Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Emme me keisarinmurhaajia ole

Poliittiset murhat ja murhayritykset Suomessa

TUOMAS RANTALA

Poliittisia henkirikoksia tai niiden yrityksiä tehdään maailmalla jatkuvasti. Länsimaissa poliittiset murhat ovat kuitenkin nykyään erittäin harvinaisia. Suomessa poliittisia murhia ei ole tapahtunut vuosiin, vaikka yleisesti suomalaisia pidetäänkin väkivaltaisina. Suomessa on vallinnut hyvin vakaa poliittinen tilanne. Kiihkoa henkirikosten tekemiseen ei ole ollut. On luultavasti niin, että poliittiset väkivaltaisuudet ovat jollakin tapaa ajan ilmiöitä – mutta eivät aina. Seuraavassa käsitellään lyhyesti poliittisia murhia ja murhayrityksiä Suomeen liittyen. Kirjoituksessa kerrotaan myös muutamasta itsemurhasta, sillä vaikka itsemurha rikoksena poistui suomalaisesta lainsäädännöstä vuonna 1894, muutamat itsemurhat kytkeytyvät niin hyvin aikaan ja muihin tapahtumiin, että niistä kertominen on perusteltua. Kirjoituksesta on jätetty pois vuonna 1918 tapahtuneet poliittisiksi luokiteltavat henkirikokset.

Matti Klinge kirjoittaa Suomen historiallisen ajan alkavan poliittisesta murhasta.1 Näin voidaankin ajatella, jos katsotaan Suomen historiallisen ajan alkavan siitä, kun Lalli surmasi piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä. Tapahtuman historiallisuudesta voidaan kiistellä, mutta olipa se myytti tai ei, joka tapauksessa Henrikistä luotiin marttyyri, josta tuli kirkon symboli Suomessa. Piispa Henrikin surman jälkeen poliittisia surmatöitä ei tehty Suomessa pitkään aikaan, vaikka useampi Suomen hallitsija kyllä pääsi murhan seurauksena hengestään: Ruotsin kuninkaista Erik XIV ja Kustaa III, mahdollisesti Kaarle XII, sekä Venäjän keisareista Aleksanteri II. Suomessa suorastaan paheksuttiin vallanpitäjiin kohdistuneita iskuja. Suomalaisessa puolue-elämässäkään ei linjaristiriitoja pyritty ratkomaan henkirikoksilla – lukuun ottamatta yhtä tapausta. Vuonna 1889 suomalaiseen puolueeseen (ja sivumennen sanoen ilmeisesti muutenkin elämään) pettynyt Waldemar Churberg ampui professori Jaakko Forsmania Aleksanterin yliopiston pihalla. Forsman haavoittui ja Churberg joutui mielisairaalaan sekä lopulta maasta karkotetuksi.2

Routavuodet synnyttävät attentaattimuodin

Venäjän Suomen politiikan kiristyessä 1890-luvulla ja venäläisten vallankumouksellisten antaessa esimerkkejä poliittinen murha alkoi olla myös suomalaisille aktivisteille yksi mahdollinen käytettävissä oleva keino.3 Ykköskohteeksi suomalaisille aktivisteille valikoitui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Bobrikov oli monille suomalaisille lähes paholaiseen verrattava hahmo. Alkuun Bobrikovin toimia yritettiin vastustaa passiivisin keinoin, mutta vähitellen katsantokannat alkoivat muuttua, ja aktiivinen vastarinta katsottiin oikeutetuksi. Varsinkin niin sanottu ”diktatuuriasetus”, joka antoi kenraalikuvernöörille oikeuden esimerkiksi karkotuksiin ja yhdistyksien hajottamiseen, oli monille viimeinen pisara. Kenraalikuvernöörin murhaa suunniteltiin useammallakin taholla, mutta lopulta tilaisuus annettiin Eugen Schaumanille, joka kesäkuussa 1904 onnistui ampumaan senaatin istuntoon menossa ollutta Bobrikovia. Itseään Schauman ampui heti ammuttuaan Bobrikovia ja kuoli välittömästi. Bobrikov kuoli seuraavana yönä sairaalassa. Schaumanista tuli monille kansallissankari ja murhaa juhlittiin. Eräät, kuten esimerkiksi vanhasuomalaiset, tuomitsivat murhan.4 Suuria muutoksia arkielämään Bobrikovin murha ei tuonut. Vasta vuoden 1905 poliittiset kuohut Venäjällä ja Suomessa lopettivat niin sanotun ensimmäisen sortokauden. Itsestään Eugen Schauman teki kuolemattoman hahmon, jonka muistaminen oli voimissaan varsinkin maailmansotien välisen ajan Suomessa.

Bobrikovin murhan jälkeen poliittiset attentaattorit saivat vettä myllyynsä. Kohteeksi valikoitiin venäläisiä virkamiehiä ja suomalaisia myöntyväisyyssuunnan edustajia. Prokuraattori Eliel Soisalon-Soinista pidettiin aktivistien piirissä venäläisten kätyrinä. Käyttämällä upseerin valepukua Lennart Hohenthal pääsi prokuraattorin kotiin ja pystyi ampumaan tämän. Hohenthal jäi kiinni mutta karkasi vankilasta melko nopeasti. Maaliskuussa 1905 attentaatin kohteeksi joutui Viipurin läänin kuvernööri Mjasojedov. Kauppa-apulainen Matti Reinikka osui kuvernööriä vain takapuoleen, ja aseen jumiuduttua epäonninen ampuja jäi kiinni.5 Saman vuoden heinäkuussa Artturi Salovaara yritti saada hengiltä kenraalikuvernöörin apulaisen, salaneuvos von Deutrichin.6 Salaneuvos haavoittui vain lievästi ja attentaattori pääsi pötkimään karkuun. Viipurissa ammuttiin elokuussa santarmieverstiluutnantti Nikolai Kramarenko. Ampuja oli Kalle Procopé, jonka oli pitänyt auttaa Reinikkaa Mjasodoviin kohdistuneessa attentaatissa, mutta oli jänistänyt tuolloin.

Henkirikokset tai niiden yritykset eivät kohdistuneet vain korkeisiin virkamiehiin tai venäläisiin. Kohteiksi kelpasivat yhteistoimintamiehiksi katsotut suomalaiset ja alemmat virkamiehetkin. Helsingissä syntyi Verikoirat-niminen salaseura, jossa toimi toistakymmentä teinipoikaa. Verikoirat pohtivat Bobrikovin surmaamista, mutta se jäi vain aikeeksi. Huhtikuussa 1905 Verikoirat teloittivat viilari Arvo Virtasen, koska epäilivät tätä ilmiantajaksi.7 Saman vuoden elokuussa Verikoirat ampuivat konstaapeli Johan Forsténin Kaivopuistossa, mutta mahdollisesti Verikoirat erehtyivät tässä tapauksessa henkilöstä. Syksyllä 1905 Verikoirat tekivät vielä kaksi iskua: syyskuun alussa he ampuivat santarmialiupseeri Denisukia ja lokakuussa konstaapeli Mitronofia. Molemmat kuolivat saamiinsa vammoihin.

Verikoirien tekemät murhat suuntautuivat siis ensisijassa kenttätason toimijoihin. Tosin heidän väkivallantekonsa kohteet olivat melko summittaisesti valittuja. Ainakaan Denisuk ei venäläisten mukaan ollut osallistunut pidätyksiin tai etsintöihin.8 Johan Forsténin tapauksessa kyse oli erehdyksestä. Viha kohdistui paljolti univormuja ja instituutioita kohtaan, ja kohteet näyttävät valitun melko hatarin perustein. Toki suunnitelmia isompiinkin iskuihin oli. Verikoirat kaavailivat keisari Nikolai II:n murhaa ja lähtivätkin väijymään tätä Koivistolle, jonne tämän oli määrä tulla metsälle. Keisari oli kuitenkin nopeampi kuin väijyjänsä, sillä murhamiesten saapuessa paikalle keisari oli jo lähtenyt pois.9

Verikoirilla oli hyvä onni, sillä yksikään jäsenistä ei joutunut pidätetyksi. Tämä johtui ehkä siitä, että kohteet jäivät mitättömiksi ja teot tehtiin pimeässä. Tapaukset saivat vähäistä huomiota, mutta niitä ei kuitenkaan juuri tuettu. Kohteet olivat liian merkityksettömiä ja terroristeista, jotka jäivät nimettömiksi, ei ollut oikein sankareiksi. Vuoden 1905 mentyä poliittisille murhille ei oikein enää ollut tilaustakaan. Marraskuun manifestin ja eduskuntauudistuksen myötä alettiin taas uskoa aikaan parempaan. Seuraavan kerran poliittiset murhat ja murhayritykset nousivat esille Suomen itsenäistymisvaiheessa.

Punaiset kostajat

Suomen itsenäistymisen alku oli verinen. Monet ihmiset saivat surmansa taisteluissa, heidät murhattiin tai he nääntyivät vankileireillä. Tässä kirjoituksessa ei käsitellä vuoden 1918 poliittisia murhia, mutta esitellään muutamia murhia, joiden tausta on tavalla tai toisella vuoden 1918 tapahtumissa.

Valkoisen armeijan voittoon johtanut ratsuväenkenraali C. G. Mannerheim oli hävinneelle punaiselle puolelle vihattu lahtari. Vuonna 1920 Eino Rahja teki aloitteen Mannerheimin murhan valmistelemisesta. On mahdollista, että motiivina oli pyrkimys estää Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rauhan solmiminen.10 Myös puhdas kosto motivoi. Neuvosto-Venäjällä karsastettiin lisäksi Mannerheimin aktiivista yhteydenpitoa puolalaisiin, jotka sotivat parhaillaan Neuvosto-Venäjää vastaan.11 Suunnitelma murhasta tehtiin SKP:n sotilasjärjestössä, ja sitä toteuttamaan valittiin kahdeksan punaupseeria. Mannerheim oli tarkoitus murhata Tampereella huhtikuussa suojeluskuntaparaatin yhteydessä. Iskun suorittajaksi valittiin Kaarle Salo. Salo kuitenkin jänisti, eikä ampunut Mannerheimin ratsastaessa hänen kohdalleen Hämeenkadulla. Kaikki salaliittolaiset jäivät myöhemmin kiinni, ja heidät tuomittiin hovioikeudessa valtiopetoksesta ja maanpetoksesta.12

Aina eivät henkirikosten kohteena olleet vain vastapuolen edustajat. Yksi merkittävimmistä poliittisista murhista – tai oikeastaan kyse oli joukkomurhasta – tehtiin Petrogradissa vuonna 1920. SKP:n oppositio oli tyytymätön puolueen johtoon ja varsinkin sen taloudenpitoon.13 Tässä tapauksessa, jota yleensä kutsutaan Kuusisen klubin murhiksi, sai surmansa kahdeksan SKP:n jäsentä. Murhatut olivat Tuomas W. Hyrskymurto, Väinö E. Jokinen, Ferdinand T. Kettunen, Konsta Lindqvist, Jukka Rahja, Juho V. Sainio, Liisa Savolainen ja Juha T. Viitasaari.14 Ampujat antautuivat oma-aloitteisesti. Murhien jälkeen SKP:n avustusta leikattiin ja Pietarin kansainvälisen sotakoulun pääsyehtoja tiukennettiin.15 Uhrit haudattiin Mars-kentälle, jossa muistolaattaan kirjoitettiin teksti ”Valkosuomalaisten murhaamat”.

1920-luvulla kommunistit tekivät myös muutamia kostomurhia. Näissä tapauksissa SKP surmautti omiaan, jotka olivat antaneet tietoja Etsivälle Keskuspoliisille. Eräs tunnettu kostomurha on työmies Pekka Pitkäsen murha Kuopiossa syksyllä 1921. Pitkänen oli alkoholisoitunut, ja tätä ongelmaa hyväksikäyttäen hänet oli helppo värvätä poliisin tiedonantajaksi. Pitkäsen antamien tietojen avulla saatiin useita kommunisteja pidätetyksi. Pitkänen paljastui viimeistään silloin, kun hän oli läsnä eräässä pidätystilanteessa. Hänet päätettiin surmata. Murha toteutettiin Kuopion lähellä Taivaanpankoksi sanotulla paikalla. Murhaajista toinen pääsi pakenemaan ja toisenkin murhasyyte raukesi näytön puutteessa.16

1920-luvulla suomalaiset kommunistit olivat hyvin heterogeeninen joukko. Osa oli omistautunut aatteelle koko sydämestään, kun taas eräät olivat lahjottavissa. Toiset käyttivät väkivaltaa hyvin hanakasti ja toiset jänistivät, vaikka tilaisuus vuosisadan suomalaiseen poliittiseen murhaan olisi ollut tarjottimella. Ehkä kyse oli loppujen lopuksi suomalaisesta perinteestä. Suomalaiset eivät ole keisarinmurhaajia.

Bobi Sivén – AKS:n marttyyri

Poliittisiin murhiin voidaan hyvin laskea myös muutamat itsemurhat. Suomesta löytyy tapauksia, joissa henkilö on päättänyt lähteä oman käden kautta, kun jokin asia ei ole sujunut niin kuin olisi hänen mielestään ollut poliittisesti oikein. Yksi tunnetuimmista itsemurhan tehneistä on Bobi Sivén. Bobi Sivén (oikeammin Hans Håkon Sivén) kasvoi aktivistijohtaja Osvald Sivénin poikana ja hänestä itsestäänkin tuli aktivisti ja heimosoturi. Heimoaatteen kannattaja Sivén valittiin Repolan nimismieheksi vain 20-vuotiaana joulukuussa 1919. Repola oli itäkarjalainen pitäjä, joka oli liittynyt Suomeen syksyllä 1918. Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelut Tartossa olivat monelle heimoaktivistille paha isku. Suomen valtuuskunta oli kiinnostunut jo Aleksanteri II:n aikoinaan lupaaman Petsamon saamisesta Suomelle ja oli valmis luovuttamaan Itä-Karjalan Repolan ja Porajärven Neuvosto-Venäjälle. Aktivistit katsoivat tällaisen olevan karjalaisten pettämistä.

Bobi Sivén alkoi suunnitella itäkarjalaisten vapauttamista ja aseellista vastarintaa jonka tuloksena olisi muodostettu itsenäinen Itä-Karjalan valtio. Hanke ei kuitenkaan saanut suurta kannatusta ja Tarton rauha astui voimaan vuoden 1920 lopussa. Tammikuun 12. päivä 1921 Repolaan saapui ulkoministeriön sähke, jossa todettiin: "Erikoisten syiden takia on teidän ehdottomasti tehtävä kaikki voitavanne estääksenne repolaisten ja porajärveläisten aseistautumista."17 Tämä oli viimeinen pisara Sivénille ja saman päivän iltana hän ampui itsensä. Nuorena oman käden kautta kuolleen Sivénin hautajaisista tuli suuri aktivistien surujuhla. Vielä suurempi merkitys Sivénillä oli vuonna 1922 perustetulle Akateemiselle Karjala-Seuralle. Sivénistä luotiin seuran marttyyri.18 Tarkoitus oli osoittaa, että Karjalan asia oli tärkein – jopa omaa henkeäkin tärkeämpi.

Ministerimurha

Suomen itsenäisyysajan kuuluisin poliittinen murha ja ainoa ministerimurha tehtiin helmikuussa 1922. Murhan kohteeksi joutunut Heikki Ritavuori oli edistyspuolueen poliitikko ja presidentti K. J. Ståhlbergin läheinen työtoveri. Ståhlbergin tavoin Ritavuori oli epäsuosittu oikeiston ja aktivistien parissa. Epäsuosio johtui siitä, että Ritavuori oli ollut laatimassa punavankien armahduslakeja ja oli tukenut Ståhlbergia presidentiksi Mannerheimin sijaan. Hän oli niin ikään vastustanut suojeluskuntien itsenäistymistä suojeluskuntaselkkauksen yhteydessä vuonna 1921.19 Ritavuorta syytettiinkin ”punikiksi”, vaikka hän antoi pidättää myös kommunistijohtajia talvella 1922.20

Ritavuori joutui ahtaalle Itä-Karjalan kysymyksessä. Suomi oli solminut rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa lokakuussa 1920 ja rauha oli astunut voimaan saman vuoden lopussa. Tästä huolimatta vapaaehtoisia aktivisteja pyrki jatkuvasti Itä-Karjalaan. Neuvosto-Venäjä vaati nooteilla Suomea tekemään asialle jotain.21 Huolta aiheutti myös puna-armeijan joukkojen keskittäminen Karjalaan. Sisäministerinä Ritavuoren vastuulla olivat rajavartiojoukot. Kun tilanne oli muuttunut huolestuttavaksi ja pelko rauhan järkkymisestä aktualisoitui, Ritavuori päätti presidentti Ståhlbergin neuvosta estää vapaaehtoisten ja aseiden viemisen rajan yli. Hallituksessa asiasta ei oltu aivan yksimielisiä, vaan esimerkiksi pääministeri Vennola olisi ollut valmis tukemaan itäkarjalaisia. Vihaa Ritavuorta kohtaan lisäsi myös se, että hän oli tammikuun lopussa 1922 kommunistien lehden Suomen Työmiehen mukaan neuvonut näitä kokoontumislain kiertämisessä. Ritavuori kyllä esitti asiassa oikaisun, mutta se kaikui kuuroille korville. Oikeistossa Ritavuori nähtiin entistä vasemmistolaismielisempänä.22

Helmikuun 14. päivänä 1922 Ritavuori oli palaamassa kotiinsa Töölöön. Kotiovellaan Nervanderinkadulla häntä ammuttiin kolmesti selkään. Tapahtuman runsaaseen silminnäkijäjoukkoon kuuluivat Risto Rytin puoliso Gerda Ryti ja kokoomuksen kansanedustaja Ernst Nevanlinna. Sairaalaan kuljetettu Ritavuori todettiin kuolleeksi. Ampuja Ernst Tandefelt, ruotsinkielinen aktivisti ja liikemies, saatiin nopeasti kiinni. Tandefelt kertoi toimineensa yksin ja muut aktivistit leimasivat hänet epänormaaliksi ja vähäjärkiseksi. Vankilaan tuomittu Tandefelt kirjoitti kuitenkin vuonna 1927 oikeuskanslerille ilmiantokirjeen, jossa hän kertoi, että hänen tukenaan taustalla oli kaksi aktivistia: kenraalimajuri Paul von Gerich ja apteekkari Oskar Jansson. Asiaa tutkittiin, mutta keväällä 1930 oikeuskansleri lopetti tutkimukset syystä tai toisesta. Vapauduttuaan vuonna 1931 Tandefelt passitettiin mielisairaalaan, jossa hän kuoli vuonna 1948.

Omituista Ritavuoren murhan tutkimuksissa oli, että se annettiin tehtäväksi Helsingin poliisille eikä Etsivälle Keskuspoliisille, jolle tällainen olisi kuulunut. Asiaa ihmettelivät monet.23 Aktivistien puuhat eivät kuitenkaan juuri kiinnostaneet Etsivää Keskuspoliisia, joka keskittyi pääasiassa kommunistien seuraamiseen.24 Asiaan saattoi olla osuutta myös sillä, että Ritavuorta suoranaisesti vihattiin Etsivässä Keskuspoliisissa. Suuttumusta olivat aiheuttaneet Ritavuoren kaavailut Etsivän Keskuspoliisin uudelleenjärjestämistä.25 Se, oliko Etsivän Keskuspoliisin edustajilla tai joillakin oikeistoaktivisteilla yhteyksiä murhaan, jää toteennäyttämättä.

Salaisia asiamiehiä ja epäselviä kuolemantapauksia

On tapauksia, joissa on epäselvää, onko kyseessä murha vai ei. Tällainen tapaus on Etsivän Keskuspoliisin päällikön Frans Klemetin kuolema kesällä 1923. Klemetti kuoli yllättäen, eikä hänen kuolemaansa koskaan tutkittu kunnolla. Virallisesti kuolinsyy oli aivohalvaus, mutta esitettiin myös epäilyjä siitä, että Klemetti olisi joutunut myrkytyksen uhriksi. Asiaa ei kuitenkaan selvitetty, sillä Klemetin ruumista ei nostettu haudasta ja tutkittu. On mahdollista että Klemetti murhattiin, mutta yhtä mahdollista on, että kuluttavat elämäntavat ja stressaava työ aiheuttivat varhaisen kuoleman.26 Ketään ei siis asiassa tutkittu eikä tuomittu, vaan jää täysin oletuksen asteelle, että Klemetti olisi murhattu.

Epäselvä tapaus on myös everstiluutnantti Volter Asplundin kuolema keväällä 1932. Everstiluutnantti Asplund oli aseteollisuuteen erikoistunut upseeri ja vuodesta 1929 alkaen Valtion patruunatehtaan johtaja.27 Aseasiat ovat tunnetusti kiinnostaneet vakoojia, ja Lapuan patruunatehdas oli yksi kiinnostava kohde. Everstiluutnantti Asplundin taloudenhoitaja oli tutustunut erääseen mieheen, joka houkutteli tätä hankkimaan everstiluutnantin papereita. Taloudenhoitaja sai pulveria, jolla everstiluutnantti voitaisiin saada sairaaksi. Sopivan tilaisuuden tullen taloudenhoitaja sekoittikin pulveria everstiluutnantin kaljaan. Everstiluutnantti sairastui ja hänen juomiinsa sekoitettiin lisää pulveria. Everstiluutnantin sairastaessa papereihin oli helppo päästä käsiksi. Everstiluutnantti Asplund kuoli 20. huhtikuuta 1932.28 Tämän jälkeen taloudenhoitaja päätyi Vaasaan eversti Heiskasen palvelukseen. Vaasassakin taloudenhoitaja oli yhteydessä vakoilijoihin mutta paljastui. Kiinni jäätyään hän kertoi everstiluutnantti Asplundin joutuneen myrkytyksen uhriksi. Myrkytystä ei voitu ikinä todentaa, sillä everstiluutnantin ruumis oli liian mädäntynyt, kun sitä tutkittiin.29 Todennäköistä on, että kyseessä oli myrkytysmurha, jonka takana oli jonkin vieraan valtion asiamies. Örnulf Tigerstedt epäilee Leningradin sotilaspiirin olleen jutun takana.30 Tigerstedtin epäilyihin voi suhtautua tietyllä varauksella31, mutta varsin todennäköistä on, että kuolema oli murha ja sen takana oli neuvostoliittolainen asiamies. Asiamies ei ikinä jäänyt kiinni, mutta taloudenhoitaja joutui vankilaan.

Lapuan liike ja monenlaiset murhat

Keskustaporvarillinen 1920-luku oli ollut monelle vanhalle oikeistoaktivistille pettymys. Katsottiin, että vuoden 1918 perintö oli mitätöity. Pettymys huipentui Lapuan liikkeen syntyyn loppuvuodesta 1929. Lapuan liikkeen mielestä poliitikot olivat unohtaneet isänmaan ja suomalaisten edut. Aluksi toiminnassa oli mukana henkilöitä useista porvarillisen leirin puolueista, mutta vähitellen toiminta alkoi radikalisoitua, ja monet sanoutuivat irti liikkeestä ja sen toiminnasta.

Osa Lapuan liikkeen jäsenistä käytti oman käden oikeutta ja kuljetti kommunisteiksi epäiltyjä metsiin tai itärajalle asti. Monet kyyditetyistä olivat sosialidemokraatteja, niin myös Heinäveden kunnallislautakunnan esimies Onni Happonen. Hänet kaapattiin autoon Heinäveden kunnanvaltuuston kokouksen yhteydessä syyskuussa 1930. Happonen katosi ja hänen ruumiinsa löydettiin vasta vuonna 1932. Lapualaiset olivat murhanneet Happosen ja kätkeneet tämän ruumiin Varkaus–Joensuu-tien varteen Karviossa. Kaksi paikkakuntalaista miestä tuomittiin taposta. Oletettavaa kuitenkin on, että Happosen murhasivat muut ja nämä kaksi ottivat syyn niskoilleen.32 Samanlaisia tapauksia oli muitakin, mutta Happosen tapauksesta tuli tunnetuin.

Lapualaisten huhuttiin kaavailevan myös tunnetumpien poliitikkojen murhia. Ainakin sisäministeri von Bornin ja pääministerien Kallion ja Sunilan murhista tai kyydityksistä puhuttiin. Ykköskohde oli kuitenkin K. J. Ståhlberg. Ståhlberg ei kuitenkaan ikinä joutunut murhayrityksen kohteeksi. Kerrotaan kuitenkin, että helmikuussa 1931 Ståhlbergin murhasta olisi vedetty arpaa lapualaisten kesken. Arvan saanut Sulo-Weikko Pekkola ei kuitenkaan päätynyt murhaamaan presidenttiä vaan ampui itsensä. Saattaa myös olla, että Pekkolan itsemurhan syynä oli jokin täysin muu asia. Tapausta ainakin seliteltiin boheemin arvaamattomuudella ja juoppohulluuskohtauksilla.33

Kenties kuuluisin Lapuan liikkeeseen liittynyt murha tapahtui maaliskuussa 1932. Lapuan liikkeen kapinayritys Mäntsälässä oli juuri mennyt täysin mönkään ja liikkeen toiminta oli jo käytännössä kielletty – vaikka virallisesti sitä ei vielä ollut lakkautettu. Lapuan liikkeen toimintaan oli osallistunut muuan Minna Craucher. Craucher oli solminut tiiviit suhteet lapualaisten johtoon ja hankkinut muun muassa käsivarsinauhat vuoden 1930 talonpoikaismarssiin osallistuneille.34 Craucher oli huijari, jolla oli värikäs menneisyys, ja hän ilmeisesti suunnitteli hyötyvänsä läheisistä suhteistaan Lapuan liikkeen johtoon. Entisen yleisesikunnan päällikön kenraalimajuri K. M. Walleniuksen tultua Lapuan liikkeen pääsihteeriksi Craucherin luotettavuutta alettiin epäillä, ja lopulta talvella 1932 hän sai potkut. Craucher alkoi levitellä lapualaisista erilaisia huhuja maaherra Bruno Jalanderille ja sisäministeri Ernst von Bornille. Lehdissä alkoi ilmestyä Minna Craucherin paljastuksia, joista suurin osa oli keksittyjä. Maaliskuun 8. päivänä, kaksi päivää Mäntäsälän kapinan kukistumisen jälkeen, ekonomi Olavi Runolinna ampui Craucherin tämän asunnossa. Motiivina murhalle oli se, että Craucher oli aiheuttanut Runolinnan mukaan Lapuan liikkeelle suurta vahinkoa. Runolinna tuomittiin ”täyttä ymmärrystä vailla ollen” kuritushuoneeseen seitsemäksi vuodeksi.35 Lapuan liike oli kuitenkin jo tuhoon tuomittu ennen murhaa. Lapualaisten vastustajalle Bruno Jalanderille yhteydet Craucheriin osoittautuivat tuhoisiksi, sillä presidentti Svinhufvud erotti hänet maaherran virasta.36 Kirjailijoidenkin mielikuvitusta kiehtonut Minna Craucher jäi kuolemansa jälkeen eräänlaiseksi legendaksi.37

Poliittinen väkivalta laantuu

Yksittäisten poliittisten murhien määrä Suomessa on melko vähäinen. Monet murhat ovat jääneet historian varjoihin, mutta muutamat tapaukset ovat synnyttäneet idoleita ja legendoja. Bobrikovin ja itsensä surmanneesta Schaumanista tuli monien sankari. Idoli tuli niin ikään itsemurhan tehneestä Bobi Sivénistä. Minna Craucherkin jäi murhansa vuoksi historiaan legendaarisena hahmona. Suomalaista poliittista elämää murhat kuitenkin ovat mullistaneet varsin vähän.

Yhteistä suomalaisille poliittisille murhille on, että ne on tehty tiettyinä ajanjaksoina. Ensimmäinen poliittisten murhien aalto oli 1904–1905, toinen 1917–1922 ja kolmas 1929–1932. Kaikkina näinä aikoina sisäpoliittinen tilanne oli epävakaa. Teemu Keskisarja puhuu ideologisista kiehumispisteistä.38 1930-luvulla tilanne alkoi vähitellen stabilisoitua. Demokratia onnistui itsepuolustuksessaan, eikä Suomessa ole tehty poliittisia murhia – ainakaan tiettävästi – sitten 1930-luvun. Yksi yritys tapahtui jatkosodan aikana, jolloin desanttiryhmä yritti myrkyttää Mannerheimin, mutta ryhmä ei päässyt lähellekään häntä. Poliittisissa väkivaltaisuuksissa Suomessa on viimeksi kuollut ihmisiä vuonna 1949 Kemin veritorstaina. Silloinkaan ei ollut kyse poliittisista murhista. 1960- ja 1970-luvulla politiikka oli äänekästä ja nuoriso kapinoi, mutta Suomessa ei lähdetty terrorismin tielle, kuten esimerkiksi Saksassa ja Italiassa.

Poliittisen väkivallan voi todeta olevan melko vierasta suomalaiselle mentaliteetille. Tästä johtuen poliitikkojen ja poliittisten toimijoiden on ollut kohtuullisen turvallista olla ja elää Suomessa. Politiikkaa voidaan tehdä intohimoisesti, mutta väkivallan käyttö on harvinaista. Emme ole keisarinmurhaajia.

Kirjallisuus

Jääskeläinen, Mauno (1961). Itä-Karjalan kysymys. WSOY: Porvoo.
Keskisarja, Teemu (2010). Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorismista. Atena: Jyväskylä.
Klinge, Matti (1971). "Suomessa tehtyjen poliittisten murhien historiaa." Teoksessa Hyams, Edward. Poliittiset murhat. WSOY: Porvoo.
Klinge, Matti (1997). Keisarin Suomi. Schildts: Helsinki.
Lackman, Matti (2009). "'Ensimmäisen tasavallan' turvallisuuspoliisi 1918–1944." Teoksessa Simola, Matti (toim.). Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009. WSOY: Hämeenlinna.
Manninen, Ohto (1998). "Murhayritys Mannerheimia vastaan ja muita uutisia." Artikkeli Sotilasaikakauslehdessä 9/1998.
Niinistö, Jussi (2001). Bobi Sivén. Karjalan puolesta. SKS: Hämeenlinna.
Niku, Risto (2004). Ministeri Ritavuoren murha. Edita: Helsinki.
Olkkonen, Pauliina (2011). Ei oikeaan, ei vasempaan, vaan suoraan eestä Suomenmaan. Kansallisen edistyspuolueen sisäpoliittiset linjaukset 1919–1922. Historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto: Tampere.
Salomaa, Markku (1992). Punaupseerit. WSOY: Juva.
Selén, Kari (2010). Madame. Minna Craucherin levoton elämä. Helsinki-kirjat: Keuruu.
Siltala, Juha (2005). Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Otava: Keuruu.
Sulamaa, Kaarle (2011). "AKS:n ideologia." Teoksessa Uola, Mikko (toim.). AKS:n tie. Akateeminen Karjala-Seura isänmaan ja heimoaatteen asialla. Minerva: Hämeenlinna.
Tigerstedt, Örnulf (1943). Vastavakoilu iskee. Suomen taistelu neuvostovakoilua vastaan 1919–1939. Otava: Helsinki.
Zetterberg, Seppo (1986). Viisi laukausta senaatissa. Eugen Schaumanin elämä ja teko. Otava: Keuruu.

Internet-lähteet

"Onni Happosen tapauksesta 80 vuotta. Julkinen rikos jäi mysteeriksi." Savon Sanomat 1.9.2010 (päivitetty 6.2.2012). http://www.savonsanomat.fi/savo/julkinen-rikos-jai-mysteeriksi/1035203 (viitattu 8.11.2012)

  • 1. Klinge 1971, 270.
  • 2. Keskisarja 2010, 58–77.
  • 3. Niku 2004, 30–31.
  • 4. Zetterberg 1986, 276
  • 5. Keskisarja 2010, 104.
  • 6. Klinge 1997, 406.
  • 7. Keskisarja 2010.
  • 8. Keskisarja 2010, 115.
  • 9. Niku 2004, 45.
  • 10. Salomaa 1992, 146.
  • 11. Manninen 1998, 66.
  • 12. Salomaa 1992, 146.
  • 13. Salomaa 1992, 135.
  • 14. Salomaa 1992, 141.
  • 15. Salomaa 1992, 145.
  • 16. Keskisarja 2010, 226–228.
  • 17. Niinistö 2001, 195.
  • 18. Sulamaa 2011, 20.
  • 19. Niku 2004, 86.
  • 20. Niku 2004, 100–102.
  • 21. Jääskeläinen 1961, 320–321.
  • 22. Olkkonen 2011, 93.
  • 23. Niku 2004, 23–24.
  • 24. Lackman 2009, 205.
  • 25. Niku 2004, 102–104.
  • 26. Lackman 2009, 206–209.
  • 27. Tigerstedt 1943, 204–205.
  • 28. Tigestedt 1943, 210–218.
  • 29. Tigerstedt 1943, 220–222.
  • 30. Tigerstedt 1943, 225.
  • 31. Tigerstedtin kirja Vastavakoilu iskee on sotapropagandaa.
  • 32. Onni Happosta on käsitelty kohtuullisen paljon kirjallisuudessa ja lehdistössä. Ks. esim. Savon Sanomat 1.9.2010 http://www.savonsanomat.fi/savo/julkinen-rikos-jai-mysteeriksi/1035203.
  • 33. Siltala 2005, 229.
  • 34. Selén 2010, 132–135.
  • 35. Selén 2010, 192–193.
  • 36. ibid.
  • 37. Minna Craucheria pidetään mm. Mika Waltarin Suuren illusionin rouva Spindelin ja Joel Lehtosen Rakastuneen ramman Mimmi Byskatan esikuvana.
  • 38. Keskisarja 2010, 9.