Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Kirjelähteiden erityispiirteitä historiantutkimuksessa

REETTA EIRANEN

Kirjeet ja historiantutkimus on laaja kokoelma kokemuksia ja käytäntöjä kirjeiden tutkimuksen metodologiasta ja teoriasta. Kirjoittajina on joukko lähinnä historia-alan ammattilaisia, jotka artikkeleissaan ammentavat kirjeitä lähdeaineistoina hyödyntävistä projekteistaan. Pääosassa ovat nimenomaan kirjeet, eivät niiden kirjoittajien tarinat. Tekijät motivoivat teosta omaelämäkertojen, päiväkirjojen ja kirjeiden nousulla entistä tärkeämmiksi lähderyhmiksi arjen historian, mikrohistorian ja uudenlaisen henkilöhistorian myötä. Teos on varmasti tähän kenttään tervetullut ja kulunee sekä opiskelijoiden että tutkijoiden käsissä. Varsinaisten artikkeleiden lisäksi se sisältää suppeita väliartikkeleita, jotka käsittelevät eri tavoin kirjeenvaihdon ehtoja.

Tekijät huomauttavat, että henkilökohtaisia aineistoja on 2000-luvun suomalaisessa historiantutkimuksessa käytetty etenkin kulttuurihistoriallisissa tutkimuksissa, ja teoksen näkökulma onkin arjessa ja kulttuurissa. Henkilökohtaisuus on yhteinen nimittäjä, mutta toisaalta sitä muovaavat monet seikat, esimerkiksi politiikan ja henkilökohtaisten suhteiden sekoittuminen, kirjekulttuurin kollektiivisuus ja eri tavoin rajoitetut kirjeenvaihto-olosuhteet. Tyylien, puhuttelujen ja kirjeenvaihtoon liittyvien tapojen muuttuminen on lukijan kannalta olennaista seurattavaa läpi teoksen.

Yleistäen voisi sanoa, että mitä kauempana ollaan ajallisesti, sitä korkea-arvoisempia kirjeiden kirjoittajat ovat. Antiikin auktorista Cicerosta edetään kuninkaallisten ja aatelisten kautta rahvaaseen. Teos etenee kronologisesti, mutta painottuu vahvasti lähimpiin vuosisatoihin. Antiikista hypätään suoraan keskiajan yli uuden ajan alkuun. 1600–1700-luku sekä 1800-luku saavat kaksi artikkelia. Teksteistä nousee kiinnostavasti esiin eri ryhmien, niin sukupuolen, aseman kuin asuinpaikankin mukaan jaoteltujen, eritasoiset mahdollisuudet kirjeiden kirjoittajina. Koulutus oli luonnollisesti tärkeä erotteleva tekijä, ja huomionarvoinen seikka nykylukijalle on myös se, että luku- ja kirjoitustaito olivat eri asioita. Lukutaito ei välttämättä tarkoittanut vielä kirjoitustaitoa, vaan sen omaksuminen vaati harjoittelua ja usein myös erityistä motivaatiota.

Liki puolet teoksesta käsittelee 1900-luvun kirjeenvaihtoa. Osiossa esille nousevat taiteilijat. Useammassa artikkelissa käsitellään myös kirjeenvaihtoa erilaisissa poikkeustilanteissa: sota-aikana, vankilassa ja kasvatuslaitoksessa. Jään kaipaamaan rehellistä tavallisuutta poikkeustilanteiden ja -yksilöiden rinnalle.

Artikkeleissa keskitytään kirjeisiin liittyviin muotoihin ja käytäntöihin, ei niinkään sisältöihin. Sisällöistä ja kirjoittajista tarjotaan toki tietoa, mutta lähinnä vain sen verran kuin kontekstoinnin kannalta on olennaista. Utelias lukija toivoisi toisinaan saavansa tietää lisää jostakin kiinnostavasta henkilöstä tai tapauksesta, mutta valittu linja säilyttää fokuksen artikkelikokoelman todellisessa päähenkilössä, kirjeessä. Jos uteliaisuus jää piinaamaan, lisätietoja saa varmasti kirjoittajien laajemmista, samoja kohdehenkilöitä käsittelevistä tutkimuksista.

Artikkeleissa korostetaan kirjeiden dialogisuutta ja luonnetta keskusteluna lähettäjän ja vastaanottajan välillä. Ne voivat olla myös identiteetin rakentamisen ja vahvistamisen paikkoja. Etenkin nykypäivää lähestyttäessä nousevat esiin eettiset kysymykset siitä, missä määrin tutkija voi hyödyntää alun perin yksityiseksi tarkoitettua aineistoa. Usein toistuva hankaluus kirjeitä tutkittaessa on myös se, että ne sisältävät asioita ja viittauksia, jotka ovat lähettäjälle ja vastaanottajalle olleet ymmärrettäviä tietyssä tilanteessa, mutta joita tutkijan voi olla vaikea tai mahdoton käsittää jälkikäteen. Kontekstoinnin merkitys nousee vahvasti esiin, kun tutkija pyrkii ymmärtämään kirjeiden sisältöjä ja kirjeenvaihdon osapuolia.

Teos avaa monin tavoin kirjeenvaihdon tutkimuksen näkökulmia ja käsitteitä. Asiasta tarkemmin kiinnostunut saa kirjallisuusluetteloiden kautta monia vinkkejä teoksista, joiden parissa aihepiiriin perehtymistä kannattaa jatkaa. Mielenkiintoinen huomio kirjan loppuvaiheilla on se, että kirjeet ovat häviämässä oleva järjestelmä, mutta se on toisaalta osa niiden viehätystä. Teoksen artikkelit osoittavat, kuinka merkittävä rooli kirjeillä on kommunikaatiossa aiempina vuosisatoina ollut. Kirjeiden kirjoittamisen rauhasta muodostuu mieleeni ehkä idealisoitu kuva, joka asettuu vasten nykypäivän hektistä menoa ja jatkuvaa onlinessa-olemista. Mielialani on haikea: ovatko kirjeet todella katoamassa? Minulla ei ole ollut kirjeenvaihtotoveria kymmeneen vuoteen ja liki nostalgisin tuntein ajattelen, että haluaisin sellaisen jälleen.

Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen ja Kirsi Vainio-Korhonen (toim.): Kirjeet ja historiantutkimus. SKS 2011. 423 s.