Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Järkensä menettäneet – henkensä hukanneet

Mielenhäiriöt naisten itsemurhien selittäjänä 1800-luvun lopun Suomessa1

ANU SALMELA

Vuonna 1880 Ulvilan syyskäräjillä käsiteltiin torpparin vaimo Maria Sofia Sjölundin itsemurhaa. Todistaja toisensa perään kertoi, kuinka Maria oli vakavan hermokuumeen seurauksena menettänyt järkensä ja lopulta hirttänyt itsensä. Mielenvikaisuuden puolesta puhui myös Marian ruumiin avannut oikeuslääkäri, joka vahvisti tämän olleen tekohetkellä järjiltään. Todistajia kuultuaan tuomari teki ratkaisunsa ja päätti, että koska itsemurha oli tehty mielenhäiriössä, sai Marian ruumiin haudata tavanomaisin menoin siunatun maan lepoon.2

Marian tapaus mielenvikaisuuteen vedonneine todistajineen ja oikeuslääkäreineen ei ollut ainutkertainen, sillä 1800-luvun kuluessa itsemurhia alettiin yhä useammin selittää mielenhäiriöillä. Naisten kannalta tämä oli huolestuttavaa, sillä 1800-luvun lääkäreiden mukaan juuri he olivat erityisessä vaarassa sairastua mielen sairauksiin.3 Sukupuoli- ja naishistoriaan kiinnittyvässä artikkelissani keskityn lääketieteen ja tuomioistuinten kontekstissa esitettyihin mielenhäiriö-selityksiin ja kysyn, miten Marian ja muiden ”henkensä hukanneiden”4 naisten itsemurhia selitettiin 1800-luvun lopun suomalaissa lääketieteellisissä itsemurhatutkimuksissa, ruumiinavauspöytäkirjoissa ja tuomioistuimissa.5 Millaisten syiden naisten itsemurhien taustalla oletettiin olevan ja miten itsemurhaajan sukupuoli, naiseus, vaikutti annettuihin selityksiin? Artikkelin lopuksi pohdin myös sitä, miksi tuomioistuimissa vedottiin toistuvasti mielenhäiriöön.

Itsemurhan medikalisoituminen ja naisen ”ikuinen hulluus”

1800-luvun kuluessa itsemurha medikalisoitui, lääketieteellistyi, ja muuttui synnistä tieteelliseksi ongelmaksi, jota tutkittiin tieteen – ja eritoten lääketieteen – keinoin. Tämä näkyi 1800-luvun itsemurhaselityksissä, joissa teon syntisyyden selvittämisen sijaan keskityttiin pohtimaan mieli- ja hermosairauksien osuutta itsetuhoon. Diagnosoiva katse suuntautui tällöin erityisesti naiseen, jonka herkkähermoisuutta perusteltiin milloin fysiologian, milloin hermojärjestelmän heikkoudella.6

Lääkäreiden mielenkiinnon kohteina olleista hermotaudeista eritoten hysteria määrittyi naisten sairaudeksi, josta miesten ei ennen 1800-luvun loppua uskottu voivan kärsiä. Osa aikalaisista sisäisti tämän käsityksen niin vahvasti, että alkoi pitää hysteriaa naiseuden synonyymina ja vertauskuvana. Hysteria päästi valloilleen naiseuden pimeän puolen: hysteerikko valehteli, teeskenteli, juonitteli, oli ylitunteellinen, itsekäs ja kärsi yhtäkkisistä purkauksista, pyörtyilystä, tunnottomuudesta, hysteerisestä naurusta ja nyyhkytyksistä.7 Pahinta kuitenkin oli, että hysteriaan liitettiin kohonnut itsemurhariski. Lapinlahden ylilääkärinä toiminut Thiodolf Saelan pohti vuonna 1864 itsemurhia käsitelleessä väitöskirjassaan itsemurhan ja hysterian välistä yhteyttä:

Itsemurha on vain oire silloinkin, kun se tapahtuu mielenhäiriön yhteydessä vaikka se usein liittyy määrättyihin mielisairauksiin. Se esiintyy myöskin muiden sairauksien yhteydessä kuten epilepsian, hypokondrian, hysterian, kihdin, peräpukamien, pellagran [vitamiininpuutossairaus], alkoholi-, o[o]piumi-, ja belladonnamyrkytyksien [myrkkykoiso] yhteydessä.8

Saelan ei – kuten eivät muutkaan 1800-luvun lääkärit – siis pitänyt hysteriaa vielä varsinaisena mielisairautena mutta yhtä kaikki kuitenkin sairautena, joka pahimmassa tapauksessa ajoi sairastajansa itsemurhan partaalle. Koska sairastaja taas oli 1800-luvun käsitysten mukaan useimmiten nainen, uhkasi hysterian laukaisema itsetuho todennäköisemmin naista kuin miestä.

Naisten tilannetta synkensi entisestään se, että 1800-luvun lääkärit katsoivat naisen olevan alituisessa vaarassa sairastua hysteriaan ja muihin itsetuhoisuutta aiheuttaviin hermotauteihin. Näin ollen vaara vaani naista niin raskaana ollessa, synnyttäessä, imettäessä, kuukautisten aikana, murrosiässä kuin vaihdevuosissakin.9 Siten itse asiassa kaikki naisen biologiset elämänvaiheet muistuttivat sairautta, jolloin naiseus itsessään määrittyi eräänlaiseksi ”ikuisen hulluuden” tilaksi, josta ei voinut parantua. Käsitys toistui ruumiinavauspöytäkirjoissa, joissa mielenhäiriön syytä saatettiin etsiä naisen biologiasta, kuten raskaudesta:

on todennäköistä, että Anna Lisa Sonninen [--] riisti itseltään hengen ja vielä todennäköisempää on, että se tapahtui syvässä mielenliikutuksessa. [--] Koska rinnat (rintarauhaset) eivät [--] sisällä maitoa ja koska kohtu on tavanomaisessa tilassaan [--], ne eivät selitä olettamusta, jonka mukaan vainaja olisi kuolinhetkellä ollut raskaana [--].10

Naimattoman, itseään kirveellä haavoittaneen ja kaivoon hypänneen Annan tapauksessa raskauteen viittaaminen saattoi myös selittyä sillä, että itsemurhan syyksi epäiltiin avioliiton ulkopuolista raskautta. Kun ruumiinavaus sitten sulki tämän mahdollisuuden pois, jäi mielentilan syy mysteeriksi. Selvänä oikeuslääkäri piti kuitenkin sitä, ettei Anna tekoa tehdessään ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa vaan teko oli tehty mielenhäiriössä.

Myös 1800-luvun lopun suomalaiset itsemurhatutkimukset uusintivat käsitystä, jonka mukaan naiset olivat erityisen alttiita paitsi hermo- myös mielisairauksille. Saelan esimerkiksi katsoi, että vuosina 1851–1860 tapahtuneista naisten itsemurhista yli puolessa syynä oli ollut jokin mielisairaus.11 Samankaltaisiin johtopäätöksiin päätyi lääkintöneuvos F. W. Westerlund. Vuonna 1898 julkaistussa tutkimuksessaan Själfmorden i Finland hän totesi, että noin 40 prosentissa vuosina 1861–1880 tapahtuneista naisten itsemurhista syynä oli ollut mielisairaus. Miesten kohdalla vastaava luku jäi noin 20 prosenttiin, sillä itsemurhan tehdessään he olivat varsin usein alkoholin vaikutuksen alaisina. Naisten keskuudessa Westerlund taas piti väkijuomia erittäin harvoin itsemurhan syynä.12 Westerlundin käsityksenä siis oli, että miehet olivat itsemurhan tekohetkellä viinapirun riivaamia, kun taas naiset päättivät päivänsä hulluuden vallassa. Naisten kohdalla hulluus paikannettiin siten sukupuolen sairastuttamaan ruumiiseen, joka myrkytti naisen jo ennestään hauraan mielen itsetuhoisilla aatoksilla.

Kohtu – elämän ja kuoleman tuoja

1800-luvun lopun oikeudellisen käytännön mukaan kaikille epäselvissä olosuhteissa kuolleille tuli suorittaa ruumiinavaus. Sääntöä sovellettiin myös itsemurhaajiin, jolloin ruumiinavauksen tarkoituksena oli sekä varmistaa, että kyseessä todella oli itsemurha eikä henkirikos että selvittää vainajan kuolinhetkinen mielentila. Kiintoisaa on, että naispuolisten itsemurhaajien kohdalla oikeuslääkärit näyttivät kiinnittäneen erityistä huomiota sukupuoli- ja lisääntymiselimiin. Näin oli myös itsensä hukuttaneen Maria Kristina Käcksin tapauksessa, jossa oikeuslääkäri oli kirjannut ylös kohdun kokoa ja limakalvoja koskevat havaintonsa:

Kohtu neljä tuumaa pitkä [--], kohdunkaula ja eritoten kohdun napukka laajentuneet, kohdunsuu auki; limakalvo löystynyt ja verensekaisen liman peitossa, ei kuitenkaan kuoliossa.13

Vaikkei oikeuslääkäri suoranaisesti pitänyt kohtua vastikään lapsensa menettäneen Marian itsemurhan syynä, vaan katsoi sen johtuneen kuumehoureista, kertoo kohtuun kiinnitetty erityishuomio kuitenkin siitä, että kohtua pidettiin mielisairauden, ja siten myös itsemurhan, mahdollisena aiheuttajana. Johdannossa mainitun Maria Sjölundin kohdalla tämän uskomuksen tueksi löydettiin myös todisteita. Tämä ilmenee ruumiinavauspöytäkirjan merkinnöistä, jotka kertovat oikeuslääkärin liittäneen Marialla havaitut kohdun muutokset, kuten kohdunkaulassa olleen kystan, hänen kuolinhetkiseen mielentilaansa, hulluuteen:

[H]än teki itsemurhan ”mielipuolisessa mielentilassa”, mikä ilmenee sekä hänen kuolemaa edeltäneestä käytöksestään että niistä patologisista muutoksista, joita aivokalvoissa ja kohdussa havaittiin [--].14

Ruumiinavauksen ja poliisitutkinnassa esiin nousseiden seikkojen15 perusteella oikeuslääkäri paikansi Marian hengen vieneen hulluuden paitsi aivokalvojen myös kohdun patologisiin muutoksiin. Näin ollen kohtu määrittyi naiserityiseksi itsemurhamotiiviksi ja elimeksi, joka vei naiselta järjen ja hengen.

Vastaavanlainen ajatus kohdusta naisen henkeä uhanneena tekijänä on luettavissa F. W. Westerlundin vuosien 1896–1912 välistä Helsinkiä koskeneesta tutkimuksesta Själfmorden i Helsingfors (1914). Siinä hän esitti ruumiinavauspöytäkirjoihin nojaten, että noin kolmella neljäsosalla itsemurhaajista oli ollut jonkin sortin mielentilaan vaikuttanut poikkeavuus elimistössä. Tällaisia olivat myös sukupuolielinten poikkeavuudet, jotka muodostivat Westerlundin jaottelussa oman, yksinomaan naisitsemurhaajista koostuneen kategorian. Likipitäen jokaisen tähän ryhmään kuuluneen naisen kohdalla ruumiinavauksen suorittanut lääkäri oli, kuten edellä käsiteltyjen naistenkin tapauksissa, tehnyt huomautuksia kohdun koosta (”kohtu 9 x 7 cm”, ”kohtu pieni”), emättimestä (”emättimessä märkivää limaa”) ja limakalvoista (”emättimen limakalvot tummanpunaiset”). Toisinaan mukana oli myös merkintä kuukautiskierron vaiheesta (”menstruaatiot”).16 Seilin mielisairaalan naispotilaita tutkinut Jutta Ahlbeck-Rehn selittääkin, että lääkärit kiinnittivät erityistä huomiota potilaidensa kuukautiskiertoon, koska kuukautisten katsottiin aiheuttavan mielisairauksia. Tämän seurauksena kuukautiset patologisoituivat: niistä tuli sairaus, johon nainen kerran kuukaudessa sairastui.17

Kuukautiskierron vaihetta, kohdun kokoa ja limakalvojen laatua koskeneet huomiot kertovat naisen ruumiiseen suunnatusta kliinisestä katseesta. Tämä katse mittasi, punnitsi, laski ja arvioi jokaisen kuviteltavissa olleen naisvartalon sopukan niin, ettei mitään salaisuuksia jäänyt jäljelle. Michel Foucault nimittää tätä tapahtumaa naisen ruumiin hysterisoinniksi, jolla hän tarkoittaa ruumiin läpikotaista medikalisointia ja seksualisointia. Tämän prosessin lopputuloksena hysteerinen naisen asettui hyvän naisen, äidin, vastakohdaksi.18 Westerlund tiivisti tämän ajattelutavan todetessaan, että:

Koska fysiologian ja anatomian asettamien ehtojen mukaan naisen ensisijaisena elämäntehtävänä on täyttää hänen sukupuolelleen ominainen tehtävä, vaikuttavat naisen sukupuolielinten erilaiset tilat hänen tunne-elämäänsä paljon suuremmassa mitassa kuin mieheen. Tämä taas vaikuttaa itsemurhaongelmaan, sillä jokainen muutos naisen sukupuolielämässä vaikuttaa koko hänen persoonallisuuteensa ja elämänhaluunsa.19

Westerlundin ajattelussa nainen oli kohtuunsa sidottu olio, joka eli, tunsi ja toimi sen antamien käskyjen mukaisesti. Vaarana oli tällöin se, että kohdun ”erilaiset tilat” suistivat sukupuolielintensä vallassa olleen naisen raiteiltaan ja että nainen tämän seurauksena tappoi itsensä.

Järjen ja hengen vievä uskonnollisuus

Kohdun ohella myös uskonnollinen hulluus määrittyi 1800-luvun lopulla naiserityiseksi itsemurhamotiiviksi. Taustalla oli käsitys, jonka mukaan nainen oli tunteellisen ominaisluontonsa tähden synnynnäisesti altis uskonnollisille tuntemuksille toisin kuin järjen hallitsema, analyyttinen ja kyseenalaistava mies.20 Uskonnollisuus oli siten sukupuolittunutta: siinä missä nainen tunsi sydämellään Jumalan, tavoitti mies Hänet älynsä kautta.

Naisten kohdalla uskonnollisuus oli myös vaarassa muuttua hengen(vaaralliseksi) hulluudeksi. Vuonna 1877 Ulvilan syyskäräjillä käsiteltiinkin itsensä hukuttaneen Juliana Efraimintytär Tuominiemen tapausta, jossa itsemurhan syyksi epäiltiin liiallista uskonnollista mietiskelyä:

Kun tietooni oli tullut, että heikkomielinen torpparin vaimo Juliana Efraimintytär Tuominiemi oli tuntemattomasta syystä hävinnyt, järjestin oitis etsinnät ja sain silloin tietää, että Juliana Tuominiemi, joka muutama viikko sitten oli uskonnollisen mietiskelyn seurauksena mennyt järjiltään ja useita kertoja uhannut hukuttaa itsensä [--] löytyi 26. päivänä tätä kuuta etsintöjen ja naarauksen seurauksena hukkuneena joesta [--].21

Kirjeen kirjoittanut nimismies ei eritellyt sen tarkemmin, mitä uskonnollisella mietiskelyllä tarkasti ottaen tarkoitti. Lisävalaistusta eivät tuoneet myöskään jutun todistajat, jotka kuvailivat Julianaa vain epämääräisesti ”mielipuoliseksi”. Mielisairaan käsite oli siten itsessään epätäsmällinen, määrittelemätön ja väljä, jolloin sillä voitiin tarkoittaa kaikenlaista epänormaalina pidettyä ja epänormaaliksi määrittynyttä käytöstä. Suomalaista 1800-luvun lopun hermokeskustelua tutkinut Minna Uimonen toteaakin, että 1800-luvun lopulla raja terveen ja mielisairaan välillä oli liukuva: kyse oli pikemminkin aste- kuin laatueroista.22 Tästä epämääräisyydestä johtuen hullun leiman saattoi saada paitsi jumalisia harhanäkyjä nähnyt nainen myös miehensä tahtoa vastustanut, omapäinen vaimo.

Uskonnollisen hulluuden tapauksessa poikkeavaksi käyttäytymiseksi määrittyi esimerkiksi naisen liiallinen, pakonomainen ja muusta yhteisöstä eristänyt omistautuminen uskon asioille. Kyse oli – kuten Uimonen toteaa – siitä, että ylenpalttista itseensä keskittymistä, epäsosiaalisuutta, pidettiin paheksuttavana. Tulilinjalle joutuivat tällöin heränneet, joihin liitettiin sellaisia kielteisiksi määrittyneitä ominaisuuksia kuin maailmasta kieltäytyminen, itsetarkkailu ja eristäytyminen. Lääkärit varoittelivatkin herännäisyyden aiheuttavan uskonnollista raskasmielisyyttä (melankoliaa), kiihkomielisyyttä (maniaa), uskonnollista hurmahenkisyyttä ja naisilla myös hysteriaa.23

Lääkäreiden ohella myös Saelan ja Westerlund puhuivat omissa tutkimuksissaan uskonnon vaarallisuuden puolesta nimeämällä uskonnollisen hulluuden yhdeksi itsemurhamotiiviksi, joskin harvinaiseksi sellaiseksi. Tämä harvinainen motiivi näytti piinanneen semminkin naisia, sillä Westerlundin tutkimuksen ainoa uskonnollisten aatosten vaivaama itsemurhaaja oli nainen, jonka mielentilaksi lääkäri oli määrittänyt ”uskonnollisen hulluuden”. Vaikka Saelan oli omassa tutkimuksessaan löytänyt myös joitakin hengellisen hulluuden piinaamia miehiä, vaivasi hänenkin tilastointinsa mukaan uskonnollinen hulluus useammin naisia kuin miehiä.24 Saelanin ja Westerlundin tutkimukset vahvistivat siten monien aikakauden lääkäreiden jakamaa käsitystä, jonka mukaan nainen oli mielisairauksille ja uskonnolle altis olento. Koska tämän olettamuksen mukaan nainen oli miestä suuremmassa vaarassa päätyä itsemurhaan ylettömän uskonnollisen mietiskelyn ja sen aiheuttaman hulluuden seurauksena, oli uskonto naiselle tie paitsi paratiisiin myös helvettiin. Toisaalta itsemurhilla ja mielisairauksilla pelottelu oli myös tehokas ase herännäisyyttä ja muuta kirkon virallisesta opista poikennutta uskonnollisuutta vastaan, jolloin kyse saattoi osittain olla myös siitä, että kansa haluttiin pitää kurissa ja nuhteessa.

Hullu vai hulluksi tulkittu?

Oikeuslääkärit, tuomarit ja todistajat näyttävät olleen hämmästyttävän yksimielisiä siitä, että naisen itsemurhan taustalla oli lähestulkoon aina jonkin sortin mielenhäiriö. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan välttämättä ollut, sillä itsemurhamotiiveista kertoviin lähteisiin, kuten ruumiinavauspöytäkirjoihin, liittyi ongelmia, joista niiden laatijatkin toisinaan olivat tietoisia.

Suurimpana ongelma oli, ettei ruumiinavaus välttämättä tuonut selvyyttä vainajan kuolinhetkisestä mielentilasta. Ruumiinavauspöytäkirjoista löytyy merkintöjä, joissa oikeuslääkäri toteaa, ettei hän ruumiinavauksen perusteella voi sanoa mitään varmaa siitä, oliko vainaja ollut tekoa tehdessään järjissään vai ei. Tällaisissa tapauksissa oikeuslääkärin oli kuolinsyytä määrittäessään turvauduttava esimerkiksi poliisitutkinnassa esiinnousseisiin seikkoihin, jotka eivät, kuten Westerlundkin vuonna 1898 totesi, kuitenkaan aina kantautuneet ruumishuoneelle saakka.25 Näin ollen oikeuslääkäreiden, samoin kuin heidän merkintöjään tulkinneiden Saelanin ja Westerlundin, esittämät itsemurhasyyt olivat lopultakin vain arvauksia ja tulkintoja itsemurhaan johtaneista tekijöistä. Sellaisina ne ovat kuitenkin arvokkaita, sillä ne kertovat syistä, joita aikalaiset pitivät itsemurhien mahdollisina aiheuttajina. Itsemurhatutkimusten ja ruumiinavauspöytäkirjojen perusteella mielisairaudet kuuluivat 1800-luvun lopussa tällaisten selitysten kärkikaartiin.

Naisten kohdalla itsemurhien selittäminen erilaisilla mielenhäiriöillä oli uskottava selitys siinäkin suhteessa, että se sointui jo edellä käsiteltyyn, naisen ominaisluontoa koskeneeseen käsitykseen, jonka mukaan nainen oli aivan erityisen altis mieli- ja hermosairauksille. Kun lisäksi tilastot kertoivat niin naisten kuin miestenkin itsemurhien alkaneen lisääntyä hermo- ja mielitautien kanssa samaan aikaan, oli aikalaisten helppo yhdistää nämä kaksi ilmiötä toisiinsa. Asia ei kuitenkaan välttämättä ollut ihan näin yksinkertainen, sillä nykytutkimus pitää väitettä hermo- ja mielisairauksien lisääntymisestä varsin kiistanalaisena. Esimerkiksi ruotsalaisnaisia tutkineen Karin Johannisson mukaan 1800-luvulla eläneet naiset eivät olleet yhtään sen sairaampia kuin heidän 1700-luvulla eläneet kanssasisarensakaan. Psyykkisten sairauksien lisääntymisessä oli siten kyse pikemminkin siitä, että erilaiset hermosairaudet saivat 1800-luvulla poikkeuksellisen paljon huomiota, jolloin tämä heijastui todettujen tautien määrään. Tätä näkemystä tukee myös Uimonen, jonka mukaan mielenkiinnon ja uusien diagnoosien syntymisen myötä todettujen hermotautien määrä vastaavasti kasvoi.26

Myöskään käsitys itsemurhien tilastollisesta lisääntymisestä ei ole täysin yksiselitteinen. Takana voi tällöin olla 1800-luvun lopulla alkanut asenteiden höltyminen,27 jonka seurauksena yhä useampi itsemurha myös tilastoitiin itsemurhaksi eikä esimerkiksi onnettomuudeksi. Koska tilastot eivät siten joka suhteessa ole luotettavia, herää kysymys, lisääntyivätkö itsemurhat todella 1800-luvun lopulla vai onko kyseessä pikemminkin tilastoharha. Kyse on kenties molemmista, sillä väkilukutaulujen mukaan itsemurhien lisääntyminen alkoi jo 1700-luvun lopulla, paljon ennen asenteiden höltymistä. Onkin mahdollista, että itsemurhat todella lisääntyivät 1800-luvun lopulla, mutta millä vauhdilla, se jäänee arvoitukseksi. Yhtä kaikki tilastoinnin ongelmat kertovat, kuinka arka aihe itsemurha oli.

Kolmas mielisairaus-selityksiin liittyvä heikkous koskee niiden sisäistä ristiriitaisuutta. Koska oletuksena oli, että naiset kärsivät enemmän mielisairauksista ja koska itsemurha taas oli määrittynyt hullun teoksi, olisi naisten kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä enemmän itsemurhia kuin miesten. Näin ei kuitenkaan ollut vaan naiset tekivät vähemmän itsemurhia kuin miehet, jolloin selitys oli vailla todellista pohjaa.28 Tämä ei kuitenkaan rikkonut naisen ja mielisairauden välille solmittua sidosta vaan vanhat olettamukset jatkoivat kaikesta huolimatta eloaan. Naisen itsemurhaa pidettiin siten edelleen osoituksena hänen mielensä heikkoudesta ja hulluudesta, jonka juuret olivat syvällä hänen sukupuolessaan, naiseudessa.

Mielipuolisuus – tae tavanomaisille hautajaisille

Mieli- ja hermosairaus -selitysten hataruudesta huolimatta ruumiinavauspöytäkirjoissa ja tuomioistuimissa jatkettiin hulluuteen vetoamista. Yhtenä selittävänä tekijänä voi olla vuoteen 1910 voimassa ollut kirkkolaki, joka määräsi, että vakain tuumiin tekonsa tehneet tuli haudata hiljaisuudessa:

Tällaisen hiljaisen siunaamisen toimittaa pappi, mutta ilman mi[n]käänlaisia hautausmenoja, puheita, saarnaa, kellojen soittoa, ainoastaan läheisimpäin omaisten läsnäollen, jos heitä on ja jos he tahtowat ruumista saattaa, sekä hautaamiseen wälttämättömästi tarpeellisten henkilöiden saapuwilla ollen.29

Koska yllä kuvattu hiljainen hautaus poikkeavana käytäntönä saattoi häpeään paitsi vainajan myös omaiset, pidettiin hulluksi julistamista syyntakeelliseen itsemurhaajaan verrattuna pienempänä pahana – takasihan se normaalit hautajaiset. Tämä taas heijastui tuomioistuimiin, joissa aina vuoden 1889 rikoslakiuudistukseen saakka selviteltiin lähinnä sitä, oliko teko tehty järjissään vai ei. Koska käräjätuomarin päätös määräsi siten hautaustavan, on ymmärrettävää, että tuomioistuimissa yritettiin kiihkeästi todistella vainajan mielenvikaisuuden puolesta.

Aina mielenvikaiseksi toteaminen ei kuitenkaan säästänyt omaisia hiljaisen hautauksen häpeältä. Näin kävi esimerkiksi edellä tarkastellun Juliana Tuominiemen tapauksessa, jossa tuomari julisti, että:

Kihlakunnan oikeus katsoo tulleen osoitetuksi, että Juliana Tuominiemi mielenhäiriössä lopetti elämänsä hukuttautumalla, minkä johdosta Kihlakunnanoikeus asiaa harkittuaan katsoo kohtuulliseksi määrätä Juliana Tuominiemen ruumiin kirkkomaahan hiljaisuudessa haudattavaksi [--].30

Vaikka kirkkolaki olisi sallinut Julianalle tavanomaiset hautajaiset, päätti tuomari, jonka päätöstä pappien oli noudatettava, toisin. Tuomarien päätöksiin saattoi vaikuttaa vainajan sääty ja asema, jolloin Julianan kaltaisten torpparin vaimojen, itsellisleskien ja piikojen kohtalona oli lähteä viimeiselle matkalle hiljaisuuden saattelemana. Toisaalta myös tuomarien henkilökohtaisilla näkemyksillä ja vakaumuksilla oli varmasti jonkinlaista vaikutusta päätöksiin. Yhtä kaikki vainajan aseman ja hautaustavan määräytymisen väliseen yhteyteen vedottiin ainakin 1900-luvun alussa käydyssä, itsemurhaajien hautaamista koskeneessa kiistassa. Tällöin hiljaisen hautauksen poistamista perusteltiin muun muassa juuri sillä, että maaseudulla, jossa vainajan mielentilan määrittäminen jäi oikeuslääkärien puuttuessa papin harteille, vaikutti itsemurhaajan sääty ratkaisevasti hautaustavan valintaan.31 Näin ollen rahalla saattoi ostaa kunnialliset hautajaiset ja taivaspaikan niissäkin tapauksissa, joissa itsemurha oli tehty vakain tuumin. Köyhemmällä kansanosalla vastaavaan ei ollut mahdollisuutta vaan heidän oli tyydyttävä häpeällisenä pidettyyn hiljaiseen hautaukseen.

Yleisesti ottaen naisella oli miestä paremmat mahdollisuudet saada tavanomaiset hautajaiset takaavat hullun paperit, sillä naisen koko elämä oli, kuten todettua, määrittynyt eräänlaiseksi sairaudeksi ja hulluuden tilaksi. Niinpä esimerkiksi Maria Sjölund, jonka hulluuden oikeuslääkäri oli siis paikantanut aivokalvojen ohella myös kohdun muutoksiin, sai osakseen täysin kunnialliset hautajaiset kirkon kelloineen ja papin puheineen:

Kihlakunnan oikeus katsoo sekä [--] ruumiinavauksen että tutkinnan kautta tulleen laillisesti osoitetuksi, että Maria Sofia Sjölund viime kesäkuun 18. päivän vastaisena yönä mielenhäiriössä riisti itseltään hirttämällä hengen, minkä johdosta Kihlakunnanoikeus katsoo kohtuulliseksi määrätä Maria Sofia Sjölundin ruumiin kunniallisesti kirkkomaahan haudattavaksi [--].32

Näin ollen Maria sai, päinvastoin kuin Juliana, syyntakeettomuustuomion, jonka ainakin osittain takasi hänen sukupuolensa, hulluuteen sidottu naiseus. Koska molemmat naiset olivat torpparin vaimoja, ei sosiaalinen tausta selitä tuomioiden erilaisuutta. Sen sijaan sitä voi selittää naisten erilaiset asemat kyläyhteisöissä, sillä tuomari ei tehnyt päätöksiä yksin vaan häntä avusti paikallisista luottomiehistä koostunut lautamiehistö.33 Kenties Maria siis oli kyläläisten keskuudessa siksi pidetty ja tärkeä henkilö, etteivät muunlaiset kuin kunnialliset hautajaiset tulleet kyseeseen. Tuomarin päätös lienee joka tapauksessa ollut helpotus Marian aviomiehelle, joka oli todistajanlausunnossaan kertonut ankaran hermokuumeen vieneen hänen vaimoltaan järjen. Näyttääkin siltä, että kun oikeussaleissa vaihtoehtona oli perheenjäsenen leimautuminen joko hulluksi tai syyntakeelliseksi itsemurhaajaksi, valitsivat perheet näistä kahdesta epämieluisasta vaihtoehdosta vähemmän epämieluisan: hulluuden. Mielenhäiriöön vetoaminen ei siten välttämättä perustunut vainajan ”todelliseen” hulluuteen, vaan moraalisiin seikkoihin, haluun välttää itsemurhan aiheuttama nöyryytys, häpeä ja tuomitseminen.

Hulluutta kaikki tyynni?

1800-luvulla tapahtuneen lääketieteellistymisen myötä itsemurha muuntui tieteelliseksi ongelmaksi, jota tutkittiin itsemurhaajien ruumiita leikkelemällä, punnitsemalla ja vertailemalla. Sen seurauksena tuomioistuimissa ja ruumishuoneilla kaikuivat taajaan mielipiteet, jotka nimesivät naisen itsetuhon pääasiallisiksi aiheuttajiksi mieli- ja hermosairaudet. Vaikka aiheesta siten riitti puhetta, jäi mielisairauden käsite itsessään puhujilta, tuomareilta ja lääkäreiltä, tarkemmin määrittelemättä. Hulluudeksi saattoi määrittyä mikä tahansa normaalista poikennut käytös, kuten liiallinen Jumalalle omistautuminen. Tällaisiin epänormaaleina pidettyihin käytös- ja ajattelumalleihin lukeutui eittämättä myös yksilön halu kuolla.

Naisten itsemurhien kohdalla hulluuteen vedonneita selityksiä pidettiin erityisen pätevinä – olihan naiseus jo itsessään määrittynyt sairaalloisuudeksi. Itsetuhoinen nainen toisin sanoen sairastui sukupuoleensa, naiseuteen, joka pahimmassa tapauksessa sai hänet tappamaan itsensä. Naisen hulluus oli sisäsyntyistä, naisen biologiasta ja kehosta kumpuavaa, kun taas miehillä hulluuden laukaisivat kehon ulkopuoliset tekijät, kuten väkijuomat. Tätä naiseuden, hulluuden ja itsemurhan välille muodostettua kolmiyhteyttä ei horjuttanut edes se, että naiset kaikista ennakko-oletuksista huolimatta tekivät vähemmän itsemurhia kuin järjen ruumiillistumat, miehet.

1800-luvulla solmittu hulluuden ja itsemurhan välinen sidos on osoittautunut ajan hammastakin vahvemmaksi. Niinpä menneisyyden ääni kaikuu niissä lukuisissa omaa aikaamme koskevissa itsemurhatutkimuksissa, joiden mukaan 90–95 prosentilla itsemurhaajista on jokin diagnosoitavissa oleva psykiatrinen sairaus.34 Näin ollen itsemurha tulkitaan, aivan kuten 1800-luvun lopullakin, hulluuden osoitukseksi. Itsemurhatutkimuksissa esitetyt luvut saattavat kuitenkin kertoa myös siitä, että itsemurha näyttäytyy suurimmalle osalle ihmisistä niin järjettömänä ja ihmisluonnon vastaisena tekona, että se kyetään ymmärtämään vain hullun teoksi selitettynä. Kyse ei siten välttämättä ole ”todellisesta” hulluudesta vaan halusta ja tarpeesta ymmärtää itsemurha psyykkisen sairauden oireeksi. Hullun teoksi selitettynä itsemurha, epänormaalina ja poikkeavana pidetty teko, saa järkeen käyvän selityksen, jolloin käsittämätön tulee jälleen käsitettäväksi.

Julkaisematon alkuperäisaineisto

Kansallisarkisto, Helsinki (KA)
– Lääkintöhallituksen arkisto (LHA), lääkintöhallituksen I kanslia.
– Saapuneet ruumiinavauspöytäkirjat Ed:59/1869. Ed:60/1869.
Turun maakunta-arkisto, Turku (TMA)
– Ulvilan tuomiokunnan arkisto.
– Ulvilan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat Ca1:120.
– Ulvilan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat Ca1:126.

Julkaistu alkuperäisaineisto

Kirkkolaki Suomen Suuriruhtinaanmaan evankelis-luterilaiselle kirkolle annettu 6 p:nä Joulukuuta 1869. Uusi suomenkielinen teksti ynnä muutokset 19 p:ltä Lokakuuta 1908. Otavan Asetuskokoelma 21. Toim. K. J. Ståhlberg. Helsinki: Otava.
SAELAN, TH. (1983). Itsemurhat Suomessa 1841–1860. Tilastotieteellinen ja oikeuslääketieteellinen tutkielma. Alkuteos: Om sjelfmordet i Finland i statistisk och rättsmedicinskt afseende (1864). Suom. Ulla Holmström. Esipuhe Kalle Achté. Reports of Psychiatria Fennica, Report No. 50 – 1983. Helsinki: Societas pro psychiatria Fennica.
WESTERLUND, F. W. (1898). Själfmorden i Finland 1861–1895. Statistisk sammanställning. Helsingfors: Finska Vetenskapssocieteten.
WESTERLUND, F.W. (1914). Själfmorden i Helsingfors. Finska Läkaresällskapets Handlingar 1914. Band LVI. N:o 7. Helsingfors: [Finska Läkaresällskapet].

Tutkimuskirjallisuus

AHLBECK-REHN, JUTTA (2006). Diagnostisering och disciplinering. Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889-1944. Åbo: Åbo Akademis Förlag.
ANDERSON, OLIVE (1987). Suicide in Victorian and Edwardian England. Oxford: Clarendon Press.
GATES, BARBARA T. (1988). Victorian Suicide. Mad Crimes and Sad Histories. Princeton: Princeton University Press.
HEININEN, SIMO & HEIKKILÄ, MARKKU (1996). Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita.
JOHANNISSON, KARIN (1994). Den mörka kontinenten. Kvinnan, medicinen och fin-de-siécle. Stockholm: Nordstets.
KOLEHMAINEN, TARU (2003). "Itsensä hukkaamisesta itsemurhaan." Kielikello 2/2003, 32–33.
KORTELAINEN, ANNA (2003). Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa. Helsinki: Tammi.
LETTO-VANAMO, PIA (1991). "Tuomioistuinmenettelyn historiaa – Rahvaan oikeudenkäytöstä valtiolliseen prosessiin." Teoksessa Suomen oikeushistorian pääpiirteet. Sukuvallasta moderniin oikeuteen. Toim. Pia Letto-Vanamo. Helsinki: Gaudeamus.
MAIJALA, MINNA (2008). Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1169. Helsinki: SKS.
MARSH, IAN (2010). Suicide. Foucault, History and Truth. Cambridge: Cambridge University Press.
NYGÅRD, TOIVO (1994). Itsemurha suomalaisessa yhteiskunnassa. Studia Historica Jyväskyläensia 50. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
OPPENHEIM, JANET (1991). Shattered Nerves. Doctors, Patients and Depression in Victorian England. Oxford/New York: Oxford University Press.
PAJUOJA, JUSSI (1989). Itsemurhat ja laki. Suomalainen itsemurha. Toim. Kalle Achté, Olavi Lindfors, Jouko Lönnqvist, Markku Salokari. Helsinki: Yliopistopaino.
Tilastokeskus (2011). Itsemurhan tehneet iän ja sukupuolen mukaan 1921–2008 11.10.2011.
TUOHELA, KIRSI (2008). Huhtikuun tekstit. Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia 1870–1900, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1161. Helsinki: SKS.
UIMONEN, MINNA (1995). "Miten hysteriasta parannutaan? Neuroosien määrittelystä ja hoitokäytännöistä vuosisadan vaihteen lääketieteessä." Teoksessa Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. Toim. Timo Joutsivuo ja Heikki Mikkeli. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
UIMONEN, MINNA (1999). Hermostumisen aikakausi. Neuroosit 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisessa lääketieteessä. Bibliotheca historica 50. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

  • 1. Kiitos Marjo Kaartiselle ja Kirsi Tuohelalle artikkelin käsikirjoituksen kommentoinnista.
  • 2. Ulvilan syyskäräjien pöytäkirjat 1.9.1880 § 5, Ulvilan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Ca1:126, TMA. Itsemurha oli rikos vuoteen 1894 saakka, jolloin vuoden 1889 rikoslaki astui voimaan. Ennen rikoslakiuudistusta itsemurhia käsiteltiin kuitenkin melko harvoin käräjillä. Varsinaisia oikeudellisia seuraamuksia itsemurhalla ei myöskään ollut, sillä itsemurhayritysten rankaisemisesta (vesileipävankeus, raipparangaistus) oli luovuttu jo 1840-luvulla. Tuomioistuinkäsittelyn tarkoituksena oli siten ensinnäkin varmistaa, että kyseessä oli itsemurha eikä henkirikos ja toisekseen päättää vainajan hautaustavasta. Itsemurha rikoslaissa, ks. Pajuoja 1989.
  • 3. Johannisson 1994, 161; Tuohela 2008, 80, 112–113, 130.
  • 4. Itsemurhaajia kutsuttiin lakiteksteissä ”henkens hukkaajiksi”, ”itsens tappajiksi” ja ”itsenssurmaajiksi” vuoteen 1874 saakka, jolloin Elias Lönnrot käänsi ruotsin sjelfmord-sanan itsemurhaksi. Sana ei kuitenkaan vakiintunut hetkessä ja niinpä esimerkiksi vuoden 1877 lakikirjassa puhuttiin vielä ”itsenssurmaajista” ja ”itsensurmasta”. Itsemurha-sanan etymologiasta, ks. Kolehmainen 2003, 32–33.
  • 5. Lähteiden alkuperäiskieli on ruotsi. Sitaattien suomennokset kirjoittajan, ellei toisin mainita.
  • 6. Johannisson 1994, 29–39; Tuohela 2008, 112–113.
  • 7. Johannisson 1994, 29–39, 146–151; Uimonen 1995, 255–256, 276–277; Uimonen 1999, 145, Kortelainen 2003, 51.
  • 8. Saelan 1983(1864), 36. Suom. Ulla Holmström.
  • 9. Anderson 1987, 406–409; Oppenheim 1991, 188–190.
  • 10. Anna Lisa Sonnisen ruumiinavauspöytäkirja 17.2.1869, LHA I kanslia, Saapuneet ruumiinavauspöytäkirjat, Ed:59, KA.
  • 11. Saelan 1983 (1864), 30–31.
  • 12. Westerlund 1898, 159–163, 265. Westerlundin mukaan miesten neljä yleisinä itsemurhamotiivia vuosina 1861–1870 olivat: 1. tuntematon syy, 2. mielisairaus, 3. alkoholin väärinkäyttö, 4. sairaudet. Neljä yleisintä naisten itsemurhamotiivia vastaavana aikana taas olivat: 1. mielisairaus, 2. tuntematon syy, 3. kuumehoure, 4. avioliiton ulkopuolinen raskaus. Mielisairautta pidettiin siten sekä miesten että naisten itsemurhamotiivina, joskin naisten keskuudessa sen nähtiin olevan miehiä yleisempi vaikutin. Suuressa osassa itsemurhatapauksista motiivi jäi kuitenkin hämärän peittoon.
  • 13. Maria Kristina Käckin ruumiinavauspöytäkirja 9.8.1869, LHA I kanslia, Saapuneet ruumiinavauspöytäkirjat, Ed:60, KA.
  • 14. Ruumiinavauspöytäkirja (liite ”hänged”), Ulvilan syyskäräjien pöytäkirjat 1.9.1880 § 5, Ulvilan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Ca1:126, TMA. Ruumiinavauspöytäkirja kuvastaa oivallisesti 1800-luvun lääkäreiden tapaa etsiä mielisairauksien syntysyytä somaattiselta tasolta, kuten keskushermoston anatomisista ja fysiologisista poikkeavuuksista ja häiriöistä, ks. Uimonen 1999, 8.
  • 15. Toisinaan oikeuslääkärit selostivat ruumiinavauspöytäkirjan aluksi poliisitutkinnassa esiin nousseet seikat. Kaikissa ruumiinavauspöytäkirjoissa selostusta ei kuitenkaan ole.
  • 16. Westerlund 1914, 784–785.
  • 17. Ahlbeck-Rehn 2006, 223–224.
  • 18. Ahlbeck-Rehn 2006, 55–56.
  • 19. Westerlund 1914, 788.
  • 20. Maijala 2008, 262–263.
  • 21. Nimismiehen kirje Turun ja Porin läänin kuvernöörille (liite ”B”), Ulvilan syyskäräjien pöytäkirjat 3.11.1877 § 253, Ulvilan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Ca1:120, TMA.
  • 22. Uimonen 1999, 8, 25. Esimerkiksi kaikille ihmisille ominaisen hermostuneisuuden uskottiin suotuisissa olosuhteissa voivan äityä heikkohermoisuudeksi ja edelleen mielisairaudeksi. Yleisesti ottaen mielisairaiden katsottiin olevan älyltään normaaleja mutta sielultaan häiriintyneitä ja siten ympäristölleen vaarallisia yksilöitä. Mielisairaita hoidettiin esimerkiksi lääninlasareteissa, joista heidät voitiin kahden kuukauden tuloksettoman koehoidon jälkeen lähettää mielisairaalaan, ks. Nygård 1994, 78; Ahlbeck–Rehn, 144.
  • 23. Heininen & Heikkilä 1996; Uimonen 1999, 62–64.
  • 24. Saelan 1983 (1864), 30–31; Westerlund 1914, 758–759.
  • 25. Ks. esim. Helena Flinckin ruumiinavauspöytäkirja 27.4.1869, LHA I kanslia, Saapuneet ruumiinavauspöytäkirjat, Ed:59, KA; Westerlund 1898, 118–119. Ruumiinavauspöytäkirjoissa esitettyjen motiivien ongelmia on pohtinut myös Toivo Nygård, ks. Nygård 1994, 75–77.
  • 26. Johannisson 1994, 97; Uimonen 1995, 255–256; Uimonen 1999, 7–8.
  • 27. Vuoden 1889 rikoslaki esimerkiksi dekriminalisoi itsemurhan. Vaikka lakien tasolla asenteet höltyivätkin, se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että aikalaisten asenteet olisivat kertaheitolla muuttuneet suvaitsevaisemmiksi. Itsemurhiin suhtautumista olen käsitellyt laajemmin pro gradussani ”Varjele taivas – itsemurhanko hän tekisi?” Naisten itsemurhiin suhtautuminen Suomessa vuosina 1880–1900, joka on luettavissa osoitteessa http://www.doria.fi/handle/10024/69933.
  • 28. Gates 1988, 125. On tietenkin myös mahdollista, että naisten itsemurhien kohdalla tunnettiin, teon brutaaliuden tähden, suurempaa houkutusta merkitä ne vaikkapa onnettomuuksiksi ja että naisten itsemurhia siten tapahtui enemmän kuin tilastot antoivat olettaa. Nykypäivän tilastot, joita voitanee pitää suhteellisen luotettavina, eivät kuitenkaan tue tätä tulkintaa, sillä Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2008 miehet tekivät naisia selvästi enemmän itsemurhia (miehet 801, naiset 232), ks. Tilastokeskus http://pxweb2.stat.fi/Database/StatFin/ter/ksyyt/ksyyt_fi.asp.
  • 29. Kirkkolain 11. luku, Laki hautaamisesta ja ruumiinsiunaamisesta, 88 §, 39. Itsemurhien häpeällisyydestä kertoo paljon jo lakiin kirjoitettu oletus siitä, etteivät omaiset välttämättä halunneet olla läsnä itsemurhaajan hautajaisissa.
  • 30. Ulvilan syyskäräjien pöytäkirjat 3.11.1877 § 253, Ulvilan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Ca1:120, TMA.
  • 31. Nygård 1994, 127.
  • 32. Ulvilan syyskäräjien pöytäkirjat 1.9.1880 § 5, Ulvilan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Ca1:126, TMA.
  • 33. Letto-Vanamo 1991, 35, 41. Tutkimieni naisten itsemurhatapausten perusteella näyttäisi siltä, että oikeudessa käsiteltiin tapauksia, joissa itsemurhan tehnyt nainen oli kuulunut yhteiskunnan alempiin sosiaaliluokkiin. Koska vainajan sosiaalinen tausta vaikutti siten jutun vireillepanoon, ei laki ollut kaikille sama.
  • 34. Marsh 2010, 27.