Pääkirjoitus: Identiteetti
ONERVA FLÓRA VÁRKONYI
Hybriksen tämän numeron kirjoittajat lähestyvät identiteetin käsitettä monista näkökulmista: ammatillisena identiteettinä, tutkijaidentiteettinä, kulttuurisena ja kansallisena identiteettinä, sukupuoli-identiteettinä ja filosofisena kysymyksenä. Osa teksteistä keskittyy historiaan tai tarkastelee aikaisempia käsityksiä identiteetistä luoden pohjaa identiteettiin liittyville uudemmille pohdinnoille.
Vaikka identiteetin käsite ja sen erilaiset määritelmät ovat saaneet myös kritiikkiä, sitä käytetään tutkimuksessa edelleen analyyttisena käsitteenä. Identiteetin tutkimus ulottuu moniin tieteenaloihin, esimerkiksi historiantutkimukseen, sukupuolentutkimukseen, kulttuurintutkimukseen, kertomuksentutkimukseen ja ylipäätään kirjallisuustieteeseen sekä filosofiaan, kuten numeron artikkeleista ja esseistä voi huomata. Numerossa identiteettiä käsitellään myös sarjakuvan muodossa. Humanistisissa tieteissä ja yhteiskuntatieteissä identiteetin tutkimus on siis yhä tärkeä ja monenlaisia näkökulmia yhdistävä tutkimusala. Se on edelleen esillä myös taiteessa, klassisena mutta kuitenkin muuttuvin tavoin esitettynä teemana.
Numero alkaa Juho Pitkäsen artikkelilla, joka tarkastelee itsenäistyneen Suomen poliisin ammatillisen identiteetin rakentamista ulkomaisten esikuvien avulla 1920-luvulla. Lähdeaineistonaan hän käyttää Suomen Poliisilehden vuosikertoja 1921–1929. Pitkäsen tutkimus osoittaa, että poliisin ammatti-identiteetti rakennettiin läntisestä Euroopasta ja muista Pohjoismaista omaksuttujen mallien varaan, mutta niitä mukautettiin Suomen oloihin. Artikkeli kiinnittää huomiota identifioitumisen prosessiin ja koulutuksen merkitykseen, joka korostui ajan poliisin ammatti-identiteetin luomisessa.
Marja Vuorinen pohtii esseessään, miten pahojen aiheiden, kuten esimerkiksi äärijärjestöjen toiminnan ja terrorismin, tutkimiseen on suhtauduttu ja kannattaisi suhtautua. Hän lähtee liikkeelle omista kokemuksistaan identaariliikkeen ja anti-islamistisen lone wolf -terrorismin tutkimuksen parissa viidentoista viime vuoden ajalta, mutta palauttaa mieleensä myös kysymyksiä, jotka hänellä ovat nousseet esiin tutkiessaan suomalaista aatelistoa. Vuorinen miettii tutkijan sitoutumisesta tehtyjä oletuksia sen perusteella, mitä ilmiöitä hän on valinnut tutkimustensa kohteiksi. Hän asettaa tutkimustensa lähtökohtaiseksi tavoitteeksi pahojen ilmiöiden ymmärtämisen: hän haluaa selvittää, mistä aineksista tutkimansa aatesisällöt muodostuvat, ketkä niihin tarttuvat ja miksi. Esseensä loppupuolella Vuorinen esittelee yhden hylättyä artikkelikäsikirjoitustaan, joka tarkastelee lone wolf -terroristeja Anders Behring Breivikiä ja Brenton Tarrantia sekä eurooppalaista identitaariliikettä laajemmin.
Jyri Rosendahlin tutkimuksen kohteena on 2000-luvun lukion oppikirjoista välittyvä länsimainen maailmankuva. Tutkimusaineisto koostuu kolmesta Forum-kirjasarjaan kuuluvasta oppikirjasta. Artikkelin tarkoituksena on selvittää, miten länsimainen maailmankuva ja me‒muut -diskurssi esiintyvät pedagogisissa teksteissä, ja miten länsimaiseksi ajateltu kulttuuri ja ei-länsimaiset kulttuurit niissä esitetään. Rosehdahl pohtii maailmankuvien yhteyksiä käsiteltävään lähdeaineistoon ja pyrkii muodostamaan kokonaiskuvan näiden maailmankuvien vaikutuksesta oppikirjoissa esitettyihin historian kertomuksiin ja kieleen.
Numeron sukupuoli-identiteetteihin keskittyvän osion avaa kronologisessa järjestyksessä Robert Kinasen artikkeli. Se käsittelee, miten monimuotoinen miehuus koettiin yöjuoksussa Suomessa vuosina 1880–1910 ja millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä löytyy miehisyyksien esittämisessä. Yöjuoksulla Kinanen tarkoittaa nuoren työväestön ja palkollisten miesten vierailua kesäisin aitassa yöpyvien nuorten naisten luona. Hän käyttää aineistonaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa säilytettyä kyselyä maaseudun uusista elämäntavoista. Kyselyaineisto kerättiin vuonna 1939 Kansantieto-lehdessä. Kinanen osoittaa, että uudenaikainen miehuus mursi luokkarajoja ja yhteiskunnallisen aseman merkitystä ja laajensi aiemmin maaseudun vähemmistölle kuuluneita tapoja koskemaan valtaväestöä.
Emma Huttunen analysoi toiseen maailmansotaan osallistuneiden neuvostoliittolaisten sotilaisnaisten ja -tyttöjen sukupuoli-identiteetin rakentumista Svetlana Aleksijevitšin yhteisöromaanissa Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985, suom. 2017). Teos perustuu Aleksijevitšin tekemiin haastatteluihin. Huttunen hyödyntää Paul Ricoeurin narratiivisen identiteetin käsitettä, Susan Lanserin feminististä narratologiaa ja fenomenologista näkökulmaa. Hän rakentaa analyysejaan tyyppikertomuksen osasiin ja yhdistelee temaattisesti olennaisia ja toistuvia piirteitä teoksen kerronnasta. Analyysit osoittavat, miten erilaiset kertojien äänet kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat marginaalisoidun ja toiseutetun yhteisön sukupuoli-identiteettiä.
Henry-Paul Ontto-Panulan sarjakuva yhdistää taidetta ja tieteellistä tekstiä sekä queer-identiteettien ja erilaisten aikakäsitysten filosofisen kysymyksen. Teos hyödyntää myös tulevaisuudentutkimusta, sukupuolentutkimusta ja tämän alle kuuluvaa queer-teoriaa. Siihen sisältyy yksittäinen, saamelaisaiheinen kuva Sunna Kitin teoskokonaisuudesta 2118. Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden lisäksi sarjakuva käsittelee myös etnistä ja kulttuurista moninaisuutta. Se kritisoi dualistista ajattelua, länsikeskeisyyttä sekä cis- ja heteronormatiivisuutta.
Visa Helenius pohtii esseessään filosofi Gottfried Wilhelm Leibnizin ajatuksia identiteetistä. Keskeisimpinä lähteinä ovat Metafysiikan esitys (1686) ja Loogis-metafyysiset periaatteet (n. 1689). Leibnizin filosofia edustaa rationalismia ja perustuu niin sanottuihin järjen periaatteisiin. Erottamattomien identiteettiperiaatteen eli Leibnizin lain mukaan jos ei ole olemassa yhtään ominaisuutta tai piirrettä, joka erottaa kaksi oliota toisistaan, niin niiden on oltava yksi ja sama olio. Leibnizin ajatukset identiteetistä liittyvät muun muassa tähän näkemykseen ja hänen filosofiansa teistisyyteen. Hänen mukaansa kaikkitietävällä Jumalalla on ollut maailman luontia edeltävästi mielessään kaikkien mahdollisten yksilösubstanssien ja yhdistelmäolioiden käsitteet, jotka sisältävät näiden olioiden ominaisuudet ja relaatiot. Leibnizin identiteettikäsityksen monipuolisen valottamisen jälkeen Helenius osoittaa myös sen heikkoja kohtia.
Numero päättyy Tuukka Franckin artikkeliin, jossa hän kartoittaa muutaman filosofin ajatuksia identiteetistä 1700-luvulta lähtien nykyaikaan. Artikkelin keskiössä ovat G. W. F. Hegelin kehittämä tunnustuksen käsite, tunnustuksen merkitys osana identiteetin muodostumista ja se, mihin tunnustuksen puute voi johtaa yhteisön ja yksilön tasolla. Frank esittelee ja tulkitse Charles Taylorin ajatuksia eettisten periaatteiden merkityksestä inhimillisessä toiminnassa ja tunnustuksen oleellisesta roolista identiteettien muodostamisessa. Sitten huomio siirtyy Axel Honnethiin, joka kritisoi markkinajärjestelmää ja sen mukanaan tuomaa yksilökeskeisyyttä. Lopuksi Franck tarkastelee Lauren Freemanin ajatuksia heideggerilaisesta tunnustuksesta, josta voidaan löytää hegeliläisen tunnustuksen peruja.
Toivotan ajatuksia herättäviä lukuhetkiä ja hyvää vuodenvaihdetta kaikille lukijoille!