Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Näyttely: Lesket – 19 tarinaa menetyksestä

SUSANNA LINDGREN

Miltä menetys näyttää? Miltä tuntuu menettää kumppani, puoliso, rakastettu, ystävä? Miten surun voi työstää? Miten selvitä sumusta, joka ei lopu? Joulukuussa yleisölle aukeava Lesket -valokuvanäyttely nostaa esiin 19 erilaista kertomusta siitä, miltä menetys tuntuu ja miten sen voi nähdä.

Valokuvaaja Kaisu Jouppi löysi aiheen uuteen valokuvausprojektiinsa, kun edellinen oli vielä pahasti kesken. Hän oli kuvannut nuorten naisten masennusta, kun ajatus leskistä ja heidän yksinäisyydestään hiipi tajuntaan. ”Aloin miettiä omaa mummoani, joka on ollut leskenä jo kolmekymmentä vuotta, ja ensimmäinen mielikuva tuli kuvasarjasta, jossa olisi leskimummoja”, Jouppi kertoo. ”Hetkellinen päähänpisto muuttuikin minulle tärkeäksi aiheeksi, jota aloin työstää Nuoret Lesket ry:n avustuksella ja heidän kanssaan yhteistyössä.”

Nuoret Lesket ry on perustettu vuonna 2009 ja sen tarkoituksena on toimia vertaistukiryhmänä työikäisille leskille ja heidän lapsilleen. Toiminta-ajatuksena on tuoda vertaistuesta voimaa surun keskelle. Viesti, jonka valokuvaaja yhdistykseltä sai, oli selkeä: tällaista kuvasarjaa tarvitaan. Yhdistyksen kautta löytyivät myös ensimmäiset mallit, jotka antoivat kasvot leskeydelle.

Lesket-projekti alkoi keväällä 2010, ja kesän tullen Jouppi haki ja pääsi ideallaan Photo Raw -lehden järjestämään valokuvaustyöpajaan. Työpajassa kuvausurakkaa sai työstää rauhassa, ja kritiikkiä sai sekä muilta osallistujilta että pajan ohjaajalta, Hannamari Shakyalta. ”Ilman työpajaa Lesket olisi varmasti vielä kesken”, Jouppi sanoo suoraan. ”Se pakotti haluamaan ja saamaan projektin valmiiksi.”

Miten kuvata yksinäisyyttä, jota ei ehkä ole?

Valmiissa näyttelyssä on kuvat yhdeksästätoista leskestä, joista kolme on miehiä. Nuorin mukana oleva leski oli kuvattaessa 29-vuotias, vanhin melkein 90. Jokainen kuva on nimetty kuolleen puolison mukaan, ja niiden ohessa olevissa teksteissä kerrotaan lyhyesti, kuinka kauan pari ehti olla yhdessä, mikä oli kuolinsyy ja miltä suru on tuntunut. Jouppi kertoo, että tällainen projekti, jossa mennään todella henkilökohtaisiin ja kipeisiin aiheisiin, tekijä itsekin joutuu syvälle. ”Kyllä sitä tuli leskiä haastatellessa nieleskeltyä omia kyyneliä ja kotimatkat kuvauspaikoilta menivät aika surullisissa tunnelmissa. Olin itse raskaana osan kuvausajasta, ja se ehkä entisestään korosti omia tuntemuksiani. Kuulemani ja kuvaamani tarinat jäävät kyllä ikuisesti mieleen.”

Kuten projekteilla on tapana, myös Lesket muuttui matkan varrella. ”Olen oppinut todella paljon työskentelytavoista ja ihmisten kohtaamisesta yleensä kuvaamisen aikana”, valokuvaaja sanoo ja jatkaa: ”Tekisin monet asiat toisin, jos nyt aloittaisin. Toisaalta projektista ei silloin tulisi samanlaista kuin se nyt on. Yksi asia, jonka olisin halunnut toteuttaa, mutta joka ei nyt ollut mahdollista, on näyttelyssä pyörivä video, jossa leskien oma ääni olisi kuulunut selkeämmin.”

Myös alkuperäinen idea koki muodonmuutoksen. Joupin alkuperäisenä ideana oli kuvata leskien yksinäisyyttä ennen kaikkea sen kautta, missä yksinäisyys tuntuu eniten. Muutaman mallin kanssa kuvia otettiinkin, mutta ne eivät jollain tavalla toimineet riittävän hyvin. Yksinäisyyden kuvaaminen oli hankalaa, sillä kaikki lesket eivät välttämättä tunteneet itseään yksinäisiksi. ”Suru ja menetys ja niiden kuvaaminen ei siitä tietenkään vähene”, Jouppi toteaa. ”Mutta aihetta piti miettiä tarkemmin uudelleen.”

Käytännön työ tarkoitti sitä, että Jouppi matkusti tapaamaan kuvaukseen ilmoittautunutta henkilöä tämän kotiin. Aluksi tehtiin haastattelu, jonka tarkoituksena oli tutustua malliin ja hänen tarinaansa. Jouppi kokee, että toisen ihmisen lähestyminen tällä tavoin aiheutti myös ”liiallista” rentoutumista. ”Itkuhan siinä usein tuli, ja jos oli tiukka aikataulu, kuvaamiseen siirtyminen oli vaikeaa. Välillä tuli liian kiire. Yksi asia, jonka tekisin toisin, on, että pyytäisin heti alkuun mahdollisuutta tulla kuvaamaan useamman kerran. Nyt koko homma piti hoitaa yhdellä kertaa, ja se aiheutti omat haasteensa.”

Kuvaustilanteeseen valmistautuminen, sopivan kuvauspaikan ja kuvan sisällön miettiminen piti hoitaa herkällä vaistolla. Jouppi kertoo halunneensa kuvata ennen kaikkea sisältöä, mistä syystä hän on halunnut kuviinsa hyvin neutraalit ja minimalistiset taustat. ”Ne eivät saaneet viedä huomiota itse asialta. Tämä oli välillä haastavaa, sillä se tarkoitti sitä, että piti alkaa siirrellä huonekaluja tai tauluja ja sillä tavalla tunkeutua toisen ihmisen kotiin ja elämään.”

Menetyksen mallina

Kuvissa olevat lesket ovat keskenään hyvin erilaisia. Jokaisen menetys ja sen työstäminen ovat tapahtuneet eri tavalla, erilaisessa aikataulussa ja erilaisia tunteita kokien. Joupin mielestä puolison menetys näkyy tavalla tai toisella heissä kaikissa, ja haastattelujen ansiosta se on entistä selvempää. Toisaalta valokuvaajana joutuu pohtimaan ammattitaitoaan, kun käyttää tekstiä kuvan tukena. ”Välillä olen miettinyt, olenko ihan paska kuvaaja, jos en saa surua suoraan kuvaan”, Jouppi pohtii, mutta toteaa, että teksteistä on tullut niin olennainen osa näyttelyn sisältöä, ettei niitä olisi mitenkään voinut jättää pois. Sisältö on ollut koko matkan ajan kaikkein tärkeintä.

Lesken tuntemukset eivät ole aina kauniita. Hän on voinut kokea katkeruutta ja vihaa, mutta myös pettymystä esimerkiksi ensihoitajiin ja kohtaamaansa tökeröön käytökseen. ”Kuvattava saattoi olla myös todella varautunut ja tavallaan kyllästynytkin lesken leimaansa”, Jouppi sanoo. ”Joillakin puolison menettämisestä saattoi olla jo hyvinkin pitkä aika, omassa elämässä oli mahdollisesti uusia suhteita ja siitä huolimatta leskeys nousi keskeisimmäksi seikaksi”. Hän kuitenkin korostaa, että jokainen malli on lähtenyt projektiin omasta tahdostaan, mahdollisesta rooliinsa kyllästymisestä huolimatta.

Miten menetykseen on reagoitu? Kaisu Joupin tapaamat lesket kertoivat tuntemuksista laidasta laitaan: oli rauhaa, vihaa, helpotusta, shokkia. ”Lesket kertoivat todella henkilökohtaisia juttuja, sillä he halusivat saada asian esiin”, Jouppi sanoo. Joku oli saattanut vaipua täydelliseen sumuun, jossa hautoi itsemurhaa, kun ei tuntenut voivansa jatkaa yksin. Joku taas totesi, ettei ollut aikaa surra, oli vain jatkettava eteenpäin. Haastattelutilanteessa nekin, jotka olivat jo osaltaan ohittaneet leskeyden elämässään, palasivat ikäviin ja surullisiin muistoihinsa. Muutama tapaus oli niin tuore, että kuvaprojektiin osallistuminen oli selkeästi osa akuuttia surutyötä.

Jouppi ei halua vertailla leskien tarinoita, vaan korostaa, että jokainen niistä kosketti ja koskettaa yhtä voimakkaasti. Vaikka puolison kuolema olisi ollut odotettavissakin sairauden vuoksi, kuolema on aina odottamaton ja yllättävä. Sen aiheuttama menetys on niin totaalinen, että tuntuu, kuin osa itsestä olisi revitty irti. Puolison kuolema pakottaa ottamaan haltuun sellaisia elämän osa-alueita, jotka ovat aiemmin olleet vieraita tai tuntuneet kaukaisilta. Itsemurhan tehneen leski kokee syyllisyyttä, vaikka tietää, ettei olisi voinut auttaa, leikkauksesta kieltäytyneen ja syöpään nopeasti kuolleen leski on kuolleelle puolisolleen katkera ja vihainen, pitkään vakavasti sairastaneen leski on helpottunut – tai päinvastoin. ”Oikeaa” tapaa tuntea ei ole.

Kuoleman glooria

Joupin tapaamat lesket pitivät kuolemaa vaikeana asiana käsitellä. ”Moni oli sitä mieltä, että kuolevan kanssa kuolemasta puhuminen oli hankalaa, eivätkä kaikki siihen sitten kyenneetkään. Tämä tosin on kai pitkälti sukupolvikysymys, koska nimenomaan vanhemmat lesket ottivat tämän esiin, kun taas nuoremmat kertoivat saattaneensa puhua aiheesta paljonkin”, Jouppi kertoo.

Kun kuolemalle ei enää ollut vaihtoehtoja, piti tehdä päätös viimeisten hetkien käyttämisestä. Jotkut pitivät tiukasti kiinni siitä, että sairaalassa niitä ei vietetä, vaan kotiin on päästävä. Saattohoito kotona saattoi helpottaa sopeutumista tulevaan, ja väistämättömän kuoleman odottaminen mahdollisti yhdessäolon ja asioista puhumisen. ”Tosi tärkeäksi koettiin se, että mitään ei jäänyt hampaankoloon”, Jouppi kertoo, mutta toteaa: ”Menetys ei silti ollut yhtään sen helpompaa, vaikka viimeiset hetket saatiin viettää itse valitulla tavalla.” Joskus kuolevan tila edellytti kuitenkin niin vahvaa lääkitystä, että sairaalahoidolle ei ollut vaihtoehtoa, eikä viimeisiä yhteisiä hetkiä välttämättä koskaan tullut.

Lesket kertoo yhdeksäntoista erilaista tarinaa menetyksestä. Kuvat ovat rauhallisia ja katse kiinnittyy mallien kasvoihin ja etenkin silmiin, joiden kautta voi aistia sen tunteiden sekamelskan, jonka kanssa leski joutuu elämään. Kasvojen antaminen menetykselle ja surulle on vaatinut heiltä paljon, mutta antanut toisaalta mahdollisuuden työstää omia tuntemuksiaan. Jouppi uskoo, että hänen oma helpotuksensa projektin loppuunsaattamisesta tulee vasta vuoden kuluttua, kun viimeinen tällä hetkellä sovittuna oleva näyttely puretaan. ”Juuri nyt ei tunnu oikein miltään. Leskien teon aikana olen kokenut niin voimakkaita tunteita ja välillä on tuntunut niin kamalalta, että olen vaan tosi poikki. Ja onhan tässä vielä tekemistä”, hän kertoo ja viittaa haastatteluhetkellä parin viikon päässä oleviin näyttelyn avajaisiin.

Yksi olennainen näkökulma, jonka Jouppi haluaa menetyksestä kertovilla kuvillaan tuoda esiin, on kuoleman yllä olevan gloorian ravisteleminen. ”Kuolleista tehdään helposti sankareita, eikä heistä saisi enää sanoa mitään pahaa”, hän huomauttaa. Osa leskistä otti aiheen esiin kuvaamisen ja haastattelun aikana ja totesi, ettei halua kuvitella kuolleen puolisonsa olleen jotain, mitä hän ei ollut. Jouppi itse ei pidä ajatuksesta, että kuolleen virheet pitäisi salata ja unohtaa tämän luonteenpiirteet, heikkoudet ja pahat teot. Se, että ihmisen ongelmat, uskottomuus, fyysinen tai psyykkinen sairaus tai mikä tahansa muu särö pinnassa pitäisi muuttaa jonkinlaiseen kiiltokuvamuotoon, tuntuu väärältä. Kuolemaan edelleen kuuluvat tabut voivat vaikeuttaa surutyötä ja menetyksestä selviämistä. Muun muassa siksi Jouppi on halunnut kuvata leskien menetykset sellaisina kuin ne ovat, ilman kiiltävää pintaa, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

- -

Kaisu Jouppi (s. 1985) on järvenpääläinen valokuvaaja, joka on kuvannut suomalaisiin aikakauslehtiin sekä koonnut kaksi valokuvanäyttelyä: Valon katoaminen – otteita masennuksesta (2010) ja Lesket (2011). www.kaisujouppi.com

Lesket on esillä

2.12.–21.12.2011 Järvenpää-talo, Järvenpää
Tammikuu 2012 Ravintola Huili, Järvenpää
Helmikuu 2012 Lahti International Photo Center
26.3.–8.4.2012 Lasipalatsi, Helsinki
4.5.–28.10.2012 Jukka Male Museo, Kaapelitehdas, Helsinki