Tulevaisuus-aiheisen seminaarin järjestivät kolme tutkimusprojektia, Kirjallinen elämä: Kirjallisuuden ja arkipäivän rajankäyntiä (SA), Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio suomalaisessa nykykirjallisuudessa ja kulttuurissa (Tampereen yliopisto, Koneen säätiö), sekä Ympäristöriskit, dystopiat ja myytit nykykirjallisuudessa (Toni Lahtinen, SA).

Vaikka seminaarin profiili vaikutti lähes ainoastaan kirjallisuuteen keskittyvältä, kirjallisuus heijastelee pitkälti yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia kuvitelmia ja visioita, sekä tulevaisuuden uhkia ja lupauksia. Yhteiskunnallisen kritiikin ohella kirjallisuus voi esittää tulevaisuuden uhat ja toivot tietyissä utopistisissa, tai dystooppisissa kehyksissä. Politiikan tutkijan näkökulmasta poliittisuus on väistämättömällä tavalla läsnä näissä kertomuksissa ja kuvitelmissa, koska näihin aiheisiin liittyvät myös kysymykset siitä, millainen on toivottava tulevaisuus, tai miten epätoivotut tulevaisuudet voidaan välttää.

Toisin sanoen kyse on kuvitelmien ja tarinoiden ohella myös poliittisista tavoitteista. Utopiaa ei tule nähdä naiivina kuvitelmana jostain fiktiivisestä tulevaisuudesta, vaan se voi toimia parempaa tulevaisuutta kohti ohjaavan politiikan motivoivana tekijänä. Utopian nimeä kantava Thomas Mooren klassikkoteos kuvaa erilaista maailmaa, joka monilta osilta oli vaihtoehtoisuudessaan Mooren omaa aikalaista Englantia kehittyneempi. Utopiassa on siis jotain tavoiteltavaa, mutta ensisijaisesti sen muoto kumpuaa yhteiskunnasta jossa elämme nyt.

Samoin on dystopian laita: dystopia esiintyy usein deterministisenä tulevaisuutena, joka loogisesti seuraa, ellemme päätä toimia toisin. Dystopia on usein liioiteltu karikatyyri yhteiskunnan (tai ympäristön) negatiivisista piirteistä, mutta se toimii yhtälailla motivoivana varoittavana (kuviteltuna) esimerkkinä. George Orwellin teos 1984, jossa kieltä muuttamalla ikään kuin muutetaan todellisuutta autoritäärisessä valtiossa, on noussut huomattavaan suosioon viime vuosina totuuden jälkeistä aikaa koskevissa kommentaareissa. Kun usko parempaan tulevaisuuteen heikkenee, koetaan, että liu’umme hitaasti kohti dystopiaa eri tavoin.

Seminaarissa Juha Raipola asetti ilmastonmuutoksen niin sanotun mittakaavakritiikin kontekstiin. Mittakaavakritiikin taustalla on käsitys antroposeenistä eli ihmisen aikakaudesta, joka on maapalloa geologisen voiman tavoin muokkaava voima. Antroposeeninen ajattelu saattaa pelkistää ihmisen toiminnan luonnonvoimaksi. Keskeisenä kritiikin kohteena on tällöin tulkinta, jossa ihminen on aktiivinen, intentionaalinen toimija, teknologia on ihmisen instrumentti, ja luonto esiintyy muuttumattomana ja passiivisena toimien vastaanottajana. Kansainvälisen politiikan termistöä lainaten luonnon resilienssi – joustokyky – oletetaan äärimmäisen korkeaksi. Ihminen olentona ja ilmiönä erotetaan ihmisestä yksilönä: vaikka yksilöt voivat kuluttaa vastuullisesti, ihminen olentona ja voimana hävittää resursseja suhteettomasti tästä huolimatta.

Inhimillinen tulevaisuus on usein liialti keskiössä, kun oletetaan, että ihminen kykenee rikkomaan sen minkä korjaa. Otaksutaan, että teknologia voi korjata virheliikkeet pakottamatta kokonaisvaltaiseen ihmisen ja luonnon suhteen kriittiseen tarkasteluun. Etenkin ilmastomuutosta koskevassa kuvittelussa kapitalismin mahdollistama teknologia joko pelastaa ihmiskunnan, tai tuomitsee sen hybriksen kautta ylittämään sellaiset rajat, joiden jälkeen paluuta entiseen ei enää ole. Tyypillisesti vaihtoehdot pelkistyvät markkinaehtoisen kapitalismin jatkoon, tai vaihtoehtoiseen – määrittämättömään – talousjärjestelmään. Käytännössä poliittinen valinta ei toki ole näin binäärinen, mutta kuvitelmien tasolla vastakkainasettelu saattaa olla voimakasta. Etenkin ilmastomuutoksen kohdalla on syytä huomata, että ongelmat liittyvät niin äärimmäiseen vaurauteen kuin myös äärimmäiseen köyhyyteen.

Olli-Pekka Moisio esitelmöi utooppisesta pedagogiikasta, joka huomioi opettajien poikkeuksellisen työnkuvan: opettajat ovat tekemisessä tulevan sukupolven nousun kanssa, ja ovat siten suoraan tulevaisuuden kerronnan, kuvittelun ja ennakoinnin keskiössä. Utopia on ajatuksena lähtökohtaisesti pedagoginen eli oppi tai esimerkki paremmasta. Opetuksessa yhdistyvät menneisyydestä oppiminen ja tulevaisuuteen valmentaminen. Utooppinen pedagogiikka pitää tärkeänä lähestymistapana etenemisen yhdessä kohti parempaa: muodostetaan kuvaa tulevaisuudesta ja löydetään toivottava todellisuus nykyisyyden ”raunioiden” ja menneisyyden ”kaaoksen” alta.

Utooppinen pedagogiikka sisältää uuden yhteiskunnan vision ja oman yhteiskunnan muokkaamisen tietyn vision mukaan. Opettajat harvemmin opettavat lapsia olemaan kyynisiä tai passiivisia tulevaisuutensa suhteen. Onko toisaalta ongelmallista ajatella, että koulu opettaisi tietyn utopian mallin mukaisesti? Pedagogiikassa korostuu instituutioiden kyky vaikuttaa lasten käsityksiin ja kuvitelmiin. Utooppinen pedagogiikka on siten äärimmäisen poliittisesti käsitettävää pedagogiikkaa.

Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Ville Lähde siirsivät pohdinnan pedagogiikasta journalismiin. Esityksessä käsiteltiin vuosina 2015–2017 toteutettua hanketta, jossa monitieteistä ympäristötutkimuksen tietoa esitettiin journalistisesti. Hankkeen tarkoituksena oli parantaa yleensä ilmastomuutokseen keskittyvää ympäristöjournalismia, sekä kansantajuistaa tutkimusdataa ja tuoda se uudella tavalla suurten yleisöjen saataville. Projektin puitteissa myös pohdittiin – huomioiden ilmastonmuutoksen muodostaman uhan – onko toimittajilla vastuu nostaa ilmastomuutos mediassaan keskeisesti esiin?

Projektin puitteissa tutkijat tarjosivat info-iskuja journalisteille, joiden pohjalta voitiin tehdä juttuja. Tutkijoiden tarinat vietiin läpi dramaturgisen projektin, joka tiivisti niitä ja lisäsi niiden vaikuttavuutta. Toisaalta myös todettiin, että tarinat menettivät dramaturgisessa prosessissa tarkkuuttaan ja joitain näkökulmia korostettiin muiden yli. Toimittajilla havaittiin toisinaan olevan vaikeuksia hahmottaa tutkimustiedon keskeisyyttä; journalismissa tarinat täytyy yksilöllistää ja tuoda siten samaistuttaviksi. Journalistit varoittivat, että jos aihe koetaan etukäteen poliittiseksi, sitä ei voida käsitellä, koska journalismi pyrkii neutraaliuteen ja objektiivisuuteen. Journalismi varaa kuitenkin oikeuden dramatisoida tapahtumia ja tulevaisuuden skenaarioita. Nämä jokseenkin ristiriitaiset vaatimukset ja toimintalogiikat luovat omat haasteensa laadukkaan tulevaisuutta koskevan tiedeviestinnän saralla.

Teppo Eskelisen esitelmä liittyi parempien tulevaisuuksien kuvitteluun, sekä yksin että yhdessä. Hänen mukaansa on paikallaan miettiä, millaisia kuvitelmia tulevaisuudesta on yhteiskunnallisesti saatavilla; nähdäänkö tulevaisuus valoisana vai synkkänä? Lähtökohtaisesti ihmisellä on jatkuva halu parantaa olemassaoloaan ja siten halu kuvitella parempaa. Tämän lisäksi on kuitenkin tarpeen pohtia, mitkä ovat ne yhteiskunnalliset rakenteet, jotka tukevat ja mahdollistavat toisenlaisen/paremman olemassaolon kuvittelun.

Eskelisen esitelmä herätti ajatuksen siitä, miten populismin nousu liittyy yhteiskunnallisten kuvitelmien mahdolliseen murrokseen. Erilaiset muutokset, jotka ovat kaventaneet demokraattista tilaa (demokratiatila, asiantuntijavalta, jne.), voidaan nähdä menetetyn hyvinvointivaltion utopian katoamisen merkkeinä. Valtavirtapolitiikkaan ja yhteiskunnallisiin instituutioihin liitetty pettymys ja petturuuden kokemus ovat tyypillisiä populismiin liittyviä tuntemuksia.

Tutkimusten mukaan kasvava joukko ihmisiä uskoo lastensa elämän olevan omaansa huonompaa, mikä osoittaa merkittävää käännettä yhteiskunnalliseen pessimismiin. Nämä rakenteet ovat kaikki keskeisiä poliittiselle vieraantumiselle, joka liittyy suoraan menetettyyn utopiaan. Tällöin populismi herkästi paikallistaa menetetyn utopian menneisyydestä, eikä enää tulevaisuudesta: syntyy sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan nostalginen utopia eli ”retrotopia”.¹ ”Vanhat hyvät ajat” esiintyvät kontrastissa huonojen nykyisten ja vielä huonompien tulevien kanssa. Vaikka menneisyyteen ei sinänsä ole palaamista, sieltä voidaan hakea arvot, joita poliittisesti toteutetaan. Populistisen politiikan diskursiivinen konteksti on paluu jonkinlaiseen kansallisromanttiseen idylliin, kuten esimerkiksi kansalliseen hyvinvointivaltioon, jonka määrittää suomalainen etnisyys.

Samalla voidaan pohtia, mitkä kuvitelmat ovat keskiössä, ja mitkä esitetään tavoiteltavina tai haluttavina, tai ainoastaan realistisina ja vastuullisina, ja kenties ainoina? Etenkin talouskurin niukkuuden aikakaudella² yhteisesti kuvitellusta maailmasta on tullut tukahtuneen solidaarisuuden maailma, jossa ”meillä ei ole enää varaa” lienee keskeisempiä tapoja hahmottaa nykyisyyttä. Tämä ei siis liity pelkästään populismiin, vaan talouspoliittisiin kuvitelmiin yleensä. Eskelisen mukaan nimenomaan uusliberalismin voittokulku yhdistää talouspolitiikan kurinalaistamisen kuvittelukyvyn heikentämiseen.

Samasta aiheesta jatkoi myös Aleksi Lohtajan esitys siitä, kuinka askeettisuus voi kääntyä sekä utooppisiin että dystooppisiin esitysmuotoihin. Esimerkiksi dystooppinen niukkuus saattaa johtaa myöhempään niukkuuden jälkeiseen utopiaan. Tähän juuri talouskuriajattelun kuvitelmat nojaavat: uhrauksista nykyisyydessä saadaan palkkio tulevaisuudessa. Leikkaamme menoja nyt, jottei tulevaisuudessa tarvitse tehdä vielä kipeämpiä leikkauksia. Tai kuvitellaan pelastuskertomus, jonka mukaan toimimalla niukkuuden rajoissa ja leikkaamalla nyt voimme tämän uhrauksen kautta nauttia moraalisesti ansaitusta talouskasvusta, vauraudesta ja vapaudesta tulevaisuudessa.

Nykyajasta kertoo paljon se, että etenkin taloustieteessä ajatellaan keskeisesti niukkuuden kautta. Toisin sanoen, taloustieteessä pyritään ratkaisemaan miten niukkuudesta voidaan oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti jakaa. Niukkuus voidaan nähdä absoluuttisena (ts. köyhyys), tai suhteellisena (ts. eriarvoistuminen). Niukkuus on kuitenkin paitsi sosiaalinen, myös poliittinen käsite, joka edustaa tiettyä laajempaa logiikkaa. Niukkuus voidaan nähdä esimerkiksi nimenomaan uusliberaalissa kuvitelmassa välttämättömänä kannustimena tehokkaaseen taloudelliseen toimintaan.

Tulevaisuuden niukkuuden kuvitelmat synnyttävät niukkuutta vaihtoehtoisista utopistisista kuvitelmista. Niukkuus voi muodostua romanttiseksi moralismiksi, joka pitää yläkylläisyyttä jollain tapaa ihmisen luontoa korruptoivana. Niukkuudessa eläminen voidaan esittää aidompana, jolloin ihmiset ovat ”köyhiä mutta onnellisia”. Tätä ajattelumaailmaa sivuaa jossain määrin myös nk. downshifting-ajattelu, jossa pyritään siirtymään materialismista muihin arvoihin. Samoin nk. degrowth-liikkeet, jotka asettavat talouskasvun luonnonvarojen kontekstiin, voidaan nähdä niukkuuden utopiana.

Jarno Hietalahden esitys pohti naurettavia utopioita, eli toisin sanoen erilaisia tapoja kiinnittää huumori utopiaan. Jotkut utopiat voivat olla luonteeltaan niin naurettavia, että ne muuttuvat epäuskottaviksi naiivisuudessaan. Nämä utopiat toimivat ikään kuin varoittavina esimerkkeinä vakavamielisessä politiikassa. Utopian ei joka tapauksessa ole tarkoitus olla tylsä ja staattinen ideaalimaailma, vaan sinne mahtuu myös naurua ja jopa pilkkaa, etenkin utopiaa itseään kohtaa. Huumorin kautta voidaan tuoda esiin utopian – tai minkä tahansa muun aiheen – sisäisiä ristiriitoja. Utopiaa ei toisin sanoen tule ajatella pysähtyneenä määränpäänä, vaan pikemminkin prosessina.

Lisäksi huumori toimii yhteisöllisenä, oppimista edistävänä elementtinä, vaikka toisaalta huumoria pidetään toissijaisena vakavaan pohdintaan (vrt. politiikka) verrattuna. Huumori kohdistuu usein itselle merkitykselliseen (vaikka tämän kieltäisi), koska merkityksetöntä ei ole tarve pilkata. Huumori voi toimia tällöin vastarintana tai protestina, muttei yleensä koskaan merkityksettömänä.

Myös Keijo Lakkala huomautti esitelmässään, kuinka utopia suhteutuu väistämättä nykyisyyteen. Se toimii ikään kuin nykyisyyden suhteellistajana. Tässäkin ajattelussa utopia on suhteellista, se on siis prosessi, eikä valmis määränpää. Nykyisyys ymmärretään usein "lukittuna", jolloin tulevaisuuteen projisoidaan kaikki keskeinen poliittinen tavoitteellisuus. Tämä tavoitteellisuus voi olla myös osin saavuttamatonta; osa utopian lupauksesta on sen jatkuvasti jäsentyvä luonne suhteessa jokaisen ajanjaksoon, jossa utopia aina kuvitellaan uudelleen. Toisin sanoen utopiaa harvemmin löydetään nykyisyydestä.³ Utopia toimii vastakuvana nykyisyyden ongelmille, jotka harvemmin huomioivat nykyisen yhteiskunnan positiivisia puolia.

Kuvittelu on yhteiskunnan kannalta tärkeää, koska se voi määrittää toivottuja tiloja tulevaisuudessa. Hietalahden esitystä seuranneessa keskustelussa huomattiin, että utopiat ovat pitkälti länsimaisten maiden puitteissa kuviteltuja. Harmillisesti keskustelua ei päästy laajentamaan esimerkiksi kehittyvien maiden puolella vallitseviin utopian kuvitelmiin.

Seminaarin päätti Maria Laakson, Hanna Samolan ja Toni Lahtisen esitelmä suomalaisen nuortenkirjallisuuden dystopioista 2010-luvulla. Tutkijat olivat huomanneet, että nuortenkirjallisuudelle tyypillisesti nuoret ilmenivät näissä kirjoissa usein romanttisina pelastajina ja muutoksen agentteina. Lakkalan mainitseman lukitun nykyisyyden voivat toisin sanoen päihittää vain nuorison eli uuden sukupolven edustajat. Nuortenkirjallisuuden voitaisiin siten ajatella palvelevan omalla tavallaan Moision mainitsemaa utopistista pedagogiaa. On mielenkiintoista myös huomata, kuinka nimenomaan nuoret naiset ovat nousseet nuortenkirjallisuuden muutoksen agenteiksi (kansainvälisesti tunnettuja esimerkkejä lienevät mm. Suzanne Collinsin Nälkäpelit-trilogia sekä Veronica Rothin Outolintu-trilogia).

Tässäkin esityksessä huomattiin, että tulevaisuuteen tähyävässä nuortenkirjallisuudessa tuntuu hallitsevan länsimainen lapsuus- ja nuoruuskäsitys. Nuortenkirjallisuudessa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin tuntuu olevan vallalla dystooppinen buumi, sillä miltei kaikissa kirjoissa uuden sukupolven on korjattava sen edeltäjien virheitä. Valtarakenteet tuntuvat näissä tulevaisuuden kuvitelmissa vaativan radikaalia ravistelua – usein suoranaista kapinaa. Usein päähenkilön sisäinen myllerrys ja maailmankuvan muutos sekä identiteettityö yhdistetään suoraan kansalliseen identiteettiin ja nyky-yhteiskuntaan. Nuori nostetaan eräänlaiseen varhaiskansalaisen asemaan, joka joutuu pohtimaan, mikä on hänen roolinsa kansalaisena korruptoituneessa, tai jopa pahassa, yhteiskunnassa.

On tärkeää pohtia, tulisiko tämä tulkita nuortenkirjallisuudelle tyypillisenä trendinä – protagonistit heijastelevat lukijakuntansa aspiraatioita – vai näkevätkö nuoret dystooppiset tulevaisuuskuvitelmat lähtökohtaisesti uskottavina? Toisaalta nuoret toimijat usein myös pystyvät muuttamaan yhteiskuntaansa parempaan suuntaan, joten toivoton tämä kuvitelma ei ole. On kuitenkin mielenkiintoista huomata myös tiettyjä yhtymäkohtia nuortenkirjallisuuden dystopian ja populistisen retrotopian välillä, joskin on selvää, että siinä missä jälkimmäinen katsoo menneeseen, ensimmäinen tähystää parempaan tulevaisuuteen.

Nuortenkirjallisuudessa ilmastomuutos tai ekologinen katastrofi tuntuu selvästi uhkaavimmalta kuvitelmalta. Monen nuoren koko elämän ajan ilmastomuutoksesta on varoitettu ja välittömiin toimiin ryhtymistä painotettu, mutta poliittinen tahto on vaikuttanut olevan verrattain vähäistä. Tästä syystä nuortenkirjallisuus lähestyy keskeistä utopian ja politiikan yhtymäkohtaa eli sukupolvien välistä vastuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Poliitikkojen puheessa kuulee tuon tuostakin kysymyksen siitä, millaisen maailman jätämme lapsillemme. On tärkeää huomata, että tätä argumenttia käyttävät niin ekologiset ajattelijat kuin talouskurin kannattajatkin: ei ole oikein jättää tuleville sukupolville mittavasti velkaa, muttei myöskään heikkenevää biosfääriä.

Nämä kaksi argumenttia ovat vain pinnallisesti tasa-arvoiset. Taloudellinen velka on paljolti taloudellis-moralistinen rakennelma.⁴ Tähän verrattuna ekosysteemin tuhoutuminen on jokseenkin absoluuttisempi riski, jota voidaan pitää jopa eksistentiaalisena uhkana. Voitaisiin jopa esittää, että Lohtajan esityksessä mainitun taloudellisen niukkuuden logiikan (ts. uusliberalismin) leviäminen yhteiskuntaan synnyttää myös uusia vastuullisuuden velvoitteita, jotka voivat olla ristiriidassa keskenään.

Harvemmassa romaanissa murehditaan sukupolvien välistä taloudellista velkaa – aihe saattaa olla liian abstrakti ja monimutkainen – mutta monessa huomioidaan ekologisen sukupolvien välisen velan katastrofaalinen uhka. Tältä osin on mahdollista palata takaisin seminaarin ensimmäiseen esitykseen, ja pohtia utopioiden ja tulevaisuuden kuvitelmien eroja. Tulevaisuutta koskevat tarinat ja kuvitelmat on selvästi poliittisia luonteeltaan, sillä ne puhuttelevat kykyämme yhteiskuntana hahmottaa erilaisia tulevaisuuksia, tavoitteita, ja polkuja niiden luo. Lisäksi tarinat ja kuvitelmat voidaan nähdä kommentaareina siitä mihin nykyinen politiikka johtaa, ja millaisia poliittisia muutoksia tarvitaan.

Ilmasto ja ympäristö hallitsevat tulevaisuuden tarinoita ja kuvitelmia, mutta muitakin tulkintoja on mahdollista tehdä. Kesäkuussa 2018 Tampereen yliopistolta väitellyt Lauri Lahikainen totesi lektiossaan ilmastomuutoksen olevan ensisijaisesti yhteiskuntarakenteellinen ongelma, jolloin myös ratkaisu tähän tulevaisuuden polttavaan ongelmaan löytyy (poliittisista) rakenteista. Onko kuitenkin mahdollista, että muutokset esimerkiksi ilmaston suhteen tulevat jossain vaiheessa niin suureksi, että niitä ei voida esimerkiksi yksittäisillä kulutuspäätöksillä muuttaa? Uutiset valtamerten muovisaasteesta tuovat tämän uhkakuvan jo osaksi nykyisyyttämme. Voidaanko utopiaa kohti kulkea dystopian kautta? Nämä ovat painostavia mutta myös kiehtovia kysymyksiä, jotka nivoutuvat osaksi mielikuvitustamme nykyisyyttä ja tulevaisuutta kohtaan. Seminaarin kaltainen poikkitieteellinen keskustelu puolustaa ehdottomasti paikkaansa.

Lähteet

Bauman, Zygmunt. 2017. Retrotopia. Polity Press.

Blyth, Mark. 2017. Talouskuri – Vaarallisen opin historia. Hannu Laurila & työryhmä, suom. Tampere: Vastapaino.

Graeber, David. 2011. Debt – The first 5000 Years. Melville House Publishing.

Levitas, Ruth. 2011. The Concept of Utopia. 2. painos, Peter Lang Ltd.