Usein sanotaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Suomessa tämä pitää paremmin paikkansa kuin monissa muissa maissa, sillä esimerkiksi kansanedustajamme eivät käy fyysisesti toistensa kimppuun parlamentissa.¹ Amerikkalaistyylinen lokakampanjointi taas ei istu suomalaiseen mielenmaisemaan, vaan kääntyy itseään vastaan. Neljä vuotta sitten keskustan vaalislogan oli lyhyesti ja ytimekkäästi ”Asiaa”, ja asiaa suomalaiset poliitikot puhuvat jopa kyllästymiseen asti.

Miksi kaikesta tästä huolimatta keskustalainen kansanedustaja luopui aikanaan vapaaehtoisesti paikastaan, koska ei halunnut enää olla ”kansan kusitolppa”?

Jotain on muuttunut. Poliitikkojen arvostus kansan silmissä on romahtanut. Kataisen-Stubbin hallitusta pidetään yleisesti historian huonoimpana. Kuvaavaa on, että eräs toisen puolueen poliitikko totesi minulle kaikkien puolueiden eduskuntavaaliehdokkaiden olevan samaa mieltä vain siitä, että hallitus on epäonnistunut. Onhan jopa pääministeri sen myöntänyt.¹

Suomalainen politiikka on haaksirikkoutunut. Pääministeri on puhunut uudesta tavasta tehdä politiikkaa, mutta teot puhuvat puolestaan – politiikkaa on tehty samalla tavalla kuin ennenkin. Siltarumpu soi ja joukot marssivat sinne, mistä irtopisteitä saa nyhdettyä parhaiten. Kusi valuu kansanedustajien kintuille, mutta on vaikea huomata, tuleeko se päästä vai kansan väheksynnästä.

Suomi on samaan aikaan kaksinkertaistanut valtionvelkansa. Elämme rahalla, jota emme itse tuota. Suomalaisten arkipäivää sävyttävät yt-neuvottelut. Useilla aloilla potkuja tuntuu tulevan kuin sieniä sateella. Suomi moittii Kreikkaa, mutta kulkee Zorbaksen jalanjäljissä. Keisarilla on vaatteet yllään vain siksi, että saamme edullista lainaa markkinoilta.

Vanha poliittinen viisaus on, että äänestäjälle on torilla saatava käsitys ongelmasta, vakuutettava hänet sen turmiollisuudesta ja kerrottava, kuinka asiaan saadaan muutos. Pohdin paljon suomalaista poliittista kulttuuria jättäessäni vuodenvaihteessa Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan tehtävän. Vastaus suomalaisen päätöksenteon ongelmaan on yksinkertainen mutta pelottava, koska se koskee kaikkia: muutos lähtee meistä itsestämme.

Olen yhtä lailla osa ongelmaa, mutta myös osa ratkaisua. Uskon, että Suomi lähtee nousuun, kun jätämme turhan nokittelun ja teemme yhteistyötä yli puoluerajojen. Nousen joka aamu tekemään parhaani isänmaan puolesta ja arvostan jokaista, joka tekee samoin, vaikka voimme olla asioista eri mieltä. Suomi on rauhallinen maa, mutta rauhalla on hintansa – joudun astumaan epämukavuusalueelle, kun neuvottelen ajatuksiltaan perin pohjin erilaisen ihmisen kanssa.

Kuntatasolla puolueet voivat tehdä asiakeskeistä politiikkaa, jossa etsitään parhaita ratkaisuja ja sopivimmat kumppanit niitä toteuttamaan. Miksi valtakunnantasolla kaikista tulee niin tärkeitä, että unohdamme kansan odottavan asioiden ratkaisemista, ei asioiden vierestä nokittelua? Politiikan kulttuurin muutos korostaa puolueiden välisiä aatteellisia eroja vain siellä, missä sillä on merkitystä – kun olemme eri mieltä itse asiasta.

Lapsena en käsittänyt, mitä tarkoittaa ohje ”jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin”. Aikuisena ymmärrän olla ottamatta kaikkea kirjaimellisesti. Kyse ei ole fyysiseen vääryyteen alistumisesta, vaan henkisen vääryyden voittamisesta. Käännän toisen posken, koska jos lyön takaisin, jatkan sellaista maailmaa, johon en halua oman lapseni syntyvän.

Simon Elo on Tšernobylin ydinlaskeuman lopputuote vuodelta 1986. Hän asuu Espoossa ja vaikuttaa valtuustossa. Elo toimi Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajana vuosina 2011–2014 ja etsii nyt omaa paikkaansa maailmassa.

Julkaistu 3/2015.