Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Kirja-arvio: Voiko historiaa hyvittää?

SUSANNA LINDGREN

Kuinka monen sukupolven taakse vastuu pahoista töistä ja virheistä yltää? Kuka voi tai haluaa pyytää tai antaa anteeksi teot, joiden tekijät ja kohteet eivät enää elä? Mikä on symbolisten hyvityseleiden merkitys – vai onko sitä?

Jan Löfströmin toimittama monitieteellinen artikkelikokoelma Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen avaa mielenkiintoisia ikkunoita menneeseen ja nykyhetkeen. Yhdeksän kirjoittajan näkökulmat vaihtelevat teologiasta filosofiaan, kansatieteeseen, kansainväliseen politiikkaan, psykologiaan, oikeustieteeseen ja historiaan. Näin lukijalle tarjoillaan monipuolinen katsaus anteeksiantoon, hyvittämiseen ja oikeudenmukaisuuteen ja ennen kaikkea niiden problemaattisuuteen sekä yksilöllisellä että kollektiivisella tasolla.

Historiankirjoihin piirtyneiden vääryyksien korjaaminen ja hyvittäminen on aihepiiri, joka nousee aika ajoin julkiseen keskusteluun. Erilaiset totuuskomissiot, symboliset katumukset ja kunnianosoitukset sekä virallisten tahojen pahoittelut ja anteeksipyynnöt ovat sekä osa kansainvälistä ja kansallista politiikkaa että henkilökohtaista ja yksityistä elämänpiiriä. Voiko historiaa hyvittää? kysyy, onko hyvitys aina edes tarpeen vai voiko kyse olla paikoin yhteisöllisestä traumasta, jonka yli ei edes haluta päästä. Voiko vääryyksien vaalinta olla suunniteltua politiikkaa, pyrkimys menestyä uhrimentaliteetin avulla?

Henkilökohtaisesti tapahtuvaan vääryyksien oikaisuun pureudutaan Juhani Ihanuksen artikkelissa, jossa käsitellään erilaisia psykodynaamisia puolustuskeinoja kokemusten, historian ja mielen hallintana sekä traumojen, muistin ja muistojen vaikutusta historialliseen ymmärrykseen – ja toisaalta historiantutkimuksen mahdollisuuksia sovitella, ”oikaista” ja loiventaa ristiriitoja, vääryyksiä ja virheitä. Samoin Ulla-Maija Peltosen sodan muistoissa esiintyvästä ”hauraasta hyvyydestä” ja anteeksiannosta kertova artikkeli kääntää katseen yksittäisiin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa kriisitilanteissa kohtaamistaan pienistä hyvistä teoista, hengen pelastumisesta ja syyllisyydestä.

Kokoelman vahvuus on sen monipuolisuus ja moniäänisyys. Artikkelit ovat hiottuja ja selkeästi fokusoituja, ja ne paljastavat jokainen omanlaisensa näkökulman laajaan aihepiiriin. On mielenkiintoista pohtia, mitä historialliset vääryydet ylipäänsä ovat ja mitkä kaikki seikat niitä vahvistavat ja toisaalta lieventävät. Esimerkiksi Mikko Ketola kirjoittaa artikkelissaan katolisen kirkon vaikeuksista pyytää anteeksi toimintansa piirissä tapahtuneita väärinkäytöksiä ja rikoksia. Näin rakentuu kuva instituutiosta, jonka sisäiset ristiriidat – esimerkiksi teologiset erimielisyydet siitä, voiko kirkko koskaan myöntää omaa erehtyväisyyttään – näkyvät sekä historiankirjoituksessa että nykypäivässä. Jan Löfströmin artikkeli suomalaisnuorten historiatietoisuudesta taas paljastaa osaltaan sukupolvien välisen kuilun, joka katkaisee yhtäältä pahojen tekojen häpeän, toisaalta uhriajattelun jatkumon. Tehtyjen haastattelujen perusteella suomalaisnuoret ovat varsin individualistisia ja pitävät sekä mennyttä että tulevaa yksilön valintojen summana. Löfströmin mukaan koulujen opetussuunnitelmissa pitäisikin korostaa historian oppiaineen mahdollistamia eettisiä ja moraalisia sävyjä entisestään, jotta nuoret eivät unohtaisi olevansa osa sukupolvien ketjua ja väistämättä kiinni siinä.

Kirja herättää miettimään, miten muistoja pitäisi käsitellä. Pitäisikö ihmisten kyetä luopumaan ylisukupolvisesta kaunan ja vastuun painosta etenkin silloin, kun kyse on kollektiivisesta muistista, ei niinkään henkilökohtaisista traumoista? Ja kuinka kauan henkilökohtaisesta voi tehdä poliittista, yksityisestä yleistä? Valmiita vastauksia Voiko historiaa hyvittää? ei anna, vaan se saa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan menneisyyden virheisiin, rötöksiin ja väärinkäytöksiin niin tarkkailijana kuin kenties osallisenakin. Anteeksianto ei ole helppoa tai yksinkertaista, ei aina edes perusteltua, mutta vähintään on kyettävä avomieliseen keskusteluun ja kipeidenkin aiheiden käsittelyyn. Silmien sulkeminen, ahdistavien kysymysten vältteleminen ja selustan turvaaminen voi toisinaan tuntua poliittisesti korrektilta ratkaisulta, mutta moraalisesti tarkastellen vaikeneminen ei läheskään aina ole kultaa.

Jan Löfström (toim.): Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Gaudeamus 2012. 239 s.