Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Sukupolvien unelmat

JARKKO TONTTI

Vuosi 1989 oli elämäni tärkein vuosi. Täytin 18 ja huomasin yhtäkkiä kaiken olevan mahdollista. Maailmankatsomuksen palaset loksahtelivat paikoilleen. Uutisista näin ja luin, kuinka ihmisyyden ihmettä nujertavat kollektivismit, sosialismi, uskonnot ja kansallismielinen konservatismi notkahtivat polvilleen. Ne tuntuivat väistyviltä menneen ajan jäänteiltä, samoin koko edeltävien sukupolvien elämäntapa. Vuosi 1989 oli kuin parannettu versio Ranskan vallankumouksen vuodesta 1789, jolloin ihmiskunta harppasi pisimmän loikkansa eteenpäin vuosituhansiin.

Olen saman ikäinen kuin ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, jonka uusi kirja Le Capital au XXI siècle on herättänyt kiihkeitä keskusteluja puolesta ja vastaan. Myös Piketty on todennut kuuluvansa vuoden 1989 sukupolveen. Me tulimme täysi-ikäiseksi vuonna, jolloin Berliinin muuri murtui, idän ja lännen välinen kylmä sota loppui ja sosialismi romahti lopullisesti. Ihmisoikeuksiin perustava parlamentaarinen demokratia ja markkinatalous levisivät vastusta vailla. Vakuutuimme siitä, että Euroopan unioni on parasta mitä Eurooppa on koskaan keksinyt.

Ihmisten jaotteleminen sukupolviensa edustajiksi on yhtä aikaa kiinnostavaa ja epäreilua. Ihmiset ovat ainutkertaisia yksilöitä, eivät vain jonkin ikäryhmän jäseniä. Toisaalta, ympäröivän maailman tapahtumat vaikuttavat meihin, vaikka emme haluaisi sitä myöntää. Varsinkin aikuisuuteen kasvamisen vuodet 15–25 ovat tärkeitä, ne jättävät jäljet, joista ei koskaan pääse eroon. Nuorena kuunneltu musiikki ja luetut kirjat koskettavat vuosikymmenten ylitse. Kun ne kohtaa uudestaan myöhemmin, jotain selittämätöntä liikahtaa jossain syvällä.

1990-luku näytti aluksi toteuttavan sukupolveni unelmat. Saapui Internet. Muistan huimaavan tunteen näyttöruudun valkoisessa hohteessa. Voin olla kotoani yhteydessä suoraan kehen tahansa toiseen ihmiskunnan jäseneen. Ihmiset saavat tietää, mitä tapahtuu todella, ja propaganda käy mahdottomaksi. Mitä mahdollisuuksia Kiinan tai Iranin diktaattoreilla olisi Internetiä vastaan?

Näin se ei mennyt. 1990-luku oli samanlainen toivon vuosikymmen kuin 1960-luku ja ehkä me vuoden 1989 sukupolven edustajat olemme samanlaisia kuin toiveikkaan vuoden 1968 perilliset. Surullista kyllä, 1960-lukua seurasi ahdistava 1970-luku ja 1990-lukua seurasi 2000-luku.

Toisin kuin me luulimme, Internet mahdollistikin ennen kokemattoman sulkeutumisen. Netistä löytyy aina joku, joka tukee mielipidettäsi, oli se kuinka kajahtanut tahansa, siihen linkattakoon. Ihmiset eivät etsi uutta tietoa, vaan vahvistusta ennakkoluuloilleen. Samanmielisten keskustelukerhoksi muodostunut sosiaalinen media ja Internet tarjoavat tähän erinomaiset mahdollisuudet. Ilmatiiviissä kuplassa eläminen sujuu vaivattomammin kuin koskaan ennen.

1930-luvun laitaoikeistolaisuus ja 1970-luvun äärivasemmistolaisuus saivat vastineensa 2000-luvun ideologisissa ääriliikkeissä. Maahanmuuttokriittisyys ja kansallismielinen kohkaaminen levisivät aluksi netissä ja ovat nyt valtavirtaa useissa Euroopan maissa. Luovan työn tekijöiden omaisuuden sosialisointia ajava uustaistolainen piraattiaate on toinen esimerkki; sillä on laaja kannatus Vihreiden ja Vasemmistoliiton piirissä. Kummankin perusta on sama kuin kaikkien aikaisempienkin ääriliikkeiden: Jos ideologia ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille. Tärkeintä on vastustaminen; eri mieltä olevat demonisoidaan ’kukkahattutädeiksi’ ja ’tekijänoikeusmafian’ edustajiksi. Mitä vähemmän tiedetään, sitä varmempia ollaan. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan kohdanneet maahanmuuttajaa tai joilla ei ole alkeellistakaan tajua tekijänoikeusjuridiikasta, huudahtelevat netissä itsevarmoina mielipiteitään. Eivätkä vain siellä, vaan nyt jo eduskunnassa ja Euroopan parlamentissakin.

Muistan arvelleeni edinburghilaisen opiskelija-asunnon keittiössä vuonna 1993 epäilevälle saksalaiselle, että pian demokratisoinut Venäjä hakee Euroopan unionin jäsenyyttä.

Toisin kävi. Ei pidä koskaan aliarvioida ihmisten taipumusta kiihkoiluun ja monimutkaisten asioiden yksinkertaistamiseen, olen oppinut.

Toisaalta. Ihmiselämä on lyhyt isojen muutosten hahmottamiseen. Jos katson kauemmas, sadan vuoden kaarta, huomaan lähes kaikkien tärkeänä pitämieni asioiden edenneen huimasti. Vastaliikkeet ovat olleet vain ilmavaivoja, hetkittäisiä takapakkeja ja oirehtimista vailla pitkän ajan vaikutuksia.

 
Kirjoittaja on kirjailija ja lakimies. Hänen bloginsa löytyy osoitteesta http://www.jarkkotontti.net.

Julkaistu 9/2014