Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Essee: Kansakunnan yhtenäisyys ja ”toisen” menettäminen

NIKO KANNISTO

The Stranger within my gate,
He may be true or kind,
But he does not talk my talk--
I cannot feel his mind.
I see the face and the eyes and the mouth,
But not the soul behind.

The Stranger within my gates,
He may be evil or good,
But I cannot tell what powers control--
What reasons sway his mood;
Nor when the Gods of his far-off land
Shall repossess his blood.

Rudyard Kipling ”The Stranger” (Songs from Books 1914)

Nykyvaltiot perustuvat nationalismin ideologiaan, jonka ydin on kansakunniksi kutsuttujen yksikköjen itsenäisyyden ja yhtenäisyyden ylläpito. Tähän rakentuvan kansallisvaltion omaleimaisuus perustuu kansakuntaan kuuluvien ja kuulumattomien ihmisjoukkojen jatkuvaan vertailuun. Syynä on kansakunnan abstraktius. Ihmiset ovat reaalitodellisuudessa hyvin heterogeenisia käytännössä jokaisessa maailman valtiossa. Erilaiset alakulttuurit, kielet tai uskonnot risteilevät niiden piirissä. Mitään kiistattomasti yhtenäistä kansallista ominaispiirrettä ei ole löydetty mistään kansallisvaltiosta.

Tämän vuoksi kansakunnan yhtenäisyys määritellään negaation kautta. Yhtenäisyyden määritelmä on ”muukalainen” tai ”toinen”, joka on kansakunta-abstraktion vastakohta. Toinen syntyy uhasta, joka kohdistuu positiiviseen tuttuun. Tuttua uhkaavat epämääräisetkin asiat synnyttävät torjumisreaktion, jopa avointa vihamielisyyttä. Rudyard Kiplingin runo kiteyttää pysäyttävästi tämän ajattelutavan psykologisen perustan. Tutkimusten mukaan jokaisen Euroopan maan kansalaiset pitävät oman maansa kansalaisia kaikkein luotettavimpina. Sen sijaan määritelmät epäluotettavista kansoista ovat hyvin kontingentteja ja riippuvaisia poliittisista suhdanteista ja kansainvälisestä tilanteesta.

Tutun arvostamista ja erilaisuuden pelkoa, eli etnosentrismiä on esiintynyt kaikkina aikoina, mutta nationalismissa toiseutta tuotetaan intensiivisemmin kuin koskaan. Keskiajalla ihmisryhmien erot olivat lähtökohtaisesti luonnollisempia, eikä ihmisten jatkuva mielenkiinto suuntautunut ihmisryhmien ominaisuuksien määrittelyyn. Ilman modernin ajan massatiedotusvälineitä tämä tilanne palautuisi ja nationalismi romahtaisi. Toisen olemassa olon välttämättömyys näkyy myös sen irrallisuudessa taloudellisen ajattelun konventioista. Toisen luominen ja ylläpito syövät valtavasti yhteiskuntien resursseja, mutta silti sen hintaa ei määritellä.

Kansallisella ja kansainvälisellä tasolla väestöryhmien reaalisuhteet muodostavat äärimmäisen monimutkaisen, alati muuttuvan verkoston. Toinen syntyy todellisuudessa näissä suhteissa, mutta nationalismissa toinen yksinkertaistetaan ja julistetaan kaikille tiedotusvälineissä. Alati toistuvien ja laajalle leviävien stereotypioiden kautta muotoutuu sosiaalisten ja kansallisten ryhmien suhteita. Toinen on tämän kautta määrittyvä manifesti kansakunnan käsityksistä oikeasta ja väärästä.

Oikean ja väärän määrittelyyn sisältyy ajatus ”meidän” ylemmyydestämme. Ylemmyysajattelu on länsimaisen nationalismin suurin tabu, sillä rasismi on kiellettyä. Samalla voidaan kysyä, miten ajatus ”meidän” kulttuurin tai arvojen paremmuudesta tässä ajassa ja paikassa voi olla koskaan täysin ristiriidattomassa suhteessa tämän kiellon kanssa. Jean-Paul Sartre esitti ajatuksen antisemitismin uskonnollisesta luonteesta, joka ei länsimaissa rajoitu pelkästään äärioikeistoon. Ajattelutavan mukaan toisen pitää länsimaissa muuttua ”meidän” kaltaiseksi, jotta hänet voidaan hyväksyä kansakunnan jäseneksi. Sulautumisen yksityiskohdat ovat esimerkiksi Suomessa erittäin kiisteltyjä. Nationalismin kannalta se on kuitenkin epäolennaista. Toinen on olemassa, kun prosessi on hänen yllään ja kaikki kannattavat sulautumista. Nyky-Suomessa tämä tunnetaan ”kotouttamisena”.

Toisen menettämisen tapoja

Toinen ei ole vailla ominaisuuksia, mutta nationalismin kannalta ominaisuudet ovat relatiivisia ja suhteessa ”meihin”. Tällaisia toisen ominaisuuksia ovat ainakin spatiaalinen epämääräisyys, temporaalisen abstraktisuuden puute ja ryhmätehtävän uhka/päämäärättömyys.

Epämääräisenä toinen on sekä lähellä että kaukana. Hänen pitää olla havaittavissa, jäsenneltävissä ja vuorovaikutuksessa – ei liian lähellä, ei kokonaan poissa. Etäisyys on kuitenkin tiedostamista, joten toinen voi globaalissa maailmassa olla maantieteellisesti missä tahansa. Yleensä toinen on yhteiskunnan sisällä tai sen rajoilla. Rajojen ulkopuolella toinen on itsenäisyyden uhka, kansallisvaltion sisällä yhtenäisyyden uhka. Sisäpuolella hän voi olla sekä äänekäs vaatija että hiljainen haamu, joka on tavalla tai toisella dialogissa kansakunnan kanssa. ”Kotouttaminen” voidaan nähdä tämän epämääräisyyden hajottamista.

Kansakunnan keskeinen abstrakti ominaisuus on kolmisuuntainen ajallisuus. ”Me” katsomme yhtä aikaa sekä menneisyyteen, nykyisyyteen että tulevaisuuteen. Vain tällä kolmoiskatseella tyhjä yksilön kuolemaan päättyvä aika voidaan ylittää ja oma elämä liittää osaksi kansakunnan aikaa, joka muistaa meidän sen puolesta tekemät uhraukset. Epämääräisen toisen ominaisuus on ajattomuus. Hän on kuin ikuinen heikko signaali – ilmiö joka on, mutta ei osana kansakunnan omaa historiaa. Toinen menetetään, kun siitä tulee tätä historiaa. Suomalaisuutta synnytettiin pitkään erottamalla sitä Ruotsin ja ruotsalaisuuden historiasta. 1900-luvulla venäläisyys oli keskeinen erottamisen kohde – ja ehkä edelleenkin. 2000-luvulla jokin muu kansakunta tai kulttuuri tulee todennäköisesti osaksi tätä prosessia.

Toisella ei ole kansallista identiteettiä eikä sitä heijastavaa kansallista tehtävää, joka on kansallisen yhtenäisyyden positiivinen muoto. Toinen on kansallisen tehtävän kohde. Suomessa toinen ei puolusta demokratiaa tai sukupuolten välistä tasa-arvoa. Nämä arvot pitää viedä tai opettaa hänelle. Kansallinen tehtävä on kuitenkin alati muutoksessa, sillä sekin on vuorovaikutuksen tulos. Suomen nykyinen demokratia ja tasa-arvotehtävä on sukupolven mittainen. Uusia arvoja heijastavat tehtävät synnyttävät ja hävittävät toiseuden muotoja.

”Me” olemme Julia Kristevaa mukaillen toisia tai muukalaisia paradoksaalisesti myös itsellemme. Toinen edustaa ominaisuuksia, jotka ”me” kansakuntana kulloisenakin hetkenä kiellämme. Mikäli toisesta tulee kaltaisemme, on ”meidän” löydettävä uusi toinen. Tämän vuoksi toisen määrittely on niin tärkeää. Toinen on nationalismin yksiselitteisin, yleisin ja helpoin määritelmä meistä itsestämme. Toisen menettäminen on yhteinen kansallinen kokemus, joiden luomiseen nationalismi pyrkii. Nationalismiin perustuva järjestys vaatii kuitenkin toisen olemassaoloa, joten toisen menetys on samalla uuden toisen syntymä.

Kirjallisuutta

KOHN, HANS (2008. 1. painos 1944). The Idea of Nationalism. A Study in its Origins and Background. Transaction publishers, New Brunswik and London.
KRISTEVA, JULIA (1992). Muukalaisia itsellemme (Alkuteos Etrangers à nous-mêmes 1988). Suomentanut Päivi Malinen. Gaudeamus, Helsinki.
MOSSE, GEORGE L. (1996). The Image of Man. The Creation of Modern Masculinity. Oxford University Press, New York- Oxford.
NIETZSCHE, FRIEDRICH (2001). Näin puhui Zarathrusta. Kirja kaikille eikä kenellekään. (Alkuteos Also sprach Zarathrusta. Ein Buch für alle und keinen, 1883–1891). Suomentanut J.A. Hollo. Otava, Helsinki.
SARTRE, JEAN-PAUL (1976). Anti-Semite and Jew: An Exploration of the Etiology of Hate. Translated George J. Becker. Schocken books, New York.
SMITH, ANTHONY D. (1999). Myths and Memories of the Nation. Oxford University Press.
VAN DIJK, TEUN A. (1993). Elite Discourse and Racism. Newbury Park.
YUVAL-DAVIS, NIRA (1995). Gender & Nation. Sage London.