tulkitsee, että nauru aiheutuu aina paradoksista. Tällöin koomisessa tapauksessa on kyse siitä, että ihminen havaitsee yhtäkkisen eron käsitteen ja tosimaailman objektin välillä. Mitä suurempi ristiriita, sitä hulppeampi on ilomme.5

Schopenhauer päättelee, että jos me itse näytämme huvittavilta naurajien silmissä, on tämä nauru merkki siitä, että käsitteidemme ja tosimaailman välillä vallitsee syvä yhteensopimattomuus. Näin ollen voidaan todeta, että on suoranainen loukkaus, jos joku esittää minut naurettavassa valossa. Me voimme pahastua siitä, että joku nauraa meidän ulkonäöllemme tai mikäli joku pitää tapojamme tai arvostuksen kohteitamme naurettavina. Schopenhauer ei erityisemmin ihmettele, miksi muiden meihin kohdistama nauru tuntuu toisinaan niin julmalta.6

Kaikki eivät kykene tai halua niellä kohtaamaansa naljailua pureskelematta, vaan jotkut päättävät vastata takaisin. Toisinaan pilkkaajille annetaan opetus varsin fyysisessä muodossa, kun yksilö pyrkii pyyhkimään virnuilijoiden hymyt pois hieman kovemmalla kädellä. Äärimmilleen venytettynä huumori saattaa siis poikia väkivaltaa.

Huumorin, naurun ja väkivallan yhteyttä voidaan hahmottaa myös toisen huumorin teorian eli ylemmyysteorian (superiority theory) avulla. Sen mukaan nauru kajahtaa lyhyesti muotoiltuna siitä syystä, että ihminen huomaa tai tuntee olevansa jollain tapaa ylempänä tai parempi kuin joku toinen. Huumori osoittaa tällöin kohti toisten virheitä ja epäonnistumisia.7

Historian saatossa ylemmyysteoria on ollut suosituin huumoriteoria, joskin nykyään ajattelijat kallistuvat pääsääntöisesti yhteensopimattomuusteorian puoleen. Ylemmyysteoria onkin osaltaan varsin yksipuolinen, eikä se kykene selittämään kaikkia maailmassa ilmeneviä hassutteluja. Ainakin sanaleikkien hauskuutuksia on suhteellisen vaikea selittää ylemmyysteorian avulla. Esimerkiksi englanninkielinen letkautus:

Two goldfish were in their tank.
One turns to the other and says, “You man the guns, I’ll drive.”

Ehkäpä joku tiukan linjan ylemmyysteoreetikko voisi tulkita, että tässä kohden ylemmyys tunnetaan suhteessa koko kielijärjestelmää kohtaan, jossa vastaavia merkityssekaannuksia riittää. Tällainen tulkinta ei ole kuitenkaan kovin uskottava. Ylemmyysteoria on myös heikoilla teillä sen suhteen, että me emme suinkaan aina huvitu, kun huomaamme, että jollakulla toisella menee huonommin kuin itsellämme. Lisäksi löytyy rajatapauksia, jolloin ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tällöin jaakobinpainissa yhteen ottavat empatia ja vahingonilo.

Vaikka ylemmyysteoria ei kykene selittämään kaikkea maailmassa ilmenevää naureskelua, niin teorialla on edelleen oma antinsa. Se vaikuttaa toimivalta lukuisissa vitsailutilanteissa – naurettavat pellet nyt vain näyttäytyvät herkästi jollakin tapaa alempiarvoisina. Nauru paljastaa toistuvasti jotain siitä, mitä ihminen pitää oikeana ja mitä vääränä. Huumori on eräänlainen suhtautumistapa ja asenne, jonka valossa maailmaa arvioidaan. Nauru puolestaan ilmaisee, että tarkasteltavassa asian suhteen kaikki ei välttämättä ole aivan niin kuin pitäisi olla.

Me nauramme teille

Huumoria on mahdoton kääntää. Jos näin ei olisi, niin silloin ranskalaiset eivät sanaa käyttäisi.
– Paul Valéry

Pilapiirros julkaistaan lehdessä. Seuraa mielenosoituksia, diplomaattisia selkkauksia, kansainvälisiä boikotteja, lähetystöjen polttamisia sekä tappo- ja pommiuhkauksia.

Huumorin ja naurun luonnetta on mahdoton tavoittaa, mikäli erinäisiä hekotteluja tarkastellaan vain yksilöiden tasolla. Kyseessä on pohjimmiltaan sosiaalinen ilmiö, ja tämä huomio avartaa entisestään näkökulmia huumorin väkivaltaiseen luonteeseen. Henri Bergson onkin esittänyt vaatimuksen, että naurua on tutkittava sen luonnollisessa ilmenemisympäristössä eli yhteiskunnassa.8

Bergsonin mukaan nauru vaatii aina sosiaalisen kontekstin – nauru on aina tietyn ryhmän naurua. Tässä roolissaan nauru on rankaisumekanismi, joka pyrkii oikaisemaan väärille urille joutuneita tapoja. Se on yhteiskunnan tapa kostaa, jos ihmiset ottavat sitä vastaan liikaa vapauksia. Naurun tehtävänä onkin Bergsonin mukaan saada kohteelleen tuskallinen olo ja saada tämä tuntemaan itsensä nöyryytetyksi.9

Huumori ja tunteilu eivät Bergsonin katsannossa solju alkuunkaan yhteen. Naurun herättäminen vaatii välinpitämättömyyttä kohdetta kohtaan. Tämä liittyy olennaisesti naurun sosiaaliseen funktioon: se ei suoriutuisi tehtävästään, mikäli se tarjoaisi myötätuntoa.10

Bergson varaa huumorille ja naurulle huomattavan merkittävän roolin ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Tässäkin katsannossa nauru toimii vian tai kummallisuuden osoittimena, mutta Bergsonille tämä ei riitä. Hänen katsannossaan nauru on korjaava elementti. Tällöin ihmiset eivät siis pelkästään naura ylhäältä alaspäin, vaan ilmiöön liittyy myös jonkinlainen, ehkäpä tiedostamaton, pyrkimys opastaa tai muuttaa vinoilun kohdetta. Nauru on tällöin merkki siitä, että naurettavassa kohteessa on jotain vikaa sekä myös siitä, että vitsailija tai nauraja olettaa tietävänsä, miten olisi syytä olla tai toimia.

Internetin hakukoneilla löytyy mittava määrä vitsejä, joissa mainitunkaltaisia eroja alleviivataan. Monet jutuista ovat varsin karkeita ja suorastaan provokatiivisia, vaikka kertojan päällimmäisenä tarkoituksena olisikin vain huvittaa.

Bergson painottaa, että nauru on tehokas oikaisumenetelmä lievien rikkomusten suhteen, mutta se ei suinkaan ole täydellisen oikeudenmukainen. Nauru ei aina onnistu toimimaan korjaavasti, eikä se osu aina oikeaan11 Nämä ovat tähdellisiä huomioita, kun pohditaan vaikkapa eri vähemmistöryhmille nauramista. Vammaisia pilkatessa tuskin halutaan varsinaisesti ”korjata” pilkattavan vammaa. Kyseessä on pikemminkin eron tekeminen naurajan ja naurettavan välille, eikä tätä erottelua välttämättä edes haluta poistaa.

Voimme huumorin ja naurun suhteen palata jälleen ylemmyys- ja inkongruenssiteorian ääreen. Perinteisissä eri kansallisuuksia irvailevissa vitseissä on usein tausta-ajatuksena, että ulkomaalaiset ovat hassuja. Tämä hassuus kumpuaa tyypillisesti heidän oudoista tavoistaan. Huumorissa katsantotapa on siis toistuvasti varsin etnosentrinen. Näin ollen huumorin ja naurun avulla yhtäältä rakennetaan yhteisöä, mutta samalla tästä yhteisöstä rajataan joitakin muita pois. Hyvin laajassa mielessä tällaista erontekoa voidaan pitää jopa väkivaltaisena. Eikä aina tarvitse irvailla edes ulkomaalaisten suuntaan vaan pilkan kohteeksi voidaan ottaa myös muita erityisryhmiä.

Mitä vikaa on filosofivitseissä?
Filosofien mielestä ne eivät ole hauskoja ja muut eivät pidä niitä vitseinä.

Muistutus ilosta

Joka leikistä suuttuu...

Stand up -koomikko kertoo mehevän kaskun. Väki ulvoo naurusta ja pyyhkii kyyneleitä silmistään. Kaikki nauttivat olostaan.

Edellä on esitelty huumorin synkempiä puolia, joten on paikallaan tähdentää, että pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin iloinen ilmiö – ainakin naurajan kohdalla. Filosofien puntaroinneissa kyse on usein pitkälti siitä, kuka nauraa ja kenelle. Viihdyttäjän näkökulma on tyystin toinen.

Esimerkiksi ammattikoomikko André Wickström painottaa, että koomikolle nauru on kaikki kaikessa, ja sitä pitää synnyttää esiintymistilaisuudessa keinolla ja hinnalla millä hyvänsä.12 Viihteen näkökulma on yksi varteenotettava, eikä sitä voi sivuuttaa olan kohautuksella. Ihmiset haluavat nauraa. Sillä ei ole suuresti väliä, katsotaanko televisiota vai letkautetaanko jokin hauska kasku sosiaalisen kanssakäymisen ohessa. Tässä katsannossa hauskuutus nousee keskiöön, eikä tällöin haluta miettiä vitsin mahdollisia syvällisempiä merkityksiä.

Eivät kaikki filosofit ole toki unohtaneet edellä mainittua puolta komiikan suhteen. Ainakin Aristoteles painottaa, että sopivassa suhteessa nauru ja ilonpito kuuluvat olennaisella tavalla ihmiselämään. Hänen mukaansa niiden avulla ihminen pystyy rentoutumaan ja täten edistämään sielun ja ruumiin terveyttä.13

Yleisemmin huumorin luonteen suhteen Aristoteles pohjaa katsantonsa esteettiseen näkemykseen. Hänen mukaansa naurettava on jotain viallista ja rumaa, mutta ei kuitenkaan vakavalla tavalla, sillä se ei tuota tuskaa tai harmia muille. Esimerkiksi tästä hän kelpuuttaa koomisen naamion, joka on rumasti vääntynyt, mutta siihen ei silti yhdisty tuskaa. Tällainen rumuus on lievää, eikä se ole kivuliasta tai tuhoavaa.14

Edellä kuvatun kaltainen suhtautumistapa huumoriin on säilynyt vallalla pitkään. Jos idea tai asia esitetään naurettavassa muodossa, sitä ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Ainakin suomalaisissa oikeudenkäynneissä vaikkapa solvaamisen vitsikäs muoto voi lieventää tuomioita.15 Lähtökohtainen ajatus tällöin on, että kun joku kertoo vitsin, ei hän tarkoita sitä, mitä sanoo ainakaan täydessä mitassa. Jos pilkan kohde tulistuu veistelystä, menee ajatusmalli usein niin päin, että vika onkin hänessä, joka suuttuu: hänellä ei ole riittävästi huumorintajua leikinlaskun ymmärtämiseen.

Vitsin sisällöstä ja tarkoituksesta

Vaikka vitsailija ei välttämättä tarkoittaisikaan sitä, mitä hän kirjaimellisella tasolla esittää, voidaan vitseistä löytää monenlaisia merkityksiä. Tässä kohden yhteensopimattomuus- ja ylemmyysteoriaa täydentää huojennusteoria (relief theory). Sigmund Freudin esittämässä teorian versiossa nauru ja komiikka pohjautuvat energiansäästöön mielihyvän tavoittelussa. Olennainen huomio on, että huumorin avulla me voimme kiertää sisäisiä ja ulkoisia esteitä ja sitä myöten laukoa ilmoille sellaisia asioita, joiden möläyttäminen ei muutoin olisi sosiaalisesti hyväksyttyä.16

Aina ilmaisu ei tule tietoisuuden piiristä, vaan se kumpuaa jostain syvältä tiedostamattomasta. Tietoisuuden tasolla ihminen voi haluta ainoastaan naurattaa ja viihdyttää kanssaeläjiään, mutta vitsi voi silti paljastaa vitsailijan tai naureskelijan tiedostamattomia asenteita tai ennakkoluuloja. Aina asiat eivät paljastu kuitenkaan pelkästään vitsin kirjaimellista tasoa tarkastelemalla, koska ihmiset nauravat monin eri tavoin monille eri asioille. Sama vitsi saattaa tarkoittaa tyystin eri asioita eri kertojien taholla. Vitsailutilanteessa on selkeästi jokin ero, mikäli afroamerikkalaiset naurettavassa valossa esittävän jutun kertoo kansallissosialismin nimiin vannova valkoihoinen tai jos saman vitsin leiskauttaa bronxilainen tummaihoinen.

Freud painottaa, että vitsien ääressä ei läheskään aina ole täydellisen selvää, mille me oikeastaan nauramme. Mutta vaikka naurun raikuessa kokemus on suhteellisen epämääräinen, niin se on kuitenkin kokonaisvaltainen.17

Ilmiön suhteellinen epämääräisyys ei silti tarkoita, että asiasta ei voitaisi sanoa mitään yleisempää. Tutkielmassaan Freud oivaltaa, että kuka tahansa voidaan saada näyttämään koomiselta. Tällöin esiin nousee kiinnostava valta-asetelma:

Meillä on vallassamme toisen koomiseksi tekeminen […] Ihminen voidaan tehdä koomiseksi, jotta hän vaikuttaisi halveksittavalta, jotta häneltä siten riistettäisiin toisten arvonanto ja auktoriteetti.18

Freudin katsannossa huumori voidaan siis valjastaa vihamielisten pyrkimysten toteuttamiseen ja sitä voidaan käyttää hyvinkin julmiin tarkoitusperiin. Ja niihin sitä myös käytetään.

Kyseenalaista symboliikkaa

Mikään ei ole hauskempaa kuin ilottomuus.
– Samuel Beckett

Juontajat heläyttävät heleät hymyt ja nauravat elämäntapaohjelmaan mukaan lähteneen ulkonäölle ja tyylille. Lopussa halataan.

Televisioviihdettä tutkineen Angela McRobbien mukaan niin sanottu symbolinen väkivalta leimaa lukuisia viihdeohjelmia. Näissä ohjelmissa luokkaeroja rakennetaan ja vahvistetaan kyseenalaisilla tavoilla. Vaikka ohjelmat eivät sinänsä olisikaan komedioita, niissä käytetään huumoria symbolisen väkivallan oikeuttamiseen. McRobbie itse analysoi brittiläisiä elämäntapaohjelmia What Not to Wear ja Would Like to Meet.19

Pierre Bourdieun luoma symbolisen väkivallan käsite kuvaa yhtä keskeistä mekanismia yhteiskunnallisessa hallinnassa. Perusidea on, että sanoilla voidaan muuttaa ja hallita ihmisten käsityksiä maailmasta. Ihmiset ovat periaatteessa samanarvoisia, mutta todellisuudessa tämä ei pidä paikkaansa, sillä mielipiteiden tuottamisen välineet ovat pääasiassa ylempien luokkien hallussa, ja nämä myös käyttävät asemaansa hyväkseen.20

McRobbie tähdentää, että nykyään televisiossa (miksei myös Internetissä) voidaan huoletta nauraa heikompiosaisille. Ohjelmien juontajat ja katsojat kokevat tilanteen huvittumisen kautta, kun ainakaan pinnallisesti ei haluta aiheuttaa minkäänlaista harmia. Ohjelmien viesti on kuitenkin usein selvä: köyhempien on syytä jäljitellä korkeampien sosiaalisten kastien tapoja. Vaikka elämäntapaohjelmissa naureskelu kohdistuu yksilöön, McRobbien tulkinnassa kyseessä on aina samalla laajemman ihmisryhmän edustaja.21

Viihdeohjelmien ääressä vastuuta yritetään paeta sillä perusteella, että ihmiset osallistuvat niihin vapaaehtoisesti. Kyse on populaariviihteestä, joka ironian avulla pyrkii ilmaisemaan, että asioita on turha ottaa aivan kirjaimellisesti. Tästä huolimatta nöyryytys on alati läsnä. Ohjelmien juontajat ja ammattilaiset kikattavat osallistujien tekemille virheille, kun nämä pyrkivät oppimaan ”paremman” elämänmallin saloja.

Symbolisen väkivallan äärellä palataan jälleen aikaisemmin esitettyihin kolmeen huumorin teoriaan. Inkongruenssiteorian mukaisesti tarkastelun kohteena on jotain, jossa kaikki ei ole aivan niin kuin pitäisi olla. Toisaalta ylemmyysteorian hengessä katsanto on jälleen kerran ylhäältä alaspäin – naurettavassa kohteessa on jotain väärää. Lisäksi huojennusteorian mukaisesti pinnallisen viattomuuden tason alla voi piillä monenlaisia aggressiivisia asenteita pilkattavaa kohtaan. Sen lisäksi, että huumorin varjolla symbolinen väkivalta saa oikeutuksensa, myös joitakin humoristisia huomioita tai asenteita voidaan pitää sellaisenaan symbolisena väkivaltana.

Leikin loppu

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

Edellä on esitetty joukko huomioita naurun ja huumorin synkemmästä puolesta. Vaikka kaikki huumori ei suinkaan ole julmaa, on komiikasta löydettävissä myös oma väkivaltainen puolensa. Nauramalla voidaan tehdä selväksi monenlaisia asioita, esimerkiksi eritellä ihmisryhmiä ja osoittaa omaa ylemmyyttä.

Vaikka huumorin teoriat keskittyvät usein yksilötason tarkasteluun, on ilmiötä tarkasteltava myös sosiaalisella tasolla. Huumori ja nauru ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä monellakin tapaa, eikä tässä tekstissä ole voitu paneutua esimerkiksi kulttuuriteollisuuden rooliin komedioiden taustalla. Television ohjelmakarttaa vilkaisemalla käy joka tapauksessa selväksi, että naurua pyritään herättämään tunnista toiseen kanavalla kuin kanavalla. Voimme päätellä, että raha on suuressa roolissa myös huumorin taustalla. Ilmiön tämän puolen analysointi on kuitenkin jätettävä toisiin teksteihin.

Artikkelin mittaan ei ole haluttu väittää mitään siitä, mikä kenenkin mielestä on hauskaa. Vaikka vitsi/sketsi/kommellus olisi silmittömän väkivaltainen pinnallisella tai syvällisemmällä tasolla, niin se voi siitä huolimatta olla äärimmäisen hauska katsojan silmissä. Jokainen on mestari oman huumorintajunsa suhteen.

Kaiken kaikkiaan humoristisille näkymille nauraessa voimme päätellä monenlaisia asioita itsestämme ja tavastamme katsoa maailmaa. Samoin huumorikuvastoa tarkastellessa on mahdollista päätellä, mitä nykyään pidetään naurettavana. Ilmiötä analysoimalla on edelleen syytä käydä käsiksi siihen, mitä vaikutuksia tällä on. Mikäli jokin asia nähdään naurettavana, huumorin teorioiden mukaisesti voidaan huomauttaa, ettei näkymässä ole kaikki aivan kohdillaan. Naurettavaa asiaa ei välttämättä tarvitse sitten enää ottaa vakavasti. Siitä huolimatta naurua on syytä tutkia vakavasti myös jatkossa.

Kirjallisuusluettelo

Alho, Olli (1988). Hulluuden puolustus ja muita kirjoituksia naurun historiasta. Helsinki: WSOY.
Aristoteles (1982). Runousoppi. Suomentanut Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.
Aristoteles (1989). Nikomakhoksen etiikka. Suomentanut Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus.
Bergson, Henri (1899/1994). Nauru. Tutkimus komiikan merkityksestä. Helsinki: Loki-Kirjat.
Bourdieu, Pierre (1997). Language & Symbolic Power. Kääntäneet Gino Raymond ja Matthew Adamson. Cambridge: Polity Press.
Critchley, Simon (2004). On Humour. Lontoo: Routledge.
Freud, Sigmund (1905/1983). Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan. Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love Kirjat.
McRobbie, Angela (2004). "Notes on ’What Not To Wear’ and post-feminist symbolic violence", teoksessa Adkins, Lisa & Skeggs, Beverly (toim.) Feminism After Bourdieu. Oxford: Blackwell, 99–109.
Schopenhauer, Arthur (1887). The World as Will and Idea. Volume II. Kääntäneet R. B. Haldane & J. Kemp. Lontoo.
Schopenhauer, Arthur (1910). The World as Will and Idea. Volume I. Kääntäneet R. B. Haldane & J. Kemp. Lontoo.
Wickström, André (2005). Das humoristische Manifest. Kirja stand up -komiikasta. Suomentanut Viia Järvinen. Helsinki: WSOY.

Internet-lähteet

http://www.2spare.com/item_91229.aspx (viitattu 5.9.2012)
http://www.snopes.com/horrors/freakish/laughing.asp (viitattu 5.9.2012)
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288336292651.html (viitattu 5.9.2012)