Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Aforismeja: Géza Radich – Hiljaisuus liikahti

ILONA VUORI

Vuonna 2007 olin vaihto-opiskelijana Pécsin yliopistossa eteläisessä Unkarissa. Sain unkarilaisen runoilijan Géza Radichin samana vuonna ilmestyneen ilmestyneen teoksen Elmozdult a csend – Aforizmák – Epigrammák (”Hiljaisuus liikahti – aforismeja ja epigrammeja”) joululahjaksi unkarilaisen vanhan kirjallisuuden kurssilla tutuksi tulleelta tutoriltani. Unkarini oli vielä alkutekijöissään, ja tavailin aforismeja sanakirjan seurassa.

Pian tämän jälkeen sain kuulla harvinaisten kielten käännöksille järjestettävästä kilpailusta ja päätin kokeilla onneani katkelmalla Radichista. Onnekas en ollut, voitto meni toiselta kielialueelta tulleelle tekstille. Käännöstyö itsessään oli oma antoisa kokemuksensa, siitäkin huolimatta, että Radichin kynänjälki on ensi katsomalta toivonsa heittänyttä, aivan kuin mietelauseet olisi kirjoitettu surutyönä tai menetyksen jälkeisenä terapiana.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että oikeutta Radichin työlle tekisi pikemminkin koko teoksen käännös kuvitettuna Mihály Scheinerin grafiikalla alkuperäisen tavoin. Epigrammi-aforismit ovat omimmillaan kokonaisuutena, joka jakautuu kolmeen toisistaan poikkeavaan osaan. Ensimmäisessä (”ÉN”, ´Minä´) keskitytään oman minuuden pohdintaan, toisessa (”NŐ”, ´Nainen´) puhutaan naisesta ja rakkaudesta (huomionarvoista on, että unkariksi sana tarkoittaa myös kasvamista), kolmannessa (”KÉPEK-GONDOLATOK”, ´Kuvia – Ajatuksia´) liikutaan yleismaailmallisemmissa mietinnöissä. Kokonaisuus muodostaa eräänlaisen ulospäin laajenevan kehityskaaren.

Omaa kehitystään Radich kuvaa näin: ”Minulla oli elämässä monia rooleja: olin rikas, olin hyvin köyhä, olin autonkorjaaja, olin huvittunut. Halusin aina tutustua asioihin purkamalla ne, joten minusta tuli opettaja testilaboratoriossa. Opettaminen oli pelottavaa. Tajusin, miten paljon vielä oli tiedettävää. Aloin käydä iltakursseilla yliopistossa. Mutten koskaan jättänyt suunnittelua, keksimistä, luomista. -- Kirjoitin oppikirjoja ja käyttöohjeita. Yritin vain kirjoittaa ylös mitä tahansa ideoita en pystynyt ilmaisemaan aineellisessa muodossa. Tein 80 vuotta kaikkea sitä.”1

Kokoelman tekstien nimeäminen aforismeiksi ja epigrammeiksi on kuvaavaa, koska ne sijoittuvat tyylillisesti ja sisällöllisesti runouden ja mietelauseiden välimaastoon. Toisaalta ne ovat loppusointuisia, sukkelia sutkautuksia, toisaalta syviä tuntoja tavoittelevia toteamuksia. Kaikissa niissä kuitenkin on läsnä menetyksen tuntu, kuoleman aavistus, suru jopa täyttymyksessä. Samalla aukeamalla elävät tokaisut kaipuun täyttymisen traagisuudesta ja menetyksen vapauttavasta voimasta.

Tekstit lähestyvätkin aihetta monesta kulmasta, eivätkä pohjimmiltaan ole niin pessimistisiä kuin miltä näyttävät, pikemmin vain kiillottavat tomua päältä pois, jotta sisus loistaisi kirkkaammin. Tämä tulee parhaiten esiin rakkausaiheisissa aforismeissa: Radich toruu, jotta pääsisi ylistämään. Mieletön on arvokasta, koska se johtaa eteenpäin kohti uutta. Radichin yksinkertaiset kynänvedot ovat tarkkanäköisiä, kuin hailakasta valosta avautuisi näkymä vielä toiseen.

Géza Radich: Valikoima aforismeja kokoelmasta Elmozdult a csend – Aforizmák – Epigrammák (2007)

Rakkaus on kuin maljakko: paljon sitä käsitellään, muttei varoen.

Rakkaudessa on arvotonta kaikki se, mikä ei ollut mieletöntä.

Jokainen tunne, joka ei johda ekstaasiin, on keskinkertainen ja arvoton.

Kun matkustaa jonkun luota pois, unohtaminen sattuu. Jos matkustaa itsestään pois, kuolee.

Itseään ihminen rakastaa eniten. Paiskaamme ovemme kiinni. Välitämme vähemmän muista – miksi emme sulkisi heitäkin sisään?

Vain köyden puute voi sitoa kaksi ihmistä yhteen.

Jokainen on sellainen kuin on. Sellaisena hänet täytyy ottaa vastaan, tai karttaa kokonaan.

Emme koskaan osaa sanoa sitä, mitä haluaisimme. Sen takia puhumme.

Se, mitä sanomme itsellemme, on enimmäkseen valetta, mutta monesti se lohduttaa.

Kotona: siellä missä tuntuu, että voi jättää jälkeensä jotain, jonka vuoksi kannattaa palata.


Puhun sen takia hiljaa, että jos herään, en enää elä.

Ihmiset kantavat luonteestaan riippuen elämää tai kuolemaa sisällään.

Puheeni meteli häiritsee ajatuksiani.

Haluan, koska en näe.

Ihmisen suurin ongelma on valinnanvapaus.

Kun kadotamme kaiken, löydämme vapauden.


Maailma on märkä ja harmaa piha. Ja minä siinä kuiva puunoksa.

Onnettomin ryöväri on se, joka suljettiin kaltereiden tälle puolen.

Ihmiset työskentelevät, jotta saisivat herrojensa suosiota. Jumalat luovat, jotta viihtyisivät.

Hukattu lahjakkuus ei ole minkään arvoinen, pelkkää ihmisen heikkoa tahtoa.

Ajan myötä opimme kirjoittamaan täydellisiä lauseita. Yhä vähemmän vain jää sanottavaa.


Elämän joka hetkelle on annettava kaikki lahjansa.

Elämän tragedia on sekin, että joskus saamme sen, mitä kaipaamme.

Ennen kuoltiin aatteen puolesta. Nykyään eletään aatteista.

  • 1. Vapaasti suomentaneet Ilona Vuori ja Hybriksen toimitus.