olli löytty

Minun utopiani on maailma ilman rasismia. Noin yksinkertaisen avausvirkkeen sain muotoiltua, kun olin aikani paininut tämän yllättävän hankalaksi osoittautuneen kirjoitustehtävän äärellä. Utopia toi mieleeni lähinnä pastellinsävyisiä kiiltokuvia, joiden suurin ongelma ei ole niinkään epärealistisuus kuin totaalinen tylsyys. Sitten luin kirjan, joka osui minua ”pehmeään kohtaan”, kuten englanniksi sanotaan.

Kaikista maailman pahuuksista ja ihmisiä erottavista jakolinjoista rasismi häiritsee minua eniten. Tuntuu ylittämättömän epäoikeudenmukaiselta, että syntymäkeho tekee ihmisestä ennakkoluulojen, syrjinnän ja väkivallan kohteen. Päähäni ei kerta kaikkiaan mahdu, miksi ihmiskunnan sisäinen monimuotoisuus ei herätä meissä ennen kaikkea iloa ja keskinäistä uteliaisuutta.

Kirja, joka herätti utopismini, oli eteläafrikkalaisen Johnny Cleggin kirjoittama Scatterling of Africa. Pari vuotta sitten kuolleen muusikon postuumina ilmestynyt omaelämäkerta sijoittuu ahdistavimman apartheid-ajan Etelä-Afrikkaan mutta ei varsinaisesti kerro rasismista eikä oikeastaan edes rasismin vastustamisesta – ei ainakaan ohjelmallisesta apartheidin vastaisesta kampanjoinnista.

Utopistisen Cleggin tarinasta tekee se, että siinä toimitaan ikään kuin rasismia ei olisi tai vähintäänkin siitä piittaamatta. Cleggin tiivis, jo nuorena alkanut ystävyys ja yhteistyö zulumuusikko Sipho Mchunun kanssa sekä valkoisista ja mustista soittajista koostuvat bändit olivat 1970- ja 1980-lukujen Etelä-Afrikassa jotain sellaista, mitä ei yksinkertaisesti pitänyt olla olemassa.

Clegg kuvaa apartheidin muuriksi, joka erottaa eri ”rodut” toisistaan; eikä kyse ollut vain ihmisistä vaan myös kulttuureista kielineen, käytäntöineen ja tapoineen. Tuota muuria yritettiin vuosikymmenten ajan kaataa niin Etelä-Afrikassa kuin muualla maailmassa, mutta se seisoi vuosikymmeniä tanakasti paikallaan aiheuttaen monenlaisia inhimillisiä tragedioita erityisesti sen ei-valkoisella puolella. Cleggillä, joka hurahti zulukulttuuriin jo 14-vuotiaana, oli oma, ei niinkään politiikasta kuin silkasta uteliaisuudesta nouseva taktiikkansa tuon muurin kanssa elämiseen. Hän nimittäin kulki sen ahtaista murtumakohdista läpi, edestakaisin, oman mielensä mukaan.

Cleggin ensirakkaus oli katumuusikon soittama maskanda-musiikki, eräänlainen zulujen blues-musiikki, mutta varsinainen sukellus zulukulttuuriin tapahtui tanssimalla. Tanssisaleina toimivat vierastyöläisten parakkimaisemat asuntolat, joiden ahtaissa huoneissa miehet kokoontuivat iltaisin harjoittelemaan kansansa perinnetansseja. Kun asuntoloita ratsanneet poliisit havaitsivat raavaiden miesten keskellä hontelon valkoisen pojan, he kuvittelivat tämän joutuneen siepatuksi. Ajatus siitä, että poika olisi ollut paikalla omasta halustaan, oli heidän mielestään mahdoton. Jostain syystä, ehkä Cleggin nuoresta iästä mutta luultavasti myös hänen vilpittömästä oppimishalustaan johtuen, zulumiehet hyväksyivät hänet joukkoonsa ja pian myös tanssikilpailuihin osallistuvaan ryhmäänsä.

Tapa, jolla Clegg keploteltiin mukaan tanssikilpailuihin, kertoo symbolisella tasolla hänen suhteestaan zulukulttuuriin. Koska valkoisen pojan osallistuminen kilpailuihin oli niin outoa ja ennenkuulumatonta, ettei siihen oikeastaan voitu edes pyytää lupaa, hänet salakuljetettiin sisään tanssimalla. Se tapahtui näin: kun hänen tanssiryhmänsä lähestyi kilpailualuetta tanssimuodostelmassa, se ikään kuin imaisi lähitienoilla hengailleen Cleggin ryhmän keskelle niin tiiviisti, että ovimiehet eivät havainneet sen sisuksissa tanssivaa vääränväristä poikaa.

Ranskalaisten ”valkoiseksi zuluksi” (le Zoulou Blanc) nimittämä muusikko on jokseenkin äärimmäinen esimerkki kulttuurisesta immersiosta, uppoutumisesta. Hän ei siis ainoastaan ominut zulukulttuuria vaan muuttui ainakin jollain tasolla zuluksi itsekin – ainakin mitä tanssiin, musiikkiin ja kieleen tulee. Eräässä haastattelussa hänen äitinsä kertoo nauraen, kuinka teini-ikäinen Johnny saattoi vaahdota ”teidän valkoisten” tyhmistä säännöistä.

Se, mitä tapahtui Cleggin henkilökohtaisessa elämässä, näkyi ja kuului hänen erilaisia musiikkityylejä sekoittavassa musiikissaan. Juluka- ja Savuka-bändit muistuttivat jo olemassaolollaan mutta myös sävelillään ja rytmeillään kulttuuristen yhdistelmien voimasta ja kauneudesta ja kaivoivat näin tehokkaasti maata apartheidin perustusten alta. Kulttuurisena appropriaationa tunnetulla usein kielteiseksi tulkitulla ilmiöllä on positiivinen kääntöpuolensa: se kyseenalaistaa kulttuurien välille pystytettyjen muurien mielekkyyden.

Vaikka Cleggin laulujen sanat eivät etenkään hänen uransa alkuaikoina olleet erityisen poliittisia, 1980-luvun puolivälissä tehdyssä Asimbonangassa laulettiin Nelson Mandelasta ja muista vankilassa viruneista apartheidin vastustajista. Zulua ja englantia sekoittavasta laulusta on kehittynyt eräänlainen epävirallinen kansallislaulu Etelä-Afrikassa.

Kun Clegg oli vuonna 1999 yhtyeineen esiintymässä Euroopassa, hän sai kokea elämänsä suurimman yllätyksen. Asimbonangan aikana lavalle kävelivät – tai paremminkin tanssivat – käsikynkkää bändin taustalaulaja Mandisa Dlanga ja Etelä-Afrikan presidentti Nelson Mandela. Laulun ja sitä seuranneiden aplodien päätyttyä Mandela lausui tapansa mukaan jokaisen sanansa tarkasti artikuloiden:

”It is music and dancing that make me at peace with world – and at peace with myself.”

Ja kehotti bändiä jatkamaan soittoaan.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija, joka työskentelee tällä hetkellä (2021–2024) Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella.

Julkaistu 3/2022.